Kalju vai peruukki, kas siinäpä pulma

Perjantai 5.8

Tänään on sytostaatti nro 2:n aika. Näin meni kolme viikkoa ja taas on aika mennä istumaan tiputukseen. Nyt on helpompaa, kun tietää jo mitä on tulossa. Ukkokulta lähtee mukaan, saa hänkin kokemuksen mitä on kun tiputellaan myrkkyä kroppaan. Tai eihän sitä tietty hänelle anneta, mutta näkee kun sitä annetaan mulle. Mulla on tän jälkeen jäljellä tätä hommaa neljä kertaa eli jos joku haluaa uusia kokemuksia itselleen, niin voi ilmoittautua allekirjoittaneelle.

Jussi toivotteli hyvää matkaa ;-)

Olemme paikalla ajoissa, lisäkseni huoneessa on kaksi ensikertalaista. Tunnen itseni konkariksi, onhan tämä jo toinen satsi mulle. Hoitsu sanoo, että pääsen varmasti ekana ulos, koska edellisellä kerralla ei ole allergisia oireita tullut ja tänään tiputus voi olla hiukan nopeampaa. Niin hän laittaa tipan käteeni, suolaliuoksen tippumaan ja jään odottamaan sytostaatin tiputusta. Odotellessani Ukkokulta hakee mulle jääpaloja ja vettä sekä myös syöttää ja juottaa mua. Ne kylmäpussit kun on jaloissa/käsissä, niin itse toimiminen on hiukan hankalaa. Ukkokulta tarjoilee myös toisille rouville juomiset ja jääpalat, hän hakisi heille kahvitkin kanttiinista, mutta tällä kertaa rouville riittää kylmät tarjoiltavat. Meille Ukkokulta hakee kahvit, mukavaa vaihtelua jääpalojen imeskelyyn.

Joudutaan hiukan lämmittämään suonia, jotta saadaan tippa menemään :-)

Hoitsu ei tainnut huomata laittaa sytoani tippumaan ollenkaan, koska pelkkää suolaliuosta meni suoneen. Jossain vaiheessa asian huomasi ja sitten syto menikin vauhdilla. Pääasia, että meni, ei itselläni ollut niin kiire (olinkin sitten tosiaan viimeinen joka pääsi ulos sieltä). Kahdeksitoista olin varannut peruukin sovituksen, sinne oli hyvä ehtiä. Näin saimme toisen syton menemään, vielä jäljellä neljä eli kolmas osa ohitse. Seuraavalla kerralla on viimeinen kerta tätä Doksetalia ja sen jälkeen seuraavat kolme kertaa on Cefiä. Tuosta cefistä en tiedä vielä mitään, mutta seuraavalla kerralla se varmaan selvinnee. Sen verran olen kuullut, että pahoinvointi saattaa olla suurempaa kuin nyt. Tosin nyt ei ole pahaa oloa ollut joten kaikki tätä enempi on suurempaa. Pahoinvointilääkkeitä on enemmän ja erilaisia jota otetaan ennen ja jälkeen, mutta ne selviää varmaan ensi kerralla johon on taas kolme viikkoa. Nyt nautin näistä väliviikoista enkä mieti yhtään tulevaa. Ehdin niitä murehtimaan sitten kun niiden aika on.

Jo myrkyn lykkäs, ilmeestä päätellen :-)

Tiputuksen jälkeen kävelemme Kamppiin peruukin sovitukseen. Huvittaa kuinka paljon ihmisiä tuntuu häiritsevän nainen kaljussaan. Aivan kuin sillä tuijottamisella saataisiin tukka päähän tai edes pipo ettei vaan kalju häiritsisi ihmisten silmiä. Tekisi mieli kysyä, olenko kenties syönyt evääsi vai miksi tuijotat? Onko liikaa kaljuja liikenteessä jos kaksi kaljua kulkee samaan aikaan? Eikö pariskunnalla voi olla molemmilla kaljua? Pitääkö seurassa olla muutama tukallinenkin, että saa kävellä rauhassa? Mä ymmärrän lapset, heidän kuuluukin ihmetellä erilaisuutta, se on ihan okey. Mutta, että aikuiset, vanhemmat ihmiset tuijottaa silmät selällään kuin olisin avaruudesta tipahtanut suoraan heidän eteensä, se tuntuu naurettavalta. Mutta paskat mä välitä, edelleen kuljen pää pystyssä, tuijottakaa te moukat, mua ei kiinnosta vaan se lähinnä naurattaa.

Tässä teille kaljua, kaksin kappalein

Niinpä me menimme peruukkiliikkeeseen, jos vaikka saataisiin rumakamala kaljuni piiloon toisia häiritsemästä. No ei vaan, lähinnä haen sen, koska saattaa tän kaljun kauden aikana käydä vaikka niin, että joutuisi hautajaisiin menemään. Ihmiset kun vanhenevat sairasteluni aikana, ei tiedä milloin kenenkin aika on lähteä. Ja jos tulis mun aikani, mikä ei todellakaan tule eikä ole, niin lupaan etten täältä ainakaan lähde majavannahka päässäni. Meinaan sellaisia saakelin majavanraatoja ne tosiaan oli, jotain aivan käsittämättömän kamalia. Peukkuja vaan kaikille naisille/miehille/kaljuille jotka sellaista käyttävät. Mä lupaan ettette tule päässäni sitä näkemään.

Majavan nahka :-)

Sain sovittaakseni erilaisia lyhyitä versioita. Mulla ei ole koskaan ollut pitkiä hiuksia ja olisin oikeastaan halunnut testata sellaista, mutta sovittaja oli hiukan tiukahkon oloinen ja sanoi heti ettei niitä edes katsota. Mä en ehkä osannut olla tarpeeksi hillitty ja asiallinen, siinä ehkä syy miksei pitkiä hiuksia edes tarjottu. Ja taisin sanoakin, etten todellakaan tule käyttämään tätä karsistusta päässäni, ehkei sen takia halunnut nähdä vaivaa. Ja eihän ne peruukit tietty ole nauramista varten, kuten mä luulin vaan toisille se on vakava paikka. Ja kuten eräs vertainen kommentoi, se on itsetunnosta kiinni miten hiuksensa/hiuksettomuuden kantaa. Mulle se ei ole ongelma, enemmän se tuntuu olevan ongelma muille ihmisille, ainakin jos tuijottamista mietitään.

Mielestäni tää on kaikkein paras tyyli :-)

No, mä valikoin yhden kamaluuden ja siihen sitten ostin aineet ja geelin jolla sen saa paremman näköiseksi (sitä ei saa taikurikaan paremman näköiseksi, tekisi se sille ihan mitä vaan). Niin laitettiin majava laatikkoonsa odottamaan roolileikkejä käyttöä. Jos vaikka saisin sen virallisen kutsun jossa oli se hiuspakko, ellen sitten menisi sinnekin Chekkosena!!

Sovituksen jälkeen menimme syömään. Kävimme pita-paikassa jossa sai pita-leipää gluteenittomana, oikein kiva kokemus ja voi mennä uudestaankin. Jos olet vailla ruokamestaa ollessasi katselemassa peruukkia itsellesi tai jollekin toiselle, niin kannattaa piipahtaa Pohjoiselle Rautatienkadulle maistelemaan pita-leivät. Kertokaa Aikulta terkkuja, se ei hyödytä mitään, ette saa alennuksia mutta kuulostaa kivalta. Kokeilkaa vaikka.

Massun ollessa täynnä ei kannata mennä alennusmyynteihin. Saattaa käydä vielä niin, että olette letkeän hyvällä tuulella ja auliita ostoksille. Niin kävi meillekin. Menimme Anttilaan jossa on menossa loppuunmyynnit, kuten varmaan jokainen tietää. Kameroista ja niiden tarvikkeista oli -30%  ja menimme katsomaan josko sieltä meille jotain löytyisi. Ja löytyihän sieltä. Oli objektiivia erilaista, päädyimme sellaiseen jolla näkee kauempaa olevan kohteen olevan lähempänä. Tuiki tärkeä kapistus siis kun stalkkaat kauempaa olevaa naapuriasi. Jos joku nyt on kiinnostunut naapureiden tekemisistä, me ei olla. Ostimme myös kameraan jalustan jotta voimme laittaa sen seisomaan johonkin ja kuvaat sitten seisaaltaan. No, harvemmin kai sitä tuleekaan kuvattua istualtaan, mutta ymmärsitte pointtini, varmaankin?

Myyjä olisi varmasti mielellään myynyt vielä vaikka mitä, mutta ei perse kestänyt ostaa enää yhtään enempää. Mutta näihin oltiin tyytyväisiä, kohta tulee naapurin ruoat tutuksi kun kuvailen kokkia työtouhussa. Tosin ei ole naapuria ketä kuvata ja jos olisikin, niin ei se kuitenkaan kokkais riisiä ja jauhelijaa jotka mua kiinnostaa.  Ja jos kokkailisikin, niin osaan mäkin kokata ja jopa parempaa, sen takia ei tarvitse häntä stalkata. Katotaan tuleeko objektiiville käyttöä.. Niin ja olenhan mä ilmoittautunut jo kamera/valokuvauskurssille, niin siellä sitten varmaan ope kertoo mitä sillä objektiivilla voi tehdä.

Olin ostanut meidän uudelle kameralle myös hienon repun. Sinne saamme kaikki tarvittavat kasattua ja sen pystyy avaamaan vain selän puolelta. Sorry varkaat, ette saaneet meidän repusta mitään itsellenne. Repun avatessasi saat sen jätettyä lantiolle vyön avulla joten reppu ikään kuin roikkuu mukanasi samalla kuin avaat sen. Siitä sitten on helppo kasata tarvittava ja sitä ei tarvitse laskea missään vaiheessa maahan. Näppärää, eikö vaan? Ei kovin varas ystävällistä, mutta kaikkea ei voi saada. Ei edes varkaat!!

Illalla kävimme kokeilemassa miten kamera ja jalusta synkkaavat keskenään. He pitivät toisistaan, mutta en edelleenkään osaa kuvata mitään. Ei auttanut se, että metsä tuli lähemmäksi, samaa metsää se oli kuitenkin. Pistän toivoni opeen, ehkä hän tosiaan osaa kertoa mitä kuvailla. Ja miten, missä ja millä kuvailla. Suuri vastuu opettajalle, sorry!!

Lauantai 6.8

On eka päivä sytostaattitiputuksesta.  Odottelen sivuoireita, paskan makua suuhun, vaeltelevaa kipua jne. Odotan ihan turhaan, ei tule mitään. Siis oikeasti, ei yhtään mitään. Tuntuu ihan epätodelliselta koko touhu, jos olisi tukka päässä, niin en uskoisi edes mitään myrkkyä saaneeni. Mutta koska tukka lähtenyt niin pakko uskoa, että olen jotain saanut. Mutta sivuoireet antaa odotuttaa itseään. Mä jaksan odottaa, ehkä ne pomppaa sitten jonkun nurkan takaa kun en ole varovainen. Pitää olla tarkkana kulkiessaan nurkkien takaa.

Töissä saan hyvää palautetta hiuksettomuudesta. Tietenkin potilaat sitä hiukan ihmettelevät, mutta en selittele sen enempää. Uusi kesätukka, ehkä pidän pidempäänkin jos kovasti tykästyn. Ja mähän tykästyn, tykästyn niin etten viitsi kasvattaa uutta ennen ens kevättä. Joskus se on ihmisen kaljukin kokeiltava, miksipä ei sitten nyt. Mutta en olisi koskaan uskonut, että Ukkokullalla on jossain vaiheessa pidemmät hiukset kuin mulla. Hippi hän on, ihan selkeesti. Ei taida tietää ettei enää elä 60-luvulla. En raaski kertoa, eläköön kuvitelmissaan, mun rakas hippitukka.