Suolahoito

Perjantai 11.11

Herään jälleen ennen kukonlaulua ja lähden sauvakävelemään. Saa istua aivan tarpeeksi päivän aikana, joten päivä on hyvä aloittaa reippaillen. Luntakin on tullut sen verran, että se jo vähän valaisee. Lenkkipolun ehdin kiertämään melkein kokonaan ja sitten näen uudet tuttuni, rouvan ja herran jotka lenkkeilevät lähes päivittäin ja eri suuntaan kuin minä. Vaan eilen minäkin kiersin toiseen suuntaan, eivät vaan olleet sitä todistamassa, harmi. Vaihdetaan siinä kuulumiset, jutellaan siitä kuinka pitkä matka on taas kotiin, huono on keli ja varovasti pitää ajella. Toivotetaan hyvät talven jatkot ja joulut ja ens kesäkin, tosin silloin me ehkä taas nähdään. Toivotaan niin, vaikkei me toivotakaan mitään, koska toivominen ei auta mitään vai miten se meni??!!

Lenkin jälkeen suihkuun ja aamupalaa ja sitten koirat ulos. Sitten onkin aika pakata auto ja lähteä kotia kohti. Kiva oli käydä, vaan aina on kiva palata myös kotiin, onhan Ukkokultakin siellä odottamassa. Lähdimme Wilman kanssa ajelemaan, Wilma istui etupenkillä ja minä ajoin. Kävin ostamassa evääksi vielä muutaman pähkinän ja kas kummaa, ne oli syöty ekan kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Jos sitä lähtee junalla reissuun, ehtii ehkä Tikkurilaan saakka ja eväät on syöty. Nyt siis pääsin parikymmentä kilometriä ja "namit" syöty. Olen uskomaton.

                                             


Emme juurikaan pysähdelleet. Sen mitä pysähdyimme, oli P-taukopaikoille jotta Wilma sai jalotella ja pissiä. Söin myös eväitä siellä ja joitakin ajon aikana. Kerran pysähdyin huoltsikalle kahvia hakemaan, muuten vaan ajelimme jotta päästään ajoissa perille ja nimenomaan valoisaan aikaan.

Wilma on aika tylsää seuraa, ei paljon juttele joten kuuntelin musaa koko aika. Välillä Wilma tarkisti, että olemme oikealla tiellä. Eihän sitä tiedä miten se Mamma ajelee, ellei sitä välillä tarkkaile.

Kotiin pääsimme ajoissa eli valoisaan aikaan. Lomani aikana oli meille tullut lattia joka tuntuikin aivan hel..tin hyvälle. Ja meitsi ei tietty meinannut saada kenkiä vedettyä jalastaan, kun piti alkaa lattiaa imuroimaan ja pesemään. Nyt kun se oli tyhjä, oli se paras tehdä. Sitten alkoi tavaroiden roudaus paikoilleen eli sohvaa ja pöytää, tuoleja ja saareketta. Välillä vähän söimme ja sitten jatkoimme. Oli aika hyvä fiilis illalla köllähtää sohvalle ja ihailla uutta lattiaa. Olihan se ollut betonilla viimeiset kolme ja puoli kuukautta. Nyt sitäkin osaa taas arvostaa ihan toisella lailla. Jos on parasta se, että on katto pään päällä, niin toisiksi parasta on varmaan sitten se, että on lattia jalkojen alla. Ja mielummin lattia joka on jotain muuta materiaalia kuin betoni.


Lauantai 12.11

Olihan muuten mahtavaa nukkua omassa sängyssä, uni maistui kuin karkki lapselle. Aamiaisen jälkeen menen salille, en olekaan tällä viikolla käynyt salilla kuin kerran. Tänään päätän tehdä olkapäät ja kädet. Menen tänne oman paikkakunnan salille, jossa myös välillä käyn. Aina ei viitsi lähteä Helsinkiin saakka treenailemaan, kun saman asian ajaa kilometrin päässä oleva salikin.

Salilla on myös muutama muukin ja eräs kanssa treenaaja (mies) alkaa siinä kanssani juttelemaan. Kertoi lukeneensa lehdestä minun tarinani ja se tietenkin kiinnostaa. Sitä sitten hänelle avasin ja sitte tuli seuraava ja aloin alusta ja sitten kolmas ja taas samat jutut jne. Siinäpä se aika kivasti menikin, vaikka piti treenata. Jouduin sitten sanomaan, että nyt jos jatkais tätä lihaksen tekoa.. Ymmärrän, että asia kiinnostaa ja en sitä todellakaan ole millään lailla peitellyt. Jos olisin, niin ei siitä lehdestä olisi voinut lukea. Ja jos omalla esimerkilläni voisin kannustaa toisiakin, niin mikäs sen parempi. Enkä tällä tarkoita ainoastaan liikuntaa vaan asennetta yleensäkin, miten asiat kohdataan. Jokainenhan me asiat käsitellään eri lailla ja niin pitääkin, mutta miten siitä diagnoosin saannista eteenpäin, se onkin jo toinen juttu. Itse olen jaksanut olla positiivisella mielellä, se on mua ja sitä piirrettä ei musta pois saa. Eikä ole tarvettakaan saada, haluan pitää sen.

Treenin jälkeen menemme Ukkokullan kanssa kaupoille. Haemme uuden lattian kunniaksi eteiseen mattoa, jotta ei joka paikka ole kurassa ja liassa ulkoa tullessa. Käymme ruokakaupassa täydentämässä viikon tyhjillään olevaa jääkaappiamme. Se onkin saanut olla melkein viikon rauhassa, jääkaappimme ovea kun kulutan oikeastaan minä eikä muut. Hyvä, että edes joku.

Ajaessani maanantaina Kokkolaan, turposi oikea käteni todella ikäväksi eikä se turvotus lähtenyt koko viikkona pois. Sain hyvän ohjeen jota tänään sitten päätin kokeilla. Laitoin kahteen sukkaan karkeaa merisuolaa ja sitten ne vielä yhden sukan sisälle ja sen jälkeen pujotin käteni niiden kaikkien väliin. Näin sain käteni hauteeseen ja kas kummaa, turvotus helpottaa kämmenselässä. Ja tuntuu kuin "suolasukka" olisi kostea, aivan kuin suola olisi tosiaan imenyt kosteutta itseensä. Käsittämätöntä. Kyllä taas vanha kansa tietää, vaikka en tiedäkään mistä tää ohje on alkujaan peräisin. Eipä sillä väliä jos se toimii ja se tuntui toimivan. Tiedän mihin jatkossa käteni paketoin. Suolaan. Ostan kylpyammeen, täytän sen suolalla ja pulahdan sinne. Jos lähtis muualtakin turvotukset. Olisin sitten tönkkösuolattu muikku. Ei haittaa, kunhan tää jäätävä turvotus joka puolelta helpottaisi.

Illalla katsomme Possea tölsästä. Sanovat, että heillä jo 100 tuhatta seuraajaa Instassa. Kysyn Ukkokullalta onko hän yksi seuraajista? "No en, enhän ole edes Instragramissa." "Onko se jokin syy olla seuraamatta heitä siellä? Pelkkä tekosyy sanon minä."

Kohta mä niin osaan..

Maanantai 5.9

Kuten viimeksi jo sanoin, laahaa tää blogi jäljessä eikä todellakaan ole reaali ajassa. No se nyt olis mahdotonta, mutta jos tän päivän kohdalla lukee sali ja sauvakävely niin mitä hittoa kerron tästä päivästä? Kuka edes muistaa mitä on tehnyt viikko sitten? Tai onko sinä päivänä ollut jotain hullun hauskaa huumori pläjäystä? Ilmeisesti ei, koska ei siitä ole tehty minkäänlaista muistiinpanoa tai sitten on ollut sellaista joka päiväistä mitä meillä aina viljellään eikä niin jää mieleen. Mutta hei, katotaan mitä saadaan aikaiseksi tästä päivästä!

Täytekuvia jotta näyttää paremmalta :-)

Olen muuten aina ihmetellyt tv-poliisisarjoja jossa kysellään mitä mahdoit tehdä vuosi sitten kesäkuun seitsemäs kello 14,21?? Joo, odotas, mä olin silloin syömässä Mäkkärissä tuplajuustohampurilaista ja sain siitä järkyn mahakivun. Viereisessä pöydässä oleva pariskunta tappeli siitä, kun anoppi tulee taas viikonloppuna kylään. Hei oikeesti, ei kukaan muista tollaisia asioita. Hyvä kun muistaa mitä eilen tapahtu, ellei sitten kirjoita sitä ylös. Ja niin monella sanalla kuin sali ja sauvakävely.

Nyt sä kerrot mitä teit viime vuonna tähän aikaan tai ammun pääsi tohjoksi!! No mäpä kerron.. 

Kun nyt oikein muistelen, niin muistankin, että kävin salilla. Tähän tarvittiin tosiaan paljon muistamista, sehän luki mulla ylhäällä. Mutta ei lukenut sitä, että kävin töissä liikuntaryhmän kanssa tekemässä treenin. Tein olkapäät ja kädet, nyt hiukan muutan treenijakoani, ettei olkapäitä treenata kahta kertaa viikossa. Säästellään tuota turpoavaa kättäni. Vielä en ole saanut kompressio hihaa enkä hanskaa, ehkä ne ensi viikolla tulisi. Toivottavasti, sillä käteni on välillä kuin turvonnut sämpylätaikina. Ei kiva.

Töiden jälkeen kutsun ystävääni kanssani lenkille ja hänelle sopikin lähteä. Ilma on kaunis ja seura hyvää (vai oliko se toiste päin?) ja lenkki on tunnissa tehty. Näin olen saanut taas ulkoiluttaa sauvojani ja saan yhden kerran lisää heiaheiaan sauvailua. Enää n.20kertaa ja saan seuraavan mitalini. Ei ehkä vielä ens kuussa ole mitali plakkarissa, mutta tän puolella on, se on varmaa.

Tähän loppuun voit keksiä jonkun kivan vitsin. Kerro se sit mulle kans, ainakin jos se on kovin naurettava!

Tiistai 6.9

No nyt, tänään on se päivä jota olen odottanut koko kesän tai ainakin niin kauan kuin meillä on ollut uusi kamera. Meinaan tänään alkaa mun valokuvauskurssini! Mä olen ihan fiiliksissä, menispä työpäivä nopeesti.

Se onneks menee, ainahan se menee, koska meillä on niin hyvä tiimi ja mahtavat työkaverit. Kotiin mennessäni syön ja juon kahvin, valmistaudun henkisesti kurssiin. Olen ostanut uuden vihkonkin, mukana on myös kynää ja kumia. Ja tietenkin itse päähenkilö eli kamera! Kurssin esittelyssä sanottiin, ettei välttämättä tarvita kameraa, mutta jos sellainen on, saa sen tietenkin ottaa mukaan. Ja minähän otan. Heitän repun selkääni ja menoksi, mä olen niin valmis oppimaan uutta. Kohta mä niin osaan kuvata, suunnittelen jo alanvaihtoa ja oman studion avaamista. Erikoistuiskohan muotokuviin, luontokuviin vai alastonkuviin? Vai eläinkuviin, urheilukuviin vai lapsikuviin? Joo, höpötän, en mä mitään alaa vaihda, mutta täpinöissäni mä olen, se on selvää.

Kurssilla meitä on ainakin viisitoista jos osaan oikein laskea. En kerro kellekään Simosta, esittelen vaan itseni. Olishan he varmaan olleet ihmeissään jos olisin esitellyt sekä itseni että Simon. Olisivat vielä luulleet Simoa mun sivupersoonaksi, ei, parempi etten ainakaan vielä kerro Simosta.

Opettaja kertoo meidän syksyn aikana käyvän lävitse seuraavat asiat: kuvaamisen perusteet erityisesti (tähän loppui tämä lause muistiinpanoissani, en tiedä pitikö sen kenties jatkua mitä erityisesti?). Digikuvan jälkikäsittely ja digitaalinen työnkulku. Millainen kuva on perusteiltaan? Tutkimme digikameran rakennetta, toimintoja ja käyttöä. Tutustumme suositeltaviin lisätarvikkeisiin ja niiden käyttöön.

Eli jatkossa jos olen kovin hoikistunut, kaunistunut ja nuortunut, tiedätte että olen oppinut käyttämään kuvankäsittelyohjelmaa, tuskin olen laihtunut tai käynyt nuorennus/kauneusleikkauksissa.

Saimme muutaman kirjan nimen mitä suositteli lukemaan ja minähän tietty heti kurssin jälkeen ryntäsin kirjastoon niitä hakemaan. Nyt imetään kaikki tieto mitä mahdollista, lukien, näkien ja kokien. Harmitti kun aika meni niin nopeaan, hetkessä oli 1,5h mennyt. Ja viikon päästä vasta seuraava kerta, tylsää. Aikoinaan kävin vuosia enkun tunneilla ja aina katsoin kelloa milloin saa lähteä, nyt katsoin kelloa, että milloin joutuu lähtemään.

Kurssin jälkeen ryntään kirjastoon hakemaan kirjoja mitä mä alan opiskelemaan joka raossa mikä ajasta liikenee. Jos näet mut salilla sarjatauon aikana nenä kiinni kirjassa, tiedät että luen valokuvauksesta. Sitten kun opin vielä kuvaamaan ja treenaamaan samaan aikaan niin awot, kaikki aika säästetään. Kohta ehkä alkaa tulemaan videoo treeneistä tai mun elämästä. Videoin kaiken, nukkumisenkin. Sitten ainakin saadaan selville se, että kuorsaako meillä minä, koira vai Ukkokulta. Häntä syytän kunnes asia toisin todistetaan.

Kurssin vetäjänä on ammattikuvaaja, häneltä saa ottaa mentori tunteja. Mulla on kohta oma pt salilla sekä kuvauksessa. Vielä kun saan oman kokin, niin alkaa elämä hymyilemään. Toistaiseksi joutuu tekemään ruokansa ihan itse. Tosin joudun mä treenaamaan ja kuvaamaankin ite, ei sitä kukaan mun puolesta tee, mutta he auttavat mua saamaan parhaimman tuloksen. Ehkä mä vielä otan tunteja opettajalta tai menen pidempään kestävälle valokuvauskurssille. Täältä voitte käydä katsomassa kurssinvetäjän Antin sivuja, varsinkin jos valokuvaus kiinnostaa kuten mua.

Kirjat jotka lainasin olivat muuten: Scott Kelby Digi kuvaus kirja. Hän on amerikkalainen ja hänen huumorinsa on sellaista joka uppoo minuun eli varsinaista puujalkavitsiä. Jos sitä sietää, niin kannattaa lukea.

Toinen oli Pekka Punkari: Uusi digifoto kirja. Tätä en ole vielä aloittanut, olen lukenut tuota toista nyt. Mutta siirrytään Pekkaan sitten myöhemmin.

Illalla laitan taas kamat valmiiksi huomista treeniä vasten. Meillä on Valkun kanssa taas yhteiset treenit, tiedossa siis verta, hikeä ja kyyneleitä. No ainakin keskimmäistä höystettynä tuskalla ja naurulla. Kysyn jälleen tissini perään, mihin mä aina hukkaan sen? Se tosiaan on välillä sohvan käsinojalla, pöydän päällä tai kylvyn jälkeen kuivumassa missä milloinkin. Ei kaksi tissisenä ollut tälläisiä ongelmia, molemmat roikkui iloisesti paidan alla. Koitan kestää.

Kysyn siis Ukkokullalta missä tissini on ja vastasi heidän olleen yhdessä päiväunilla. Ja kappas vaan, siellähän se tissi köllötteli tyynyn päällä, valmiina huomiseen treeniin. Sekin tietää, että lepo on tärkeää. Se on yhtä tärkeää kuin syöminen ja treenaaminenkin. Koitan jatkossakin pidättäytyä syöttämästä tissiä. Hänelle saa riittää treeni ja lepo. Itse huolehdin syömisestä. Ja yhdessä sitten treetaan, ei ihan käsi kädessä mutta rintarinnan kuitenkin. 

Valitusta ja arvostusta

Torstai 23.6

Herään kahdeksan jälkeen. Huomaan pöydällä Ukkokullan kirjoittaman lapun: ”Muista vesikatko”. Saakeli, muistan kyllä että luin sellaisen olevan mutta en tietty illalla enää muistanut laittaa vettä jemmaan. Ja oli Ukkokullallakin ollut näemmä aikaa kirjoittaa kyseinen lappu, mutta ei ole ollut sen verran aikaa, että olisi vettä ottanut kannun tms, Vesikannussani jossa on aina vettä, on sitä just sen verran että saan koiralle puhdasta juomista ja itselleni kupin kahvia. Enempään se ei riitä. 

Kiroan miesten logiikan, kirjoittaa lappu vesikatkosta mutta ei kuitenkaan herätetä tai oteta sitä vettä säästöön. Tulee mieleen vanha vitsi pariskunnasta jotka pitivät mykkäkoulua. Mies kirjoitti illalla lapun vaimolleen, että herätä kello kahdeksan. Aamulla huomasi nukkuneensa pommiin ja löysi lapun pöydältä: ”Kello on kahdeksan.” Huomaan jotain samaa tässä meilläkin, me emme vaan pidä mykkäkoulua.  

Soitan sairaalan fysioterapeutille. Minulle on tullut niin kipeät patit kainalon viereen sekä selkä- että rinnan puolelle. En voi nukkua oikealla puolella ollenkaan, tuska on heti ihan mieletön. En saa liikuteltua kättäni kunnolla ja haluan varmistuksen siitä, ettei käteni surkastu ja kuihdu pois jos en tee sillä vaadittavia jumppaliikkeitä. Huoleni on kuulemma aiheeton, kudosten väliin on jäänyt nestettä ja sen takia ovat kipeät. Sitä ei saa punkteeraamalla pois vaan fyssari painelee niitä sitten kun menen hänen luokseen eli ensi viikolla. Nyt ymmärrän miksi oli pyydetty ottamaan särkylääke tuntia ennen hänen aikaansa. Siellä tulee varmaan olemaan tuskaiset paikat. En epäile sitä hetkeäkään, nyt en vaan jaksa alkaa sitä murehtimaan. Otetaan kaikki vastaan mitä annetaan, ei tässä muutakaan vaihtoehtoa taida olla.

Tän kuvan tarkoitus jäi itsellekkin epäselväksi, hain sanalla lymfaödeema ja tälläinen tuli. Eli kropassa kiertää nesteitä ja verta ja ja ja.. Kyllä te tiedätte. :-)

Olen saanut myös toisen ikävän vaivan, yliherkän tuntoaistin. Käsivarressani on tunnoton kohta, mutta samalla myös yliherkkä tunto. Jos sitä koskettaa vähäsenkään niin se sattuu aivan hitosti. Ja en tarkoita nyt isompaa koskettelua vaan pelkkä hipaisu riittää. Paidanhiha hankaa, tuskaa. Käsivarsi osuu johonkin, tuskaa. Joudun kävelemäänkin käsi irti vartalosta, niin paljon se sattuu. Tää on asia jota ei jaksaisi, kaikkea muuta paskaa jaksaa paremmin, mutta ei tätä. Mutta tämäkin on kärsittävä, ei mulla ole muuta vaihtoehtoa.

Ei todellakaan ole herkkyys kadoksissa, ei ainakaan käsivarresta. :-)

Mitä mä vielä valittaisin?? Rintaan sattuu kävellessä, taitaa se mun tulehdukseni siellä jyllätä menemään. Nestettä on taas kertynyt sen verran, että tuntuu kuin rintani olisi uima-allas jossa myrskyää. Kipu tuntuu rintalastassa saakka. Joudun jättämään ystäväni kanssa sovitun lenkin väliin. Nyt tuntuu ettei ole ihan mun päiväni. Pitäisikö mennä takaisin sänkyyn ja pysyä siellä? Vali vali, kylläpä jaksankin nyt valittaa. 

Tulee taas mieleen kuinka korkealle saakin hattuaan nostaa kaikille heille jotka ovat tän matkan kulkeneet. Arvostus kaikkia syöpää sairastaneita kohtaan kasvaa päivä päivältä!! Varsinaisia sissejä jokainen, helppoa tietä eivät varmasti ole kulkeneet. Tulevaisuus tulee näyttämään mitä mutkia tulee mun matkalleni, nyt tuntuu että pieniä töyssyjä ja nimesniemen kiharaa on tielläni ollut. Pysytäänkö tiellä vai löydetäänkö itsemme tien varrelta tai ojan pohjalta? Uskoisin, että jouluna olemme viisaampia, voi kuinka odotankaan joulua. Nm. Ihminen joka inhoaa joulua. 

Mutta oli tässä päivässä jotain ihanaakin. Selatessani instragramia näen ystäväni kuvan jossa hän on luovuttamassa verta. Ekana tulee mieleen se, etten itse enää koskaan pääse luovuttamaan. Sitten luen kirjoituksen mitä hän oli kuvaan liittänyt, siinä luki näin: ”Ihailemani ihminen kertoi sairastuneensa syöpään. Hänen kaksi suurinta huolenaihettaan olivat 1) kuinka pitkä treenitauko tulee 2) ei saa luovuttaa verta. Joka ikinen treenihetki teen muutaman ylimääräisen toiston- koska tiedän, että hänkin tekee kun palaa salille. Tänään luovutan verta, jotta jollakin toisella on mahdollisuus treenata. Luovuta sinäkin.”

Tämä tuo kyyneleet silmiini (tätä kirjoitankin silmät sumeena), tämä on kaunein ele mitä voisin keneltäkään toivoa tai pyytää. Tämä on niin pyyteetöntä hyvyyttä, että menen täysin sanattomaksi. Miten kukaan voi olla näin ihana? Illalla lukiessani tätä Ukkokullalle, tulee hänelläkin kyyneleet silmiin. Me molemmat arvostetaan tätä todella paljon ja pidän sitä suurena kunnianosoituksena itseäni kohtaan. Ja lupaan salille palatessani tehdä jokaisen toiston, jokaisen sarjan ja jokaisen treenin niin kuin se olisi viimeiseni!! Kiitos A <3 <3  

Tästä tulikin enemmän negatiivinen päivitys, mutta tätä tää mun elämäni tällä hetkellä on. Kipua siellä ja särkyä täällä, jomotusta ja vitutusta sopivassa suhteessa iloon ja nauruun. Ei me tästä lannistuta, tällaiset päivät hiukan horjuttaa ja heiluttaa kuten puita tuulessa, mutta pystyssä pysytään silti. Se on varma!! Tähän loppuun vielä ihanan Valkkuni sanoja lainatakseni: ”Muista, olet vahva kuin mikä ja selviät mistä vaan!!”