Päivä kerrallaan..

Maanantai 15.8

Pyörähtää loman toinen viikko käyntiin. Ei huolta, tämänkin viikon jälkeen on vielä yksi viikko lomaa jäljellä. Nautitaan kuitenkin päivästä kerrallaan, elämää kun ei voi elää kuin päivän kerrallaan. Se olisi monesti hyvä jokaisen muistaa. Elää päivän kerrallaan, ei miettiä sitä mitä teen sitten joskus kun olen sitä tai tätä, tai kun asiani ovat niin tai näin. Välttis ne eivät ole koskaan niin kun haluaisit, mutta elettävä se on kuitenkin. Juurikin vain sen päivän kerrallaan.

Tänään vuorossa ei ole lenkkiä, ei metsissä rämpimistä, ei kätkön kätköä etsittävänä. Tänään tehdään ruokaa. Itsehän teen ruokia etukäteen pitkäksikin aikaa, laittaen ne sitten pakastimeen. Mulla ei tod ole aikaa eikä ainakaan mielenkiintoa tehdä ruokaa joka päivä, ei tosiaankaan. Mä teen sitä pakastimeen ja otan illalla sieltä seuraavan päivän eväät. Näin me bodarit eletään (hahahah) ja sitä samaa suosittelen kaikille. 

Vaikka olen entinen kokki yhdeltä ammatiltani, en kuitenkaan jaksa panostaa ihmeemmin ruoan laittoon. Mulle kun ruoka on vaan polttoainetta hengissä pysymiselle, olen gourmeesta kaukana. Ja sitä samaa voin sanoa faijastani. Tai en tiedä, kyllä hän varmasti ruoasta nauttii, kunhan se on jonkun toisen tekemää. Ja mä tulen apuun tässä vaiheessa, tekemään sitä ruokaa hänelle pakastimeen. Sitten syödessä voi lämmöllä ajatella mua. Ukkokullan kanssa teemme useampia ruokia yhdessä. Mitä ne olivat jääköön salaisuudeksi. Sen verran voin paljastaa, ettei ollut kyse sisäfileestä. Ehkä ulkofileestä? Maybe!!

Päivään kuului luonnollisesti myös kaupassa käyntiä ja koirien kanssa ulkoilua ja olympialaisia. Ja sitten illemmalla menemme mun ihanalle tädilleni ja hänen yhtä ihanalle miehelleen kylään. Tätini on ihminen jota olen aina ihaillut, sillain vähän salaa ja takavasemmalta. Jo lapsuudesta muistan sen elämän ilon ja hersyvän naurun joka kivasti kutitti korvia, hänen ihana naurunsa sai mut aina hymyilemään ja saa tietenkin vieläkin. Ja kaunis, mun tätini on aina ollut niin kaunis, vanhenemisenkin hän osaa tehdä niin tyylillä. Tiedän (luulen tietäväni, arvaan), keneltä olen nauruni perinyt. Ja elämäniloni. Ja positiivisuuteni. Häneltä, häneltä olen oman osani saanut, aivan kuten sitä on jaettu hänen lapsilleen ja meidän muille sukulaisille. Mutta olen saanut oman osani ja siitä olen niin kiitollinen. Mun ihana tätini!! <3

Ja tässä olisi sitten kuvia meistä kaikista, mutta koska täti ei antanut lupaa niitä laittaa niin saatte vaan kuvitella kaksi kaljua ja loput tukallisia, iloisia ihmisiä kaikki tyyni!!

Koska en saanut laittaa kuvia tädistäni, laitetaan sitten parhaimmasta lenkkiseurasta. :-)

Lähtiessämme pois haluaa Ukkokulta käydä kuvailemassa paikallista venesatamaa. Me sen ilon hänelle soimme, itse en tosin ulos mennyt vaan jäin autoon istumaan, koska olin unohtanut piponi matkasta ja en halua ottaa sitä riskiä, että sairastun. Mä sairastan paljon mieluimmin terveenä!!

 

Tiistai 16.8

Tänään sitten on aika matkustaa kotiin. Ensin kuitenkin käyn ulkoiluttamassa sauvojani (huom. kävelysauvoja!!) ja vasta sen jälkeen aletaan miettiä auton pakkaamista. Lenkillä nähdessäni matkan varrella käpyjä tulee mieleeni vanha elokuva. ”Käpy selän alla.” Itse leffasta en tiedä mitä se pitää sisällään, en ole koskaan katsonut, mutta nimi muistui mieleeni. Ja koska sitä mietin, oli luonnollista ottaa seuraava askel ja sitä myös kokeilla, miltä se mahtaa siis tuntua. Ja koska sitä kokeilin, piti siitä tietenkin myös ottaa kuva. Nykypäivänä kun ei voi tehdä enää mitään ilman, että siitä ei ottaisi kuvaa. Tai no, tulee mieleen muutamakin juttu, mutta ei niistä sen enempää.

Käpy selän alla, ei kiva juttu ilmeestä päätellen :-)

Ennen lähtöä vielä syömme (emme syö mitään pakastimesta, olkoon ne siellä) ja sitten on hyvä lähteä massu täynnä ajelemaan kohti kotia. Matkalla emme pysähtele etsimään kätköjä, emme juurikaan edes pissalle. Olin kaukaa viisas, enkä juonut kahvia ennen lähtöä enkä edes vettä juurikaan matkalla (oikeasti vettä pitäisi juoda ainakin kaksi- kolme litraa päivässä). Kerran pysähdymme kahvia hakemaan ja samalla käyn ihastelemassa paikallista vessakulttuuria (ei muuten poikennut millään lailla mistään yleisistä vessoista, samalla lailla oli piirrelty seinät täyteen).

Tampereella viimein pysähdyimme syömään, minnekäs muualle kuin FitnessWokiin. Koska Wilma oli mukana ja häntä ei voi ottaa ravintolaan mukaan eikä jättää autoon yksin, jouduimme taas tekemään kompromissin ja syömään autossa. Auto sattui olemaan parkissa paikallisen kiinalaisen ravintolan edessä ja siinä syödessämme katselimme asiakkaita jotka sieltä ulos tulivat. Nuori herrasmies poistui paikalta aasialaisen naisen seurassa. Ukkokulta tokaisi, että mitä mahtaa miehen vaimo kotona sanoa, kun vie mukanaan vieraan naisen. Minä siihen vastasin: "Niin, tiesiköhän mies mitä ruoka-annoksiin tulee lisänä? Vai onko tämä sitä take awayta parhaimmillaan?" Tiedän, meidän huumorintajumme on välillä ala-arvoista!!

Kotiin tullessamme saimme pettyneenä huomata, ettei kotona ole tehty lattian suhteen mitään. Edelleen parketti on auki, sama betoni siellä köllöttää lattialla kuin lähtiessäkin. Tämä taitaakin olla pitkäpiimäistä remontointia. Jos olisi vaikka lattia paikallaan ennen mun hiusten kasvua, sepä se olisikin jotain. Tosin olen saanut sähköpostiini mainoksia miten saada hiuksensa kasvamaan, joten saattaa olla mulla tukka päässä ennen lattian korjaantumista. En kyllä usko mihinkään ihme aineisiin ja varsinkaan kun hiusten lähdölleni oli oma syynsä, niitä ei kasvata takaisin mitkään aineet. Kyllä ne sieltä takas kasvaa, kun sen aika on. Tosin ei mitään kiirettä, viihdyn kaljuna kummajaisena.

Keskiviikko 17.8

Koska on loma ja olen kotona, niin on aika taas aktivoitua salin pariin. Olen käynyt leikkauksen jälkeen salilla, vaan en täällä omalla (koti paikkakunnan) enkä myöskään vakisalillani Mayorsilla (joka on stadin paras sali). Olen käynyt työpaikan salilla ja koska nyt en ole töissä vaan lomalla, en sinne tietenkään voi mennä. Siispä menen ”omalle” salille. Kirjoitan vihkoon jo valmiiksi tulevan treenini (teen sen aina paitsi nyt leikkauksen jälkeisenä lusmuilu aikana) ja saan draivia jo sen kirjoittamisesta. Fiilis nousee pilviin, kämmenet jo melkein hikoilee odotuksesta ja jännityksestä, mä pääsen taas nöyryyttämään rautaa. Mahtava fiilis. Ja se vain paranee mennessäni salille, koska tapaan siellä sattumalta ystäväni joka on myös tullut treenaamaan. Vaihdellaan kuulumiset ja sitten raudan kimppuun. Ai että, tätä mä olen odottanut.

Treenimusana toimii Five Finger Death Punch, tietty!!

Olen jo kotona päättänyt kokeilla vihdoin kunnollista rintatreeniä, oikeastaan ekaa kunnollista leikkauksen jälkeen. Ja se tunne, kun sä saat ladata melkein samat painot masiinaan kuin ennen leikkausta, se meinaa vielä multa järjen. Se pistää hiljaiseksi, se pistää nöyräksi, se pistää mut polvilleni. Se pistää jopa pikkaisen itkettämään. Ei ole voima mihinkään kadonnut, ei halu eikä intohimo tätä hommaa kohtaan vaikka jossain vaiheessa niin vähän pelkäsin. Ja ihanan ystäväni sanoin: ”Tässä sen huomataan, ei sitä rautaa rintarauhasilla nostella.”

Fiilistäni meinaa hiukan laskea kuullessani saaneeni elämäni ensimmäisen ylinopeussakon. Joo, oli kamera sitten halunnut ikuistaa meikäläisen. Olisi mulle sopinut hyvin vaikka olisin seuraavatkin 29 vuotta elänyt ilman sakkoja, mutta ei näköjään sopinut ”Setä Samulille.” Aivan hukkaan heitettyä rahaa. Mutta elämä on, aina ei voi voittaa. Vaan välillä näköjään voi, oikein 140€ edestä pikavoittoa. Siinähän sitä on mitä maksella, maksaisiko osamaksulla, vaikka sellaiset euron/kk? Vai maksaisiko kokonaan heti pois harmittamasta? Täytyy pohtia, ei tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Ei Simokaan tehnyt. Itseään kasvatteli hissun kissun varmaan vuosia. Mitäköhän Simo tekisi sakkojen kanssa? Jospa laitankin foliohatun päähäni ja palaveeraan Simon kanssa asiasta, ei tehdä mitään hätiköiytyä, ei Simo enkä mä!! 

Tästä voisi päätellä, että Simo sanoo viimeisen sanan, mutta ei todellakaan. Kyllä se olen minä!!