Treeniä ja valokuvauskurssia

Maanantai 12.9

Tänään on vapaapäivä tai oikeastaan lomapäivä. Otin sellaisen, koska kuvittelin meneväni sellaiseen Workshopiin jossa olisi ollut erilaisia treenejä ja luento ravinnosta. Koska se peruuntui, mutta lomapäiväni ei peruuntunut (olin sitä päivää aiemmin anonut, enkä tod kehdannut ruikuittaa sen siirtoa) niin olen siis kotona. Tai en ole kotona, koska menen Valkun kanssa treenaamaan. Tällä kertaa vuorossa on olkapäät ja kädet ja koska en vieläkään ole oppinut sanomaan ei hänen ehdotelmilleen, niin sain siitä tietenkin kärsiä. Jos menette treenaamaan salille pt:n kanssa, niin älä suostu hänen ehdotuksiin jos haluatte syödä muutakin ruokaa kuin pillillä imettävää sinä päivänä. Sillä jos treenaatte kädet, niin ei ne hiton kädet enää nouse suun tasalle saman päivän aikana ja silloin on pilliruoan aika. Sosekeitto on kova sana, valmiiksi tehtynä kotona, tietenkin. 

Valkkuni oli treenannut tällä metodilla aiemmin jos oli uskomista videoitua kuvaa jota jokainen voi käydä katsomassa Täältä  ja uskottavahan se on, koska se intteerneeetin ihmeellisestä maailmasta löytyy. Olisi pitänyt olla viisaampi ja kieltäytyä tästä, vaan koska mä olen yllytyshullu ja suorastaan nautin kivusta jota treenaaminen tuottaa, niin olin heti valmis. Teimme siis esim. sivuvipareita koneella ensin 10 toistoa jollain kilomäärällä. Pidimme 20s tauon ja taas 10 toistoa. 10 sekuntia taukoa ja 10 toistoa ja vielä 5s taukoa ja vikat 10 toistoa. Voin sanoa, että tuntui. Todellakin tuntui ja pääsi sellainen ihan pieni tuskainen huudahdus, sellainen vieno vittusaatanakin saattoi suusta päästä, mutta niin hiljaa ettei Valkkuni kuullut. Koska aikuisten oikeasti mä nautin siitä kivusta ja tietenkin halusin sitä lisää ja sainkin. Teimme samalla lailla myös olkapääkoneella sekä haiusta ja ojentajaa kahdella eri laitteella samalla lailla. Ja mä nautin. Joo, tiedän olevani tän suhteen hiukan masokisti, mutta vanha sanonta: ”No pain no gain” pitää täysin paikkansa. Jos mä haluan ja mähän haluan kehittyä, niin kipua on vähän siedettävä ja mentävä ulos siltä omalta mukavuus alueelta. Se on vaan totuus.

Tältä voi näyttää kehitys. Tämä kuva otettu ennen Simoa.

Tässä näkyy myös se, että siltä omalta mukavuusalueelta ollaan poistuttu. Tämäkin kuva on ennen Simoa ja ennen sytostaattipöhöjä!!

Jokainenhan me tiedetään, ettei esim. juoksijaksi pääse harjoittelematta tai harjoittelemalla vaan kävelyä ei juoksukunto parane. Ja kun aletaan juoksemaan saattaa se tuntua tuskaiselta, tulee maitohappoa jalkoihin ja sattuu. Et sä kuitenkaan sen takia lopeta sitä vaan jatkat treenaamista vaikka se välillä sattuu ja tuntuu ikävältä. Kun muistaa, että se on tunne joka sua kehittää, niin jaksaisiko sillä paremmin? Mä ainakin jaksan ja täytyy muistaa erottaa terve kipu ja ei terve kipu toisistaan. Se me jokainen fiksuna osaamme tehdä, eikös vaan?

Odotin eräältä ihmiseltä soittoa illemmalla, mutta sitä ei koskaan tullut. Tästä asiasta kerron vähän lisää myöhemmin, mutta sen verran sanon, että aika mielenkiintoinen ja jännittäväkin asia on kyseessä. Tai mulle jännittävä, toisista en tiedä. Mutta se ei ole ihan vielä ajankohtaista joten en siitä sen enempää nyt avaudu. Tiedän olevani ärsyttävä, mutta joskus saa olla, mutta ei aina.

Loppu ilta meni kaupassa käydessä, sielläkin kun on käytävä muutaman kerran viikossa. Meillä kun asustaa vaan minä, Ukkokulta ja koiruus, niin siellä ei onneksi tarvitse jatkuvasti käydä. Ja vielä kun Wilma syö omia ruokiaan, mitä nyt välillä maksalaatikkoa, ainakin jos sattuu olemaan synttärit tai lääkekuuri menossa, niin hänelle ei tarvi ostaa kuin oma kuivaruoka kerran kuussa. Ukkokultakin syö päivittäin töissä, meidän ruokakulut onkin oikeastaan meitsin eväät. Pitkälle päästään kasviksilla, riisillä, jauhelihalla (kananpojan ja naudan), broilerilla, kananmunilla, kaurahiutaleilla ja hedelmillä. Mitä sitä bodari muuta tarvitsee, pakkanenkin täysi marjoja puuron joukkoon aamuisin laitettavaksi.

Tämäkin on vanha kuva, Ukkokullan tekemä salaatti mulle kun tulin salilta. Ukkokulta <3

Tiistai 13.9

Oltuani eilen lomapäivällä ja vietettyäni omalla tavallani rennon päivän, riittää virtaa tällekin päivälle. Herään aamulla 4,30 ja Wilman käytettyäni ulkona lähden itse sauvakävelylle. Ei mikään ole oikeasti piristävämpää kuin syksyaamuna herätä aikaisin ja käydä lenkillä. On kasteinen, hiukan sumuinen ilma ja se raikkaus yön jäljiltä. Sitä voi vetää sisäänsä niin, että tuntuu. Keuhkot ja mieli täyteen sitä ihanuutta. Kumma jos ei jaksa viettää virkeänä työpäiväänsä. Mä olen aamuihminen henkeen ja vereen ja olen siitä aivan hiton tyytyväinen. Mikään ei ole parempaa kuin aamut.

Tämä on vanha kuva, mutta olisi voinut olla tänä aamuna otettu.

Työpäivä menee kuten aina, nauraen ja tietty vakaviakin ollaan, kun siihen on tarvetta. Ei meidänkään työ ole pelkkää naurua, se on välillä itkua (ei välttämättä työtekijöiden), murhetta ja pahaa oloa, se on elämää kaikella tavalla. Se on juurikin sitä, mitä itse haluaa tehdä ja koen olevani onnekas, kun saan tehdä tällä alalla vielä kauan töitä. Olen alanvaihtaja, tässä työssä ollut vasta vajaat kolme vuotta, mutta tiesin jo kouluun hakiessani mitä haluan tehdä. Kun elää päälle nelikymppiseksi ja vaihtaa silloin alaa, niin usein jo tietää mitä haluaa. Ei olla enää teinejä ja angstata vanhemmille ja mennä sitä opiskelemaan minkä tiedät ärsyttävän vanhempiasi kaikkein eniten. Joo, onneks ei olla enää siinä iässä, vaan tässä iässä. Ja tässä iässä jo tietää mitä haluaa. Mä haluan tehdä tätä työtä ja elää, ensisijaisesti mä haluan elää. Ja sitä oikeutta ei Simo eikä sen sukulaiset multa vie, se on aivan saatanan varmaa!!

Illalla on taas valokuvauskurssi, olen sitä taas odottanut koko viikon. Ekalla viikolla mietin, että otanko kameran mukaani, koska kurssi-ilmoituksessa luki, ettei tarvita omaa kameraa. Ukkokulta sanoi, että eikös se olisi aivan sama, jos menisit uimakurssille ilman tsimmareita. Totta, joten otin silloinkin kameran mukaani ja niin otin myös tänään. Ekalla kerralla kamera sai olla repussa, ei se päässyt edes pöydälle saakka. Mutta nyt se pääsi repusta jo vähän haistelemaan pöydän pintaa, jopa virran laitoin päälle. Me kävimme kameroiden ohjekirjaa lävitse, mitä kameroista löytyy. Mä en sitten löytänyt ohjekirjaamme, tai oikeastaan en sitä edes etsinyt. Vaan olisi pitänyt, koska Ukkokulta oli sen fiksuna pakannut mulle reppuun mukaan. Vaan koska Akkakulta ei ole niin fiksu kuin Ukkonsa niin ei hän tajunnut sitä etsiä. Tyypillistä mua!!

Mä opin, että tämän jälkeen ei automaattitarkennusta enää käytetä, se on jälkeen jäänyttä elämää. Se oli myös elämää, kun vielä sai edes yhden onnistuneen otoksen sadasta. Tuleva elämä taitaa olla yksi onnistunut otos sadastatuhannesta. No, sen takia tätä kurssia käydään. Mä opin myös jotain ISOSTA, sen verran ainakin ettei se tarkoita kameran kokoa eikä edes kuvaajan kokoa eikä varsinkaan kuvaajan kengän kokoa tai kuvaajan minkään muunkaan kokoa. 

Opin tarkennuspisteistä, jotain suljinajasta, pikavalitsemista, takanäytöstä jne. Takanäytöstä sen verran, että siitä ei sitten todellakaan tsuumata kuvia, jos haluat olla vähänkään ammattilaisuuteen viittaavakaan. Kuvia otettaessa jokainen vakavasti otettava kuvaaja katsoo siitä pienestä silmäreiästä, minkä nimen saan ehkä tietää myöhemmin. Tai ehkä tiedän sen jo nyt vaan en muista. Tai ehkä en vaan halua kertoa sitä teille, haluan ehkä kuvitella olevani jo himppasen tietäväisempi kameroista kuin muut enkä voi paljastaa sitä vähäistä tietoani teille. Saat valita itse sopivan vaihtoehdon tähän.

Sitten kun mä alan kuvaamaan ja siinä vaiheessa alan miettimään ISOA, valkotasapainoa, valotuksen mittaustapaa, arvioivaa mittausta, osa-alamittausta, pistemittausta ja keskusta painotteista mittausta, niin se mun kuvattava olla aika helvetin kärsivällinen mun kanssani. Ja ekat kuvat tuskin tulee olemaan ainakaan eläimistä, mä kun en oikein jaksa uskoa, että esim. jollain linnulla on tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa mun kameran säätelyä. Ehkä mä pidättäydyn maisemiin, ne jaksaa odottaa. Ja ei sitten ainakaan auringon nousun tai laskun aikaan, koska siinäkin on kuulemma otollista aikaa vain 15min ottaa ne kuvat. Ja mun tuurilla kun menisin aamusta sitä hiton kuvaa ottamaan, niin ehkä saisin ne asetukset valmiiksi iltaan mennessä jolloin aurinko laskee. Vaan silloin ne säädöt olisi tietenkin väärin, koska ne olisi aamuiseen kuvaan laitettu.

Ei hitto, mä en kuvaa hetkeen mitään. Mä jatkan kurssia vielä hetken ja luen kirjoista lisää tietoa. Kamera on pelottava kapistus, en tajunnutkaan aiemmin kuinka pelottava se onkin. Siitä ilmenee jatkuvasti uusia pelottavia puolia. Kunhan mä luen lisää ohjekirjaa, niin varmasti huomaan, että kameraa saa syöttää jollakin erikoisruokavaliolla. Ja se tuskin syö bodarin ruokaa, varmasti haluaa jotain paljon vaativampaa. Parempi ehkä, etten lue ohjekirjaa lisää. Tieto lisää tuskaa, niin tässäkin tapauksessa. Ennen sai käyttää automaattisäädintä ja tiesi edes jonkun kuvan onnistuvan. Nyt tulee tietoa kaikesta mistä et tajua mitään ja alkaa pelottamaan. En tajunnutkaan tän harrastuksen olevan näin vaarallinen. Ei ole elämäni enää samanlaista kuin aiemmin, tosin sen asian hoiti Simo jo hyvin. Nyt eletään sitä aikaa jälkeen Simon, ennen se oli aikaa ennen Simoa. Tähän on nyt sopeuduttava, sekä Simoon että valokuvauksen vaikeuteen. 

Eikö olekkin pelottava kapistus. Ettei vaan purasis mua. :-)