Maanantai 25.7
Kuulostelen taas itseäni, josko olisi
jotain uutta sivuoiretta pukannut pintaan josta voisin pikkaisen valittaa.
Mutta ei, ei vieläkään mitään. Ei sillä, että mä niitä kaipaisinkaan, olen
aivan jäätävän onnellinen jokaisesta päivästä jonka saan viettää kivutta,
säryttä ja muuten ajattelematta tätä syöpää. Syöpä on ja pysyy mussa niin kauan
kunnes se on todistetusti lähtenyt, mutta että mä saan olla tän kanssa näin
hyvässä voinnissa, se on mulle suuri yllätys. Täytyy olla jotain taikaa sillä,
että olen syönyt terveellisesti kauan ja liikkunut vielä kauemmin. Tai sitten
mä olen vaan niin pahan sisuinen akka, ettei edes syöpä uskalla kiukutella
mulle. Taitaa Simoa jo kaduttaa, että mun kanssani yhteen muutti. No, nythän
hän on saanut jo häädön joten se siitä.
Lueskelen vertaisryhmän
keskustelupalstaa ja harmittaa toisten puolesta, kun ovat niin huonossa
kunnossa. Yhdellä on ripulia, toisella ummetusta, kolmannella suu kipeänä ja
neljäs niin kipeä ettei pääse moneen päivään sängystä ylös. Voi kuinka
onnekkaaksi tunnenkaan itseni, ihan hävettää. Tuntuu Elvistelyltä sanoa olevansa
hyvässä voinnissa. Vaikka eihän se mun vikani ole, oikeastaan saan kiitellä
itseäni siitä, että voin näin hyvin. Taputan pari kerta itseäni olkapäälle
varmuuden vuoksi, hyvä mä!!
Tullessani kotiin töistä väsyneenä,
kaikkeni työlleni antaneena, odottaa mua kotona ihana yllätys Ukkokullalta. Hän
on niin rakas, taas kaduttaa kaikki kiukutteluni hänelle. Mutta tää syöpä, se
saa välillä hermon kireelle ja sitten tulee kiukuteltua. Välillä tää naurattaa
ja välillä tää itkettää mutta välillä tää myös vituttaa. Totta, sitä tää syöpä
tekee myös!!
Jotta myös pysynkin hyvässä kunnossa,
lähden vielä varmuuden vuoksi ystäväni kanssa lenkille. Itse menen sauvoilla ja
hän ilman, hyvin mahdutaan samalle tielle molemmat. Ystävät ovat niin ihania,
aina yhtä ihanaa lenkkeillä yhdessä.
Tiistai 26.7
Ekasta sytostaatista kulunut 11 päivää
ja tarkkailen aamupuuroani joka aamu, joko se on karvoja täynnä. Ystävänihän
sanoi, että joku aamu huomaat puurolautasellasi olevan enemmän hiuksia kuin puuroa,
mutta tähän mennessä en ole sieltä löytänyt muuta kuin juurikin sitä puuroa ja
marjoja. Kalsaritkin ovat edelleen karvavapaata aluetta eli ilmeisesti karvat
eivät ole vielä lähtemässä. Olen pettynyt, laskeskelen päiviä ja joka päivä
odottelen, että joko nyt. Vaan ei, odottelu jatkuu. Jonakin päivänä tämä
odottelu palkitaan, olen varma siitä.
Olen aamuisin kävellyt töihin
rautatie-asemalta, siinä tulee reipasta kävelyä 20min. Iltapäivällä kun kävelen
saman verran, tulee päiviin 40min kävelyä. Nyt kun olo on muuten ihan normaali,
niin väsymys on se mikä vaivaa. Tuntuu ettei samat yöunet enää riitä mihinkään
mitkä on ennen riittänyt. Sen takia siis aamuiset ja iltapäiväiset kävelyt, ei
aina välttis jaksa lähteä lenkille enää töiden jälkeen.
Tänään päätänkin kävellä hiukan
enemmän ja jään junasta jo Pasilassa pois. Nyt matkan pituudeksi tulee 30min.
Kävellessäni kuuntelen musaa bluetooth kuulokkeet päässäni. Kun ipodini ja
kuulokkeet ovat liian kaukana toisistaan alkaa musa särisemään ja silloin
tiedän, että liian kaukana ollaan. Nyt kävi juurikin näin. Ihmettelin missä
kummassa soittimeni nyt on ja tajusin sen olevan keskellä suojatietä ja mä taas
en ollut siellä vaan tien toisella puolella. Ja mä näen auton tulevan, suoraan
kohti mun ipodia. Tiedättekö sen tunteen, kun tekisi mieli rynnätä paikalle
kuin hidastetuissa elokuvissa. Syöksyä sekunti sekunnilta kohti soitintasi,
kaapata se käteesi ja tietenkin vielä ehtiä autonkin alta pois, pari kertaa
volttia heittäen ja kerien. Leffoissa se onnistuisi, mutta todellisuudessa ei.
Todellisuudessa auto ajaa suojatien päältä, sä harot hiuksiasi ja manaat rahoja
jotka olet siihenkin laitteeseen laittanut. Huokaiset aivan saakelin syvään
huomatessasi, ettei se auto ajanutkaan sen päälle vaan tajutaksesi sieltä
tulevan vielä kaksi mahdollista rallikuskia jotka saattavat tehdä soittimestasi
vainaan. Jostain käsittämättömästä syystä masiinasi säilyy hengissä, nyt sitten
ryntäät pelastamaan sen sieltä suojatieltä ja jatkat matkaa paskat housussa.
Hyvää työpäivää vaan rakkaat työkaverini!!
Töiden jälkeen menen jälleen salille,
tällä kertaa teen olkapäät ja ojentajat. Salilla on hiton kuuma, mietin miltä
siellä sitten mahtaakaan tuntua treenata kun pitää olla pipo päässä? Tai kukas
mua käskee treenaamaan pipo päässä? Voinhan mä olla siellä pää paljaanakin, ei
kai se kiellettyä ole? Jään miettimään uskaltaisinko sittenkin kulkea pää
paljaana, noin niin kuin muutenkin, olisinko mä niin rohkea? Vaan en mä muutenkaan
mieti ja päätäni vaivaa sillä mitä musta ajatellaan niin miksi mä sen nyt
tekisin? Tätä ajatusta täytyy jäädä makustelemaan, kaljuna kulkemista.
Toisaalta tekeehän Ukkokultakin sitä jatkuvasti, miks en sitten minäkin??
Keskiviikko 27.7
Kävin aamusta taas tervehtimässä
fyssaria. Meistähän on tullut oikein kaverit, nähdään kerta viikkoon, itse
asiassa paljon useammin kuin tapaan ystäviäni. Ja me nähdään toisiamme vielä
jatkossakin, hän sanoi, että hän voi sanoa, ettei käteni tule kuntoon kahta kättä
heilutellen. Sen kanssa saamme tehdä töitä vielä pitkään. No, mikäs siellä on
käydessä, saa käteen aina helpotusta kun hän sitä katkoo ja venyttää. Tosin
kovin kauniin näköinen ei käteni ole sen jälkeen. Ukkokulta käskikin käyttämään
pitkähihaista paitaa ulkona ollessani. Minkäköhän takia?
Töiden jälkeen olen jälleen salilla.
Nyt on vuorossa jalkatreeni, hyvän treenin saan jälleen aikaiseksi, tietenkin.
Olen jälleen yksin salilla ja myös pois lähtiessäni ei paikalle ole ketään
tullut. Pukuhuoneessa riisuudun (onpa yllättävä tapahtuma pukuhuoneessa) ja
menen vessaan pesemään tissini. Toiset ne pesevät vessassa kainalonsa, mä pesen
tissini. Siellä vessassa ollessani kuulen oven käyvän ja tajuan jonkun tulevan,
menen paniikkiin tissi kädessäni. Mitä hittoa mä teen? Laitanko oven kiinni (se
oli raollaan, olinhan vaan tissiäni pesemässä) ja piiloudun vessaan sen aikaa
kun vieras lähtee (tai mistä mä tiedän vaikka olisi ollut tuttukin, enhän mä
sinne vessaan sitä nähnyt). Vai astunko muina naisina ulos vessasta tissi
kädessäni ja nauran kovaan ääneen, että kato mitä joku jättänyt tänne vessaan?
Muuten hyvä idea, mutta tajuan ettei mulla ole edes liivejä päälläni, joten
vieras olisi varmasti osannut laskea yks + yks on kolme nähdessään mun
puuttuvan tissini rinnan kohdalla. Vai olisiko pitänyt heittää tissi roskiin,
tulla vessasta ulos kädet tissien tissin päällä ja sanoo iloisesti moi? Minkä
kohdan sinä olisit valinnut? Mä en valinnut mitään vaan reippaana tulin
vessasta ulos ja tervehdin iloisesti tissi kädessäni ja pyytelin anteeksi sitä,
että olen levittäytynyt niin leveälle pukuhuoneessa (joka on mallia 2m x 2m.
Vieras tervehti yhtä iloisesti, ei
katsonutkaan minuun päin vaan meni saliin. Loppu hyvin kaikki hyvin, vaan
huomasinkin, ettei se ollutkaan ihan helppo juttu olla vieraan seurassa ilman
paitaa, tissi kädessään. Tutun, ihanan työkaverini seurassa en itseäni
hävennyt, mutta vieraan tullessa meni heti pupu pöksyyn. Onpa muuten
pöksyissäkin ollut paljon tavaraa tällä viikolla, mitä siellä ehtii olemaan kun
viikkoa on vielä pitkästi jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti