Treeniä ja pokemonjahtia

Torstai 19.8

Hiukset ajeltu vaan eivätpä lopeta kasvamista takaisin vaikka niin voisi luulla. Ne pitää ajella taas, siili ei tunnu omalta. Vaikka on sitä kiva silitellä, kieltämättä. Mutta muu karvasto ei kasva, tosin en laita pahakseni. Kuka mitään kainalokarvoilla tekeekään, ellei satu olemaan japanilainen telinevoimistelija Uchimura. Satuitteko katsomaan minkä pehkon oli itselleen kasvattanut? Mä olen sitä pelon sekaisin tuntein kauhistellut aiemminkin!! Kunnioitusta herättävä kainalo, huh ja kumarrus hänelle jos jaksaa sitä kasvatella lisää. Varmaan trimmaa sitä pehkoaan päivittäin. Joo, onko Aikulla kenties aiheet hiukan vähissä?? Ei kun karvat vaan on NIIN mielenkiintoista kirjoitettavaa!!

Koska eilinen salitreeni meni niin putkeen/tuubiin/hienosti, menen tänään uudestaan. Nyt on vuorossa jalat. Paikalle päästyäni huomaan, että on kotiin jäänyt sekä liivit että tissi. Normaalisti naisella on liivit päällä ja tissit mukana. Niin mullakin, vaan kun sattuu omistamaan erikseen urheilutissin, soisi sen olevan mukanakin. Vaan kun ei ole, ei tissiä eikä liiviä. Niinpä mä treenaan tavallisilla liiveillä, tavallinen tissi taskussa (liivin taskussa) ja onnistuu se niinkin. Vaan kuitenkin, mä mielummin treenaisin toisen tissin kanssa, nyt hän joutui taas jäämään kotiin toisen kulkiessa mukana. Onhan se epäreiluakin, toinen aina kotona ja toinen aina mukana. Mietipä omalle kohdalles, jos sattuisit olemaan tissi joka jää aina kotiin. Ei kivaa ei.
 Ja jo vain onnistuu treeni näinkin,  hyvä treeni tuleekin. Teen todella pitkästä aikaa maastavetoa, viimeks olen sitä tehnyt 80kg:lla. Enkkani on muuten 100kg vaan siitä on aikaa ja joka menneitä muistelee sitä tikulla silmään. No, teen siis tänään mavea ja painona on huimat 50kg. Säälittävää kieltämättä, mutta tekosyyksi syyksi sanon, että käteni ei ole kunnossa. Voimasta ei vedot jää kiinni, mutta käden ollessa turvoksissa ei siinä ole hyvä pitää versaa. Ja teille tiedoksi jotka ette harrasta voimailua missään muodossa kerrottakoon, että versat on eräänlaiset vetoremmit jotka auttavat tankoa pysymään paremmin kädessä eikä puristusvoimaa tarvitse niin käyttää. Yleensä vedot ei jää kiinni voimasta vaan puristusvoimasta kun ei jaksa pitää tangosta kiinni, tähän auttaa versat. Ja koska ne on ranteissa ja mun käteni joka on turvonnut kuin kohonnut sämpylätaikina ei tykkää puristuksesta. Tässäpä syytä siis kerrassaan. Ja syke nousi kivasti mavessa, jopa sinne 159:n. Eli on kokonaisvaltainen liike, kuningasliikkeeksi myös tituleerattu.

Tuon lärpykkeen ja käden väliin tulee tanko ja jo vain pysyy ote paremmin

Tässä mää jo venyttelen

Taisin unohtaa ottaa happea välillä? Vatsojen treenaaminen voi olla näinkin rankkaa..

Tässä sitä vaan ihmisiä säikytellään :-)

Treenasin pipo päässä ja kuulokkeet korvilla kuten usein treenaan. Tähän ei siis liity kaljuus mitenkään vaan se, että haluan treenata rauhassa. Näin harvemmin saa ketään juttelemaan joutavia viereensä vaan saa todella tehdä itsekseen ja sitten poistua paikalta. Niin tein siis tänäänkin ja pukuhuoneessa sitten tapasin vanhemman kanssatreenaajarouvan, jonka kanssa olen aina muutaman sanan vaihtanut, niin tälläkin kertaa. Hauskaksi tämän kerran teki se, että siinä jutellessamme mulla oli pipo päässä. Sitten otin sen pois samalla kun hän katsoi muualle. Kun kääntyi katsomaan taas mua, niin hänen reaktionsa oli niin huvittava: ”Iiiiiik, mitä sulle on tapahtunut?” Sitten selittelemään asiaa, ne samat liirumlaarumit mitkä te olette kuulleet/lukeneet jo kyllästymiseen saakka. Hauskinta tässä olikin se, että mä huomasin jopa nauttivani hänen säikyttämisestään. Onkohan mussa jotain itsensäpaljastajan vikaa? Nautin kun toiset säikähtää? Ehkä alankin väijymään ihmisiä kulmien takana ja sitten syöksähdän sieltä pää kaljuna huutaen böö??!! Kuulostaa kieltämättä aika kivalta, tätä(kin) asiaa pitää jäädä pohtimaan!

Illalla käymme vielä ystäväni kanssa lenkillä. Nyt tuntuu olevan taas virtaa kuin sähkötaulussa (onko siellä??) ja sitä pitää käyttää hyväkseen. Tulee ihan varmasti taas se päivä kun en jaksa tehdä mitään. Se saattaa olla jo ihan kulman takana. Sitten se syöksähtää sieltä pelästyttäen mut, böö se huutaa. Ja niin mä olen kanttuvei, jaksamatta tehdä mitään. Nyt en murehdi sitä päivää, tulee sitten kun tulee, nyt mä nautin tästä energiastani ja otan tästä kaiken irti.

Perjantai 19.8

Löysäilen ja luumuilen, tänään on vapaata salilta ja lenkiltä. Ukkokulta keksii, että lähdemme hakemaan Suomen ensimmäistä geokätköä joka on muuten tänne meidän huudeille kätketty. Keitellään oikein kaffeet mukaan ja otetaan kamerakin, jotta saadaan hyviä kuvia metsästä otettua. Näin siis tehdään ja sitten lähdetään matkaan. Jätämme auton tienposkeen (Miksi ihmeessä sanotaan tienposki?? Miksei sanota vaikka tienhuuli?) Sinne automme kuitenkin jätämme ja heti alkuun tulee vastaan kaunis lampi josta tiedän heti tulevan mukavia kuvia. Joten kamera esille ja kuvaamaan. Mä yritän ja yritän, ei räpsähdä mikään, ei missään ellei mukaan lueta päätäni!! Kas vaan, kamerasta olikin virta loppunut. Eihän sellaista tietty tarkisteta ennen lähtöä. Ennen lähtöä tarkistetaan, että mukana on kahvit ja kahvimaidot, keksit ja muut eväät. Tietenkin!!

Niinpä otan sitten kännyllä kuvia, saan sentään jollain niitä otettua. Kahvit ovat vielä kassissa, ollaanhan kävelty autosta ehkä 50m. Jaksan odottaa kahvia jonkin aikaa vielä, mutta kyllä sitä kohta pitää jo saada. Ehkä seuraavan 100m päästä?? Seuraavat 100 metriä onkin sitten sellaista ryteikköä, mutaa ja paskaa, että multa pääsee about tuhat kirosanaa, riittääköhän edes? Ukkokulta kyllästyy kuuntelemaan valitustani ja käskee mun menemään takasin autolle. Ja oikeastaan voitkin saman tien mennä takasin kotiin, mä pääsen täältä kyllä kotiin kävellenkin. Joo, niin on syytä päästäkin sillä me lähdetään Wilman kanssa nyt eikä takasin tulla. Wilma oli aivan musta autolle päästyämme, hänen maavaransa kun ei ole kovin korkea. Kotona sainkin pestä hänet kunnolla jotta sain hänet puhtaaksi. Ja join ne kahvit sohvalla istuen ja olympialaisia katsoen. Ei ehkä maistunut ihan samalta kuin mitä olisi maistuneet kannon nokassa, vaan eipä ollut mutaa eikä ryteikköä mitä rämpiä. Sai ihan lattiaa pitkin kävellä pehmeälle sohvalle. Ukkokulta tuli omilla ajallaan kotiin ja oletteko yllättyneitä jos sanon, ettei meillä paljon keskusteltu illan aikana? Tarinan opetus on se, että jos sua kysytään lähtemään keskelle ei mitään, älä lähde vaan katso Olympialaisia, ne tulee vaan kerran neljässä vuodessa, metsä pysyy paikallaan satoja vuosia (ihan ilman suakin)!!

Lauantai 20.8

Koska eilen pidettiin vapaata salilta, niin tänään sinne mennään ja treenataan välillä olkapäät ja ojentajat. Sitä ennen mennään kuitenkin paikallisille markkinoille, niille jotka joka vuosi pidetään, siellä joka vuosi käydään kiertelemässä ostamatta yhtään mitään. Niin siis tänäkin vuonna. Näillä markkinoilla joka toisella on myynnissä samat tavarat, samat purkit samassa järjestyksessä. En jaksa ymmärtää miksi kilpailevat samalla tuotteella jokainen. Tulee tietty samalta tehtaalta ja sitten kirkkain silmin sanotaan tyhmille kuluttajille niiden olevan itse tehtyä. On ehkä jonkun tekemää vaan ei just sun tai sitten olet ollut kerkeevä ja tehnyt sitä samaa muidenkin myyntipisteelle.

Nämä kuvat eivät liittyneet tuotteisiin joista puhuin

Entäs sitten niiden kaikkien leipien, piirakoiden ja pasteijoiden myyjät? Varmasti on hyvää joo savuporopiiras joka seisoo auringonpaisteessa tunti tolkulla?? Tai fetapiirakka tai mikä hyvänsä joka seissyt siinä iäisyyden. Ei siinä mitään jos välttämättä haluat itsellesi mahataudin vaan minäpä en halua ja jätän ne ostamatta. Sillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä etten voi moisia syödä kun niissä on vehnäjauhoa ja maitotuotteita. Ei, vaan boikotoin niitä ainoastaan siksi, että ne seisoo lämpimässä. Pidän yhden ihmisen boikottia josta kukaan ei ole kiinnostunut, sen takia en siitä muualla puhukaan kun täällä. Täällä mä saan puhua mitä huvittaa, eri asia haluaako sitä kukaan lukea...

Protestini päätyttyä ja markkinat kierrettyäni lähden salille ja saankin olla siellä parhaimmassa seurassa mitä kuvitella saattaa, meinaan itsekseni. Ehkä kaikki muut treenaajat ovat markkinoilla syömässä piirakoita? Who knows? Mun treenejä ei häiritse yksin olo vaan saan jälleen hyvät poltot olkapäille ja varsinkin ojentajiin. Otan muutaman kuvankin, koska olen kuullut, ettei sitä ole vakavasti otettava treenaaja jos ei kuvaa omaa byllyään. Jätän kuitenkin byllykuvat toisten kuvattaviksi ja otan muutaman toisenlaisen kuvan. Yhdessä kuvassa muistan jopa hymyilläkin.

Saatuani treenit taputeltua syön palkkariksi banaanin ja jätän palautusjuomat juomatta. Kaikki lisäravinteet ja vitamiinit kun ovat nyt kiellettyjä tän sytostaattihoidon aikana. Onneksi enää 10 viikkoa ja saan viimeisen tiputuksen myrkkyä. Kymmenen viikkoa ei ole aika eikä mikään mikäli et satu olemaan dieetillä. Jokainen joka joskus ollut tietää, että silloin jokainen päiväkin tuntuu ikuisuudelta. Syövän kanssa on vähän sama asia. Odotat vaan tämän paskan loppumista jotta voit taas elää omaa elämääsi ilman, että tarvitsee miettiä mitä oireita sulle tulee milloinkin. Ja laskea milloin saat seuraavan myrkkyannoksen. Tai miettiä sairaslomiasi. Tai miettiä tissittömyyttäsi (sen miettiminen ei tietty lopu, sitä kun ollaan loppuikä, se tuskin siihen takas kasvaa). Tai miettiä Simoa. Syöpä on syvältä, joutuu miettimään liikaa. Jos saisin valita, niin olisin mieluimmin dieetillä enkä sairastaisi Simoa. Vaan kun en saanut, niin sitten sairastetaan Simoa joko hymyillen tai itkien, mutta sitähän sairastetaan juurikin sen aikaa kun on tarvetta. Valikoin hymyilyn, en mä jaksa itkeäkään. On niin sotkusta puuhaakin, nenäkin valuu ja kaikkea. Ei, tän läpi, ohi ja maaliin saakka mennään pää pystyssä hymyillen, vaikka sitten niiden kyynelten lävitse!!

Illalla ehdotan Ukkokullalle, että mennään paikalliselle ”ankkalammelle” katsomaan sorsia ja ottamaan valokuvia. Ja pidän huolta, että kameran akku on ladattuna. Näin tehdään ja ette ikinä arvaa mikä pettymys mua siellä kohtas??!! Mä en näe sorsan sorsaa, mitä mä tyhjää lampea kuvailen?? No, pakkohan se oli kun ei muutakaan ollut. Kuvataan sitten, tänne asti kerta tultiin ja kamerakin ladattu ja kaikkea. Räpsin niin, että sormeen sattuu. Ja muutaman onnistuneenkin saan (kai) aikaiseksi. 

Kelvollisen nyt ainakin. Ja voi sentään mitä mä näenkään sieltä linssin takaa? Yksi onneton sorsa (ei voi olla kuin onneton, koska oli yksinäinen, ei kaverin kaveria missään). Vaihdamme kameraan sen kuvaakaukaa objektin ja saan hänestä pari kuvaa. Ui aika kaukana, pelkääköhän se mua? Kuten ne lampaatkin siellä Kokkolassa? Ja Ukkokulta aina välillä? En kysele enkä kyseenalaista, olen vaan onnellinen, että lammessa on edes yksi sorsa. Olin jo ehtinyt miettiä pelastuslaitokselle soittoa? Missä mun sorsat? Tai vähintään kiukkuista kyselyä We love meidänpaikkakunta fb sivustolle? Kuka syönyt sorsani?? Vaan yksi löytyi, päätän tyytyä häneen.

Siellä hän on, mun yksinäinen sorsaraukka 

Paikalla on myös lapsia/nuoria/aikuisia jotka ajelivat pyörillään tai ovat kävellen kännykkä kädessään. Hyvin nopeasti tajusimme, etteivät he ainakaan geokätköjä etsineet. Olimme meinaan katsoneet, ettei sellaisia lähistöllä ole. Kyllä nämä etsivät ihan muuta, nämä etsivät Pokemoneja. Mukana oli isä (aikuinen) poikansa kanssa (nuori) ja molemmat pyöräilivät edes takas kuin puolukka ämpärissä (puolukka ei pyöräile, se pyörii). Sitten yhtäkkiä joku huutaa lammen toiselta puolelta: ”Se on täällä” ja saman tien paikalle ryntää useita ihmisiä (mäkin melkein menin, kun eka luulin, että puhuu mun kadonneista sorsistani). Jopa yks koiranulkoiluttaja juoksi sinne kuin tuli persiin alla. Ukkokulta tokas, että se oli ulkoiluttamassa koiraansa, ei se mitään etsinyt. Jos sillä kiireellä juoksi koiransa kanssa paikalle ilman, että etsi mitään niin mahto koiralla olla mahoton ripuli ja pas..lle piti päästä puskaan ja nopeaan.

Hetken päästä paikalle tuli myös nuori pariskunta etsien selkeästi jotain. Kysyin etsittekö tekin niitä Pokemoneja ja hiukan nolona myöntelivät. Osasinpas neuvoa heitä minne kannattaa mennä. Ja tässä vaiheessa toivon, ettei sillä koiralla tosiaan ollut vatsa löysällä. Hetken päästä tulivat takaisin ja sanoivat löytäneensä kadoksissa olleen poken. Me lähdettiin kotiin, me ei oltu löydetty kuin yksi sorsa. Parempi sekin kun ei ollenkaan, sääliksi vaan kävi häntä. Vaan ei niin paljoa, että olisin jäänyt seuraa pitämään. Olihan hänelle se Pokemon, voivat yhdessä viettää yönsä. Ja vaikka loppuelämänsä, niin halutessaan. 

Pokemon ja sorsa ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin..