Lukijat

Näytetään tekstit, joissa on tunniste eväs. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eväs. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. marraskuuta 2016

Suolahoito

Perjantai 11.11

Herään jälleen ennen kukonlaulua ja lähden sauvakävelemään. Saa istua aivan tarpeeksi päivän aikana, joten päivä on hyvä aloittaa reippaillen. Luntakin on tullut sen verran, että se jo vähän valaisee. Lenkkipolun ehdin kiertämään melkein kokonaan ja sitten näen uudet tuttuni, rouvan ja herran jotka lenkkeilevät lähes päivittäin ja eri suuntaan kuin minä. Vaan eilen minäkin kiersin toiseen suuntaan, eivät vaan olleet sitä todistamassa, harmi. Vaihdetaan siinä kuulumiset, jutellaan siitä kuinka pitkä matka on taas kotiin, huono on keli ja varovasti pitää ajella. Toivotetaan hyvät talven jatkot ja joulut ja ens kesäkin, tosin silloin me ehkä taas nähdään. Toivotaan niin, vaikkei me toivotakaan mitään, koska toivominen ei auta mitään vai miten se meni??!!








Lenkin jälkeen suihkuun ja aamupalaa ja sitten koirat ulos. Sitten onkin aika pakata auto ja lähteä kotia kohti. Kiva oli käydä, vaan aina on kiva palata myös kotiin, onhan Ukkokultakin siellä odottamassa. Lähdimme Wilman kanssa ajelemaan, Wilma istui etupenkillä ja minä ajoin. Kävin ostamassa evääksi vielä muutaman pähkinän ja kas kummaa, ne oli syöty ekan kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Jos sitä lähtee junalla reissuun, ehtii ehkä Tikkurilaan saakka ja eväät on syöty. Nyt siis pääsin parikymmentä kilometriä ja "namit" syöty. Olen uskomaton.



                                             


Emme juurikaan pysähdelleet. Sen mitä pysähdyimme, oli P-taukopaikoille jotta Wilma sai jalotella ja pissiä. Söin myös eväitä siellä ja joitakin ajon aikana. Kerran pysähdyin huoltsikalle kahvia hakemaan, muuten vaan ajelimme jotta päästään ajoissa perille ja nimenomaan valoisaan aikaan.



Wilma on aika tylsää seuraa, ei paljon juttele joten kuuntelin musaa koko aika. Välillä Wilma tarkisti, että olemme oikealla tiellä. Eihän sitä tiedä miten se Mamma ajelee, ellei sitä välillä tarkkaile.








Kotiin pääsimme ajoissa eli valoisaan aikaan. Lomani aikana oli meille tullut lattia joka tuntuikin aivan hel..tin hyvälle. Ja meitsi ei tietty meinannut saada kenkiä vedettyä jalastaan, kun piti alkaa lattiaa imuroimaan ja pesemään. Nyt kun se oli tyhjä, oli se paras tehdä. Sitten alkoi tavaroiden roudaus paikoilleen eli sohvaa ja pöytää, tuoleja ja saareketta. Välillä vähän söimme ja sitten jatkoimme. Oli aika hyvä fiilis illalla köllähtää sohvalle ja ihailla uutta lattiaa. Olihan se ollut betonilla viimeiset kolme ja puoli kuukautta. Nyt sitäkin osaa taas arvostaa ihan toisella lailla. Jos on parasta se, että on katto pään päällä, niin toisiksi parasta on varmaan sitten se, että on lattia jalkojen alla. Ja mielummin lattia joka on jotain muuta materiaalia kuin betoni.


Lauantai 12.11

Olihan muuten mahtavaa nukkua omassa sängyssä, uni maistui kuin karkki lapselle. Aamiaisen jälkeen menen salille, en olekaan tällä viikolla käynyt salilla kuin kerran. Tänään päätän tehdä olkapäät ja kädet. Menen tänne oman paikkakunnan salille, jossa myös välillä käyn. Aina ei viitsi lähteä Helsinkiin saakka treenailemaan, kun saman asian ajaa kilometrin päässä oleva salikin.

Salilla on myös muutama muukin ja eräs kanssa treenaaja (mies) alkaa siinä kanssani juttelemaan. Kertoi lukeneensa lehdestä minun tarinani ja se tietenkin kiinnostaa. Sitä sitten hänelle avasin ja sitte tuli seuraava ja aloin alusta ja sitten kolmas ja taas samat jutut jne. Siinäpä se aika kivasti menikin, vaikka piti treenata. Jouduin sitten sanomaan, että nyt jos jatkais tätä lihaksen tekoa.. Ymmärrän, että asia kiinnostaa ja en sitä todellakaan ole millään lailla peitellyt. Jos olisin, niin ei siitä lehdestä olisi voinut lukea. Ja jos omalla esimerkilläni voisin kannustaa toisiakin, niin mikäs sen parempi. Enkä tällä tarkoita ainoastaan liikuntaa vaan asennetta yleensäkin, miten asiat kohdataan. Jokainenhan me asiat käsitellään eri lailla ja niin pitääkin, mutta miten siitä diagnoosin saannista eteenpäin, se onkin jo toinen juttu. Itse olen jaksanut olla positiivisella mielellä, se on mua ja sitä piirrettä ei musta pois saa. Eikä ole tarvettakaan saada, haluan pitää sen.

Treenin jälkeen menemme Ukkokullan kanssa kaupoille. Haemme uuden lattian kunniaksi eteiseen mattoa, jotta ei joka paikka ole kurassa ja liassa ulkoa tullessa. Käymme ruokakaupassa täydentämässä viikon tyhjillään olevaa jääkaappiamme. Se onkin saanut olla melkein viikon rauhassa, jääkaappimme ovea kun kulutan oikeastaan minä eikä muut. Hyvä, että edes joku.

Ajaessani maanantaina Kokkolaan, turposi oikea käteni todella ikäväksi eikä se turvotus lähtenyt koko viikkona pois. Sain hyvän ohjeen jota tänään sitten päätin kokeilla. Laitoin kahteen sukkaan karkeaa merisuolaa ja sitten ne vielä yhden sukan sisälle ja sen jälkeen pujotin käteni niiden kaikkien väliin. Näin sain käteni hauteeseen ja kas kummaa, turvotus helpottaa kämmenselässä. Ja tuntuu kuin "suolasukka" olisi kostea, aivan kuin suola olisi tosiaan imenyt kosteutta itseensä. Käsittämätöntä. Kyllä taas vanha kansa tietää, vaikka en tiedäkään mistä tää ohje on alkujaan peräisin. Eipä sillä väliä jos se toimii ja se tuntui toimivan. Tiedän mihin jatkossa käteni paketoin. Suolaan. Ostan kylpyammeen, täytän sen suolalla ja pulahdan sinne. Jos lähtis muualtakin turvotukset. Olisin sitten tönkkösuolattu muikku. Ei haittaa, kunhan tää jäätävä turvotus joka puolelta helpottaisi.







Illalla katsomme Possea tölsästä. Sanovat, että heillä jo 100 tuhatta seuraajaa Instassa. Kysyn Ukkokullalta onko hän yksi seuraajista? "No en, enhän ole edes Instragramissa." "Onko se jokin syy olla seuraamatta heitä siellä? Pelkkä tekosyy sanon minä."

lauantai 12. marraskuuta 2016

Kauas on pitkä matka

Maanantai 7.11

Koska kämppä on tyhjä, ei tee paljoa mieli jäädä kotiin kuhnailemaan vaan lähdetään Wilman kanssa ajelemaan. Ajatuksena oli käydä kirjastossa hakemassa se äänikirja, mutta mun tuurillani kirjasto on kiinni pari vkoa, kun uudistavat jotain käyttöjärjestelmäänsä. Katson Elisalta äänikirjoja, kirja minkä olisin halunut, maksaa melkein 20. Saavat pitää kirjansa. En yleensäkään osta kirjoja vaan lainaan niitä. Jos luen kirjan kerran ja sen jälkeen se on turhake, en ala niitä ostamaan. Kirjastot on sitä varten.

Me lähdetään ajelemaan ja päästään Toijalaan saakka, sitten on pysähdyttävä ekaa kertaa. Koska tein eväät, on nyt hyvä aika niistä nauttia. Ajatuksena kun oli, että niitä voisi napostella matkalla, ei oikein toteudu, koska Wilma istuu etupenkillä mun vierelläni ja haluaa syödä evääni heti kun silmänsä pois kääntää. Ja hänelle ei viinirypäleet sovi, joten syön vain pysähtyessäni.







Mulla on matkaseuralaisena myös Rouva Navikaattori, mutta koska mä en usko hänen höpinöitään, niin huomaan taas löytäneeni uusia reittejä Kokkolaan. Sanonta kaikki tiet vievät Roomaan voidaan unohtaa tai ainakin uusia ja sanoa, että kaikki tiet vievät Kokkolaan, mutkien kautta jos ei muuten.

Pysähdyn uudelleen ja käyn hakemassa kahvia ja sorrun samalla yhteen korvapuustiin joka ei todellakaan kuulu mun ruokavaliooni. Ei kerrota tästä Ukkokullalle mitään, hän kun muistaa aina paremmin mun ruokavalion kuin mä ite. Ja totta totisesti olisin voinut jättää sen puustin ostamatta, saan siitä vaan kamaln turvotuksen. Mutta kerrankos sitä..



Matka jatkuu ja näen kaukaa tien vierellä jotain tummaa. Ensiksi luulen niitä kaupungin työmiehiksi, seisoskelevat ja odottavat työpäivän loppumista, mutta lähemmäksi päästyäni huomaan "työmiesten" olevan hirvi ja hänen vasansa. He seistä könöttävät tien vierellä, emä edessä ja vasa takana. Aivan kuin emä olisi sanonut, että Aikku se sieltä vaan on tulossa, ei hätää. Ja niin he lönköttivät tien yli ennen kuin ehdin ottamaan kuvaa, kännykkä oli jo kädessä kyllä, mutta en ehtinyt kuvata. Oli muuten eka kerta, kun omalle kohdalle sattui näin läheltä piti tilanne, vaikka ei tämä ihan lähellä ollut. Sen verran lähellä kuitenkin, että ehdimme toisiamme tervehtiä. Ei heitetty ylä femmoja, mutta huutelen heidän peräänsä hauskat syksyn jatkot ja olin kuulevinani vastauksen, että ajelehan varovasti. No mähän ajelen.



Pysähdyn myös Seinäjoella hakeakseni Fitwokista ruokaa. Mut tuntevat ja blogiakin seuranneet saattavat muistaakin. että olen Fitwokin ystävä. He wokkaavat tilauksesta tuoreista raaka-aineista sulle evästä ja millaista evästä. No sellaista joka vie kielen mennessään. Mulla on taas Rouva Navikaattori päällä ja hän ihan kovin paljon haluaa auttaa mua löytämään paikan, vaan kun on tie katkaistu talon purun takia, ei rouva osaa mua oikein opastaa. Pyörin siellä kuin puolukka ämpärissä, aivan kamala hätä (ette ikinä arvaa mikä hätä) ja tuntuu, että kohta räjähtää pötsi tai pää. Viimein saan kinnerini parkkiin, juoksen Fitwokkiin ja ehdin jopa tilata ennen helpotusta. Saan ruokani, jatkan matkaani ajatuksena, että pysähdyn kohta syömään ja nauttimaan. Ajatuksena hyvä vaan toteutus hiukan ontuu, kun ei vaan ole paikkaa minne pysähtyä. Joten saan joitakin kymmeniä kilometrejä ajella ennen kuin pääsen pysähtymään. Mutta kun pääsen, niin mä nautin siitä mausta, nam nam nam.



Ehtii tulla jo pimeää ajessani, vaikka kello ei ole edes neljää. Aikaisin se hämärän hyssy tulee. Näen takapeilistä kaukaa, että joku se ajelee hiukkasen kovempaa kuin meikäläinen. Vaikka tie oli vapaa, niin kuitenkin annoin tietäkin hänelle ja kukas sieltä tulikaan ellei Pekka Poliisi. Tai mistä mä tiedän vaikka olisi ollut Pirkko Poliisi, ei he pysähtyneet itseään esittelemään eikä ollut tarvettakaan. Ei mennyt kauaa kun heitä ei enää näkynyt joten vauhti ei ihan tainnut olla 80km/h vaikka se olisi ollut sallittu nopeus. Koska heillä ei myös ollut hälytysvaloja saatika pillejä huutamassa, hiukan ihmttelin tän laillisuutta. Onko poliiseilla lupa ajella ylinopeutta jos ei ole tarvetta? Kuka heitä valvoo ja sakottaa?? Aika epistä sanon minä. Minä saan kyllä maksella sakkoja vaikka ylinopeus on muutaman hassun kilometrin ja he saavat ajella miten sattuu?? Missä oikeus? Missä kohtuus? Minne saa valittaa? Liittoonko? Jos niin mihin liittoon? Käykö Super tai Tehy?? Perille pääsen vaikken heidän vauhtia tullutkaan ja ihan ehjänä. Antaa poliisien ajella miten haluaa, mä ajelen omaa tahtiani.

Tiistai 8.11


Herään jo ajoissa, en viitsi jäädä väkisin makaamaan vaan lähden aamu tuimaan sauvakävelemään. On ihanan raikas ilma, -10 astetta, vaan ei haittaa yhtään, hiki tulee kummasti. Kierrän viime kesänä löytämäni kuntopolun ja vastaani tulee siellä vanhempi pariskunta vaikka kello on vasta hiukan yli seitsemän. Jään heidän kanssaan vaihtamaan muutaman sanasen. Rouva oli ihmeissään, että yksin uskallan liikkua. Mikäs tässä ollessa, ei kai täällä karhuja isompia otuksia liiku ja enemmin ne mua pelästyy kuin minä heitä. Hän ei uskalla ja sen takia on mies mukana. Hienoa, näin saa mieskin liikuntaa. Tosin ei ollut oma miehensä, se oli tärkeää oikaista. Kertoivat, että heillä oli isompi porukka jotka kävivät yhdessä lenkillä, nyt porukasta jäänyt yksi toisensa jälkeen kyydistä ja jäljellä on enää he. Rouva hämmästelee myös kun kierrän kuntopolkua ikään kuin väärään suuntaan. En tiennyt, että sillä olisi jotain merkitystä miten sen kiertää. Eihän sitä niin urautunut saa olla (sanoo yksi jolla menee aamupalaverissa sumoit väärään kurkkuun ellei saa istua "omalla" paikallaan.) Välillä on hyvä heittäytyä villiksi ja rikkoa rajojaan, kiertämällä sitten vaikka sen kuntopolun toiseen suuntaan.





Lenkin jälkeen ehdin syödä aamupuuron ja juoda kahvin, sitten lähdemme koirien kanssa ulos, sellaisen 40min lenkin teemme. Päivällä teen jotain sellaista herkkua, että meinaa mennä taju. En ole saanut tätä herrojen (ja vähän rouvienkin) herkkua vuosi kymmeniin ja ihan vaan siksi, että olen sen tyystin unohtanut, vaan nyt sen taas muistan meinaan ruispuuron. Ruispuuro oikeista ruisjauhoista, ei hiutaleista on sellaista nannaa, ettei mitään määrää. Mummoni sitä mulle lapsena aina teki ja nyt sit tee itsekin. Voisin syödä sitä niin, että maha ratkeisi. Voisilmän kanssa se on niin suussa sulavaa, samettista, taivaallisen nautinnon tuovaa. Ellette usko, niin tehkää ite, sitten uskotte. Voi, tuli niin lapsuus mieleen, että alkaa ihan itkettämään. Ruispuuro, I love you forever!!



Jotta liikunnat eivät olisi vielä tässä tänä päivänä menen vielä iltapäivällä salille. Täällä Kokkolassa on eräs sali jossa aina käyn. Sijaitsee keskustassa, auton saa halliin parkkiin ilmaiseksi ja käynti maksaa vaivaiset 6€. Mielestäni tosi halpa kun vertaa pääkaupunkiseudun kertamaksuihin saleille. Harvemmassa paikassa taitaa selvitä alle kympin.

Tänään vuorossa on selkä ja rinta. Kiinnitän väkisin huomioni kanssa treenaajiin. Paikalla on nuoria kundeja joista yksi tekee ja toiset katsoo tyyliin. Vieressä istujalta kysyin tarvitko tätä penkkiä, ellet niin mä tarvisin. Kundin naama oli hiukan näkkärillä, kun kehtasin hänen istumistaan häiritä. Oli nuoria naisia (tyttöjä), joista joku puhu iloisesti puhelimessa samalla kuin heilutteli jalkojaan jalkojen ojennuslaitteessa. Monet istuivat sarjavälit laitteessa, näppäilivät puhelintaan ja varasivat laitteet tekemättä yhtään mitään. Tunsin oloni aika kummajaiseksi, olin tyyliin ainoa joka teki liikkeet teknisesti oikein, sarjat loppuun niin, ettei olisi enää yhtään jaksanut enempää ja hiki päässä ja naama punaisena. Saattoi muutama ähinä ja puhinakin päästä. Kiva sali joo lomalla käytynä, mutta ei ihan mun tyylinen muuten.




Illalla oli vielä koirien lenkin vuoro ja näin olin saanut päivän aktiivisuudeksi yli 200%. Aika paljon enemmän mitä hetkeen ollut. Tosin pahoinvoivana ja autossa istuen ei paljon liikuta. Siksi onkin vaan niin ihanaa olla lomalla ja jaksaa myös tehdä jotain. Ja liikunta, mä niin rakastan sitä.


torstai 10. marraskuuta 2016

Elämme kovia aikoja

Lauantai 5.11

Jännittikö lie töihin tulo vai mikä oli, mutta nukuin ehkä kolme tuntia. Heräsin kolmen aikoihin, pyörin sängyssä kuunnellen Ukkokullan kuorsausta hentoja ääntelyjä ja ennen neljää kyllästyin ja menin sohvalle. Puoli viisi kyllästyin siinä makaamiseen ja nousin ylös. Tuntia ennen herätystä. Saattaa tänään hiukan väsyttää töissä.

Töihin mennessä on niin hyvä fiilis, että tekisi mieli huutaa: "Olen elossa." Mä selvisin tästä sytostaattirumpasta, pahoinvoinneista, väsymyksestä, ripuleista ja kaikesta paskasta mitä tähän liittyi. Olen ihmeen vähän kiukutellut (Ukkokulta myönsi tämän), vaikka eipä mulla tietty ole ollut mitään aihetta kiukutella, olenhan voinut loppu peleissä tosi hyvin. Ei varmaan mene kauaa, kun tää on mun ajatuksissani jo mennyttä, en todellakaan jää tätä murehtimaan.






Koska on jo marraskuu, niin ajatukset ovat jo ensi vuodessa ja silloinhan ostetaan uusi almanakka johon saadaan taas laittaa ylös kaikki riennot ja liikunnat. Mähän laitan ylös aina kun liikunnat ja yritän kerätä niitä vuoden aikana vähintään 250 kpl. Tänä vuonna mulla oli tavoitteena 300 kappaletta, vaan nyt se tavoite ei tule täyteen, koska on tässä ollut tänä vuonna kaiken laista muutakin, kuten Simo.

Olen saanut liitoltani vuosittain allakan jota olen käyttänyt ja olen ollut siihen tyytyväinen. Siinä on ollut pehmeät kannet ja siihen saa kynän mukaan joten on sekin aina mukana eikä tarvitse kynää olla etsimässä. Tullut allakka esni vuodelle ei sitten ollutkaan pehmeä kantinen, vaan se oli kovakantinen jossa ei ollut paikkaa kynälle.Valitin tästä Ukkokullalle joka tokaisi: "Elämme kovia aikoja." Joo, mutta ei niin kovia, että suostuisin käyttämään kovakantista allakkaa. Menen siis kauppaan jo ostan sen, en suostu siihen, että elämäni on kovaa.

Myös töissä on marraskuu aikaa jolloin ensi vuoden allakat tulevat ja meikä aina päällystä omansa jollain kivalla kuvalla, en halua sen olevan tylsän sininen. Olen ottanut kuvan aina Tieteen Kuvalehdestä ja se on ollut joku kuva avaruudesta. Nyt  katselin kuvia ja mikäs sieltä eteen tulikin. Hetken jopa harkitsin tätä, en tosin vakavissani, mutta olisihan tää ollut aika hyvä. En ehkä olisi kehdannut kaivaa allakkaa esille toisten aikana, joten jäi laittamatta tämä kuva.


Olisiko hieno päällys allakkaan? Käyttäisitkö? :-)



Laitoin sitten tälläisen kuvan. Nyt kehtaan kokouksissa ottaa allakkani esille, eikä tarvitse hävetä. :-)





Viime yön huonon nukkumisen takia olen illalla tosi väsynyt ja olo on kuin zombiella, mikä se sitte mahtaakaan olla. Käymme kaupassa, teemme ruokaa (molemmat omaamme, harvoin syömme samaa ruokaa) ja katsomme taas Fallia Netflixistä. Siinäpä se menee tämä ilta, ajoissa vaan nukkumaan josko huomenna olisi pirteämpi. 

Sunnuntai 6.11

Huomenna alkaa loma. Nyt ei kyseessä ole sairasloma vaan ihka oikea loma. Saan hengähtää tän kaiken loputtua ja ennen säteiden alkua jotka tulee rytmittämään päiviäni sitten viisi viikkoa. Viisi viikkoa on pitkä aika, 25 arkipäivää juoksen Syöpiksellä saamassa säteitä. Vaan ne ovat vasta kolmen viikon päästä, nyt en ajattele vielä sitä. Vaan ajattelen huomenna alkavaa lomaani ja sitä, että lähden ajelemaan kohti Kokkolaa, jonne on yllättävän pitkä matka ja se aika pitäisi saada kulutettua jotenkin. 

Keksin, että kyän hakemaas kirjastosta äänikirjan ja kuuntelen matkalla sitä. Sitten keksin, että äänikirjoja voi ladata myös omalle puhelimelleen ja kuunnella siitä. Omistan kyllä kannettavan cd-soittimen joten ei cd:t ole ongelma, mutta helpompaa tietty jos puhelimella voi kuunnella. Seuraavaksi sitten mietin, miten tälläinen äänikirja jutska onnistuu puhelimeen. Kyselen työkaverilta apua, hän tietää kaikesta kaiken tai ainakin paljon enemmän kuin meikäläinen nuori fiksu mies kun on. Ensin haetaan Storesta sovellus jolla sitä kuunnellaan. Ahaa, okey, siis mitä??

Katselen netistä kirjoja joita voisin haluta kuunnella, löydänkin sellaisen, eikä maksa paljoa. Joo, tuon haluan. Näytän työkaverille, että tässä olisi nyt kirja jonka haluan ladata puhelimeeni, mitä teen?? Hän katsoo löydöstäni ja sanoo: "Muuten hyvä, mutta tuo on E-kirja eli se pitää kyllä ihan lukea, ei sitä kukaan sulle lue." Nauran maha kipeänä, vajoan melkein pöydän alle nauraessani. Vai oliko se vaan häpeästä? Miten mä voin olla näin untama kaikesta tekniikasta, en osaa erottaa edes äänikirjaa e-kirjasta?? Toinen työkaveri sanoo: "Wilma lukee sulle sitä etupenkillä." Voi kun lukisikin, olisi se vaan kivaa. Vaan ei taida onnistua, Wilmalla kun on niin huono näkö. Päätän kuitenkin lainata kirjastosta perinteisen äänikirjan. Olen niitä ennenkin lainannut paljon. Pidän kuunnella niitä, esim lenkki sujuu oikein mukavasti kuunnellessa kirjaa. 




Auttaisko jos Wilmalla olisi lasit päässä??



Kotona alamme Ukkokullan kanssa tyhjentämään kämppää, tai olohuonetta, keittiötä ja eteistä. Huomenna alkavat tekemään sitä lattiaremonttia meillä, pakko saada lattia tyhjäksi. Myös eteisen kaappi pitää tyhjentää, koska joutuvat purkamaan kaapin saadakseen laminaatin myös sinne alle. Keräämme kengät kassiin, Ukkokulta on viemässä niitä parvekkeelle. Parahdan mihin sä viet niitä?? Parvekkeelle, vastaa Ukkokulta. Ei mun kenkiä ainakaan, vastaan. Miksei, ihmettelee toinen? Koska niille tulee siellä kylmä. Mutta eikös ne ole ulkokenkiä? Nehän viihtyy ulkona. Joo, hetken silloin tällöin, mutta 24/7, ei mun kengät ainakaan. Joten Ukkokullan kengät joutuvat parvekkeelle, mun sisälle. Nauran tätäkin taas maha kipenä, välillä ihmettelen omaa huumoriani. Tai sitä miten jaksankin nauraa Ukkokullan jutuille vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkin näin paljon. Huumori onkin yksi meidän yhteinen kantava voimamme, se on samanlaista ja omituista, ihan parasta!! 





Laittelen itselleni eväitä huomista varten, matka on pitkä ja nälkä ehtii tulla kerran jos toisenkin. Tosin autolla ajaessa ei nälkää tule ollenkaan niin kuin muuten tulisi. Kaipa se johtuu siitä, ettei sitä tee mitään, senkun vaan istuu ja kääntelee rattia kun käännös tulee. Mutta evästä on kuitenkin oltava, en viitsi moneen kertaan olla pysähtelemässä ja käymässä kahvilla tms, koska Wilman joutuu joka kerta jättämään yksin autoon ja hän raukka saa paniikkikohtauksen yksin jäädessään. Joten eväät on paras vaihtoehto. Ja koska kämppä on aikas tyhjä, voi mennä ajoissa nukkumaan. Ellei sitten halua istuksia tässä ja näpytellä konetta. En halua, joten valikoin nukkumisen.









keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Eka tissitön päivä

Keskiviikko 15.6

Herään puoli kuusi, kun yöllinen (sama joka ei suostunut tuomaan mulle ruokaa, koska en sattunut olemaan hänen potilaansa) hoitsu käy kuiskailemassa OMALLE potilaalleen jotain, ei onneks tule mulle juttelemaan. Meillä ei ole mitään keskusteltavaa toistemme kanssa. Kaksi ja puoli tuntia aamupalaan, pureskelen huuliani niin että sattuu.

Kahdeksalta kolistelee apu paikalle, ruokaa. Iloni oli selkeästi ennenaikaista, huomaan sen heti ekasta lauseesta. Kysyvät otanko kahvia vai teetä? Kahvia kiitos jos sattuu olemaan soijamaitoa. Ei ole, valitettavasti. Leikin yllättynyttä. Kysyn mahtaako sulla olla mulle mitään syömistä. On tokikin, yksi siivu leipää. En tosiaan tiedä alkaako itkeä, nauraa vai huutaa. Tämän yhden leipäsiivun kylkeen sain kaksi siivua leikkelettä (eikä kukaan kyseenalaistanut oliko kyseinen possuraukka juonut eläessään maitoa) sekä kaksi siivua tomaattia, kupin teetä ja lasin tuoremehua (oli melkein yhtä pahaa kuin eilinen omenatuoremehu). Kysyin rauhallista teeskennellen, että mitens olisi vaikka jogurtti (soija tai kauraversio) koska toisetkin potilaat saavat ja se vähän niin kuin saatana kuuluu mulle, koska mä maksan tästä olostani täällä!!!! Tämä ruokavalioni on ilmoitettu kaksi viikkoa sitten joten ei tää nyt kauhean yllätyksenä voinut teille tulla. No ei tullut ei, mutta kun keittiössä ei sattunut olemaan yhtään erikoisjogurttia, hän oli kovin pahoillaan. Mutta haluatko toisen siivun leipää? Ootas ihan kun mietin, että toinen siivu leipää.. Hhmm, olisihan se kova sana tässä helvetin nälkäkuolemassa joten annappas nyt toinen siivu sitä kuivaa leipää. Niin sain kaksi siivua leipää ja samat lisukkeet mitä jo luettelin. Ja tosi nopeaan ne kaikki hävis tuulen suojaan, ei tosiaan montaa haukkaisua tarvinnut leivistä ottaa. Söinkin niin nopeaan etten ehtinyt edes kuvaa ottamaan.

Tämän yltäkylläisen aamiaiseni ollessa jo lopuillaan saapui tämä samainen pelastava sielu paikalle hengästyneenä. Hän oli juossut toiselle osastolle ja varastanut mulle sieltä viimeisen yosa-jogurtin. Voi, mä olin niin otettu, mikä pelastava enkeli. Ehkä sittenkin selviän kello kahteentoista kunnes saapuu seuraava minitalistinen ateriani.


Näin kauniit maisemat mulla oli :-)


Lääkäri käy tervehtimässä. Kertoo leikkauksen menneen hyvin, rintani oli ollut painava (olikohan mun kaikki synnit pakkautuneet just sinne), mutta painoa ei osannut sanoa, ksoka lähettivät sen suoraan patologille. Siellä se rintaraukka nyt köllöilee patologin pöydällä. Pitäisivät hyvää huolta hänestä, niin minäkin tein.

Lekurin katsoo haavat, siistiltä näyttää. Kysyy onko rinnassa olevan tatuoinnin alla käärme, leikkauksen aikana joku hoitaja oli sen huomannut. Kiva, että olivat viihtyneet leikkaussalissa. Lekuri sanoi jatko-ohjeita, jälkitarkastus kahden viikon päästä ja sairasloma siihen saakka. Oho, tingin sairaslomani mielestäni kolmeen viikkoon ja lekuri sitä nikotteli. No hän oli vielä nokittanut ja kirjoitti vain kaksi ja puoli viikkoa. Onneks sitä saa lisää tarvittaessa. Hän ei pääse jälkitarkastukseen koska on lomalla, toivottelemme toisillemme hyvää kesää, loppu elämää ja lopuks toivomme ettemme tapaa enää näissä merkeissä. Sitähän ei voi tietää, saattaa olla ettei enää koskaan meikäläisestä löydy mitään ylimääräistä ja sen huonomman vaihtoehdon me jokainen tiedämme, sitä tuskin tarvitsee edes ääneen sanoa (kirjoittaa).

Omahoitajani käy välillä tuomassa mulle erilaisia papereita mihin tutustun. Kertoo mun saavani matkaan pumpulisen tisulin (joo, nyt soi Sleeppareiden pumpulitissit päässäni), kysyy minkä kokoinen saa olla. No ei minkään kokoinen, koska ei mulla ole mitään vasemmallakaan puolella, joten kaikista pienin kiitos. Myöhemmin käydään hänen kanssaan kaikki paperit lävitse ja saan tissini. Lähtiessämme huoneesta jossa asiat selviteltiin tiputin vahingossa pussukan jossa tissi oli. Oho, mun tissi tippui, sanoin. Häntä alkoi kovasti naurattamaan. Sanoin, ettei tää ole niin vakavaa, vaikka olemme vakavan asian äärellä ei sovi unohtaa huumoria kuitenkaan. No, tajuan kyllä etteivät he voi alkaa vitsailemaan asian suhteen, mutta mulle se suotakoon.

Fyssari käy näyttämässä mulle jumppaliikkeet mitä teen aamuin illoin, hyvät on liikeradat. Varoittelee, että ne saattaa siitä vielä huonontua. En usko, mä jumppaan ne vetreäksi. Mutta toisin tulee käymään..

Aika matelee, käyn joutessani kahvilassa. Kyselen roosanauhaa, mutta heillä ei ole sellaisia myynnissä. Itsekseni ihmettelen tätä kovasti, luulisi kahvilassa joka sijaitsee sairaalassa jossa on rintarauhaskirurginen osasto, olevan juurikin myynnissä roosanauhoja. Itse jos olisin siellä yrittäjänä niitä olisi myynnissä niin paljon, että riittäis. (sivuhuomautuksena kerron ihanasta työkaveristani joka laittoi ennen mun töistä pois jääntiä rosanauhan rintaansa. Se oli niin kaunis ele, että itku meinasi tulla. Hän osoitti myös sillä lailla tukensa. Työkaverini ovat niiiiin ihania) No, mä en ole kyseisessä kahvilassa yrittäjänä enkä kauaa enää potilaanakaan. Heti kun saan taas ruokaa meikä lähtee. Ihana kundini tulee mua hakemaan, mutta vasta kun mutsi on saanut ruokaa. Hän jos kuka myös tietää ettei mua voi katsella ollessani nälkäinen.

Niinpä koittaa taas ruoka-aika. Tuo päivän kohokohta. Nyt jo kysyn valmiiksi onko ruoka maidoton ja gluteeniton. Ruoan jakaja tympeänä sanoo sen olevan, hoitajasi ovat sellaisen tilanneet joten kaipa se on. Niin tosiaan luulisi, mutta ei se niin itsestään selvää ollut aamullakaan. Aamuinen jogurttivaras ei muuten ollut enää näkyvissä, joko hänet mestattiin tai kädet katkaistiin?? A-P-U-V-A mitä mä oon tehnyt??? No, toisaalta, mä olin ansainnut sen jogurttini!!




Ruokani oli siskonmakkarakeittoa (joo, ei ihan bodarin ruokaa, mutta päätin olla niuhottamatta kun en saanut riisiä ja jauhelihaa parsakaalin seurassa). Se soppa (kaikki neljä lusikallista) oli muuten tosi hyvää. Sen seurassa sain jälleen muutaman pienen palan leipää ja muutaman kurkun, mä oikein hyrisin onnesta. Mutta tämän kaiken päälle mä sain palan taivasta. Uunissa valmistettua omenaa (olisiko toiselta nimeltään uuniomenaa??) ja sen kanssa kukkurallinen kermavaahtoa. En jaksanut edes miettiä olisiko kermavaahto soijasta tehtyä. Olin valmis paskomaan vaikka kaksi viikkoa saadakseni tuon herkun syötyä kaikki. Kaikkien onneks se oli muuten soijakermavaahtoa (pikkaisen alko itseänikin jännittämään miten käy..). Se tosiaan oli pala taivasta. Sillä oli kuitattu kaikki kipu, kärsimys, nälässä kituminen ja kahviton elämä mitä jouduin sairaalassa viettämään. Vielä toinen annos samaa ja olisin varmasti taannut jokaisen kyselijän asuntolainatkin!!




Sitten tuli aika pakata kamat ja suoriutua sairaalasta kotiin. Ihana oma kundini tulee mutsia hakemaan, saan relata autossa ja ei tarvitse mennä junalla ihmisten pällisteltäväksi. Nythän mulla roikkui matkassa koko aika dreenipussi joka ei onneks kovin läpinäkyvä ollut. Ehkä se meni vähän ikään kuin olkalaukusta.

Kundi tuli meille kahville ja höpöttämään. Heti hänen lähdettyä vedin rapiat kaksi tuntia unta palloon. Hiukan veroitti edellisyön huono nukkuminen. Sitten mä taas söin tuota jumalten ruokaa, bodarin safkaa joka on kai keksitty taivaissa. Riisiä ja jauhelihaa. :-) 





Ukkokullan tultua kotiin lähdimme kirjastoon ja apteekkiin käymään. Kävin Lindexissä kyselemässä proteesiliivejä itselleni (aivan kuin joku olisikaan kuvitellut mun kyselevän niitä Ukkokullalle), mutta ei heillä ollutkaan sellaisia. Olin ilmeisesti saanut väärää tietoa tai sitten heillä ei ollut valikoimissa koska ovat varmaan vähän kysyttyä liivimallia. Itselleni tuli hyvä mieli, kehtasin asiaa kysyä eikä myyjä edes purru mua. Vielä on matkaa yleiseen suihkuun menemiseen, mutta ensi askeleet sitä kohti on jo otettu!!


Ensimmäinen kokonainen tissitön päivä vietetty, näitä on toivottavasti vielä tuhansia edessä. Paitsi ettei me toivota mitään kuten muistatte, ME tiedetään näitä tissittömiä päiviä olevan vielä tuhansia edessäni!!

Ps. Jos joku sai mielikuvan etten muuta ajattele kuin ruokaa on hän aivan pirun oikeassa. Se pyörii tosiaan mielessäni aamusta iltaan, riisi ja jauheliha!! :-)

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Hyvästit Simolle

Tiistai 14.6

Vihdoinkin päivä jota olen kuukauden odottanut. Olen nukkunut nippa 4 tuntia viime yönä, mutta enköhän saa tänään nukkua tätä univelkaa pois. Koiruus ulos, käynti suihkussa ja menoksi, ei tarvitse tuhlata aikaansa aamupalaan. Junassa jännittää jo niin että meinaa olla vatsa sekaisin. Vielä lisää tsemppiviestejä, kaikki tulee menemään hyvin, tietenkin!!

Sairaalassa olen puoli kahdeksan, en aiemmin enkä myöhemmin. Pääsen vähän isompaan sviittiin kuten hoitsu asian ilmoittaa. No, tässä sviitissä tosiaan tilaa riittää, ihan kuudelletoista (16hlö) ihmiselle. Yksityisyyden hoitaa verhot sänkyjen välissä ja jos kuvittelet, että verhot eristää hyvin puhetta niin joudun nyt valitettavasti kertomaan ettei verhot ainakaan tässä sairaalassa olleet äänieristetyt. Onneksi vieruskaveri eikä kukaan muukaan sairastanut peräpukamia tai muuta intiimiä mistä en olisi halunnut kuulla sen enempää. Laskin, että itseni lisäksi paikalla näyttäisi olevan kolme - neljä naista. Heti tulee mieleen, että harmi ettei tullut pelikortit mukaan. Saisi hyvän peliringin aikaiseksi.








Saan sairaalavaatteet, ekaa kertaa koskaan saan kokoa xs ja saan niistäkin kuroa housua kireämmälle, etappi tämäkin. Labran täti tulee ottamaan verikokeet (vanha, hapan akka joka tiuskii mulle, että sitä verta otetaan sieltä mistä saadaan). Mietin, että vaihtais hänkin työpaikkaa tai ottais ainakin suolakurkun pois persiistään. Ehkä ihminen joka tulossa leikkaukseen ei ole just sillä tuulella, että jaksaisi/haluaisi häntä kohdeltavan kuin imbeselliä vanhusta. Ja turha sanoa, ettei tiennyt mun tulevan leikkaukseen. Jos on rintarauhaskirurgiaosastolla niin varmasti tietää ettei siellä ainakaan flunssapotilaita hoideta. No joo, se siitä tädistä.

Kuulen olevani päivän toinen leikkauspotilas ja pääseväni leikkaussaliin aamupäivällä. Tuntia ennen leikkaukseen menoa saan esilääkityksen, sitä ennen vaan odotellaan, mutta ei todellakaan syödä tai juoda mitään. Lekuri käy katsomassa ja juttelemassa leikkauksesta. Hänen mielestään leikkaus on pieni kirurginen toimenpide, pelkkä rinnanpoisto. Joo, varmaan onkin pieni leikkaus verrattuna vaikka lonkkaleikkaukseen, mutta ei se itselleni kuitenkaan niin kovin pieneltä tunnu. En ala vääntää asiasta hänen kanssaan, ollaan sitten sitä mieltä että pikku juttu.

Yritän joutessani tehdä sudokua musiikkia kuunnellen. Koska nukuin edellisenä yönä huonosti niin nukahdan musat korvillani ja herään siihen kun hoitsu tuo esilääkkeet. Saan diapamia, somacia, panacodia ja pahoinvointilääkettä. Tän coktailin vedettyäni tilkalla vettä höystettynä sammun alta aikayksikön. Juma, mikä tainnutus!!

Herään tunnin päästä aivan nuppi sekaisin, piti vielä itse selviytyä kävellen leikkaussaliin. Matkalla juttelen hoitsulle, että tälläistä olotilaako ne potilaamme hakevat, mitä hiton hienoa tässä on?? Leikkaussaliin päästessämme näen ainakin kahdeksan pientä naista siellä. Vai olikohan sittenkin seitsemän kääpiötä? Mua naurattaa ihan hitosti. Yksi laittaa mut sängylle istumaan ja kysyy naama vakavana ilmeisesti jotakin tärkeääkin asiaa. On pakko kysyä voisitko toistaa, koska mä en tajua mitään mistä puhut, mä olen aivan sekaisin!! Pistävät mut makuulle ja katson kelloa, se on 11. Kysyn kauanko leikkauksessa menee. Sanovat, että muutaman tunnin. Alkaa taas naurattamaan, kysyn onko teillä ruokatunti siinä välissä. Naurattaa hillittömästi ajatus, että makaan laverilla tissi auki ja toiset mene safkikselle. Sanoivat jo syöneensä, mutta tiedä sitten miten oli. Sain maskin naamaani ja hiton pahanhajuista mömmöä nenääni, sanon että nyt tulee tosi paha olo. En taida kuulla vastausta koska mä zzzzzz..

Seuraava mitä tajuan on, kun mua herätellään vai heräilenkö sittenkin ite?? Kysyvät onko paha olo ja totta tosiaan, on TAAS!! Mulla on aina leikkausten jälkeen paha olo eikä tämä tee millään lailla poikkeusta. Ja mut on sentään nukutettu sen seitsemän kertaa. Saan jotain pahaan olooni ja nukahdan uudestaan. Välillä herään kun huutelevat Aikkuu, tai ehkä ne kuiskaa, en mä tiedä. Kyselevät onko kipuja ja kun sanon olevan, tulee kipupiikki reiteen saman tien. Nukahtelen vähän väliä uudelleen, välillä herättelevät hengittämään. Lopulta laittavat happiviikset kun hereillä ollessani jaksan hengittää itse, mutta nukahtaessani hengitys laiskistuu. Olen heräämössä varmaankin pari kolme tuntia kunnes osastolta hoitsu tulee hakemaan mua takaisin osastolle. Tällä kertaa pääsen sinne sängyn kyydissä eikä tarvitse itse kävellä. Osastollakin nukahtelen vähän väliä, silmäni ei vaan pysy yhtään auki.

Ukkokulta tulee mua katsomaan (enkä edes maksanut tästä vierailusta jos muistatte). Ihanaa saada hänet paikalle, on kuin emme olisi nähneet iäisyyksiin. Joo, olihan edellisestä kerrasta ainakin jo 11 tuntia. Hei muru, mä oon hengissä, vautsivade, mä oon hengissä. En tietty missään vaiheessa asiaa epäillyt, ettenkö leikkauksesta heräisi, mutta aina leikkauksissa on omat vaaransa, se on vaan tosiasia.


Still alive <3

Pyydän hoitajilta ruokaa, olenhan viimeksi syönyt edellisenä iltana. Ruikutuksen jälkeen tuovat mulle lasin mehukeittoa ja kupin teetä. No, tällähän se nälkä lähteekin, kiitos aivan kauhian paljon. Ukkokulta hakee mulle kahvia koska ilkeät hoitajat eivät sitä anna. Mutta maidon kieltävät, ei mitään maitotuotteita, ei edes soijamaitoa, on kuulemma huonosti sulavaa. Koska en pysty sängystä nousemaan joutuu Ukkokulta juottamaan mulle kahvinkin pieninä hörppyinä. Tässäkö on meidän tulevaisuuden kuva? Toinen syöttämässä ja juottamassa toista vanhainkodissa??

Saan nauttia Ukkokullan seurasta tunnin verran ja sitten hän joutuu lähtemään kotiin hoitamaan koiruuttamme. Olen jo sen verran toipunut, että pääsen vessaan käymään ja viestittelen ystävieni/perheen kanssa. Soittelemme ystäväni kanssa ja nauramme ja itkemme puhelimessa. Nauramme peruukille, siitä saa muuten yllättävän monta hauskaa juttua aikaiseksi. Ystäväni ehdottaa sellaista missä letit on sen verran pitkät, että voin laskea ne parvekkeelta alas ja Ukkokulta saa kiivetä niitä pitkin kotiin jos hissi sattuu olemaan epäkunnossa. Ette muuten usko, että on vaikeaa yrittää nauraa näin hyvälle jutulle hillitysti ja hiljaa kun muut jo nukkuvat. Ja jos joku ajattelee, että nauran usein Ukkokullan kustannuksella niin hän on aivan oikeassa. Näin tosiaan usein on, mutta vielä useammin nauran itselleni ja omille jutuilleni.

Näitä lettejä pitkin Ukkokulta voi kiivetä ottamaan sen herneen mun nenästä tai patjan alta vai miten ne sadut nyt menikään??


Ruikutan lisää ruokaa yökön tullessa ja hän sitä lupaa tuodakin. Viestittelen edelleen, sairaalan sängyssä on muuten tosi vähän ajanvietettä, ihan vaan vinkkinä jos sellaiseen joudutte. Odottelen tunnin tätä iltapalaani, nyt alkaa edellisestä ruoasta olemaan 24h ja mulla pinna aika piukeena. Ihminen joka syö kuusi kertaa päivässä normaalisti ja joutuu olemaan 24h ilman ruokaa ei varmasti ole parasta seuraa. Onneks kukaan ei mua kysele seurakseen, muut jo nukkuu ja joku kuorsaa. Soitan kelloa, nyt on hätä. Toinen yökkö purjehtii paikalle ja kyselen missä mahtaa olla mun ruokani joka luvattiin tunti sitten. Sano kertovansa terveiset omalle hoitsulleni kunhan hän tulee toisista tehtävistään. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta miksi sä et voi tuoda sitä evästä?? Ei liene olisi kovin suuri työ, mutta ilmeisesti oli koska hänellä ei ole aikomuskaan mitään tuoda. Oma yökköni tuo vihdoin ja johan mä eväät sainkin. Peräti kaksi palaa kuivaa leipää, lasin mehukeittoa ja lasin omenatuoremehua (on muuten kamalinta alkoholitonta nestettä mitä keksin) sekä kaksi siivua kalkkunaleikkelettä. Kysyy vielä onkohan tämä leikkele maidoton?? Jos ei kyseiset kalkkunat ole sattuneet juomaa maitoa niin eiköhän se ole!! Mikä kysymys!!! Arvatkaa kaksi kertaa lähtikö tällä nälkä?? Vinkkinä voin sanoa ettei kannata veikata kyllä vastausta!!


Ei tällä bodari elä :-)



Näillä eväillä oli kuitenkin pärjättävä, oli aivan selkeää etten tulisi saamaan mitään lisää. Yritin käydä nukkumaan, mutta koska olin nukkunut lähes koko päivän oli tietty arvattavissa etten saisi unta. Puoli yhden aikaan ehkä nukahdin ja heräsin ennen kolmea kun yökkö narisutti lattiaa. Kävin kysymässä uneen saantiin jotain, mutta en saanut, yllättävää!! Mutta särkylääkkeen sain ja sillä sitten nukuin puoli kuuteen. Alkoi uusi päivä, ilman Simoa. Nyt voidaan käyttää ajanlaskuna ennen Simoa ja Simon jälkeen. Vähän kuin ennen Kennedyn murhaa ja Kennedyn murhan jälkeen ja mitä näitä esimerkkejä nyt onkaan..