Onko kaikella tarkoitus?

Huomenna on jännä päivä, mulla on se gastroskopia. Valehtelisin jos väittäisin ettei jännitä. Jännittää todellakin ja paljon, miltä se mahtaa tuntua, sattuuko se, oksennanko, voinko muuten pahoin, kuolenko nälkään sitä ennen, pystynkö syömään sen jälkeen, jaksanko mennä huomenna salille ja kaikkea muutakin jännitettävää varmaan on, ei vaan jaksa muistaa mitä kaikkea pitäisi/voisi vielä jännittää.

Ehkä mua kuitenkin eniten jännittää vastaus jonka sieltä tulen saamaan. Olenko keliaakikko? Olenko sairastunut suolistosyöpään, mahasyöpään tai kenties sappitiehye syöpään? Tiesitkö, että tosiaan on sellainenkin syöpä kuin sappitiehye syöpä? En minäkään, ennen kuin googletin kaiken mahdollisen ja pari mahdotontakin vaihtoehtoa mun vatsakivuilleni. Pelkkä ärtynyt paksusuoli tai refluksitauti se tuskin kuitenkaan on, ne ei ole kumpikaan tarpeeksi raflaavia sairauksia mulle. Tai no joo, voin mä ottaa ne diagnoosit jos sillä saan vaivat loppumaan. Kunhan mä vaan saan tietää syyn, mikä mua vaivaa!! Nyt en ole tosin kolmeen viikkoon saanut kohtausta, mutta sitä ei voi ääneen sanoa, meinaan iskee heti jos puhun asiasta. On kaksi kertaa käynyt niin. Olen päivällä puhunut asiasta ja kas kummaa, illalla iskenyt kohtaus. Joten en enää puhu koko asista, jos pysyisi sillä pois. Ehkä siitä ei voi myöskään kirjoittaa, kääk, mähän kirjoitin jo. Mitä mä nyt teen?? Iskeekö se yöllä?? En kestä, nyt mä hajoon!!

Turhaan jännitin tätäkin pariskuntaa. Emäntä tosiaan oli hautomassa ja tässä on nyt viisi tulokasta! Ihanaa perheonnea!! 

Olen miettinyt minkä takia mä sairastuin? Miksi juuri minä sain syövän? Oliko se geeniperimä, huonot elintavat vai paskaa tuuria? Oliko sillä jokin syy tulla juurikin mulle? Mä kun satun olemaan ihminen joka uskoo kaikella olevan tarkoituksensa, jopa sairastumisella, uskon myös tällä olleen oma tarkoitus. Joskus menee vaan hetken aikaa tajuta mikä merkitys asioilla on. Mutta nyt mä ehkä keksin sen, miksi juuri mä sairastuin.

Olen meinaan hakenut opiskelemaan. Vuoden koulutus jolla syvennän omaa ammattitaitoani ja samalla saan oppia kriisityöstä. Hain opiskelemaan mielenterveys-ja päihdetyön erikoisammattitutkintoa kriisipainotuksella. Haluaisin tulevaisuudessa hyödyntää ammattitaitoani sekä omaa kokemusta syöpää sairastaneena. Minä jos joku tiedän, että saadessasi kuulla sairastuneesi vakavaan sairauteen, tuntuu kuin elämä romahtaisi. Silloin voi ammattiapu olla todellakin tarpeen. Kaikki eivät käsittele asioita samalla lailla kuin minä, eikä missään nimessä tarvitsekaan. Jokaisella on lupa kokea ja tuntea juurikin ne omat tunteensa. Mutta jos silloin tarvitsee tukea ja olkapäätä, ammattilaista, niin siinä vaiheessa voisin astua kuvioon. En nyt tietenkään osaa jäsentää tätä vielä kohdilleen, mutta ajatuksena jo se, että voisin hyödyntää molemmat asiat saa mut hyvälle mielelle ja hymyilemään. Kyllä, jopa syövällä voi olla jotain hyvää tarjottavaa.

Lähteekö syöpä sinusta koskaan kokonaan? En tarkoita sitä etteikö lääkitys, sytot ja säteet ja hormonit sitä poistaisi, mutta lähteekö se susta kuitenkaan? Voiko sitä pestä ihostaan suihkussa käydessään? Onko se sun iholla aina? Onko se kuin raiskaus, yrität pestä itseäsi pesemästä päästyäsi ja aina vaan tunnet olevasi likainen? Pystyykö syöpää pesemään itsestään? Hankaamaan niin, että iho on punainen, ehkä jopa vereslihalla? Näitä mä mietin, varsinkin aina silloin kun musta tuntuu, että haisen aivan mummolle. En tiedä haisenko syövälle vai haisenko lääkkeelle, hormonilääkkeelle? Mutta tunnen sen vastenmielisen hajun nenässäni! Sellaisen vähän eltaantuneen, jopa kalmasen hajun, sellaisen mikä tuoksuu vanhoille ihmisille. Vanheninko mä sairastuessani niin, että haisenkin jo vanhukselle? Pystynkö pesemään tätä hajua kokonaan itsestäni pois? Kun se tuleekin aina silloin tällöin vaan, ei onneks jatkuvasti haise nokkaan. Mutta pesemällä se ei tosiaan lähde, se seuraa mua kuin, kuin.. syöpä!!

Tästä saimmekin oivan aasinsillan toiseen aiheeseen (kertokaa mulle viisaammat mikä tai mitä on aasinsilta?? Tätä olen usein miettinyt...) Jos syöpä haisee niin miksei kouluteta syöpäkoiria? On koiria jotka haistaa rahan, tupakan, huumeet, sokeritaudin. Miksei ole koiraa joka haistaa syövän jo heti alkuvaiheessa? Ja haistaako koira kaiken hajun? Mahtaa olla hajujen kakofonia heidän nenässään, sulassa sovussa parfyymit ja paska, ei käy kateeksi. Ja koska ihastuin nyt ajatukseen näistä

niin seuraavaksi kerron, että olen rakastunut. Kyllä, totta se on. Enkä ihan kehen vaan olekkaan, vaan olen rakastunut Arttuun. Arttuun joka on täyttä ihanuutta kaikki 10,5kg ja ehkä parit grammat päälle. Arttu on berninpaimenkoira, sellainen mummun muru. Hih, musta tuli hauvamummo kerta heitolla. Ja mikäs se on mummoillessa sellaiselle rakkaus pakkaukselle kuin Arttu on, vai mitäs sanotte tästä?

tai tästä

Itelle iski kans ihan kamala koirakuume. Mutta koska Wilma, niin ei voi edes ajatella vielä koiraa meidän huusholliin. Rotua olen katsellut ja vaihtanutkin jo moneen kertaan, mutta se on tietty mun oikeus. Nimi on vaihtunut noin sata kertaa, sekään ei ole mikään kiveen lyöty ennen kuin pentu meille tulee. Mutta ensin käydään koulua, autetaan kriisissä olevia ja nautitaan Wilman lopusta ajasta. Hän kun ei oikein meinaa pitää toisista koirista, vai miltä tää teidän mielestä näyttää? Serkusten leikittelyltä? Mummon tervetulo toivotuksilta? Tulehan tänne ja pelasta mun päiväni, sillä vedän sua turpaan pyynnöltä??