Tuunausta

Keskiviikko 19.10

Eilen jäi sali väliin, joten  menen sinne tänään. Nyt on vuorossa jalkatreeni. En viitsi lähteä Helsinkiin salille vaan menen tänne kotisalille, säästän aikaa, jota mulla on muutenkin ihan liikaa. Kohta ei ole enää kaappeja mitä siivoilla, varsinkaan kun remonttimme on vieläkin kesken eikä eteisessä ole kaappeja ollenkaan, vaan niiden tavarat ovat yhdessä huoneessa lattialla. Tosi hienoa joo. Remontti kestää ja kestää, mutta minkäs teet, itse siihen ei voi vaikuttaa mitenkään.

Ennen salille menoa keksin alkaa tuunaamaan mun urheiluliivejä. Olen ostanut niitä henkkamaukasta ja muualta, sellaisia joissa on pois otettavat toppaukset. Ja koska siellä on ne toppaukaset, saan laitettua sinne myös tissini. Jotta tissin sinne saa helpommin, ratkoin hiukan isommaksi rakoa, josta tissin laitan. Sitten ompelin sen niin, ettei ala purkautumaan. Kukaan ole niin näppärä kuin nainen joka haluaa tissiliivinsä paremmin käyttöön.

Nää kaikki tuli tuunattua :-)

Salilla teen vaihteeksi kyykkyä. Painoa on peräti 50kg eli ei juurikaan mitään, mutta hyvin silläkin sai jalat hapoille. Sen jälkeen suorinjaloinmaastavetoa käsipainoilla sekä takareisiä laitteella. Vielä prässiä sekä jalat leveällä että kapealla, lantion nostoa smithissä ja kaiken kruunaa pohkeet omalla painolla. Näin sain jalat hyvin hapotettua ja itselleni aivan juukelin hyvän mielen. Ei ole parempaa mielen kohottajaa kuin hyvä treeni. Tai on varmaan, mutta en niitä nyt tähän luettele.

Loppuja kirjoja tultiin hakemaan, sinne meni 15kpl hyvää luettavaa. Tai tiedä hyvästä, jos olisi hyvää niin olisin ne varmaan itsekin lukenut, vaan enpä lukenut vaan siellä ne kaapissa vei tilaa. Vaan eivät sentään leipää pyytäneet joten saivat olla ihan rauhassa, tähän saakka.

Illalla soittaa ihana ystäväni, hänen kanssaan päivitämme tärkeimmät kuulumisemme. Mulle nyt ei koskaan kuulu mitään tärkeää, mutta ne vähemmänkin tärkeät asiat kerron. Ihanaa saada tuollaisia piristäviä puheluita.

Puhelusta saan sen verran virtaa, että lähden ystäväni kanssa vielä portaita kipittelemään. Olivat liukkaita ryökäleet, sai tosissaan varoa ettei taita nilkkaansa. Kesän nilkan meno saisi riittää tälle vuodelle, ei yhtään nyrjähtänyttä nilkkaa enää kiitos. Portaat kiipeämme viisi kertaa, juoksusta ei tosiaan voi puhua. Hyvä kun saa käveltyä ne ylös saakka. Mutta katotaan ens keväänä, jos silloin taas jaksaisi niitä vaikka juosta tai loikkia tai hyppiä. Tai mennä vaikka käsillä, ihan sama kunhan kunto nousee. Ja nouseehan se, kun sen eteen tekee töitä. Ja mikäs sitten on tehdessä, kun ei ole enää sytostaatteja kiusaamassa elimistöä.

Tälle päivälle on rääkätty jalkoja niin paljon, että seuraavaksi ne laitetaan kohti kattoa ja rentoudutaan. Sekin vaan on välillä aika huippua. 

Torstai 20.10

Eilen tuli paukuteltua jalat niin hyväksi, että tänään pidän salilta vapaata. Huomenna mulla on sovittuna treenit valkun kanssa, joten tänään on hyvä levätä ja kerätä voimia. Huomenna sitä voimaa meinaan tarvitaan.

Järjestelen jälleen paikkoja, se tuntuukin olevan loputon suo. Olen ihminen joka tekee kymmentä asiaa samaan aikaan, ainakin kymmentä. Vien yhden tavaran keittiöstä makuuhuoneeseen ja siellä huomaan jotain mitä alan työstämään siirtyäkseni taas jonnekin ja siinä vaiheessa oli jo kaksi juttua kesken ja aloitan jo kolmatta. Tätä kun jatkan tarpeeksi kauan, tavarat saattaa ehkä olla paikallaan tai sitten ne ovat vaan saaneet toisen paikan. Uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Muistan nuorena kun eräs ystäväni oli kova ”siivoamaan”. Hän tuli meille ja siivosi koulupöytäni hyvinkin nopeaan. Hän avasi pöydän laatikoston ja laittoi pöydällä olevat tavarat sinne, ei todellakaan minkään laiseen järjestykseen vaan sinne vaan kaikki iloisesti sekaisin. Mun mielestä se ei ollut siivousta, se oli pöydän tyhjentämistä. Tosin pöytä ja sen takia koko huone oli paljon siistimmän näköinen ja sain mutsilta kehuja, joten se tapa toimi. Mutta siivousta, ei mun mielestä!

Käydessäni aikaisemmin kirjastossa, jäi käteeni kirja nimeltään ”Eikö se kuulu kenellekään? Rohkene kohdata seksuaalisesti kaltoin kohdeltu nuori.” Aika rankka aihe kieltämättä, mutta todella mielenkiintoinen. Olen tässä miettinyt työpaikan vaihtoa. Olen töissä josta todellakin pidän, työkaverini/meidän työtiimi on vertaansa vaille, työni on haastavaa ja mielenkiintoista mutta.. Olen myös alanvaihtaja, kolme vuotta sitten valmistunut lähihoitaja ja edessäni on rajallinen määrä työvuosia. Haluaisin nähdä tältä alalta vielä paljon muutakin ja sen takia on ehkä aika siirtyä eteenpäin. Saanko töitä muualta, on jo toinen juttu, mutta jos en edes yritä niin en ainakaan saa mitään. Me jokainen tiedetään, ettei kotoa kukaan tule hakemaan joten itse on asian eteen jotain tehtävä. Ja aina voi lukea kirjoja ja hakea uutta tietoa, olen ihminen joka haluaa muutenkin oppia uutta, kouluttautua lisää enkä haluaisi jymähtää paikoilleni, sitä tein ihan liikaa aiemmin eri alalla työskennellessäni.

Ajatus kouluttautumisesta sai lisää pontta katsoessani erilaisia mahdollisuuksia mitä suuntausta haluaisin vahvistaa, mikä voisi hyödyttää mahdollisesti uudessa työpaikassani. Löysinkin muutaman vaihtoehdon, vaan vielä ei ole sen aika. Katsotaan ensin rauhassa, saanko työpaikan ja sitten mietitään koulutuksia tukemaan ammattitaitoani sillä saralla mihin olen hakenut.

Katsoin joku päivä tölsästä ohjelmaa erilaisen äidit tai perheet tai lapset tai jotain. Jotenkin liittyi erilaisuuteen ja jymähdin jostain syystä sitä tuijottamaan, ei meinaan ollut edes kovin mielenkiitoinen, kunnes tuleva äiti puhui ettei ole saanut minkäänlaista yhteyttä lapseensa. Hän ei osannut käsittää olevansa raskaana, vaikka maha kasvoi ja ulkoisesti näki raskauden, ei vaan osannut sisäistää asiaa. Katsoi sitä ikään kuin ulkopuolisena.

Mulla on sama juttu syöpäni kanssa. Olen odottanut, milloin mä sisäistän tän asian. Itsekin ulkoisesti näen syöpäni hiusten lähtiessä (jotka itse asiassa ovat jo alkaneet hiumasti kasvaa takaisin), mutta en vaan kerta kaikkiaan osaa sisäistää sitä, että sairastan syöpää. Tai sitten mä olen vaan niin hiton umpiluuta, etten osaa ottaa sitä niin vakavasti kuin pitäisi. En tarkoita, että tämä olisi jokin leikin asia, mutta en mä tee tästä itselleni mitään peikkoakaan. Musta tuntuu, että nyt se mulla on ja ihan pian sitä ei enää ole, that`s it. Enää en mieti ihmisten aikana sitä, että olen yksitissinen. En salin pukuhuoneessa ajattele asiaa millään lailla, vaan riisuudun kaikkien nähden normaalisti, asiaa miettimättä ja se on hyvin vapauttavaa.  Aluksi mietin kovastikin sitä, kuinka häpeän yksi tissisyyttäni, kuinka kehtaan olla muiden aikana ilman paitaa tms ja nyt huomaan ettei ole mitään mitä hävetä. Miksi edes pitäis hävetä?? Ei ne hiukset tai tissi tosiaan arvota mua mitenkään, ihan sama ihminen mä olen nyt kuin ennenkin. Ja siitä muuten olen aivan pirun tyytyväinen, ei ole syöpäni mua katkeroittanut, saanut vihaiseksi tai synkäksi. Tämä on taas yksi osa-alue voitto Simosta. Mä  tosiaan voitan tän pelin, Simo jää niin kakkoseksi!! Hyvä niin!!