Asia varmistuu

Torstai 19.5

Saan entiseltä työkaveriltani viestin, hänkin on kokenut juuri syövän. Itse asiassa hän sai tällä viikolla terveen paperit syövän osalta. Melkein alan itkemään, niin kaunis ele laittaa mulle viestiä ja tsempata matkaan. Hän tietää mistä puhuu, hän on kokenut samantapaisen matkan kuin mitä minullakin tulee olemaan.

Hän kertoo, että ihmiset jotka ovat sairastaneet syövän ovat asiasta kiitollisia. Hän ei ole vielä siinä vaiheessa, itsekkään en osaa tässä vaiheessa ainakaan miettiä mitä kiitollisuutta herättävää tässä sairaudessa voisi olla. Asia valkenee varmasti vielä meille molemmille. Olen saanut hänestä vertaisen, ihmisen jolla voin varmasti aina laittaa tuntemuksiani ja hän tietää varmasti mistä puhun. Vaikka syöpä olisi jossain muualla kuin minulla eli rinnassa niin syöpä se on silti, yhteinen vihollinen jonka toinen jo voittanut ja minun taisteluni vasta alkaa. Teroittelen jo sapeliani taisteluani varten, tämän matsin voitan minä. Ei tiennyt syöpä keneen iski, aivan väärään ihmiseen. Näytän sille keskisormea!! En ystävälleni vaan syövälle, pieni tarkennus!!

Siitäs saat Simo!!!!

Perjantai 20.5

Vihdoinkin päivä jolloin saan lopullisen varmistuksen asiaan. En ole enää epäröinyt onko kasvaimeni syöpää vai ei, olen ollut varma asiasta jo viikon. Lääkäri soittaa iltapäivällä. Tällä kertaa kysyy voisinko tulla käymään. Ei, en voi koska olen töissä ja töiden jälkeen on menoja. Jätän mainitsematta, että olen menossa treenaamaan Valkun kanssa. Kaikkea ei tarvitse lääkäreidenkään tietää. Saan varmuuden, duktaalinen rintasyöpä, levinnyt oikeaan kainaloon. Vasemmassa ei pitäisi olla syöpää, mutta sekään ei ole varmaa.

Saan luvan elää normaalia elämää ennen leikkausta. Ei ole mitään mitä pitäisi välttää ja ei ole mitään mitä tekisin väärin, ei sellaista asiaa joka pahentaisi tilannettani. Hienoa, treenit jatkuu kuten tähänkin mennessä ja ruokani onkin jo terveellistä joten ei muutosta elämään. Jään odottelemaan syöpäklinikan yhteydenottoa joka sitten tuleekin iltapäivällä. Saan ohjeet käydä heti alkuviikosta labrassa ja keskiviikkona menen TT-kuvaukseen ja leikkauspäivä on alustavasti 14.6. Nyt lähti juna liikkeelle, nyt nautitaan kyydistä.

Kyyti on kylmää tässä junassa :-)

Illalla poikani ja miniäni tulevat kylään. Kerron mitä lääkäri sanonut, saan jatkaa normaalia elämää ennen leikkausta. Poikani kysyy tietääkö se lääkäri miten sä elät? Se ei ole normaalia nähnytkään. Taisi viitata tapaani liikkua ja syödä. Miten määritellään normaali? Mulle normaali on 4 salitreeniä viikossa ja sen päälle 3 aerobista. Jollekin muulle se on jotain muuta. Mutta nyt puhutaankin minusta!!

Lauantai 21.5

Soitan ystävälleni, kerron syövästäni. Tästä kertominen nostaa aina palan kurkkuuni, ei ole helppoa puhua toisille asiasta joka tulee heille ihan yllätyksenä. Itse olen ehtinyt asiaa jo miettiä ja siihen sopeutua. Hän sanoo toivovansa, että selviän. Korjaan, että ei me toivota mitään, mä selviän. Joo, niinpä, toivotaan niin. NYT ei toivota, vaan tiedetään että tästä selvitään. Siirrytään puhumaan lätkästä, siitä että Suomi pelaa finaalissa. Hän sanoo, että toivotaan nyt, että Suomi voittaa. JUMA, nyt loppu se toivominen!!! Usko jo, nyt ei toivota mitään!!

Kotona tästä puhun Ukkokullalle, itselleni on niin päivänselvää, että tämä matka kuljetaan voittajana. En halua olla ylimielinen asian suhteen, mutta mä vaan niin tiedän sen!! Ei mun toivoa tarvitse, ei se mua kanna eteenpäin.

Olen syönyt muutaman illan nukahtamislääkettä, koska yöt olleet niin vaikeita uutisen tultua ja tiedän nukkumisen tärkeyden, unta on saatava tavalla tai toisella. Lääkkeissä ikävä sivuoire, jäätävä raudanmaku suussa aamuisin. Sanon nukkumaan mennessä, että toivottavasti ei ole sitä samaa paskan makua aamulla suussa. Ukkokulta sanoo, että mua alkaa vit..taa noi sun toivomuksesi. Se suu joko maistuu paskalle tai on maistumatta, ei se toivomalla parane!! Repeän täysin, meinaa tulla pissa housuun kun nauran niin. Sain heti takaisin!!

Ps. Suomi hävisi ja sai hopeaa. Olisiko sittenkin pitänyt toivoa Suomen voittoa??

Maanantai 23.5

Tänään menen labraan. Kotona lähtiessäni Ukkokulta kysyy onko minulla kaikki mukana? Luettelee salivaatteet, avaimet, matkakortin, puhelimen jne. Labrassa huomaan ettei minulla ole lompakkoa mukana. Sitä ei ollut varmistanut joten tämä on hänen vikansa. Saadaan verikokeet otettua ilman kelakorttia, huhhuh!!

Ottajana on opiskelija. Omistan suht vaikeat suonet, yleensä niistä on vaikeaa saada mitään tulemaan. Ei tee tämäkään kerta poikkeusta, ei tule mitään. Yrittää toisen kerran, yhtä laiha tulos. Ohjaajansa näsäviisaana selittää miten se pitää ottaa ja otti sen itse. Sai sen pari putkea otettua, mutta mustelma käteen tuli kuitenkin. Mitäs diivaili opiskelijalle!!

Tiistai 24.5

Saan lapsuuden ystävältäni viestin. Emme ole olleet pitkään hetkeen yhteyksissä, miten hän osaakin ottaa yhteyttä juuri nyt. Kerron hänelle asiasta, itkeä tirautan samalla. Joka kerta kun asiasta puhuu ääneen tai vaikka viestin kautta alkaa itkettää. Asia konkretisoituu itselleni puhuttaessa siitä. Olen varma etten ole asiaa sisäistänyt kunnolla vielä, mutta kyllä se sieltä tulee kuin metrin halko takaraivoon, viimeistään kun menen leikkaukseen! 

Viestittelemme hetken ja koska nukkumaan meno aika, sovitaan että soitellaan huomenna. Jännittää huominen, menen TT-kuvauksiin. Toivon todella, ettei ole samanlaista kärsimystä kuin oli mammot ja tissin puristelut.

Tullessaan nukkumaan Ukkokulta katsoo puhelintaan ja tokaisee: ”11 päivää.” Mikä 11 päivää, ihmettelen? ”Olemme tienneet sairaudesta vasta 11 päivää varmuudella vaikka aika tuntuu paljon pidemmältä.” Ihmettelen laskeeko hän päiviä, itse en ole ajatellut asiaa tuolla lailla. Hän sanoo huomanneensa puhelimestaan nykyisen päivämäärän ja heti tajunnut, että vasta 11 päivää on mennyt, tuntuu iäisyydeltä. On mun Ukkokulta niin rakas!!