Liike on lääke

Viime kerralla mutisin siitä, kuinka mulla joka paikkaa kolottaa, särkee ja vituttaa. No, tilanne ei ole siitä kummemmaks muuttunut (edelleen kolottaa), mutta mun ajatukset asian suhteen ehkä kuitenkin on, ainakin hiukan. Mä meinaan hokasin, etten ole tänä vuonna liikkunut ollenkaan niin kuin aiempina vuosina. Mistä tää johtuu? Säryistä? Kolotuksesta? Jäykkyydestä? Laiskuudesta? Mielenkiinnon puutteesta?

Johtu ihan mistä vaan, niin nyt on asian muututtava. Jos mä meinaan jaksaa näitä oireitani seuraavat 9,5v on mun oikeasti muutettava sekä ajatustapaani, että tehtävä jälleen sitä mistä eniten nautin eli liikuttava. Enkä nyt tarjoita vain salilla käyntiä, siellähän olen käynyt koko ajan vaan aerobista. Nyt täytyy aktivoitua kävelylle sekä sauvakävelylle, varsinkin sauvailu tekee hyvää mun jäykälle selälle. Huomasin sen sunnuntaina, kun vihdoin sain luuni siirrettyä ulos ja lenkille.

Olen ennenkin kertonut, että merkkaan aina liikuntani heia heia liikuntapalveluun. Olen tehnyt sitä jo vuodesta 2013, jonain vuonna on liikuntaa ollut enemmän ja toisinaan taas vähemmän. Mutta koskaan ei ole ollut näin vähän aerobista lenkkiä kuin tänä vuonna ja varmaan koskaan en ole sitä tarvinnut enemmän kuin nyt. Katsoin just, että olen tänä vuonna kävellyt 23x, sauvakävellyt 7x, vesijuossut 17x ja kuntosalilla käynyt 75x. Viime vuonna yhteensä luvut oli kävely 52, sauvakävely 50, vesijuoksu 2 ja kuntosali 132. On hiukkasen eroa, vaikka tietty viime vuonna oli koko vuoden saldo. Mutta jos nyt on sauvailtu 7x ja ollaan puolet vuodesta eletty, on aivan varmaa etten ehdi saavuttaa viime vuoden lukemaa. Nyt jos koskaan on otettava itseään niskasta kiinni ja lähdettävä ulos lenkille.

Mietin sauvakävelyllä käydessäni sitä, että mä valitan oireitani ja samaan aikaan luen itsestäni nuoremmista naisista joilla on todettu levinnyt rintasyöpä ja silloin puhutaan parantumattomasta syövästä. Syövästä jota voidaan ehkä lääketieteellisesti hidastaa, mutta parantaa sitä ei voi. Heillä, sairastuneilla on pieniä lapsia jotka jäävät kaipaamaan äitiään, eivätkä lapset välttämättä myöhemmin enää edes muista kuka heidän äitinsä oli.

Mietin, kuinka esim elämäni ilo, siskonpoikani Eltsu, ei muistaisi ollenkaan hassua Aikku-tätiään vaan kuulisi vaan kertomuksia tätistään joka oli kova nauramaan. Aika surullista, itse asiassa todella kamalaa. Entä se, etten näkisi koskaan mahdollisia tulevia lapsenlapsiani. Hekin saisivat kuulla, että Aikku-Mummo ei syönyt lääkkeitään vaan itsekkäästi jätti syömättä ja syöpä uusiutui ja hän kuoli pois. No, tää oli tietty hiukan kärjistetysti sanottu, mutta ymmärtänette pointtini. Onko itsekästä jättää lääkkeensä syömättä vain sen takia ettei halua kärsiä sivuoireista? Onko se itsekästä omaan napaan tuijottelua, ajattelenko vain itseäni enkä yhtään ajattele sitä, että monet muutkin saattaa kärsiä seurauksista kuin vain minä? Ei muut tosin kärsi näistä oireista kuin minä, mutta enköhän mä jaksa nää oireeni jatkossakin?

En ole kuitenkaan vielä edes tilanteessa jossa mulla olisi mennyt liikuntakyky tai että edes söisin kipulääkkeitä jatkuvasti. Olen vasta tilanteessa jossa ärsyttää, suorastaan vituttaa ja ahdistaa. Jutellessani asiasta työkaverini kanssa joka on mua hiukan vanhempi ja varmasti huomattavasti viisaampi, sanoi hän fiksusti, että mistä tiedän mitkä sinun vaivoistasi on iästä johtuvaa ja mikä taas lääkkeestä. Todennäköisesti ilman lääkkeitäkin nivelet olisi jo hiukan huonossa kunnossa, jäykistelisin, hikoilisin ja palelisin, mielialat vaihtelisi jne, niitä samoja oireita mitä vaihdevuosiin kuuluu. Totuus kuitenkin on, että olen ihan kohta 50v ja vaikka se onkin vähän, en mä ole enää nuorukainen. Ja toisaalta, mitä vanhemmaksi tässä tullaan, saadaan oikeasti olla tyytyväisiä joka aamusta kun jostain kohtaa kolottaa. Silloin ollaan ainakin elossa.

Ja onko tämä kuitenkin jonkinlaista prosessointia sairaudestani, olenko vielä(kään) ymmärtänyt sitä, että oikeasti sairastin syövän. Syövän josta kaikki eivät selviä, valitettavasti. Ihmiset, varsinkaan sairastuneet eivät pidä sanonnasta, taistellaan syöpää vastaan. Ei sitä vastaan voi kuulemma taistella, se tulee ja tekee mitä haluaa. Miten sitten he, jotka eivät selviä syövästä, eivätkö he taistelleet tarpeeksi tai oikein? Ei kai se niin mene? Ei mun  mielestä, eiköhän se sana taistella enemmänkin kuvaa sitä omaa tahtotilaa selviytyä. Ja ihan varmasti jokainen haluaa selviytyä, kaikille se ei vaan ole mahdollista.

Taisteluja on monenlaisia ja aina niissä on sekä voittaja, että häviäjä. Itselläni oli niin hyvä tuuri (tietenkin lääkitys oli pääasiassa), että olin se voittaja. Mahdollisesti seuraavalla kerralla mä en ole ja tuskin mä silloin olen taistellut yhtään sen vähempää kuin muutkaan.

Olimme ihanien työkavereideni kanssa viikko sitten piknikillä. Tai suoraan sanottuna olimme pussikaljaa/siideriä juomassa puistossa. Jopa minäkin, melkein absolutisti join siideriä. Meillä oli tosi kivaa, miksipä ei koska olemme kaikki niin ihania ihmisiä. Miten meille onkin kaikki mahtavuudet tulleet töihin? No, mulla oli seuraavana aamuna työaamu joten en kovin myöhään voinut olla liikenteessä. Sen verran kuitenkin ehdin istumaan ja juomaan, että olin aika rai rai kun menin kotiin.

Ukkokulta on nimennyt mut ties monellako nimellä, mutta aina siihen nimeen on liittynyt mummo. Olen pörrö-mummo (tukka aina sekaisin), toisaalta olen hauva-mummo (koska Arttu) ja joskus pieru-mummo (yhtään en tiedä mistä tää nimitys tulee). Kotiin tullessani oli mulla aivan hiton hauskaa, nauroin itsekseni ja kailotin sisälle tullessani keksineeni itselleni uuden nimen, olen känni-mummo. Joo, ihmekös en kovin usein juo..

(Känni-mummo ) Candy-mummo hississä :)

Juhannusta vietimme Ukkokullan kanssa kotona. Perjantaina siivosimme, otimme rennosti ja illalla kävimme yhden kätkön hakemassa. Olikin aikamoista risukkoa missä tarvoimme, mutta löytyi se kuitenkin.

Lauantaina lähdimme ajelemaan Nurmijärvelle, siellä oli kartan mukaan paljon kätköjä. Ei ollut kartta väärässä, kätköjä löytyi melkein vieri vierestä, saimme kirjattua 14 kätköä tilillemme. Yhden tien varrella oli seitsemän kätköä jotka ajattelimme poimia hetkessä pois kuleksimasta. Pysäytimme siis auton lähelle kätköä ja Ukkokulta sitä lähti hakemaan, minä jäin teamimme yhden jäsenen eli Wilman kanssa autoon. Siinä sitten autossa istuin ja odottelin (olin parkkeerannut auton yhden talon postilaatikoiden viereen) , tuli talon isäntä ihmettelemään mitä mä oikein tein. Piti sitten selitellä, että kätköilemässä tässä ollaan ja mieheni tulee ihan kohta, pian ollaan lähdössä. Isäntä sanoi, ettei mitään hätää, hän vaan tuli katsomaan onko autoni hajonnut ja tarvitsenko apua. Kaunis ajatus, ihanan auttavainen ihminen.

No, ei löytänyt Ukkokulta sitä kätköä ja sanoin sitten lähteväni itse sitä hakemaan. Ja niinhän siinä kävi, että tosiaan menin ja hain kätkön, jota Ukkokulta oli pyörinyt ja etsinyt aikansa sitä löytämättä. Olin mä taas itsestäni ylpeä, kotkankatse-mummo.

Kävimme myös Myllykoskella jossa piili kans kaksi kätköä. Paikka olikin todella kaunis, kannattaa käydä tutustumassa jos siellä päin liikkuu. Meteli oli kyllä aikamoinen, koski pauhasi. Siellä oli muutamakin makkaranpaistopaikka jossa olisi saanut makkarat paistettua. Valitettavasti ei vaan ollut makkaraa mukana, joutu sitten paistamaan makkarat uunissa kotona.