Lukijat

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Hyvää itsenäisyyspäivää

Tiistai 6.12

Itsenäisyyspäivä, onnea Suomi, ensi vuonna juhlitaan isosti. Täytäthän sinä 100-vuotta ja minä puolet siitä eli 50v. Ukkokultakin täyttää 50-vuotta, eli yhdessä olemme Suomen kanssa saman ikäisiä, huikeaa!!



Tänäänkin käyn sauvakävelemässä, on ihanan kirpakka ilma. Vaan kummasti sitä pakkasellakin hiki tulee kun on liikaa päällä. Sauvakävelyssä on nyt se hankaluus, että se sauvan hihna jossa käsi on, painaa turvonnutta kättäni. Kädelle ei tee hyvää mikään mikä painaa, se saa turvotuksen lisääntymään. Mutta nyt ei auta, tänä vuonna on saatava kasaan vielä muutama sauvailu, jotta saan sen mitalin raavittua kasaan. Olen mä turhamainen, myönnetään.

Päivä, joka siis on itsenäisyyspäivä ja vapaa päiväni kuluu jälleen palapeliä tehdessä. Se on koukuttavaa, myönnetään. Pakko se on vaan energiaansa johonkin purkaa, kun ei sinne salillekaan nyt pääse.




Käydessämme Wilman kanssa ulkona, otan jälleen kameran mukaani. Olen jostain syystä ihastunut kantoihin ja puihin yleensäkin. Niitä on jotensakin kivaa kuvata. Ja luonto yleensäkin, se on ihan parasta. Kävelisin paljon enemmän metsissä, jos Wilma vaan suostuisi tulemaan sinne, vaan kun sitä saa aina vetää perässään metsään ja melkein pitää sylissä koko ajan, ei se tee metsään menosta kovin mielekästä. Kun sitten joskus matkassa on uusi koiruus, tulee hän olemaan metsässä ihan erilailla, ainakin toivon niin.


  



Mulla on todella paljon opeteltavaa tän kameran kanssa. Mutta jokainen kerta, kun kamera lähtee kanssani ulos on jo voitto mulle. Se kun ei ole mikään automaatio ollenkaan ja kuvaaminen on kuitenkin laji jota tarvitsisi koko aika harjoitella ja harjoitella, varsinkin jos siinä haluaa kehittyä hyväksi. Mulle tää tulee olemaan varmaan vuosien projekti ja kunhan tässä saan aikaa, niin sitten opettelen lisää. Pakkasessa ollessa, ei sitä oikein pysty harjoittelemaan erilaisia valotuksia jne. Ei mun sormeni meinaan pysty siihen, että ne olisi koko aika jossain muualla kuin hanskojen sisällä tai taskussa. Mun sormiani ja varpaita ei ole tehty näihin olosuhteisiin. Kunhan kesä tulee niin voi ihan erilailla harjoitella kuvaamista. Ja metsissä näkyy kantojakin sitten eri lailla, hih hih.

Keskiviikko 7.12

Syöpäni mukana on tullut myös vaihdevuosioireet. Olihan niitä joitakin vähäisiä jo ennen syöpää, mutta kuumottelu on alkanut nyt ihan uudella tavalla. Näitä ei voi kutsua kuumiksi aalloiksi, koska ne eivät tule aaltomaisesti alhaalta ylös enkä myöskään hikoile niiden kanssa. Mutta kuumuus iskee yht äkkiä niin, että naama on ihan punainen ja tunnen suuren kuumuuden. Ja tää tunne on aika metka ulkona kun on pakkasta. On hitsin kylmä ensin ja sit ei olekaan, vaan onkin ihan kuuma takkinsa sisällä. Alkaa ihan naurattamaan moinen asia. Mieleeni tulee eskimonaiset ja saatan kuvitella heidän olevan innoissaan vaihdevuosista. Ei ole alituiseen syväjäässä, on edes muutamia hetkiä silloin tällöin, kun on lämmin. Sympatiseeraan heitä täysin.

Mennessäni tänään jälleen syöpklinikalle saamaan sädeannokseni pistää silmääni asia jota ei voi Aikku ymmärtää ja se on se, kun tupakoidaan syöpäklinikan oven edessä. Jos et itse välitä terveydestäsi, kunnioittaisit sen verran edes toisia (suurella todennäköisyydellä syöpää sairastavia) ihmisiä ja astuisit edes joitakin askeleita pois oven edestä. Ihan sama kuin diabeetikon edessä söisit kasan munkkeja hehkuttaen kuinka hiton hyviä ne on, samalla kuin pyyhkisit sokeria suupielistäsi. Ehkä tää olo huono vertaus, mutta jokainen varmasti tajuaa mun pointtini. Syöpäklinikan edusta pitää olla tupakkavapaata aluetta, piste!!

Säteissä maatessani soi tällä kertaa Queenin We are the champions. Se sopi jotensakin tosi hyvin mun mielialaani. Olen jo pitkään työstänyt sitä, että kun tämä syöpä on hoidettua ja tämä matka on käyty lävitse, loppuu myös tämän blogin kirjoittaminen. Aloitin tämän kirjoittamisen, että saan selvittää ajatuksiani syöpäni kanssa ja sen se on kieltämättä täysin tehnytkin. Mutta kun tämä matka on käyty, en halua jäädä asiaa murehtimaan vaan käännän  uuden sivun elämässäni, ilman syöpää ja sen mietintää. Tulen selviytymään tästä voittajana, sehän on ollut selvää jo alusta saakka ja hoitojen loputtua, tämä on taakse jäänyttä elämää. Joten tuo kappale sopi mielentilaani täydellisesti.

Illalla käyn vielä ystäväni kanssa kävelyllä, sauvoilla tietenkin. Enää puuttuu kuusi kertaa tänä vuonna, mä saan se täyteen vaikka se vaatisi jouluaattona ruoan jälkeen sauvailua. Tää homma viedään loppuun, ihan taatusti. Ens vuoden voin aloittaa lenkkeilyn ilman sauvoja, ehdin keväälläkin keräillä niitä kertoja joilla kartutan mitalisaalistani. Mutta nyt on otettava loppukiri, sen se liikkumattomuus vaatii. Tää ei ole ollut ollenkaan liikunnan suhteen sellainen vuosi kuin olisin halunut, vaan on kulunut vuosi muutenkin ollut täysin erilainen kuin siitä kuvittelin tulevan. Mielenkiintoinen tämä on ollut, siitä ei pääse mihinkään. Olen niin monta uutta kokemusta rikkaampi, kokemuksia joita ei kellekään soisi, vaan nyt ne on koettu. Ei tarvita uusintaa, kiitos. Joten muista se Simo, sua ei tarvita enää mihinkään, milloinkaan!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti