Ystävät ovat elämän suola

Tiistai 23.8

Tää päivä aloitetaan reippaillen eli mennään ystävän kanssa portaita ravaamaan. Ei, nyt ei juosta niitä vaikka se olisi kuinka hyvää rasvanpolttoa. Nyt ei vaan pysty ei kykene. Tässä hoitojen aikana pakko antaa itselleen siimaa ja armoa, toteuttaa sitä kuuluisaa itselleen armollisuutta josta kirjoittelinkin täällä. Nyt kävellään portaita ylös ja alas, yhteensä viisi tai kuusi kertaa. En pysynyt laskuissa, alkaa oikeasti pää pehmetä. Mutta ei väliä, hiki tuli ja seura oli hyvää, tarvitaanko hyvään aamuun muuta? Ei mun mielestä. Paitsi tietty aamupalaa, sitä ihanaa puuroa jonka joukossa munanvalkuaista ja marjoja. Jos et ole vielä kokeillut tätä yhdistelmää niin kannattaa kokeilla nyt viimeistään.

Ei ollut kameraa mukana joten nämä kuvat ovat googlesta :-)

Aamupalan jälkeen istahdan sohvalle ja kirjoittelen blogia. Tähän saa yllättävän kauan aikaa menemään vaikka ei uskoisi. Tää on terapeuttista, tää on hyvä tapa jäsentää ajatuksiaan ja saada tätä paskaa pois sisältään. Mutta on tää myös aikaa vievää, kirjoittaa, lisätä kuvia, hakea kuvia jos ei niitä itsellä satu olemaan (jostain syystä mulla ei ollut kamerassa esim Uchimuran kuvaa, omituista), mutta silti mä tykkään tästä enkä valita. Kunhan huomautin.

Olen eilen myös ostanut kananpojanjauhelihaa (Ukkokullalle sanoin ostaneeni kananpojanbroileria) ja siitä pitää vääntää ruokaa. Se saa kaverikseen sipulia, paprikaa, papua ja dolmiokastiketta. Siitä tulee hyvää, kokeilkaas vaikka. Samalla keittelen riisiä, tuota jumalten bodareiden ruokaa. En varmaan koskaan kyllästy tuohon Aasian kaupasta ostettuun jasminriisiin. Se vaan on niiiiin hyvää!! Sitä tuleekin sen verran, että riittää pakkaseenkin. Näin on taas muutaman kerran ruoat taattu. Esim huomisen kun olen menossa muutaman ystäväni luokse kylään. Tosin eri aikaan, toiselle aamupäivästä ja toiselle ilttapäivästä. Vähän kuin iskisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Paitsi nyt on kyse ystävistäni, ei kärpäsistä. Enkä iske heitä, ainakaan kovaa!!

Illalla menemme Ukkokullan ja Wilman kanssa hakemaan vielä yhden kätkön. Koko tiimi siis kasassa. Menemme paikanpäälle ja siinä missä kätkön pitäis kuta kuinkin olla seisoskelee pariskunta. Ukkokulta alkoi häveliääksi ja hänen mielestään jatketaan matkaa ja tullaan, hän tulee toiste hakemaan sen. Minä taas en todellakaan ole häveliäimmästä päästä joten menen ja katsastan paikat ympäriinsä, pyörin pariskunnan ympärillä kuin perskärpänen, mitäs eivät väistä. No, koska en voinut heitä tönimäänkään alkaa niin jouduin luovuttamaan ja toteamaan, ettei tällä kertaa löytynyt. Lähdemme pois ja hetken päästä pariskunnan mies huutelee peräämme, että täällä se kätkö on. He olivat sen löytäneet juurikin siitä paikasta missä olivat seisoskelleet ja ystävällisyyttään kutsuivat meidät osingoille. Mehän käytiin merkkaamassa nimemme lokikirjaan ja näin olimme taas saaneet yhden kätkön hoidettua. Vielä ehkä miljoona pari hakematta, onneks tässä on loppu elämä aikaa. Mihins tässä kiirettä??

Keskiviikko 24.8

Aamusta aikaisin ylös, tänään lähden ystäviä kiusaamaan. Eväät olen laittanut jo eilen valmiiksi. Olen sen verran omissa ruoissani etten edes oleta kenenkään osaavan tarjota mulle mitään. Otan kahvimaidonkin mukaani. Ei kenenkään tarvitse ostaa soijamaitoa vaan mua varten, mulla on auto jolla sitä saa kuskattua vaikka isommankin määrän.

Tunti matkaan ja olen ystäväni luona. Käymme heidän koiriensa kanssa ulkona, syön eväitäni, juomme kahvia ja herkuttelemme hänen tekemällään raakakakulla joka oli ihanan raikkaan makuista, ei liian makeaa. Ohjeen saa netistä halutessaan, kakun nimeä en tosin tiedä. Aika kuluu nopeaan ja sitten ystäväni pitääkin lähteä jo asioilleen ja minä jatkan kans matkaani. 

Menen ensin sauvakävelemään entisille hoodeilleni, kierrän lentokentän ja ihastelen entistä kotiseutuani. Jos sieltä jotain näin kymmenenvuoden jälkeenkin vielä kaipaan niin harjua ja mahtavia lenkkeilymaastoja. Täällä niitä ei ole ole, ei samanlaista harjua ja lenkkimaastoa, ei ainakaan suoraan ovelta lähdettyä. Mutta täällä on sitten lyhyempi matka töihin, juna millä sinne kulkea ja vielä huomattavan paljon nopeammin. Ja ennen kaikkea, täällä on Ukkokulta.

Puunhalaaja

Tälläinen teksti voisi ola meidänkin keittiönseinällä, varo lentäviä lautasia :-)

Lenkin tehtyäni on aika mennä seuraavaan kyläpaikkaan joka on toisen ystäväni luona. Taas saan kahvia (onneks otin omat maidot mukaani) juttelemme kuulumiset ja syöpäasiat jne siinä kahvin lomassa. Mietimme miten se syöpä on juurikin minut löytänyt. Ei ole aiemmin löytänyt ketään sukulaistani, ei läheltä eikä kauempaa. Tai kovin kauas en tiedä, mutta joo, tietääkseni olen ainoa suvusta kenelle tämä on iskenyt. Joten kysymys kuuluu, miten se minut löysi? Keksin hyvinkin nopeaa vastauksen, kumma ettei ole aiemmin käynyt mielessäni. Keltaisilta sivuilta, sieltä se on mut bongannut. Ystäväni sanoo, että oliko sitä pakko olla niin saatavilla, ihan keltaisilla sivuilla ilmoitus. Mutta se on tätä nykyaikaa, aina pitää olla tavoitettavissa ja saatavilla, syövällekin. Se on nykyajan kirous, pitää olla tavoitettavissa 24/7. Paitsi mä en ole, mulle on turhaa soitella klo 22 jälkeen. Jos joku kuolee yöllä, en mä häntä henkiin saa ja ehdin kuulla asiasta aamullakin. Jos mulle käy huonosti, ehditte tekin kuulla sen aamulla, älkää menettäkö yöunianne sen takia. Ja älkää laittako ilmoitusta keltaisille sivuille, kutsumattomatkin vieraat teidät tavoittaa. Sellaiset kenellä ei olisi niin väliä, kuten Simo.

Kahvien ja kuulumisen vaihdon jälkeen lähdemme kiertelemään vanhoja kotinurkkiani eli lähdimme kylille, kuten paikallisten on ollut aina tapana sanoa. Paikat ovat hiukan muuttuneet taas viime näkemän, tullut jotain uutta ja lähtenyt jotain vanhaa pois. Käymme samalla ihastelemassa muutamamassakin paikallisessa kirpputorilla kuinka ihanan kaunista krääsää ihmiset myyvät luullen saaden niistä huippu hintoja. Välillä tekis mieli jättää lappu jossa lukisi: ”järjen käyttö salittu tai järki hoi, älä jätä.” Mutta enpä ole koskaan jättänyt ja saattaa olla, etten koskaan edes jätä. Niin, tuskin jätän!! Käymme vielä kaupassa ja sitten suuntaamme hänen luokseen takaisin. Syön vielä loput eväistäni ja sen jälkeen on aika taas sanoa heipa hei, seuraavaan kertaan.

Ajelen kotiin päin, hyvinkin tuijottaen silmä kovana nopeusmittaria sillä nyt ei toista sakkoa kiitos, pääsen perille ehjänä ja yhtenä kappaleena. Matkalla venytän kättäni auton kattoa vasten, ranteelle tekee niin hyvää saada venyä. Huomenna fyssari joka sitä taas availee, mä niin odotan sitä. 

Ja on jotain muutakin mitä odotella, meinaan huomenna menen valkkuni kanssa treenaamaan. Toisaalta vähän hävettää mennä, koska paino on noussut ja kevään jälkeisestä dieetin olotilasta ei ole tietoakaan. Toisaalta hän kyllä tietää mitä tässä on menossa ja varmasti viis veisaa siitä miltä nyt näytän, hänelle on huomattavasti tärkeämpää se, että olen hengissä ja hyvässä voinnissa. Tässähän on tosiaan melkein kolme kuukautta mennyt viime tapaamisesta, nyt se päivä on just täällä kun taas tavataan. 

Piti käydä kotiparturissa vielä ennen huomista, ajoin höylällä ainakin millin vekin päähäni. 

Niin se aika menee, enää ei kovin kauaa siihen kun mullakin nämä myrkytykset ovat ohitse ja sitten mä saan taas alkaa elämään. Vaan tosin olen mä elänyt tässä koko aika, oli hoitoja tai ei, ne ei ole mua estäneet viettämästä elämää mitä olen halunnut. Samalla lailla olen lenkkeillyt (no okei, vähän vähemmän kuin aiemmin, mutta lenkkeillyt kuitenkin) ja käynyt salillakin, ei mua ole tämä sairaus eli Simo estänyt tekemästä sitä mitä haluan. Niin kauan kuin pää pelaa ja jalat kantaa, niin kauan mä liikun. Ja kun ne lopettaa, pyydän Ukkokultaa mua viemään pyörätuolissa, jättää sitten vaikka pihalle istumaan muiden ihmettelyn kohteeksi. Jos siis näette mut ”kylillä” istumassa pyörätuolissa rahakuppi kädessä niin tiedätte, että Ukkokulta on tuonut mut tienaamaan, joutilas muija töitä tekemään.

Näiden tilalle voit miettiä mut ja Wilman :-)