Jäätävää jännitystä

Perjantaina 30.9

Vapaapäivä joka menee asioiden hoitoon. Pitää käydä fyssarilla, labrassa ja hakemassa passi. Ajatuksena oli mennä myös salille, mutta siirrän sen suosiolla huomiseen. Täytyy hoitaa nyt muut asiat ensin.

Fyssarille menen ensimmäiseksi. Kädessä ei ole turvotusta ollenkaan niin paljon kuin aiemmin, olisko komressiohiha auttanut? Kättä saadaan avattua, ei satu enää oikein ollenkaan. Nämä juoksut täällä saattaa olla pian historiaa, ainakin kerran viikossa suoritettuna. Toivon näin.

Lähtiessäni sieltä näen käytävällä ystäväni, huudan hänen peräänsä niin lujaa kuin kehtaan. Muutama pää kääntyy vaan ei käänny ystäväni, pistän juoksuksi. Saan hänet kiinni ja huutelen uudelleen. Nyt hänkin kuulee. Nauran minne hän on niin topakkana menossa. Kuulotutkimuksiin kuulemma. Hyvä, ovat varmaan aiheelliset. Päivitämme kuulumiset pääpiirteittäin, sovimme kahville menon heti kun oloni sallii sen. Nyt vaan tulossa taas kaiken laista rientoa ettei meinaa ehtiä, mutta lupaan ottaa heti yhteyttä kun olo ja aika sallii ja menemme sitten kahville. Ihanaa nähdä ystäviään joita ei ole nähnyt aikoihin.

Tämän jälkeen menen Kirurgisen sairaalan labraan verikokeisiin. Sinne ei saanut aikaa ja siellä saa käydä ainoastaan sairaalan potilaat. Mutta koska olen juuri fyssarilta tullut, on mulla oikeus mennä sinne. Pääsen melkein heti sisälle ja täti saa otettua kokeet. Sattuu aivan vietävästi. Ennenkin on verikokeiden ottaminen sattunut, mutta nyt tuntuu kuin iho olisin herkempi kuin aiemmin ja suonet ovat kadoksissa. Ei auta, kokeet on otettava ja ensi viikolla taas uudestaan. Ei ole helppoa vaan mikäpäs tässä syövässä helppoa olisi.

Labran jälkeen hyppään ratikkaan ja lähden Pasilaan passin hakuun. Vaihdan matkalla ratikasta toiseen jotta pääsen melkein oven eteen. Tai pääsisin jos olisin tajunnut hypätä oikealla pysäkillä pois. Koska en tajunnut, jouduin ajamaan Pasilan asemalle saakka ja kävellä takaisin poliisilaitokselle. Liikunta ei ole koskaan pahaksi joten ei haitannut. Poliisilaitoksella oli väkeä ruuhkaksi saakka. Oli useampi perhe hoitamassa paperiasioitaan, näin päättelin heidän ulkoisesta olemuksestaan. Onneks itselläni oli valmiina asiakirja eli passi jota hain, niin jonotin heidän kanssaan eri jonossa. Passini sain ja jatkoin matkaani.

Tarkoituksena oli mennä kotiin syömään, mutta kummasti löysin itseni taas jostain kiinalaisesta ravintolasta lounaalta. Mulla menee kohta jo silmät vinoon, niin paljon tuntuu sitä viime aikoina on tullut syötyä. Lupaan itselleni tämän olevan hetkeen viimeinen kerta, alkaa menemään maku koko eväästä.

Kotona ollessani harkitsen lenkille lähtöä. En kuitenkaan mene vaan päivittelen blogia. Huomenna päätän mennä salille, heti töiden jälkeen käyn tekemässä jalkatreenin. Saan toimittajalta viestiä, että on varannut mulle kuvaajan joka tulee ottamaan musta kuvia salilla. Saankin melkein saman tien soiton kuvaajalta ja sovimme treffit huomiselle Mayorsiin, jotta saadaan kuvat otettua ja juttu lehteen jossain vaiheessa. Mua alkaa jännittämään saman tien. Musta kuvia, kääk!! En varmasti osaa olla niissä luonnollinen, irvistelen naama vääränä ja sitten kaikki luulee (tietää) ettei mulla ole ihan kaikki kotona. Alkaa jo vatsaa vääntämään. Kuvauksiin.. Eikä, ahdistaa, voiko koko homman vielä perua? Jos en mä haluakaan?? Pakko mun on kestää tää kun olen leikkiin lähtenyt. Vaikka nyt tää alkaa tuntumaan jo ihan todelliselta, alkaa olemaan leikki kaukana. Vielä kerran kääk!!

Lauantai 1.10

Tää on se päivä, tänään se tapahtuu.. Näin lauloi aikoinaan edesmennyt Riki Sorsa, laulaessaan illasta jolloin taisi kaveri ekaa kertaa saada.. No, mun kohdalla ei ole kyse todellakaan siitä vaan niistä kuvista. Mua jännittää entistä enemmän, saankohan töitäni edes tehtyä.

Töissä meillä jälleen hyvä fiilis ja syke, nauramme joka asialle. Itsestäni tuntuu, että olen tänään hiljaisempi kuin yleensä, koska mua jännittää ihan hiton kauheen paljon. Sanon työkavereille, että jos ihmettelette miksi olen ollut tänään vähän hiljaisempi ja vaisumpi, se johtuu vaan siitä, että tänään on se kuvaus ja olen kauhusta kankea. Nauravat ryökäleet, ai sinä hiljaisempi ja vaisumpi, ehkä omassa mielikuvissasi joo, mutta et todellisuudessa. Tai sitten mä olen vaan kauhuissani ajatellut koko aika jotain, enkä tuonut ajatuksiani esille ja sen takia kuvittelin olevani hiljaisempi. Ihan miten vaan, mutta ei se jännitystäni poista millään lailla.

Evästä ennen salille menoa :-)

Töiden jälkeen menen salille ja ehdin tekemään jalkatreenin ennen kuvaajan saapumista. Salille mennessäni näen siellä Valkkuni ja hänelle sanon, että kuvaaja saapuu ja kysyn häntä kuvaan mukaan. Vastaa tukevansa mua kaikella tavalla mitä voi ja suostuu tulemaan mikäli on ehtinyt oman treeninsä tekemään.

Itse treenaan jalat ja joudun pitämään pitkät tauot sarjojen välissä koska sykkeeni nousee helposti. Saan tehtyä omasta mielestäni hyvän treenin ja toisten mielipiteistä en välitä joten ei muuta kuin suihkuun ennen kuvauksia.

Kuvaaja saapui sovittuun aikaan ja kysyn häneltä voisiko Valmentajani olla samassa kuvassa, tässä kun on kyseessä kuitenkin juttu siitä kuinka treenaan Valmentajan kanssa joka tekee mulle ruokavalion ja treeniohjelmat. Tottakai, hienoa että tulee mukaan ja niin me sitten yhdessä ”treenataan”. Teen taljassa hauista ja toisessa kuvassa teen ristikkäistaljassa tuplahauista ja Valkku on vieressä ”varmistamassa.” Otamme kuvia myös niin, että olen yksin ja muutaman missä hymyilen/nauran. Näpäs näps näps ja kuvat on otettu. Ammattilaiselta homma sujuu nopeaan, ei kauaan tarvitse ihmetellä. Homma on ohi noin kymmenessä minuutissa. Kiitän ja kumarran ja kuvaaja poistuu. 

Kiitän Valkkua, hänen kanssaan en jännitä kuvausta ollenkaan niin paljon. Hänen tukensa merkitsee mulle tosi paljon. Yhdessä olemme tiimi, mottomme on. ”Never give up.” Me emme luovuta, emme todellakaan. Ennemmin helvetti jäätyy kuin me luovutamme. Aikoinaan olisin voinut lisätä tähän, että ennemmin Suomi voittaa euroviisut, mutta sitten se ihme pääsi tapahtumaan eikä sitä sanontaa voi enää käyttää. Vaan helvetti tuskin jäätyy ihan hetkeen joten sitä sanontaa voidaan viljellä jatkossakin ihan huoletta.

Siskoni mies soittaa, voivatko tulla Eltsun kanssa kylään. Tätsyn muru on aina tervetullut, niin tälläkin kertaa. Eltsu antaa heti pusuja ja vasta sen jälkeen kysyy missä autot. Hyvin hän muistaa ja käy heti ne kaikki hakemassa. Eltsu on selkeästi kuljettaja-sukua, autot ovat todella suuressa roolissa pienen miehen elämässä. Mutta niin se usein poikien kanssa on, autojen merkit tunnetaan jo ennen kuin osataan sanoa niiden nimiä.

Kysyin tältä tätsyn sydämen murkaajalta onko hän tätsyn kulta. Ei kun isin kulta. Jos vähän tätsynkin? Ei yhtään. No, aina ei tarvitse ollakaan. Myös tätsystä saa pitää taukoa, kunhan tulee pusuttelemaan ja halimaan. Ja tämä mies tulee. Saimme näin ihanan kuvan meistä, se on puhelimeni taustakuvana. Tämä hymyilyttää joka kerta sitä katsoessani. Tätin muru.