Lukijat

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kun henkinen jaksaminen loppuu

Mun piti alunperin kirjoitella siitä, kuinka olin saanut taas viettää aikaa mun elämäni ilon, siskonpoikani Eltsun kanssa. Kuinka hain hänet tarhasta, vietimme yhdessä illan, leikimme ja nukuimme vierekkäin.

Ja piti myös kirjoitella siitä, kuinka sain viettää viikon poikani koiran kanssa heillä, pariskunnan ollessa lomalla etelässä. Kuinka Artulla tuli aina välillä hellyys pula ja hän tuli syliini. Tai siitä kuinka hän halusi joka aamu tulla kanssani sänkyyn, painoi päänsä kaulaani vasten niin, että meinasin tukehtua. Ja kundi halus vaan läheisyyttä.

Sitten oli vielä yksi aihe josta olin ajatellut kertoa teille, itse asiassa olin näistä kaikista kirjoittanut postauksen jo melkein valmiiksi. Mutta kuten olen tässä saanut huomata, on huono ajatus miettiä asioita etukäteen, asiat sujuu harvoin niin kuin sitä kuvittelee. Elämä heittelee ihan varmasti paskaa sun kapuloihin, niin että se kaikki roiskuu suoraan päällesi. Ja nyt se asia tuli taas vahvistettua.

En siis kerro mistään näistä edellisistä asioista, vaan jaan teidän kanssanne sen surullisimman päivän mitä mun elämässäni on ollut. Meidän Wilma, koiramme, lähti viimeiselle matkalleen viime viikon maanantaina. Päätös oli todella raskas ja samalla tiesin ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Minä joka olin hänet hakenut vajaa 13v sitten kotiin, rakastanut melkeinpä enemmän kuin lapsiani (rakkaus koiraan on erilaista kuin lapsiin, luonnollisesti), siivonnut ne pissat, ripulit ja oksennukset, herännyt yöllä viemään ulos, kun hänen vatsansa oli sekaisin, minä joka häntä ruokin ja hellin, halin ja rapsutin. Minä, hänen Mammansa, joka joka ilta nukkumaan mennessämme sanoin hänelle saman rimpsun mitä lapsilleni häntä ennen: "Hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, nähdään aamulla." Minä, vain minä olin hänelle sen velkaa, että päästin hänet menemään tietäen, että hänellä on nyt paljon parempi olla.



Hän on löytäynyt sieltä jostain paljon kavereita. Heillä on siellä aina sopivan lämmin, ei tarvitse palella eikä olla sateessa jota Wilma inhosi yli kaiken. He saavat siellä paljon herkkuja, ruoka on maittavaa ja vesi virkistävää. Pääsevät yhdessä harrastamaan, käymään metsissä (siitäkin Wilma on varmasti oppinut nauttimaan). Maksalaatikkoa saa aina kun sitä haluaa ja Wilmahan haluaa, häntä hellitään ja halitaan ja rakastetaan. Häntä oli vastassa hänen siskonsa, entinen kaverinsa Mimo sekä Junnu joka lähti viikkoa ennen Wilmaa. Niin, faijani koira lähti vain viikkoa aiemmin, hän oli myös ottamassa Wilmaa vastaan kun hän saapui. En tiedä ovatko he nyt Nangialassa (Veljeni Leijonamielestä) vai Nangilimassa, mutta sen tiedän, että nyt hänellä on huomattavasti parempi olla.

Näin lähellä Junnu ja Wilma olivat toisiaan ainoastaan ulkona. :)



Wilma sairastu chusingin tautiin joka huomattiin alkuvuodesta. Silloin hän joi aivan kamalasti, jopa 10% painostaan. Miettikääpä jos itse joisitte saman verran päivässä, itelläni se tekisi sellaiset nippa 7l vettä päivässä. Ei olisi ihme, jos vähän pissattaisi ja koska sulla ei olis koko aika mahdollista mennään vessaan, niin housuihinha se kaikki tulisi. Wilmalle se tuli lattialle. Hänellä oli myös maksa laajentunut, kortisonitasot pilvissä ja maksa-arvot korkealla. Hän sai lääkityksen siihen joka aikansa toimi, mutta sitten alkoi taas alamäki.

Tiesin, että hänen kuntonsa heikkenee, ajattelin meidän saavan kuitenkin yhdessä vielä viettää kesäloma ja saimmekin. Hän sai jonkinlaisen poissaolokohtauksen aina välillä, aivan kun ei tietäisi missä on ja mitä hänen pitäisi tehdä. Aivan kuin säpsähti hereille, ai mä olen täällä, mutta miks ja miten olen tänne tullut? Kuin hänelle olisi iskenyt dementia.

Wilma lopetti oman ruokansa syömisen ensimmäisenä, sitten hän söi koiranmakkaraa ja maksalaatikkoa. Viimeisenä viikkona sitten lopetti eka koiranmakkaran syömisen ja viimeisenä päivänä lopetti kaiken syömisen. Annoimme hänelle kaikkea herkkua mistä on aina pitänyt, muutaman jaksoi syödä ja sitten jätti siihen. Hänellä oli jopa nakinpala suussa, hän katsoi minua kuin kysyen: "Mitä mun pitää tehdä tälle?" Sydämmeeni sattui, olisin halunut laittaa hänet, kuihtuneen rakkaani, paitani sisälle ja pitää siellä sydäntäni vasten. Mutta tiedän ettei olisi antanut sitä tehdä joten olimme muuten vaan sylikkäin. <3





Maanantaina, 4.9 oli päivä jolloin Wilma pääsi kaikkien ystäviensä luokse. Olin hänen kanssaan loppuun saakka, pidin häntä sylissäni, kuiskin korvaan kuinka hänellä on kohta kaikki hyvin, suukottelin hänen päätänsä ja silittelin häntä tuntien hänen haurautensa ja luut hänen karvojensa alla. Pidin häntä rintaani vasten, tunsimme toistemme sydämenlyönnit. Pidin hänestä kiinni kun sai viimeisen pistoksen ja hyvästelin pitkään hänen jo mentyä. Sydämeni itki verta, osa minua oli mennyt. Tiesin tehneeni oikein, kuten eläinlääkärikin sanoi, ei ollut mitään muuta tehtävissä. Oli minun aikani näyttää se kiitollisuus siitä, että olimme saaneet jakaa toistemme elämän 5 päivää vajaa 13v. Tekikö kaiken tän tietäminen asian yhtään helpommaksi? Ei tietenkään tehnyt, mutta se kaikki oli tehtävä. Ja halusin tehdä tämän kaiken kahden Wilman kanssa, olin itsekäs ja halusin viettää kahdestaan hänen viimeiset hetkensä. En halunut ketään jakamaan sitä kanssani, se hetki oli vain meille. <3




Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän hiukan paremmin läheisiäni, heitä joita minun mahdollinen poismenoni olisi koskettanut. Tuska on valtava, vaikka kyseessä onkin koira. Entä kun olisi kyseessä äiti, puoliso tai sisko tai täti? Hyvä ystävä tai työkaveri? Ei pysty edes ajattelemaan.



En ole avannut sen enempää mitä teen työkseni, enkä tee sitä nytkään. Sen sanon kuitenkin, että kyseessä on henkisesti raskas työ ja joskus saattaa käydä niin, että saa paskaa niskaan oikein huolella ja silloin voi se henkinen kantti olla koetuksella. Näin kävi mullakin nyt. Se oli niin koetuksella, että naru pätkähti poikki ja meitsi romahti. Minä, joka selvisin syövästä, sairastin sitä ollen töistä pois alle 60 päivää koko vuonna. Maailman ympäri matkustettiin 80:ssä päivässä, minä sairastin syövän alle 60:ä päivässä.

Olen selvinnyt kaikista vuosikausien kivuistani käsissä/olkapäissä, olen selvinnyt jokaisesta laskustani vaikka jouduin joka ikinen kuukausi itku silmässä laskemaan rahojani saanko kaiken maksettua ja kun saan, mitä jää jäljelle ruokaan ja elämiseen. Tästä kaikesta olen selvinnyt, mutta en meinannut selvitä siitä, kun henkeäni uhattiin. Siinä meni mun raja, kamelini selkä katkesi niin, että napsahdus kuului.

Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja sitä varmasti olenkin, mutta jossain kai se jokaisen ämpärin reunat ovat ja mulla se oli nyt tässä. Tähän varmasti vaikutti sekä Wilman menettäminen että syöpäni, tuntui että liikaa kasaantuu nyt päähän. Oli puhallettava peli poikki ja otettava aikaa selvittää päätään. Nyt sitten kävelyä, raitista ilmaa, blogin kirjoitusta jne. Tällä viikolla on lepoviikko saliltakin, joten sinnekään ei voi mennä tyhjentämään päätään joten teen sen sitten tänne.



Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu ettei happi enää kulje, sydän tulee rinnasta ulos ja puuskututtaa? Pää tuntuu sekavalta, itku pyrkii silmiinne väkisinkin vaikka kuinka yritätte käskeä sen pysyä poissa? Kun kurkkua kuristaa, yritätte pitää ajatukset kasassa hinnalla millä hyvänsä, niitä ei saa päästää laukkaamaan, suitsia suitsia huutaa sun pääsi? Mä tiedän, olen kokenut. Olen ollut siinä tilanteessa, sängyssä noustessasi jalkasi painavat tonnin kappale, raahaudut suihkuun, mutta et jaksaisi avata edes hanaa? Tämä ei todellakaan johtunut krapulasta, ei todellakaan, vaan jonkin sortin masennuksesta. Se vei jalat alta, se vei ajatukset päästä, se sai makaamaan sängyssä sikiöasennossa, se sai sut huutamaan tuskasta kun sydämeen sattui niin paljon. Kaiken tämän olen kokenut, en tänään, en eilen vaan kauan aikaa sitten. Työkyky meni muutamaks hetkeksi, valo loisti tunnelin päässä ja sain raahauduttua juurikin sinne valoa kohden. Koska olen kokenut tämän kaiken, en sitä mielelläni halua kokea uudelleen ja sen takia on hyvä nyt vetää happea ajoissa. Syvään, sisään, ulos, ajatuksella. Maailma on välillä paska paikka, mutta siitä selvitään.

Tänään mietin mikä kosketti minua syövässäni eniten? Oliko se kaikki paska olo mitä hoidot toivat mukanaan? Henkinen kipu jota jouduin katsomaan silmistäni, kun katsoin peiliin? Läheisten pelko menettämisestäni? Ei, koskettavinta oli tyttäreni laittama linkki facebookin seinälleni, kun olin leikannut pääni kaljuksi (tukka teki kovaa vauhtia lähtöä jo siinä vaiheessa). Muistan kuinka itkin kuunnellessani tätä kappaletta, olimme Wilman kanssa silloin aamulenkillä. Tässä tämä kipale joka kosketti mua niin syvältä.




Toinen asia mikä kosketti todella syvältä oli se, että tyttäreni tatuoi itseensä Mama-lionsin, joka kuvastaa minua. Strong like a lion, it´s my mama.



Vielä yksi asia on sellainen, että sen muistan aina ja kannan sitäkin muistoa sydämessäni. Se on se, että sain pojaltani tuliaisiksi peilin josta tietty näkee oman kuvansa. Mutta tässä peilissä oli teksti, joka hänen mielestään kuvasti minua.



Lapseni pitävät minua vahvana ihmisenä, niinpä minun pitää sitä myös olla. Mutta olen kuitenkin myös vain ihminen ja sekin on välillä ihan hyvä huomata. Ei tarvitse jaksaa kaikkea paskaa mitä päällensä saa, ei tarvitse kantaa kaiken maailman murheita niskassa. Saa olla välillä myös heikko ja sanoa se ääneen, nyt en jaksa. Tarvitsen apua, musta ei ole nyt tähän. Mutta kunhan vedän vähän happea, niin taas mä tästä nousen. Entistä ehompana. entistä päättäväisempänä, mutta vasta huomenna. Nyt mä vielä vähän lepään ja kasaan voimiani. Huomenna sitten, huomenna kaikki on toisin. Wilma ei tule takaisin, hän on meidän tiimistämme poistunut, mutta on jaksettava eteenpäin ilman häntä. Täällä on läheiseni jotka uskovat minuun, pitävät mua vahvana, en voi pettää heitä. Huomenna sitten, huomenna on parempi päivä. Mutta vasta huomenna...

14 kommenttia:

  1. Mä tsemppaan ja symppaan sua. Ei oo mullakaan helppoo ollu eikä tuu olemaankaan, mutta tiedät ainakin, et yks ihan tuntematon piilossa oleva ihminen ajattelee sua lämmöllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lasiaz, kiitos, sait mut taas itkemään. Ja juuri kun olin ajatellut kyyneleiden jo riittävän. Ihanaa kuulla, että minua ajatellaan lämmöllä jossain piilossa. :) Möröt pysyköön poissa piilostasi! :)

      Poista
  2. Halaus sinulle. Se huominen tulee, vaikkei ihan huomenna, niin sen tuloon vahvasti uskoen ja luottaen jaksamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤ Uskomme ja luotamme huomiseen, se tulee aina.

      Poista
  3. Voi rakas Aikku miten koskettava kirjoitus. Nyt lepäät ja teet sellaisia asioita mistä saat hyvää mieltä kaiken tämän keskellä. Lämpimiä ajatuksia, olet tärkeä <3

    VastaaPoista
  4. Kiitos Hilde <3 Ja suuri kiitos ihanasta ääniviestistäsi, itkuhan se tietty pääsi sitä kuunnellessa. Olet tärkeä!! <3

    VastaaPoista
  5. Otan osaa koiran menetyksestä. Ja jaksamista - sellaista se ihmisen elämä on välillä, rämpimistä pohjamudissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Plussis :)
      Sitäpä se välillä tosiaan on.
      Miten sun koira suunnitelmat, joko pentu hankittuna? :)

      Poista
  6. Osanottoni, yritä jaksaa. Aina ei tartte olla vahva, joskus voi vaan olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katjushka :)
      Oli pysäyttävää huomata olevansa vain ihminen, edes mun ei tarvitse aina jaksaa kaikkea. Nyt katsellut tulevia pentuja, suru ei poistu mutta muuttaa muotoaan ajan kanssa. <3

      Poista
  7. Osanotto rakkan lemmikkisi pois menon johdosta😢. Luulen että toi totaalinen romahtaminen on yleistä syöpäpotilailla. Mulle kävi viime syksynä samalla tavalla. Enkä olis uskonu että mulle voi joku masennus iskeä, olen myös pitänyt itseäni vahvana. Paljon on ollut traumaattisia tapahtumia minulla nuoresta asti, ja nyt sitten kaksi vuotta hoitojen loputtua se iski masennus oikein kunnolla. Onneksi isäntä otti ohjat käsiin ja vei mut lääkärille ja sain avun kyllä. Nyt vuosi lääkitystä takana ja pitäis lopetella pikkuhiljaa lääkitystä pois. Jotenkin vähän pelottaa lääkityksen lopettaminen, mut haluan kyllä eroon noista pillereistä. Muuten ihan hyvin menny, mutta lihonnu oon 10 kiloa😡. Vaikka salilla käyn ja liikuntaa harrastankin. Nyt toivon että pääsen samoihin vaakalukemiin kun ennen masennusta. Mukavaa syksyä sinulle🍁. Sun oireet kuullostaa niin tutulle, samojen oireiden kanssa oon kamppaillu ja kamppailen edelleen kuin sinäkin.

    VastaaPoista
  8. Blokhus ❤ Et arvaakkaan kuinka paljon tarvitsin sanojasi. Tästäkin selvitään, me molemmat. Hyvää syksyä myös sinulle. 😘

    VastaaPoista
  9. Rakas Aikku <3

    Vahvimmillakin meistä, pirteillä ja iloisillakin - kuten sinä - tulee raja jossain kohdassa vastaan. Nyt on tapahtunut parissa vuodessa niin isoja asioita, ei ihme että masentaa ja romahtaa. Itselläni romahdus tapahtui 10 vuotta sitten, olen myös vaativassa ihmissuhdetyössä. Siitä sitten selvisin ammattiavun ja lääkkeitten avulla, psykiatrin kehoituksesta ja yhteisestä sopimuksesta kävin kuitenkin silloin töissä koko ajan. Kun syöpä iski 2015, jäin sitten suosiolla hoitojen ajaksi sairauslomalle kun sitä tarjottiin, nythän oli oikein "kunnollinen" syykin. Tuosta sinun edellisestä postauksesta: voihan syöpä iskeä uudestaan, mutta ei välttämättä. Huonoillakin ennusteilla aina iso osa parantuu lopullisesti. Mutta kyllä tämä sairaus nöyräksi tekee. Itse odottelen pääsyä tt-kuvaukseen ja korjausleikkaukseen - katse kantaa nyt siihen tt-kuvaukseen asti...että jos siitä löytyy jotain, niin sitten katotaan taas elämä uusiksi. Päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, vaikka tuolla pienellä eellä, kiitos runosta :)

    t. Johanna

    VastaaPoista
  10. Johanna, kiitos. <3 Mä niin arvostan jokaista lukijaani ja viisaita sanojanne.

    Se on kumma, kuin itse työssäni sekä muutenkin, aina sanon, ettei kaikkea tarvitse jaksaa. On lupa olla väsynyt ja on lupa levätä ja on lupa romahtaa. Mutta kun kaikki paska tulee omalle kohdalleni, mitä teen? Soimaan ja suomin itseäni, enkö nyt tätäkään selvittänyt romahtamatta? Kyllä olisi pitänyt. Vai olisiko? Nyt minäkin osaan jo nöyrtyä ja sanoa ääneen sen, että nyt ei jaksa ei kykene. Ja se on niin vapauttavaa, miksi en ole tehnyt tätä aiemmin? :)

    Totta, että on aina heitä joille tämä ei uusiudu ja iloitsen heidän puolesta. En missään nimessä elä miettien milloin syöpä taas iskee, mutta jossain alitajunnassa se elää ja kuormittaa mua. Mutta en sille anna valtaa vaan elän jokaisen hetken nauttien, oli se elämä sitten isolla tai pienellä E/e:llä. :)

    Johanna, teidän kaikkien ihanien lukijoiden takia jatkan kirjoittamista. Ja onhan tämä hyvä keino saada ajatuksia ulos, kaikkea ei tarvitse mennä psykologille juttelemaan. :)

    VastaaPoista