Hutkitaan ja tutkitaan

Keskiviikko 25.5

TT-kuvaus päivä. Juon töissä vettä ja en käy vessassa. Sain käsityksen, että rakossa oltava nestettä jotta näkymät ovat paremmat. Lähdin ajoissa kävelemään kuvauspaikalle jotta voin siellä juoda lisää ilman, että tarvitsee enää kävellä jalat ristissä. 

Olen hyvissä ajoin paikalla ja pääsen sisälle pian. Sitten se alkaa, kärsimys!! Paikalla on tälläkin kertaa harjoittelija sekä hoitaja. Tarkoitus on laittaa käsivarteen tippa jota kautta varjoaine tulee suoniin kuvauksen aikana. Harjoittelija saa laittaa neulan, varoittelen etten ole helppo tapaus. Yllätys yllätys, hän ei löydä suontani, mutta jonkun hermon löytää. Sattuu niin, että väkisin tulee itku vaikka kuinka yritän pidetellä. Hän saa luvan kokeilla uudestaan, koska ei saa heti luovuttaa kuten hoitaja sanoi. Ei onnistu tälläkään kertaa. No annas kuin minä tokaisee hoitaja ja kas kummaa, ei onnistuta vieläkään. Tästä jo hiukan hermostuneena haluavat vaihtaa vasemmasta käsivarresta oikeaan. Mikäs siinä, mutta ei tule olemaan yhtään helpompaa ajattelen. Hoitsu kokeilee, ei onnistu. Hermostuu jo selkeämmin, pelottelee narkkarilla jos ei nyt onnistu. Narkkari? Meinaako se oikeasti hakea kadulta jonkun itseään piikittävän, huonot suonensa vaikka pimeällä löytävän kaverin laittamaan sen neulan käsivarteeni? Onko tämä osa jotakin uutta työllistämisprojektia josta en ole kuullutkaan? Hoitsu huomaa hämmästykseni ja antaa seuraavan vinkin, Nukkumatti. Ei juma, nyt alkaa olemaan hoitsu jo levon tarpeessa, juttelee jo ihan levottomia. En ymmärrä vieläkään, seuraavan vihjeen vuoro. Humauttaja? Ei hitto, vetääkö multa tiltin veke humauttamalla multa tajun kankaalle jollain pesismailalla ja runnoo neulan käsivarteeni vaikka väkisin samalla kuin nukun ”humautuksen” jäljiltä?? Onneks mikään näistä ei ollut oikea vaihtoehto vaan kun neulan laitto oli epäonnistunut viidennen kerran tuli paikalle NUKUTUSLÄÄKÄRI ja veti hole in one:t ja laittoi neulan paikalleen. Odotin hänen kysyvän, että oliko tässä jotain vaikeuksia?? Jäin typertyneenä paikalleni tai niin, mihins mä siitä olisin lähtenyt? Housut kintuissa, päällä kaapu joka takaa vain sidottu kiinni. Olis äkkiä kompastuttu ja perse vilkkunut kaikkien hämmästeltäväksi. Ja koska se mun rakkokin oli niin täynnä (ihan turhaan kuten selvisi) niin hyvällä tuurilla olisin vielä kusassut alleni. Joten jäin siis kiltisti makaamaan ja odottamaan kuvauksen alkua.

Tälläinen suunnilleen oli laite joka mua kuvasi.

Kuvaus tapahtuma oli sellainen, että kone liikutteli sänkyä ja varjoainetta humahti kuin padosta suonta pitkin elimistööni. Tässä kohtaa maistui suussa niin voimakas raudanmaku, että voisin kuvitella samanlaisen maun tulevan jos imisin vuosia salilla lojunutta levypainoa niin ehkä pääsisin samoihin makuihin. Kone käski hengittää syvään, ainetta humahti suoniin alas virtsarakkoon saakka ja samaa kautta ylös, siltä ainakin tuntu. Samaan aikaan piti olla pitkä aika hengittämättä, laskin sekunteja ja ne oli todella pitkiä. Tätä tapahtui useamman kerran. Sitten mulle tuli niin paha olo, että alkoi oksettamaan. Tajusin etten voi oksentaa koska makaan selälläni ja tukehdun siihen. Jos pyydän lopettamaan kuvaukset, sama alkaa alusta. Niinpä yritin pidätellä. Tämä ei onneksi kestänyt kuin ehkä 10min ja se oli siinä. Heti kun pääsin sieltä pois niin aloin kakomaan. Sain aikani istua ja yrittää saada jotain ulos, mutta ei onneksi tullut.

Mietin, että olen uhonnut kestäväni syövän. Joo, sen kestänkin, että se asustaa sisälläni ja mellastaa siellä, mutta että sen takia on koko aika kärsimystä jos toistakin. En mä taidakkaan kestää, ei musta olekkaan tähän. Saako tän vielä peruuttaa?? Olen ollut vasta muutamassa tutkimuksessa ja verikokeessa ja olen vetämässä jo ranteita auki. En todellakaan ole niin vahva kuin kuvittelin. Vihelletään peli poikki, kiitos. Näissä mietteissä lähden takaisin töihin!!

Töiden jälkeen menin sitkeänä sissinä treenaamaan Valkun kanssa. Treenejä ei jätetä väliin, tietenkään!!

Illalla soitan lapsuuden ystävälleni, hassua kuinka edellisestä kerrasta on jälleen aikaa, mutta tarina jatkuu siitä mihin se on viimeksi päättynyt. Olemme olleet ystäviä 42v, vuodesta -74 jolloin menin ekalle luokalle. Muistan aina, kuinka koulua oli kulunut jo kuukauden verran ja muutimme uudelle paikkakunnalle ja koulussa lapset olivat jo tutustuneet toisiinsa. Opettajamme kysyi kuka haluaisi olla Aikun kaveri ja ystäväni viittasi sanoen: ”Mä voin olla Aikun kaveri.” Siitä se lähti, ystävyys joka ei katkea vaikka ei tekemisissä aina ollakaan. <3

Juttelemme melkein kaksi tuntia, hän ehdottaa blogin aloittamista. Lupaan jäädä miettimään asiaa, pidän kirjoittamisesta ja tiedän sen jäsentävän ajatuksia päässäni. Jutellessamme meinaa alkaa kellumaan hampaat suussa ja raudan maku alkaa jälleen maistua suussani. Hoitaja oli tutkimuksen jälkeen sanonut, että juo paljon ja älä pidätä pissaa, varjoaineen pitää tulla kropasta ulos. En malta lopettaa puhelua, asiaa riittää, mutta lopulta pakko luovuttaa ja lopettaa, vessaan on päästävä. Oli kuitenkin ihanaa jutella, seuraavaan kertaan ei mene näin pitkää aikaa, päätän sen ja meinaan pysyä päätöksessäni.

Sunnuntai 29.5

Naisten 10, sinne olen menossa. Olen liikkunut diagnoosin saatuani samoin kuin ennenkin, en ole tinkinyt siitä. Niin siis tänäänkin menen Naisten 10:lle ihanan työkaverini kanssa. Me kävellään se reippaasti, ei juosta koska polveni ei nykyään anna periksi juoksulle. Polvi johtaa 1-0. Kävelyn jälkeen menemme töihin suihkuun ja sieltä kiinalaiseen syömään. Nam, että oli hyvää ruokaa. Sovimme, että alamme käymään siellä säännöllisesti ja kutsumme työkaverit mukaan. Myöhemmin ehdotuksemme saa kannatusta.

Illalla juttelemme Ukkokullan kanssa huomisesta. Huomenna meillä on lääkärin tapaaminen, jännittää kuin lasta jouluaatto. Mietimme kertooko lääkäri syövän levinneen ja jos on levinnyt niin kertovatko he siitä heti suoraan. Ukkokulta sanoo, että turhaan me tuollaisia mietimme koska se ei kosketa meitä. Sydämeni pakahtuu hänen sanoistaan, meitä!! Hänelle minun sairauteni on yhtä kuin meidän sairaus. Rakastun häneen jälleen uudelleen!! <3

Teemme kysymyksiä paperille mitä kysymme lekurilta jos ei tajua kertoa. Itse keksin yhden, kauanko on treenitaukoa leikkauksen jälkeen? Ukkokulta keksii kysymyksiä lisää. Hän kirjoittaa niitä paperille, hän on kirjurimme, minä potilas.