Oman arkensa soturi

Sunnuntai 18.9

Aavistuksen parempi olo, mitä se sitten lieneekin tarkoittaa. Päätä särkee edelleen, ykä meinaa nousta kurkkuun monta kertaa aamupalalla, mutta turvotus on ainakin helpottanut. Tänään painoa oli eiliseen verrattuna 3,5kg vähemmän eli jotain parempaa kai tässä päivässä. Otan edelleen kaikki tarvittavat pahoinvointilääkkeet ja varmaan muutaman ylimääräisenkin. Tai en ota, olen soturi ja pärjään ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Tai olen vaan hiton tyhmä etten osaa edes lääkitä itseäni tarpeeksi. Ulkoilma on parasta lääkettä, joten lähden ystäväni kanssa kävelylle. Onneksi on ystävät jotka jaksavat ulkoiluttaa mua, tai onneksi on ystäviä ketä ulkoiluttaa, ihan miten vaan.

Tällä kertaa joudumme tosiaan ottamaan hiukan rauhallisemmin, meinaa sydän tulla kurkun kautta ulos. Mitä se nyt siellä hyppii? Juuri eilen sai makkaraa ja raneja, olisi nyt tyytyväinen. Vai hyppiikö se riemusta ja haluaa lisää moista rekkamiehensafkaa? No, hetkeen ei saa, ei makeaa mahan täydeltä. Matkalla saamme hiukan heppaterapiaa, on heposet ja pari varsaa päässeet kirmaamaan laitumelle. Tai ei hekään kirmanneet, söivät lähinnä heinää mitä heille tarjosimme. Olispa vaan jännää olla heponen, syödä heinää niin, että olet ähkyssä. Toisaalta mielummin mä olen mä ja syön jäätelöä, niin, että olen ähky. Mä saan valita, heponen ei.

Olotila ei tällä lenkillä juurikaan kohene, vaan joudun olemaan vaakatasossa melkeinpä koko päivän. Tosin se ei ole huono asento, ainakaan tässä vaiheessa. Onneksi on sohva missä maata. 

Saan elämäni ilolta tsempparikuvan, jos ei tästä Tätsy piristy, niin ei sitten mistään. Mä piristyn. Juurikin sen verran, että jaksan kävellä jääkaapille. Eilinen kääretortun pala on äkkiä tuulen suojassa, mitäs sitten söisi? Lienee laitettava Ukkokullalle taas viestiä, tulla pelastamaan kultansa. Ihan näillä sanoilla en uskalla häntä lähestyä, jättäis vielä kokonaan tulematta. Sain jo palautetta kiroilustani, olen alkanut kiroilemaan enemmän. Luulin olevani siihen oikeutettu, mutta ilmeisesti en ollutkaan. Parannan tapani, kunhan tuot mulle taas jotain hyvää syömistä, sellaista millä pysyn hengissä. Ja vähän äkkiä, perkele sentään!! Ei vaan, mä lopetan kiroilun, mutta se maksaa paketin jäätelöä. Tai kaksi. Aloitetaan yhdestä, mutta äkkiä se tänne tai ei hyvä heilu..

Kyllä Tätsy piristy tästä kummasti <3 

Maanantai 19.9

Tänään sitten pitäisi tapahtua jotain mikä edistää sitä mielenkiintoista juttua mikä on tapahtumassa. No mikäs se niin ihmeellinen asia sitten oikein on? Tässä jokin aika sitten, otti minuun yhteyttä toimittaja ja kysyi saisiko tehdä jutun minusta lehteen? Uskokaa tai älkää, mutta mä menin tosiaankin sanattomaksi. Minä, joka varmasti keksii aina puhumista, hautajaisissakin sitten joskus vuosikymmenien päästä pidän oman maljapuheeni haudan syvyyksistä. Ei vaan, mutta oli aika hämmentävää. Kuka ihme olisi kiinnostunut meikäläisestä, pienestä ihmisestä joka on sairastunut rintasyöpään vaan ei anna sen häiritä treenaustaan eikä liikuntaa eikä elämää yleensäkään. Ehkä joku sitten olisi kiinnostunut, sehän me nähdään kun lehti joskus mahdollisesti on julkaistu. Väärin, lehti kyllä julkaistaan joka päivä paitsi pyhinä, mutta että onko sitä juttua musta ja onko se kiinnostava ja lukeeko sitä kukaan ja tyrmätäänkö se kokonaan ja ja ja ..

Tuleeko musta sitten julkkis?? Julkkis syöpäläinen joka on joka tilaisuudessa puhumassa asiastaan, jokaisessa mielenosoituksessa ensimmäisten joukossa banderollinsa kanssa julistamassa milloin maailman rauhaa milloin traktoreiden oikeutta ajaa moottoritiellä. Tiedättehän, sellainen joka on joka kuvassa, tapahtumassa, tilaisuudessa, joka ikisessä paikassa. Katsotte ihan minne tahansa niin aina vaan näette mut. Mä niin näen itseni siellä eli joka paikassa, eikä sen jälkeen enää koskaan tarvitse kysellä missä Aikku luuraa? Hän ei todellakaan ole Apu-lehden sivuilla, ehei, hän on siellä missä tapahtuu!! Lähtikö nyt lapasesta?? Välillä mulla on siihen pientä taipumusta!! Oletteko huomanneet??

Poikani laittaa viestiä, kävikö toimittaja? Ei vielä, tänään pitäis tulla. Hänkin nauraa, että sitten susta tulee kuuluisa. Joo ja sunkin kaikki työkaverit näkee ja sitten ne kysyy, onks toi kalju sun mutsis? Ja sitten mä vastaan ylpeänä, että on. Mulla pääsi itku!!

Odottaessani toimittajan saapumista yritän miettiä tarviiko kaupasta hakea jotain tarjottavaa. Toisaalta ei jaksaisi lähteä ja toisaalta jos tarjottavat on sen seitsemää sorttia niin onko juttukin parempi? No höpö höpö, mä olen vähän sitä ikäpolvea joiden pöytä kuuluu aina notkua kaikesta herkusta? Vai kuuluuko? Ei kai kukaan oleta nykyään, että olisi kamalasti jotain tarjolla? Vai olettaako? Saan tehtyä itselleni ruokaa mietinnän lomassa ja se on mielestäni jo aplodien arvoinen suoritus. Teen kanakeittoa, sitä samaa mitä jokainen ameriikkalainen aina kantaa naapurilleen jos siellä on hätä. Ja kantaa ne vaikka ei olisi hätäkään, ainakin jos elokuviin on uskomista.

Nam nam!! Onneks amerikkalaiset ovat keksineet kanakeiton!! Tai sitten joku muu!!

Toimittaja tosiaan tulee ja saamme jotain juttua aikaiseksi. Joudumme kyynelehtimäänkin muutaman kerran. Sitä kun itse elää tätä asiaa joka hetki, se on niin tuttua itselleen, niin ei osaa ajatella kuinka koskettavaa se kuitenkin voi olla. Syöpä on jo sanana pelottava, myönnän sen. Jos mä kuulisin sen sanan samassa lauseessa kun puhuttaisiin lapsistani tai Ukkokullasta tai läheisistäni, niin se pelottaisi ihan vietävästi. Se saisi jalat lyömään loukkua ja hampaat kalisemaan. Mutta kun se on mulla itselläni, en mä osaa pelätä. Onko tää tyhmyyttä? Onko tää ylimielisyyttä? Olenko Pelle Peloton vai täysi idiootti? En mä tiedä, mutta sen mä tiedän, ettei pelolle saa ainakaan antaa valtaa tai se halvaannuttaa sut täysin. Mä myönnän, että pelkään kuolemaa. Mä pelkään sitä niin paljon, etten koskaan ajattele sitä. En aiemmin, en nyt enkä jatkossa.

Riittääkö tämä tarjoiluksi? No ei, lisää on taiottava!!

Taiat tehty!! :-)

Juteltuamme reilun tunnin on aika lähteä kävelylle ja tuulettamaan päätänsä. Samalla menen intersportiin ostamaan itselleni uusia pitkähihaisia treenipaitoja. Nyt on vaan niin, etten kehtaa mennä enää toppi päällä treenaamaan. Koska ne läskit.. Koska ne turvotukset.. Koska se hiha ja hanska.. Koska olen idiootti!! Niin tai näin, neljä pitkähihaista lähtee mukaani. Saan siinä sivulla tehtyä hyvän reippaan sauvakävelylenkin. Ja hyvällä tarkoitan nyt sitä, ettei yksikään mummo mene mun ohitseni rollaattorilla, eikä ilman. Tähän voi vaikuttaa myöhäisempi ajankohta, ehkä mummot on jo nukkumassa? Jos ovat, niin hyvää yötä ja kauniita unia!! Kauneusunia ei voi koskaan ottaa liikaa, naiset tietää sen. Kaikkiin ne ei vaan tehoa, kuten esimerkiksi minuun.