Valkun kans treeniä ja mahtavaa fiilistä

Torstai 26.8.

Tätä päivää olen odottanut melkein kolme kk, päästä valmentajani kanssa treenaamaan. Kesäkuun alussa mulla meni nilkka ja sen jälkeen en ole hänen kanssaan treenannut. Ennen treenasimme kaks kertaa viikossa joten tämä tauko on ollut todella pitkä. Mutta tänään siis pääsen, fiilis on aivan katossa. Sitä ennen kuitenkin fyssarille sekä labraan menoa.

Fyssari aukoo jälkeen kättäni. Tekee todella kipeää, mutta samalla mä nautin siitä kivusta. Joka kerta kun hän saa sen ihanan äänen kuuluville, sen oksan katkeamisen napsautuksen, niin se helpottaa mun kiristystä ja kipua. Sen takia nautin joka kivusta mitä saa aikaiseksi ja nyt saadaan niitä kiitettävästi. Sanoo, että tässä vaiheessa hoitoa yleensä käydään enään kerran kahdessa viikossa ja aletaan pikku hiljaa lopettelemaan, mutta ei mun tapauksessani. Joudun käymään viikoittain vielä jonkin aikaa, jotta käsi saadaan parempaan kuntoon. Saan myös lähetteen kompressio hanskaan sekä hihaan joita alan sitten pitämään estämään turvotusta. Kaikki apu käden suhteen on todellakin enemmän kuin tervetullutta! 

Fyssaria jälkeen menen labraan, koska ensi maanantaina mulla on treffit jälkeen myrkynkeittäjän kanssa. Sitä ennen käydään aina labrassa, seurataan veriarvoja kuten maksaa, kalsiumia, hemoglobiinia jne. Menen Kirran labraan, mutta vastaanotto on tyly, jos et ole varannut aikaa ei ole tulemista. Neuvoo menemään Kamppiin ja sinnehän minä sitten suunnistan. Onneks on aikaa käydä siellä ennen treffejä Valkun kanssa. 

Kävellessäni näen soittokunnan kävelemässä pitkin Espaa. Ovat siis tulleet selkeästi juhlistamaan tapaamistani Valkun kanssa. Sitä sietääkin juhlistaa!!

Kampin labrassa olikin sitten muutama ennen mua. Kaivaessani eväät esille (jogurttia ja marjoja) saan taas paheksuvia katseita. On meinaan kumma, että syödessäsi julkisella paikalla jotain sua kummeksutaan. Paitsi jos se jokin on esim. kolmioleipää/ sämpylää/ croissantia/ pullaa tai jotain muuta höttöä niin silloin se on sopivaa, varsinkin jos hörpit niiden kanssa ostetun kahvin pahvimukista. Mutta jos sä kaivat esille vaikka salaattisi junassa, niin ootas vaan, niin voit melkein laskea ne sua osoittavat paheksuvat sormet jotka sua osoittelee, hyvä ettet kuule ääneen niitä soo soo kommentteja. Eikä tää jogurtti/marja kombo tuonut yhtään sen ystävällisempiä katseita, varsinkaan kun join sen seurana vettä enkä suinkaan kahvia pahvitötsästä.

Junassa ei saa syödä, ainakaan mitään terveellistä!!

Vastapäätäni istui kaksi vanhempaa rouvaa. Sain heidät muutamankin kerran kiinni siitä, että mua tuijottivat. Käänsivät äkkiä päänsä kun katsoin takaisin. Teki mieli sanoa ääneen, että syöpää sairastan ja siitä johtuen tukka lähtenyt vaan ei perskules soikoon lähtenyt ruokahalu. Joutuu näin julkisilla paikoillakin syömään, eikös vaan olekkin huonoa käytöstä?? Vähän samanlaista kuin tuijottelis ihmisiä, vai mitä olette mieltä?? Jätin sanomatta, toisia ilmeisesti kauhistuttaa nainen joka julkeaa kulkea pää kaljuna. Voi voi, mä kehtaan ja aivan hiton ylpeänä kuljenkin. Sano siihen just kuka tahansa mitä vaan tai tuijotelkoon vaikka silmät päästään. On meinaan tasan heidän ongelmansa eikä mun!!

Mun edellä on vaatimattomat 26 hlöä. Onneks näytteiden ottajia on paljon ja pian onkin mun vuoroni. Niin ainakin luulen ja menen vastaanottokoppiin. Riisun paidan ja hämmästys oli suuri, kun hetken päästä ovi aukeaa ja mies ryysii samaan koppiin närkästyneenä, että eikös tämä koppi ole numero 3 ja numero 126? Joo, on se ja se on mun numeroni, mikä siis ongelmana? Ongelmana oli se, että mun numero oli vasta 127 ja jouduin todella nolona poistumaan paikalta. Siinä se julkisesti syövä kehtaa vielä etuillakin toisia, ei kerta kaikkiaan mitään käytöstapoja. Nolotti, kokeet saadaan otettua ja luikin paikalta takaoven kautta (ei vaan, menin pokerina pääovesta).

Vihdoin pääsen salille ja näen jo kaukaa Valkkuni. Hänellä ohjaus menossa, en välitä vaan halaamme saman tien. Uskomattoman hyvä fiilis nähdä häntä, hymyni saa varmaan hakata taltalla naamastani tämän jälkeen. Aloittaessamme päivitämme kuulumiset, hän on dieetillä sillä kisat ovat kohta jo ovella. Lokakuussa pääsemme kannustamaan hänet voittoon.

Kengätkin ovat odottaneet mua nää kuukaudet.

Olen tässä tauon välissä laittanut välillä viestiä missä mennään, mutta kerron pääpiirteittäin kuulumiset. Palo päästä tekemään voittaa kuulumisten vaihdon, päästävä hikoilemaan ja tuskailemaan, että tätäkö tää taas olikin, tätäkö mä olen kaivannut. Ja just sitähän se on, se tunne kun lihakset huutaa tuskasta, ne polttaa, ne kärsii, ne valittaa. Hiki valuu päästä ja sun tekis mieli kääntyä ja lähteä kotiin. Ethän sä tietenkään lähde, vaan kysyt joko jatketaan. Ja se tunne kun saat tunnustusta tekemisestäsi, sun tekniikat on tauon aikana parantuneet vaikka ei niissä ennenkään ole vikaa ollut. Kuulet olevasi terästä, olet super, olet kaikkea hyvää. Sä et ole vain syöpää sairastava, vaan sä olet kaikkea muuta, vaikka sä olet myös kalju.

Mutta mitä hittoa syövästä, kaljusta, lihomisesta, nesteen kertymisestä, käden turvotuksista? Näillä ei ole mitään väliä, sä saat tehdä sitä mitä sa rakastat, sitä mistä sä nautit ja mistä sä saat energiaa. Sä tiedät eläväsi, fuckyn syöpä, sä et mua voita. Voisin huutaa sitä koko maailmalle, fuckyn syöpä, se olen minä joka voitan tän erän!! Ja seuraavan ja joka saakelin matsin jos haluat mua vielä joskus haastaa uusintaan.

Saamme Valkun kanssa hyvän treenin aikaiseksi. Emme revittele, emme hae mitään enkka painoja vaan teemme hyvän treenin lihaksia kuunnellen ja omaa jaksamisen ehdoilla. Huomaan, että hapenottokyky ei ole samaa luokkaa kuin aiemmin, mutta ei kai se voikaan olla. Täytyy välillä itselleen muistutella, että saan kuitenkin myrkkyä kehooni, se ei ole ihan verrattavissa suolaliuokseen tai antibioottiin. Lihakseni saadaan ajettua loppuun, kauhulla odotan miltä seuraavat päivät tulevat tuntumaan.

Lopuksi otetaan yhteinen kuva meistä ja julkaisen sen vase pookissa. Laitan sekä omille sivuilleni, että ryhmään jossa olen, nimeltään ”tääonmunjuttu”. Saan valtavasti kannustavia viestejä, tsemppiä ja rohkaisevia sanoja. Monet jopa lupasivat ottaa hattunsa päästä kunnioituksesta mua kohtaan, siitä etten anna periksi vaan jatkan samaa elämääni kuin ennenkin. Olen positiivinen, asenteeni on hyvä ja tästä selvitään. Vuoden päästä olen elämäni kunnossa täyttäessäni 50v. Mikä se tulee olemaan, sitä ei kukaan tiedä, mutta aivan saatanan hengissä mä tulen ainakin olemaan, se on varma!! Tästä siis jatketaan, yhteisillä treeneillä sekä tietenkin itsekseen tehden. Hyvällä sykkeellä, hyvällä ja positiivisella mielellä.

Minä ja mun ihana Valkkuni

 Olen muuten merkannut jo joitakin vuosia liikuntani Heiaheiaan. Kirjaan liikunnat aina ne tehtyäni ja saan sieltä virtuaaliasia mitaleja. Ne muuten kannustaa liikkumaan lisää. Joka lajista saat mitalin kun olet tehnyt sitä 10x, 25x, 50x, 75x, 100x jne. Mulla on tälle vuodelle kertynyt yhteensä 200 liikuntakertaa. Salia olen tehnyt tänä vuonna 96x, joka on tietenkin suunniteltua vähemmän koska tuli kuukauden tauko saleiluun leikkauksen jälkeen. Kävelyä on 32x, sauvakävelyä 28 jne. Yhteensä siis 200x ja mun tavoitteeni oli tälle vuodelle 300x. Saapi nähdä pääsenkö tavoitteeseeni, kokeillaan päästä. Riippuu paljon vielä siitä millaisia päiviä tulee hoitojen jälkeen olemaan, joudunko ihan vuodepotilaaksi. Jos et ole vielä kokeillut heiaheiaa, niin nyt on hyvä aika käydä kokeilemassa. Sitten pyydät mua siellä kaveriksesi, niin pääsemme toisiamme kannustamaan viestein ja kuvin. Tule mukaan. Täältä löydät lisää tietoa.

Itse merkkaan liikunnaksi vain sellaisen missä tulee hiki tai vähintään kestoltaan pitää olla 30min. Jos on vaikka päivässä kaksi kertaa 20min kävelyä, kuten työpäivinä tulee, niin yhdistän ne ja saan siitä yhden kerran. Ehkä vähän epäreilua ja pelaamista, mutta näin olen nyt tehnyt. Taidan olla itseni huijaaja.

Perjantai 26.8

Tänäänkin on hyvä päivä treenata joten menen salille tekemään olkapäät/ojentajat ja vatsat. Käsi pysyvät hyvin mukana kun se on eilen avattu ja nesteet taas kiertää siellä edes jollakin lailla. Tällä kertaa keskityn treenaamiseen enkä niinkään itseni kuvaamiseen, mun kuvat salilla on taidettu jo niin nähdä. Ja eihän salille mennä itseään kuvaamaan ellet satu olemaan 18-28v neitonen joka on menossa kisaamaan tai muuten vaan pitää esitellä somessa kroppaansa bebaansa. Mun ei tarvi, se on iso ja se on rasvanen, turhia esittelyitä se ei kaipaa.

Ollessani Wilman kanssa iltapäivällä ulkona kuljen leikkipuiston ohitse ja korvaani särähtää ikävästi huuto, lällätys suorastaan: ”Sulla ei ole hiuksia, sulla ei ole hiuksia.” Kieltämättä tuli oitis sellainen koulukiusattu olo, kuin olisit lapsi ja sua haukutaan ääneen ja kaikilla on olevinaan kovin hauskaa paitsi tietenkin sulla, kiusatulla. Huutelija oli n.8v tyttö. Päässäni taisi napsahtaa, käyttäydyin hyvin aikuismaisesti ja huusin takaisin: ”Oliko se jotensakin sun ongelma?” Joo, myönnän ettei kovin fiksua käytöstä aikuiselta, mutta mä en päässyt siitä kiusatun olostani mihinkään. Sitten sieltä kuului, että sä kiroilit äsken. Anteeksi mitä, milläköhän lailla mä kiroilin, itse en huomannut mitään. Toinen tyttö vastasi, etten se minä ollut joka huuteli vaan toi toinen. Aivan sama, en jatka tätä touhua vaan jatkan matkaani. 

Tietenkin tuli sitten mieleeni, että olisi pitänyt mennä juttelemaan tyttöjen kanssa siitä, mitä vieraille huudellaan ja ennen kaikkea siitä mistä saattaa johtua ettei kaikilla ole niitä hiuksia. Mutta koska olin Wilman kanssa ja leikkipuistoon ei saa koiran kanssa mennä, niin tyydyin laittamaan oman kylän facebook ryhmään asiasta. Toiset ymmärsivät ponttini, keskustelkaa vanhemmat lastenne kanssa erilaisuudesta. Minun itsetuntoni ei heilahda kaljuudesta, tämä eka kerta vaan kolahti vähän liian kovalla kouralla. Ens kerralla osaan sitten olla aikuismaisempi ja jättää huutelijat omaan arvoonsa tai keskustella asiasta, mikä tilanne sitten silloin mahtaa ollakin.

Illalla tulevat poikani ja ihana miniäni kylään. Ovat käyneet etelässä ja toivat tuliasia. Saan aivan ihanan peilin, siinä lukee: My Mom, If you don´t believe in miracles, you haven´t met my mom. Tää oli niin kaunis, meinasin itkeä saadessani sen. Miten paljon mä rakastankaan mun lapsiani, aikuisia honeypalleroitani!! <3 <3

Pelaamme Aliasta, minä parinani Ukkokulta ja poikani miniän kanssa. Saamme aikaiseksi todella paljon ääntä, tai siis minä ja poikani saadaan. Miten voikin olla vaikeaa tajuta mitä sä selität toiselle. Ukkokulta ja miniä nauraa, että hyvin ollaan poitsun kanssa samanlaisia. Kumpi tullut kumpaan, sitä sietää miettiä. Kokeilemme myös vaihtaa paria, minä poitsun kanssa ja meillä menee oikein hyvin. Hyvin ymmärretään toisiamme. Siinä sen näkee, että 26v yhteistä taivalta on pikkasen enemmän kuin 10v yhteistä taivalta. Mutta onneksi meille jokaiselle on tulossa vuosia lisää, vielä todella todella paljon. Siihen me luotetaan, siihen me uskotaan, se me tiedetään!!