Nyt jännittää

Maanantai 13.6

Herään jo ajoissa, tänään mennään Ukkokullan kanssa lekurille kuulemaan tuomiota vasemman kainalon ja rinnan osalta. Näkikö nuori tekopartainen valelääkäri oikein vai saammeko haistattaa pitkä huilut hänelle? Alunperin olin varannut Valkulle treenin tälle päivälle, mutta jouduin sen lekurin takia perumaan. Olin varannut myös kampaajan aamusta, viimeisiä kertoja kun tarvitsee kampaajalla käydä, eiköhän luonto hoida hiushommelit tämä jälkeen.

No, Valkun treenit olin toisiaan joutunut perumaan lekurin takia ja kampaajankin siirtämään iltapäivään. Ja sitten aamusta soittaakin lekuri, ettei välttis tarvitsekkaan tulla käymään, hän voi kertoa hyvät uutiset puhelimessa. Mitä, hyviä uutisia?? Ei ole todellista, voinko tosiaan saada tämän kaiken paskan keskellä sellaisiakin? Ilmeisesti voin, koska kertoi vasemman kainalon olevan puhdas (totta, olin ajellut juuri karvatkin siitä) ja rinnassa olevan patin oletetaan edelleen olevan kalkkipatti kuten tähänkin mennessä on oletettu. En tiedä nauraako vai itkeä, ihanaa kuulla välillä jotain positiivisen negatiivista. Vai pitäisikö sanoa negatiivisen positiivista? Anyway, syöpäni on vain oikeassa rinnassa ja kainalossa, siellä se on pysynyt eikä lähtenyt matkalle mihinkään. Huomenna alkaa hänen viimeinen matkansa, nyt alkoi lähtölaskenta hänelle. Vielä n.23h ennen sairaalaan menoa.

Keskustelemme lekurin kanssa tulevasta sairaslomasta, kysyn paljonko se mahtaa olla. Sanoo, että viisi viikkoa. WHAT?? Viisi viikkoa?? Kuulee varmaan epätoivon äänestäni ja kysyy mitä työtä teen. Olen mielenterveyshoitaja, jos papereissa lukee jotain muuta niin se on vanhaa tietoa. Neljä viikkoa tinkaa lekuri. Auts, työ on mulle terapiaa, ei kotona istuminen. Lekuri meinaa, että jos itsellä on paha olla ei jaksa kuunnelle toisten huolia. Joo, ehkä muut ei, mutta nyt puhut mun kanssani, mä en voi olla kotona, MÄ tuun hulluks. Kolme viikkoa sanoo lekuri. No nyt puhutaan samaa kieltä, suostun kolmeen viikkoon. Hän haluaa lupauksen, että otan lisää jos tarve vaatii ja suostun tähän. Katsotaan sitten jälkitarkastuksessa sitä asiaa uudestaan.

Puhelun loputtua yritän saman tien soittaa Valkulle ja saada pidettyä sovitut treenimme. Emme ole treenanneet yhdessä pariin viikkoon, ei sen jälkeen kun satutin sen nilkkani. No, en saa häntä kiinni joten laitan viestiä menemään. Ukkokulta nauraa, että kiva kun maltoit hänelle kertoa uutiset ennen Valkulle soittoa. Asiat tärkeysjärjestykseen kultaseni. Seuraavaksi soitan kampaajalleni, saadaan sovittua aika heti miten joten suihkuun ja nopeaan. Ehkä tässä vielä pääsee treenaamaankin ennen leikkausta, jalkatreenit tosin on pois mielestä.

Kampaajalla leikataan hiukset aivan lyhyiksi. Hän sanoo, että ota sitten ihan lyhythiuksinen peruukki, sellainen sopii sinulle parhaiten. Ehei, mä ajattelin ottaa sellaisen Elovena tyttösen hiukset, saan sitten joutessani letitellä niitä päivät pitkät. Pidän peruukkia polvellani ja harjoittelen ranskalaisia lettejä (en jostain syystä koskaan oppinut tyttärelleni sellaisia tekemään), kalanruotoa ja mitä niitä nyt onkaan. Te varmasti tiedätte paremmin kuin minä, itelläni on aina ollut lyhyet hiukset niin en tiedä noista mitään. Paitsi, että eikös joku isä ole kirjoittanut jonkun lettikirjankin, jos ostaisin sellaisen ja letittelen sitä peruukkiani?? Nauramme itsemme kipeäksi, ihanaa kun tälle asialle voi nauraa.

Tässä sitä olisi tukkaa mitä letitellä. :-)

Mitens olisi tälläinen tubee?? :-)

Olemme menossa lokukuussa työporukan kanssa Tallinnaan spahan, heti ekana kuultuani reissusta tuli mieleen etten todellakaan lähde sinne, kylpemään meinaan. No, seuraavaks mietin, että kaipa se peruukki pitää hankkia (sitä ennen olin ajatellut etten todellakaan tarvitse sitä). Kolmanneksi jo nauroin, että kannelle ei peruukin kanssa ainakaan voi mennä ettei se lennä tuulen mukana. Miettikää tilannetta missä peruukki lentelee kohti meren tyrskyjä, työkaverit (miehet) ottavat virvelit esille ja alkaa onkimaan Aikun tukkaa. Ei juma, sinne meni Elovena, toivottavasti se osaa uida paremmin kuin minä!!

No, tähän päivään takaisin. En valitettavasti saanut enää Valkulle aikaa (oma vika kun Valkkuna on niin suosittu ja mukava kaveri) joten laitoin ystävälleni viestiä lähdetkös treenaamaan? Saimme aikataulut sovitettua ja lähdimme kohti Meijeriä aikeina treenata selkää ja rintaa. Itse en hetkeen tämän jälkeen treenaisi, olihan mua peloteltu jopa kolmen-neljän viikon treenitauolla. Ja koska olen järki ihminen niin varmasti myös pidän tuon tauon.

Niinpä me menemme hapottamaan selän ja rinnan ja kelpo treeni saadaankin aikaiseksi. Ja me ei oltais me jos ei samalla oltais naurettu tälle mun peruukkiasialle. Mietittiin, että pitää sitten ehkä hiukan piilotella kotona tätä mun kaunistustani ettei Ukkokulta sitä innostu käyttämään. Milläs menen aamulla töihin jos Ukkokullan matkaan on lähtenyt sekä peruukki että silikoni. Siellä hän töissään sitten puristelee taskussaan Mamman tissiä ja ihaillee itseään tukka päässä. Itsellään kun ei ole hiuksia tainnut olla viimeiseen 30-vuoteen? Kultaseni, anteeksi että hiukan nauretaan sun(kin) kustannuksella.

Salilta tullessani käyvät kundini ja Miniäni vielä moikkaamassa mua. Haluavat antaa viimeiset tsemppihalit, kaikki tulee menemään hyvin. On puhetta kauan joudun olemaan sairaalassa, he eivät pääse katsomaan kun ovat töissä. Tulen varmaan olemaan aikas tokurassa leikkauksen jälkeen joten tuskin vieraita edes jaksaisin ottaa vastaan, Ukkokulta kuitenkin sanoo tulevansa katsomaan mua. Olen päivällä hakenut rahaa automaatista jos vaikka kanttiinista jotain käyn ostamassa. Sanon rahaa hakeneeni, Ukkokulta omaan tapaansa heti sanoo, että kyllä hän ilmatteeksi tulee mua katsomaan. Ei siitä maksaa tarvitse. Voi kuin lohdullista, ettei edes maksua ota.

Illalla saan monia tsemppiviestejä ja puheluita, olen jokaisesta niin otettu että alkaa itkettämään. Miten mulla voikaan olla niin ihania ystäviä/läheisiä/perhe? Olenko oikeasti ansainnut kaiken tämän??

Jännittää aivan kamalasti huominen. Syödä saan puoleen yöhön saakka ja sitten on laitettava teippi suun eteen. Syön kymmenen jälkeen vielä puuroa ja yritän sen jälkeen mennä nukkumaan huonolla menestyksellä. Ei saa nukutuksi, kaikki mahdollinen pyörii mielessäni. Katselen tissiäni vielä muutaman kerran, kokeilen sen painoa. Huomenna illalla tähän aikaan sitä ei enää ole. En pidä hänelle jäähyväispuhetta, en kiittele yhteisestä matkastamme enkä ole edes varma jäänkö edes kaipaamaan häntä tämän jälkeen. Hän ei ole enää sama miksi hänet on siihen luotu, hänet on syöpä pilannut ja turmellut. Tehnyt hänestä jotain ihan muuta, vieraan minulle. Ja tuollaista vierasta en tarvitse, hän saa lähteä. Nukahdan vihdoin näihin ajatuksiini.