Lukijat

tiistai 13. joulukuuta 2016

Valitammeko me liikaa??

Torstai 8.12

Mitä lähemmäksi hoitojen loppuminen tulee, sitä vähemmän oikeastaan ajattelen enää koko syöpää. Ellen iltaisin riisuisi paitaani, tuskin edes muistasin koko asiaa. Mutta kun sattuu puuttumaan toinen tissi, niin väkisinkin muistaa miksi se puuttuu. Ja syöpähän sen vei, tai kirurgi jos tarkkoja ollaan. Mutta en mä juurikaan mieti asiaa, en nyt ja jatkossa meinaan miettiä sitä vieläkin vähemmän. En meinaa elää vuositarkastuksesta toiseen murehtien onko syöpä uusiutunut vai ei ole, vaan oletan sen olleen tässä ja niin kauan se oli juurikin tässä ennen kuin toisin todistetaan. Toisin sanoen syytön syövätön kunnes toisin todistetaan.

No entä mitä mietin tissipuolesta olemisesta? Siitä, että niitä on vain yksi? Olen asian kanssa suht sinut, vaatteet päällä se ei haittaa (paitsi siellä salilla välillä), mutta riisuutuessa sitä kun katsoo, niin ei se kovin kauniilta näytä. Ja mitäs jos unohtaa laittaa sen tissin aamulla liiviinsä? Näyttää himppasen oudolta. Ja mulle on käynyt niin, onneksi tosin vain Wilmaa ulkoiluttaessani eikä esim töihin mennessäni. Olisi se kovin ikävää viettää päiväänsä näin.. Miltä tää teidän mielestä näyttää??




Jotten täysin vielä unohtaisi Simoa, käyn vielä päivittäin säteissä. Tänään menen sinne bussilla, olenhan menossa takaisin töihin. Ajat ovat olleet aika lailla iltapäivisin, niin etten ole takaisin enää töihin joutanut. Nyt on enemmän keskellä päivää ja lähden siis töistä. Menen tällä kertaa bussilla, ehdin juuri ja juuri ennen omaa aikaani. Tosin paikan päällä on lappu, että olemme 30min myöhässä. Tottakai juuri silloin, kun meitsin pitää mennä takaisin töihin. Istun odottamaan vuoroani sohvalle ja melkein välittömästi menee silmäni kiinni, väsyttää aivan vietävästi. Hoitaja on kyllä sanonut säteiden väsyttävän, en tosin osaa sanoa onko tämä väsymys säteistä vai pimeydestä johtuvaa. Mistä ne voi erottaa toisistaan? Ei tule väsymys lappu kaulassa kertoen mistä johtuu..




En ehdi pitää silmiäni kiinni kuin muutaman minuutin ja kutsuvat mua jo. Missä se myöhästyminen oli? Olen ennenkin huomannut, että vaikka odotustilassa olisi kuinka ihmisiä, ei se tarkoita sitä, että oma aika myöhästyisi. Ei tarkoittanut heidän olemme 30min myöhässä lappunenkaan.

Hoitaja kehuu kuinka hyvänä ihoni on pysynyt, ei ole kuivunut, se ei ole alkanut hilseilemään tai kesimään tai punottamaan. Ainoa mistä ehkä itse huomaan säteiden saannin, on hienoinen kireys rinnan arvessa. Venyttäessäni olkapäätä ja rintaa, sekin helpottaa. Kaikille ei tietty tulekaan mitään oireita, tosin ne yleensä alkaa kahden viikon kuluttua säteiden aloituksesta ja nyt on mennyt juurikin se kaksi viikkoa. Ja mulla ei ole ainakaan vielä tullut mitään.

Töiden jälkeen menen ystäväni kanssa kahville. Juurikin sen saman joka viimeksi mut unohti. Vaan nyt muisti, muisti jopa niin hyvin, että oli menossa kahville jo eilen. Hän on lapsuuden ystäväni ja emme ole taas aikoihin nähneet. Vaan tänäänpä näimme ja olihan kivaa nähdä. Sitä kun on toisen tuntenut vuosikymmeniä,  on sama paljonko sitä aikaa on välissä. Ja hänellä oli ihania uutisia. En nyt ala sen enempää niitä avaamaan, mutta sen verran sanon, että hän oli tavannut sukulaisiaan joita ei ollut tavannut sitten lapsuuden jos silloinkaan. Ja sain kyllä hyvin kiinni siitä tunteesta. Itse jos en näe siskojani hetkeen, tuntuu sekin jo kamalalta. Entä jos ei näkisi heitä vuosi kymmeniin? Löytäisi heidät uudestaan? Ymmärrän hyvin kadonneen jäljillä ohjelman tunnelman kadonneen löytyessä. Varmasti aivan huippu mahtavaa, ei sellaista osaa oikein edes kuvitellakaan.

Perjantai 9.11

Jalkojani särkee, kävely on vaikeaa. Tämän olen kertonut ennenkin, vaan se on ajankohtaista lähes joka päivä. Joka päivä mulla särkee jalkapohjia, lonkkia ja lonkankoukistajia, niveliä ja mitä lie. Mulla särkee joka päivä jotain. Kävelemään lähtö on vaikeaa, köpötän mummon lailla. Ja jotta särky ei olisi ainoastaan alapäässä tai siis jaloissa lähinnä, särkee mulla tasapuolisuuden nimissä myös käsiä. Oikeaa kättä sen takia, ettei siinä nestekierto toimi ja vasenta taas sen takia, että siinä on suonet niin kuivat.

Sytostaattien takia, jotka siis annettiin aina vasemman käden kautta, mun suonet kuivuivat ja ne on todella kireät. Käsi tuntuu kuin siinä olisi liian kireä kuminauha jota yrittää venyttää. Pyörittäessäni rannetta suonet kiristää ihan tautisesti ja se tekee tosi kipeää. Mutta koska ne on niin kireät on niitä pakko yrittää venyttää ja sen takia sattuu. Olen oravanpyörässä asian suhteen. Suonet varmasti paranevat jossain vaiheessa, uudistuuhan siellä kaikki samalla lailla kuin muuallakin. Onneks aivoni ei sijaitse kädessäni, aivosolut kun ei uusiudu. Saisin olla lopun ikääni kireällä kädellä.

Olkapäätäni, tuota kaksi kertaa leikattua vasenta olkapäätä särkee sen takia, että joudun säteissä olemaan huonossa asennossa. Hyväksi asennoksi ei voi sanoa sitä, että käsiä joutuu pitämään koko sädetyksen ajan pään yläpuolella. Se sattuu. Vaan en haluaisi valittaa, enkä myöskään juurikaan valita kipujaní ja särkyjäni. Ei ne poistu valittamalla eikä ruikuttamalla. Ne on nyt läsnä ja ne tulee olemaan sitä varmasti myös jatkossakin. Ne ovat osa tätä hormonihoitoa ja sen kanssa on opittava elämään. Olen mä tosin jo miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, etten söisikään tuota lääkettä vaan jättäisin sen pois. Sitten ajattelen jälleen järjellä, ei mulle huvikseen ole lääkettä määrätty. Lääkärit ovat olleet sitä mieltä, että sen tarvitsen ja niin se sitten on. He sen paremmin tietävät kuin minä ja siihen on luotetteva. Nämä säryt saattaat tasoittua myöhemmin.






Valittamisesta tuli mieleen, että valitammeko me liikaa tai liian usein? Onko se tapa josta olisi hyvä päästää irti? Nähdä negatiiviset puolet asioista eikä nähdä niiden positiivisia puolia? Onko sinun lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?

Itsekin syyllistyn valittamiseen, olenhan minäkin vaan ihminen. Mutta en ole negatiivinen, en ajattele negatiivisesti asioista ja haluan nähdä asioista ne valoisammat puolet. En voi sanoa syövän olleen positiivinen kokemus, mutta on siinä positiivistakin ollut. Olen päässyt kokemaan asioita joita en muuten olisi kokenut. Vielä ollaan kaukana siitä, että olisin kiitollinen syövälle millään muotoa, mutta on se mua muuttanut. Tuskin se on minusta parempaa ihmistä tehnyt, mutta erilaisen. En edelleenkään osaa laulaa, en osaa soittaa kitaraa enkä puhu viittä eri kieltä.

Mutta nykyinen(kään) ei halua(isi) valittaa turhasta, joten nyt loppuu valitus kivuista ja säryistä. Tai Ukkokullalle voin niistä mainita, se vähän kuin kuuluu hänen toimenkuvaansa kuunnella mun valituksia. Aivan kuten hän jo aiemmin sanoi, kun kiitin häntä tuesta ja rakkaudestaan syöpäni keskellä: "Ne kuuluu toimenkuvaan."


Sädehoidon seinältä olevia tauluja :-)




Valittaminen.. Tyttäreni ollessa pieni, oli hänellä lukemattomia allergioita. Tein hänelle kaiken ruoan itse, leivästä lähtien. Hän ei pahimmillaan saanut syödä kuin possunlihaa ja perunaa, eipä juurikaan muuta. Häntä sai pestä perusrasvalla ja rasvata hänen ihoaan aamusta iltaan ja päivisin jos vaan jaksoi. Kouluun lähtiessään en ollut nukkunut varmaan ainoatakaan yötä ilman, että heräsin hänen raavintaansa tai myöhemmin yskäänsä ennen kuin sai astmalääkkeen. Ihan varmasti välillä valitin asiasta, mutta mitä sitä ei lapsensa eteen tekisi? Ihan kaiken, tietenkin. Mutta kun saimme kuulla naapurin tytön (hän oli silloin n.5v) sairastuneen aivokasvaimeen, niin todellakin häpesin itseäni. Miten mä kehtaan valittaa siitä, että lapseni on huisin allerginen, sehän oli kuitenkin vaan pientä naapurin tyttöön verrattuna. Hetkeen en varmasti valittanutkaan, kunnes asia haaleni mielestä ja tuli taas ne omat asiat tärkeiksi. Omat huolet ja murheet ja valituksen aiheet.

Mitä haluan tällä sanoa? Olemmeko me liian negatiivisia ihmisiä? Emmekö osaa olla tyytyväisiä siitä mitä meillä on vai haluammeko aina jotain muuta tai lisää? Onko vakava sairaus se joka saa meidät miettimään ja mitä se saa meidät miettimään? Voitaisiko miettiä elämää, rakkaita ympärillämme tässä ja nyt ja olla heistä kiitollisia.

Ps. Särkee jalkoja. Pääsinpäs valittamaan, jälleen kerran!

2 kommenttia:

  1. Minä olen erittäin negatiivinen ihminen, ja hassua kyllä, juuri se saa nauttimaan pienistä asioista. Minä odotan aina pahinta - jokainen päänsäryn poikanen on mielestäni varmasti aivokasvain, jokainen puhelu jotain surkeita uutisia. Sitten kun (useimmiten!) pahin ei tapahdukaan, niin olen hupsun onnellinen siitä että asiat on ihan tavallisesti vaan. Usein olla möllöttelen nauttien pelkästä olemassa ja elossa olemisen tunteesta, kaipaamatta mitään muuta sisältöä. Yksinkertaisilla ihmisillä on yksinkertaiset huvit ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Plussapallo, olet ihan mahtava. Tiedostat ja nautit negatiivisuudestasi, pisteet sulle. :-)
      Olemme erilaisia ja sehän on elämässä parasta. Ollaan jatkossakin sellaisia kuin olemme, miksi hyvää muuttamaan? :-)

      Poista