Saanko esitellä: TeamWat

Lauantai 25.6

Koska eilen tuli otettua kuvia niin tänään on vuorossa kameraan tutustuminen sillain, että siitä osaisi kuvia siirrellä koneella tai omaan puhelimeen. Tässäkin tapauksessa oli Ukkokulta mua paljon edellä, hän sai neuvoa joka kohdassa. Miten saada mies hyvälle tuulelle? Pyydä häneltä apua ja leiki tyhmempää kuin oletkaan, hän suorastaan riemastuu saadessaan neuvoa sua ja (luulee)/huomaa olevansa sua fiksumpi. No, jos näin pienestä oli kiinni niin antaa mennä vaan.

Työkaverini on jo jonkun aikaa sitten kehunut kuinka mukavaa on geokätkeily. Häneltä sain kuulla lajin hienoudesta ja kotona siitä puhuin Ukkokullalle. Josko mekin kokeiltaisiin, saataisiin yhteistä tekemistä, saataisiin olla ulkona ja vielä löytämisen ilokin kaupan päälle. Pelkkää positiivista siis siinä hommassa. Ja mikä parasta tämä on erilaista kuin suunnistus, tässä on sentään jotain mahdollisuutta löytää kätköt. Toisin kuin suunnistuksessa jossa rastit on piilotettu niin vaikeasti, ettei kellään ole mitään mahdollisuutta niitä löytää.

Kerran yritimme suunnistusta. Menimme rehvakkaasti paikallisen suunnistusseuran järjestämälle suunnistukselle ja kysyivät otammeko kilometrin vai kolmen kilometrin reitin. Näytetäänkö me muka ihan idiooteilta, niin että pitäisi valita kilometrin matka jota jo kai imettäväiset kiertää? Jotain tolkkua hei, vähintään se kolmen kilsan ellei teillä ole parempaa tarjota??!!

Niinpä otimme sen ja lähdimme matkaan. Eksyimme ennen kuin metsään pääsimme vaikka paikalla oli opastaja opastamassa mistä kohtaa sinne metsään mennään. Kaikenlaisia suunnistajia juoksi ohitsemme, sinne ja tuonne. Eivät raukat taida tietää minne ovat menossa, ajattelin pitäen karttaa väärin päin kädessäni. Lapset riensivät ohitsemme itsekseen naureskellen, mä en nähnyt mitään huvittavaa siinä että pyörimme pää punaisena samalla metrin kahden läntillä löytämättä sitä saakelin rastia.

Tai löydettiinhän me, löydettiin kaksikin. Tosin ne ei kuuluneet ollenkaan sille reitille missä me olimme. Mitä hittoa laittelevat ihmisten riesaksi kaikenlaisia valerasteja, hämäykseksi kuin ei tässä muutenkin oltais jo täysin hämääntyneitä. 

Olimme metsässä kolme ja puoli saatanan tuntia ja löysimme kaiken kaikkiaan neljä rastia joista kaksi ei ollut meidän. Olimme aivan saatanan eksyksissä, raivona (minä), avoero tehtynä sataan kertaan (minä), hyttysten syöminä (Ukkoperkele) ja pyhää vihaa täynnä (minä) koko suunnistusta kohtaan. Loppujen lopuksi löysimme siitä valtavasta miljoonan hehtaarin metsästä pois ja kävimme palauttamassa kartan ja kompassin. Olimme taatusti viimeisiä ja olivat lähdössä meitä jo etsimään. Kehtasivat vielä kysellä löytyikö monta rastia? Tarpeeksi monta, kiitos kysymästä. Tervetuloa toistekin. Kiitos, mutta voit olla aivan saatanan varma ettet tule mua enää koskaan näkemään kompassi ja kartta kädessä, ainakaan metsässä!!!!!!

Jos ette tiedä mistä on kyse geokätkeilyssä, niin voitte tutustua täältä siihen paremmin. Tämähän on vähän kuin aarteen etsintää aikuisten malliin. Tässä on vaarana, että tähän jää koukkuun. Ja tässä saa tosiaan raitista ilmaa, näkee luontoa monelta kantilta tai kaupunkia yhtä lailla. Saa liikuntaa joutuessaan kiipeilemään, hyppimään ojien yli, kävelemään metsissä, pelloilla, joen varsia pitkin jne jne. Mutta hauskaa tämä ehdottomasti on ja mikä mukavinta, tätä tehdään yhdessä Ukkokullan kanssa.

Tällaisissa paikoissa saattaisi kätkö olla, tässä ei ollut. 

No, emme olleet kätkentää ennen kokeilleet, mutta tänään päätimme ajan olevan kypsä siihen touhuun. Niinpä otimme koiruuden mukaan ja lähdimme puhelin kourassa etsimään ensimmäistä kätköä. Suunnistimme läheiseen metsään jossa piti vihjeiden ja koordinaattien mukaan olla kätkö ja kas kummaa, me löydettiin se. Tai oikeastaan Ukkokulta löysi. Koska tämä oli ensimmäisemme emme olleet tajunneet ottaa kynää mukaan jotta olisimme saaneet kirjata löytömme ylös. Tässä kun joka kätköllä on oma ”lokikirjansa” johon kirjataan käynti ja netissä käydään vielä merkitsemässä löytö. Kätkö oli sen verran hankalassa paikassa, etten tiedä tuleeko kirjausta myöhemminkään tehtyä, saattaa olla ettei. Mietimme siinä mikä meidän geokätköily tiimimme nimi olisi. Päädyimme TeamWat nimeen, tullen meidän jokaisen nimen ekasta kirjaimesta, koiruuden mun ja Ukkokullan.

Tämä tuntui heti niin mukavalta hommalta, että samana iltana kävimme vielä muutaman lähellämme olevan kätkön etsimässä. Kuten jo varoittelin tähän jää koukkuun. 

Luin Arja Korisevan palanneen lavoille parannuttuaan rintasyövästä. Olen aina ajatellut, että meissä on jotain samaa, muutakin kuin samalla kirjaimella alkava etunimi. Olen hänestä aina pitänyt, johtunee varmaan hänen iloisuudestaan ja hersyvästä naurustaan. Minut tuntevat tietävät, että olen todella kova nauramaan. Nauran itselleni, Ukkokullalle, tyhmille vitseille (siis omilleni, aina), ihan mille vaan. Nauran paljon, kovaa ja korkealta.

Arjan elämän ilo on aina kanssa ollut se mikä mielessäni meitä on yhdistänyt, olen itse samanlainen. Näen asioiden positiiviset puolet, en suostu synkistelemään. Vaikka tietenkin minullakin on synkät hetkeni, mutta niitä on harvassa. Tässä rintasyöpä asiassa yllätyin kun Arja kertoi aluksi miettineensä kuolevansa, sitä kuinka lapset ja mies jää ilman äitiä ja puolisoa, se suorastaan hämmästytti mua. Itse en ole missään vaiheessa ajatellut ettenkö tästä selviä, koska mä tiedän selviäväni. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Sama kuin tultaisiin väittämään, että maapallo onkin pannukakku. Sellaista vaihtoehtoa ei ole, sitä ei tarvitse edes miettiä.

Mutta on jotain missä eroamme Arjan kanssa suuresti ja se on laulutaito. Sitä ei ole mulle suotu, ei sitten minkäänlaista. Lapsetkin sanoivat pienenä kun heille lauloin, että älä viitsi äiti laulaa. Heidän suustaan se totuus tulee, myönnetään.

Mutta kuten Arja edellä sitä Aikku perässä. Ei tosin ihan lavalle nouse (ei laululavoille eikä fitness-lavoille), mutta myös Aikku saa vuoden vaihteessa tiedottaa selvinneensä voittajana tästä matkasta jolle kukaan ei halua. Sen mä lupaan teille ja meinaan lupaukseni myös pitää!! <3