Kaksi vuotta syövätöntä elämää

Viimeksi kirjoitellessani tänne, olin huolissani tulevasta 2-vuotis tarkastuksesta. Olin lähes varma, että Simon sisko tai veli tai ainakin serkku oli tullut kylään. Melkein jo sellaisia sukujuhlia suunnittelin. Mä kävin siellä tarkastuksessa joka oli todella nopeaa ja tehokasta. Aika mammografille oli tasalta ja olin sieltä ulkona jo silloin. Ultran piti olla perään puolelta, mutta puolelta olin jo menossa kotiin päin. Pääsin siis molempiin ennen aikaisesti ja ulkona olin todella nopeaan.

Mammografi ei sattunut ollenkaan kuten 2-vuotta sitten, muistan ikuisesti sen sairaan kivun mikä siitä tuli, kun kuvasivat Simoa. Nyt ei ollut Simoa, ei tissiä oikealla puolella mitä kuvata, joten ei myöskään kipua. Vasemmalla puolella roikkuu edelleen jotain jota kuvata ja sen ne sitten litistivät levyjen väliin. Pää konetta vasten, niin, että tuntuu niska katkeavan. Täytyy sanoa, ettei ihan kaikista parhain asento. Mutta kyllä sen jaksaa, koska sillä sitä saa varmuuden sukujuhlien tarpeellisuudesta tai siitä, ettei tänä vuonna sukujuhlia tarvitse järjestää.

Kysyin hoitajalta milloin saan kuulla vastaukset, vastasi että ultalääkäri lukee ne samantien, voit kysyä mennessäsi sinne. No, mä pääsin ultraan heti samantien ja lääkäri ruuttasi geelit ja alkoi tutkimaan. Joka kerta kun kuulin hänen "klikkaavan" eli mittaavan jotain sieltä kuvasta, pyöri päässäni ajatus, että nyt mittaa sukulaisen kokoa. Lekuri vielä kysyi onko ollut mitään tuntemuksia missään, siinä vaiheessa kylmä vanne puristi sisuskalujani. Hetken päästä lekuri antoi paperia ja sanoi: "Voit pyyhkiä geelit pois" ja sanoi ettei siellä mitään näy. Oli jo menossa, kun vielä huutelin perään, että mitens se mammo, näkyikö siellä mitään. Ovenraossa vastasi: "Ei näkynyt" ja släm, ovi kiinni. Jaaha, vai että tälläistä palvelua tällä kertaa, joopa joo. Mutta ei se oikeastaan haitannut, mua laulatti ja nauratti ja vähän itkettikin. Jumankekka, mä voin unohtaa sukukekkereiden suunnittelun. Mä olen puhdas, mä olen syövätön, mä olen syöpä vapaa, mä olen terve!! Saatana, mulla ei ole syövänsyöpää!! (anteeksi kiroiluni, joskus se on pakollista).

Nyt jos ajattelet, etten voi tietää olenko syövätön, niin oikeassa olet, en voikaan. Mutta ainakin rintasyövätön olen ja siitä mä olen niin fiiliksissä. Ja se fiilis kantaa mua seuraavaan seurantatutkimukseen saakka. Kyllä mä varmaan tässä välissäkin panikoin muutamaankin kertaan, mutta se syöpää sairastanut joka väittää ettei mieti uusiutumista koskaan puhuu niin suurta potaskaa ettei mitään määrää. Se on fakta!!!

Olen syövätön, olen Simoton, olen terve!! 

Nyt kun syövätön elämäni sai taas jatkoaikaa oli aika tilata itselleen uusi proteesi. Eikös kuulostakin erikoiselta? Kuulostaa just siltä, että mulla on jalka amputoitu polven yläpuolelta tai käsi ranteesta poikki, tarvitsisin proteesin. Mutta ei, en ole jalaton en kädetön (huijaus, olen todella kädetön monessakin asiassa, kuten tietokoneiden kanssa, mutta nyt ei ole kyse sellaisesta kädettömyydestä).

Tilasin siis ajan rintaproteesin sovitukseen. Nyt kesällä, kun oli niin kuuma, alkoi oikea käteni taas turpoamaan. Se on ollut hyvä todella pitkään ja ajattelin sen jatkuvan maailman tappiin saakka. Vaan ei, oli flunssa, oli kuuma kesä, oli taukoa salilta. Ja niin alkoi käsi turpoamaan niin, että tarvitsen jälleen itselleni hanskan. Sovittaessani proteesia liiveihin, mittasimme samalla mulle hanskaan mitat. Maksusitoumukseni oli mennyt jo umpeen (rintasyövän sairastanut ja imusolmukkeet poistettua, saa kaksi hanskaa vuodessa maksusitoumuksella), joten mittasimme händyn ja soitin uuden maksusitoumuksen hanskalle. Näin sain sitten tilattua itselleni apua turpoavaan käteeni. Tällä kertaa otin ruskean, ei sitten niin haittaa jos vessassa käydessä tahriintuu. Hahahahhaha!!

Siinä hoitajan sitten sovitellessa mulle tissiä sain ite pukea liivit ja hoitsu huolehti tissin laitosta sinne liiviin, mä olen matkustaja siinä hommassa. Siinä sitten seisoessani peilin edessä pelkät liivit päälläni (joo, oli mulla housut jalassa, jos sitä mietit), silmät osui tietty selkämykseeni. Mitäs siellä näkyikään? Ihanat selkäfileet jotka ei tosiaan ole lihasta vaan sellaiset läskiset siivekkeet. Väkisin tuli mieleen, että niistä pitää päästä eroon, mutta miten? Ja minkä ikäinen pitää olla, että voisi sanoa olevansa itsensä kanssa sinut ja hyväksyvänsä itsensä myös niiden fileiden/siipiensä kanssa? Eikö edes 50v riitä siihen, pitääkö vielä elää pari vuotta?? Joko mä ysikymppisenä hyväksyn sen, etten ole missi enkä malli vaan ihan vaan tavallinen Pirkko eli olen vaan mä, 50-vuotias akka. Tää on kans loputon aihe mietittäväksi, suurin osa naisista varmaan kamppailee samojen asioiden ympärillä, eikä loppua näy.

Itsehän olin 14 vkoa dieetillä ja se menikin aika kivasti tai sanotaanko kivuttomasti. En ollut täysin ohjeiden mukaan jatkuvasti, mutta tulosta tuli hiukan rennomminkin. Loppu aikana hiilarit olivat aika vähissä ja sen huomasi olotilassakin. Pää meinasi olla sumeena, voimatasot pieneni ja väsytti. Sitten kun jälleen sai alkaa syömään hiilaria, niin söinkin sitä sitten kaksin käsin eli meinas mennä koko hyöty dieetillä olosta kuin kaivoon.

Mä olen vaan niin jokotai ihminen, täysin mustavalkoinen. Olin aiemmin yli neljä vuotta syömättä karkkia ja ei tehnyt tiukkaakaan. Nyt en meinaa pysyä sokerista erossa millään. Se on kuin tauti joka pesiytyy sisälle ja se ei irtoa vaikka mitä tekis (sehän on kuin syöpä, sokerisyöpäläinen!!)

Kerron esimerkin eiliseltä päivältä:

Olin koulutuksessa ja kahvitunnin aikaan menin kahvilaan hakemaan kahvin. Katsoin himoiten namipussia, ajatellen, että toi on pieni pussi, ei voi tuntua missään. Ostan siis sen. No, onneks mä katsoin lukuja siitä pussinkyljestä ja siinä oli 100g:ssa sokeria 56g. Mieti, olisin ahminut sen pussin ennenkuin olisin ollut edes siellä luentosalilla takaisin, sisälläni 56g sokeria ja kaiken maailman lisäaineet siihen päälle. Kyllä mä taas niin itseeni olkapäälle taputtelin ja kehuin, kuinka hyvä tyttö mä olen. Joo, niin olin, kunnes tarina jatkuu..

Tässä on 56g sokeria, vaivainen pieni pussi karkkia sisältää tän kaiken!! Pistää miettimään, ainakin mut!!

Lähtiessäni kotiin kävin kaupan kautta, olihan siellä loppuunmyynti ja elintarvikkeet -50%. Mulla iski samantien taas Sulo Wilenit, oli pakko ostaa ihan kaikkea. Matkaan tarttui näkkileipää (ite en syö, enkä muista, että Ukkokultakaan koskaan söisi, mutta se -50%, muistakaa se). Koriin löysi tiensä mausteita, kuten minttu. Olenko koskaan laittanut mitään ruokaa missä olisi minttua? Tuskin, mutta se alennus, minttua siis piti saada. Oli karjalanpiirakkaa, lettuhilloa (meillä ei koskaan, huom ei koskaan paisteta lettuja, mutta hilloa on hyvä olla jos vaikka tehtäis niitä lettuja). Ostin teetä vaikka olen juonut useamman vuoden jo kahvia, enkä teetä kuin satunnaisesti, mutta se alennus, se ratkaisi tämän. Oli jopa kookoskuitujauhoa, koskaan kuullutkaan, mutta nyt sitäkin on meidän kaapissa. Pastaa löytyy (sentään gluteenitonta, että voin ite syödä) ja keksiä Ukkokullalle. Ja arvatkaa mitä muuta löysin, gluteenitonta kolmensuklaan jotain (luulin olevan muffinsi ja olikin jotain muuta). Luin pakkauksen sisällön, ei gluteenia, ei maitoa, hyvä, tän mä ostan ja joskus silloin tällöin otan, pakastan sen toisen muffinsin vaikka. Pääsin sentään kotiin, ennen paketin avaamista. Ja sieltä paljastuikin cookieskeksejä. Siinä vaiheessa luin jo sen pakkausselosteenkin paremmin ja olihan siinä maitoa. Mutta mietinkö mä sitä siinä vaiheessa?? En todellakaan, mä soin koko helkatin paketin ja voin vannoa, ettei ne maistunut kahden cookiesin jälkeen enään edes hyvälle, mutta oli pakko ahdata ne napaansa ettei vaan Ukkokulta nää niitä. Paperit piilotin roskikseen syvälle ettei ne vaan ole näkösällä. Päätin etten kerro tästä mitään Ukkokullalle.

Mutta hänen tullessaan kotiin oli mahani jo niin turvonnut ja ilmavaivat megakamalia, niin piti tunnustaa. Nyt tässä siemailen teetä tätä kirjoittaessani, voin sitten sanoa sitä juoneeni. Samalla mietin mitä ihmettä teen sillä kookosjauheella, entä niillä kikherneillä jotka sopii vielä huonommin mun mahalle kuin ne ookiesit. Samalla vannon itsekseni pysyväni kaikista loppuunmyynneistä kaukana!!

Kesällä olimme koiraleirillä jonka järjesti rotuyhdistys. Se oli aivan huippua, koiria oli varmasti kolmattakymmenettä ja kaikki vapaana juosten ja meuhkaten ja leikkien. Koirilla oli aivan huippua ja oli meilläkin tosi kivaa. Päästiin kokeilemaan hakua, metsässä koira etsii maalimiehen joka piiloutunut. Se oli jopa niin hauska laji, että ilmoitin Wertin ja itseni kurssille. Kohta me haetaan jokainen eksynyt marjastaja, halusi ne tulla löydetyksi tai ei, kohta ne löytyy.

Leirillä olimme myös nosework ryhmässä, sehän on meille jo tuttua puuhaa. Kiva kuitenkin aina saada uusia ideoita ja kommenteja miten voisimme parantaa yhteistyötämme Wertin kanssa. Werttihän on harrastanut lajia jo pennusta saakka (nyt ikää 10kk) ja harvassa on ne kerrat, kun ei hajua löydä. Myös rallytokoa harjoittelimme, mutta siinä oli niin vaikea rata ettemme siinä juuri mitään oppineet, mutta eihän sitä kaikessa voi ihan mestari heti ollakaan.

Leirillä oli myös Wertin sukulaisia, kuten hänen äitinsä. Hauskaa katsoa, kuinka äitinsä yhtäkkiä tunnisti, että jotain tuttua vilahti ohitse. Hän meni Wertin luokse ja laittoi tassunsa Wertin selän päälle kuin sanoakseen: "Hei poikani, tule leikkimään kanssani." Wertti olis just sen näköinen kun olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi siitä, hiukka noloa kun tuut siihen ja kaikki näkee." Vain puhekuplat puuttuivat pään päältä.

Wertti ja hänen äitinsä Isla

Wertti sai uusia kavereita ja toiset olivat halukkaampia hieromaan tuttavuutta kuin toiset. Varsinkin urokset saattavat olla äkäisiä toisille uroille, nuoria yleensä sietävät, mutta ei aina niitäkään. Oli eräs pieni narttu joka oli kokoonsa nähden tosi ärhäkkä. Omistaja sanoikin, että se narttu kulkee kahvakuula käsilaukussa ja sen saatoin niin nähdä. Uskallappas tulla lähelle, niin tulee kuulasta kalloon. Eikä Wertti uskaltanut.

Kävimme myös lauantaina uittamassa koiria läheisellä rannalla. Oli aikas kivan näköistä kun parhaimmillaan toista kymmentä koiraa yrittää saada saman pallon tai saman fresbeen vedestä. Huomasi kyllä, että ovat vesikoiria.

Kesäleirillä oli niin kivaa, että sinne menemme varmasti seuraavina kesinä, siitä tulee meidän perinne. Mutta sitä ennen ehditään Wertin kanssa tehdä vaikka mitä kivaa, on niin paljon koiraharrastuksia mitä me ei olla vielä kokeiltu. Miltä kuulostaisi koiratanssi? Varmasti hyvältä, kun omistaja sattuu omistamaan kolme jalkaa tanssiessa. Nenäjutut on meidän juttuja, metsään vaan ja haistelemaan. Välillä piilotellaan eukaa sinne ja tänne Wertin etsittäväksi. On vaan niin huippua omistaa näin ihana koira kuin Wertti on. Wilmaa on välillä tosi kova ikävä, mutta Wertissä kulkee Wilmakin mukana. Juuri oli Wertin nimipäivä ja samalla olisi ollut Wilman syntymäpäivä, hän kulkee sydämmessäni aina.

2-vuotis kontrollia odotellessa

Olen moneen kertaan kirjoittanut tekstin mielessäni tänne, tekstin joka alkaisi sanoilla: "Olen kirjoittanut tämän tekstin jo moneen kertaan, mielessäni.." Jottei se jäisi pelkästään mun mieleeni, niin kirjoitan sen nyt. Se mun teksti olisi jatkunut sanoilla, että syöpäni on uusiutunut tai syöpäni on levinnyt tai Simo Saatana on palannut synnyinsijoilleen tms. Mutta koska en asiaa rehellisesti sanottuna tiedä, en sellaista nyt kirjoita. Joten tällä kertaa täällä palaa näille sivuille vain minä.

Olen nimennyt syöpäni jo valmiiksi, jos hän tulee/ kun hän tulee. Onko vähän synkkää? On varmaan, mutta koska se on/oli jotain niin henkilökohtaista, niin syvällä minussa olevaa, niin sellainen pitää nimetä. Mua se ainakin helpottaa. Ja seuraava joka minuun ilmestyy, on tietty Simon sukulainen, hitto soikoon, sehän on Simon veli eli hän sai nimekseen Veli. Jos olisi ollut sisko olisi hän Sisko, mutta kyllä hän veli on. Tai tulee olemaan tai tai tai.. Ei ole Velistä vielä kuulunut ja en ole veljen(i) vartija, niin en tiedä missä hän tällä hetkellä on vai onko missään.

Mutta ette ehkä usko, kuinka tätä asiaa mietin. Sitä pyörittelee päässään kuin veiviä, se aloittaa aamusta pyörimisen ja veivaa itseään vielä illalla. Yöt on parasta aikaa veivata tätä ajatuksen kampea. Se huolestuttaa, se hikoiluttaa, se painaa kiloina sun sydämmessä. Se ahdistaa, se saa hengityksen katkeilemaan, se saa ihon syyhyämään.

Miten tää sitten ilmenee? Esimerkiksi pissatessa, oli se sellaista katkonaista touhua, päättelin heti, että mulla on eturauhassyöpä. Muistin sitten ettei mulla olekaan eturauhasta, niin ei siinä ole syöpääkään, olipa helpotus. Kun esim lonkkaa särki julmetusti varsinkin öisin, oli se luusyöpää. Käynti lekurissa ja röntgenissä ja diagnoosi ammuttiin alas, se oli alkanutta nivelrikkoa. Pään särkiessä tarkoittaa se automaattisesti aivoihin kotiutunutta syöpää. Ja jälleen kerran vessassa käydessäni (miksi parhaimmat jutut tapahtuu aina vessassa?) huomasin tuotokseni olevan hiukan punertavaa. Heti mielessä vaihtoehdot suolistosyöpä, peräsuolisyöpä, peräpukamat. Kuumeisesti samalla mietin, mitä olen viime aikoina syönyt, en ainakaan punajuurta. Listasin päässäni tomaatin, paprikan ja vesimelonin, kunnes tajusin, että mullahan on aurinkolasit päässäni.
Joopa joo, pyörii se syöpä mielessä aika tavalla.

Ja kaikki tää vain siksi, että on vuositarkastuksen aika. Kaksi-vuotis tarkastus joka on mammografi sekä ultra. Kirjeen saan sitten perään, jossa todetaan Veljen paluu tai se, ettei ole vielä kotiutunut. Viimeksi sain kuulla syövästäni puhelimessa, vaihtelua siis lukea siitä kirjeitse. Kolmannella kerralla tieto tulee ehkä tekstiviestillä.

Näin juuri, tulkoon tai olkoon tulematta.

Tosiaan tarkastus on tulossa. Muistelen, että sanottiin kaksi vuotta sitten, että leikkauksesta aina vuosi kontrolli. Sitten sanottiin, että sytostaatin aloituksesta vuosi tarkastus. Mulla ei kumpikaan pidä paikkansa, vaan se venyy elokuulle. Soitin jo pariin kertaan ja kysyin asiasta, mutta aikaa ei oltu vielä annettu. Nyt sen sain ja tietty se on mun lomallani. Olen onneks silloin kotona jo, mutta olisin tietty voinut mennä sinne vasta työaikanakin. No, aivan sama, kunhan tarkistavat. Ja laittavat sitä kirjettä, sillä tää odotus on henkisesti aika raskasta.

Epätietoisuus syö, nakertaa ja maiskuttelee. Entäpä jos se onkin sisälläsi se kuiskuttelee korvaani. Epätietoisuus istuu olkapäälläni painona, painaa ryhtiä kumaraan. Joudun välillä huitomaan kuiskuttelijaa olkapäältäni, pahanilmanlintua. Hus sieltä huutelemasta!! Hetkeksi se katoaa, tullakseen jälleen takaisin. Ehkä se lähtee pidemmälle matkalle, kunhan varmuus puhtaudesta on tullut. Koska vaikka ehkä tän perusteella on vaikeaa uskoa, mä en normisti koko aikaa mieti syöpää, sen mahdollisuutta paluuseen tai olemassa oloon. Hulluksi kai sitä tulisi (jos ei jo ole) jos sitä jatkuvasti miettisi.

Olen saanut viestiä ja suoraakin palautetta, että olisi kivaa saada lukea kuulumisiani. Sitä toivoa jakaa muillekin, että tästä selvitään ja porskutellaan eteenpäin. Vaikka elämässä olikin varsinainen katastrooffi, sen voi selättää ja jatkaa matkaa. Kaikille ei matka jatku, tai se saattaa jatkua erilaisena, syövän kanssa yhdessä. Ja aina on heitä joiden matka päättyy, joiden aika on ohitse ja jotka häviävät taistelun syövälle 1-0. Mutta ei me voida sitä tietää etukäteen, ei murehdita sitä mitä voisi tapahtua vaan naatitaan tästä päivästä, siitä mitä meillä on eikä murehdita sitä mitä meillä ei ole tai mitä emme saa.

Tällä kuvalla pelottelin lomalla olevaa työkaveriani. <3

Mitä kaikkea sitten meitsin elämään kuuluu tällä hetkellä? Tietty töitä, ei sitä vaan köyhä tule toimeen ilman sitä. Jos saisin rahani tekemättä töitä, voisin harkita alkaa kokopäiväiseksi koirakuiskaajaksi, mutta kun ei raha kasva puissa (ah mikä ihana sanonta jota lapsuudessani paljon kuulin ja varmaan omanikin saaneet siitä osansa), joutuu töitä tekemään.

Töiden lisäksi aikana menee suurimmaksi osaksi Wertin kanssa puuhatessa. Me ollaan käyty useammalla nose work kurssilla, harjoiteltu kävelemään kauniisti hihnassa sekä parin kurssin verran harjoiteltu arjen hallintaa. Wertti on kohta korkeakoulutettu espanjanvesikoira. Ja tosiaan huomaa hänen olevan vesikoira, hän rakastaa vettä. Missä vettä, siellä Wertti. Tänä kesänä onkin ollut hyvä uittaa koiraa, lämmintä on riittänyt. Ja perron turkki on siitä kiitollinen, että se kuivuu tosi nopeaan. Onhan he olleet aikojen alussa Espanjassa kalastajien apuna. Mitä mahtais tulla jos Wertti joutuis kalastajan kohtaamaan. Ei mitään, ainakaan jos ei olisi Mamma samassa veneessä.

Nose work on tosi kiva laji. Se on kehitetty USA:ssa alun alkaen rescuekoirien aktivointiin josta se on levinnyt ihan kaikille koirille hyväksi harrastushommaksi. Se sopii kaikille koirille sekä ohjaajille. Koira voi olla suuri tai pieni, vanha tai nuori, rohkea tai arka jne. Lajin perusajatuksiin kuuluu, että lajin tulee olla mukavaa ja hauskaa yhteistä tekemistä sekä koiralle että ihmiselle.

Lajina sitä on helppo harrastaa vaikka omassa kotona ja aktivointimenetelmänä se on mitä parhain, koska siinä koira nimensä mukaisesti käyttää nenäänsä ja se taas väsyttää koiraa, koska joutuu käyttämään aivojaan. Me ollaan käyty nyt alkeiskurssilla, parilla jatkokurssilla (kolmas juuri menossa), viikonloppukurssilla sekä muutamalla ulkokurssilla. Ja joka kerta tunnilta tultaessa, on Wertti ihan poikki. Aivojen käyttö väsyttää selkeästi. Ei siis kumma, että työpäivän jälkeen väsyttää itse kutakin. Siinä teille selitys, kun seuraavan kerran kotona kiukutellaan siitä, että oikaiset itsesi sohvalle työpäivän jälkeen.

Wertti on varsinainen vesipeto

Nose workissa tosiaan haistellaan erilaisia hajuja. Tasoluokkia on 3, alkaen 1-luokasta (olipa yllättävää). Ensimmäisessä luokassa etsittävänä hajuna on eukalyptus, toisessa luokassa lisäksi tulee laakerinlehti ja kolmannessa luokassa vielä laventeli. Nose Work-kokeissa suoritetaan neljä etsintää, laatikkoetsintä, sisätilaetsintä, ulkoetsintä ja ajoneuvoetsintä. Luokkien vaativuus kasvaa etsittävien hajujen määrän kasvaessa ja piilojen sekä ympäristön vaativuudessa.

Jokaisessa etsinnässä on maksimiaika, jonka sisällä hajun tulisi löytyä. Virhepisteitä saa esim, jos koira vaihingoittaa etsinnässä esineitä (kuten tuhoaa pahvilaatikkoa), virtsaa rata-alueelle (kumman tiukkapipoista porukkaa) tai ohjaaja käyttää epäasiallisia menetelmiä (rankaisee/huutaa/auttaa???)

Kokeeseen taas voi osallistua, kun on suorittanut hajutestin. Esim 1-luokan hajutestissä koiran tulee löytää eukalyptuksen haju 12 laatikon joukosta ja osoittaa se ohjaajalle niin, että hän sen tajuaa. Ja hajutestissä on ikäraja 9kk, sitä ennen ei saa osallistua. Koska Wertti täytti juuri 9kk, saadaan me sinne jo mennä. Vielä kun vahvistuisi hajun ilmaisu, niin olisi varmempi olo mennä testiin. Toisaalta ei se paljon ota (25€) jos ei annakaan eli jos ei onnistuta siinä. Katoin, että syyskuussa on hajutesti lähettyvillä ja päätin, että osallistumme sinne. Hajun ilmaisu on Wertillä vaihtelevaa, välillä ilmaisee istuen, nyt tullut uutena tapana ilmaista maaten. Toisinaan heiluttaa vaan häntäänsä, jos sitäkään. Siksi hiukan mietityttää se osallistuminen, mutta kuten sanottu, ei paljon ota jos ei annakaan ja saadaan kokemusta ainakin jos ei muuta. 

Mulla ei nyt satu valitettavasti olemana yhtään kuvaa siitä, kun Wertti työskentelee hajun parissa. Videoita olisi montakin, mutta kun sattuu omistamaan kuusi peukaloa teknisten asioiden kanssa, en osaa sellaista tänne ladata. Yritän ottaa kuvia joku kerta, niin näette millaista se on. Tai toisaalta, kun menette oman koiran kanssa ulos tai näette ulkona koiran joka haistelee menemään, tiedätte millaista on nose work. Ulkona hajut hiukan erilaisia, nosessa ne on ne määrätyt joista aiemmin kerroin.

Olemme Wertin kanssa laajentamassa harrastuksiamme siten, että syksyllä alkaa vakituinen vuoro agilityn ja rally-tokon alkeita. Ryhmä on oman kasvattajan pitämä ja siellä on silloin ainoastaan hänen kasvattejaan mukana eli toisia perroja. Se mikä tästä tekee niin hauskaa on se, että ennen ryhmää tavataan muiden kanssa ja tehdään yhteistä lenkkiä/leikkiä. Wertti tapaa sukulaisiaan ja saa temmeltää heidän kanssaan. Normisti koirakurssilla kun koirat eivät saa toisiinsa tutustua vaan heidät on pidettävä erillään. 

Nyt elokuussa meillä alkaa myös kolmen kerran jälkikurssi jossa minä opettelen tekemään sen jäljen ja Wertti opettelee sen löytämään. Jotta ei liian helppoa olisi, otan mukaani Rollen eli tyttäreni koiran. Koirat hoitaa oman osuutensa aina omilla ajoillaan toisen ollessa silloin autossa. Toivon tästäkin tulevan mukava uusi yhteinen harrastus jota voin molempien kanssa sitten toteuttaa. Jäljen etsiminen on samanlaista nenän käyttöä kuin nosekin, haju vaan hiukan toinen ja etsintäalue kans. Tää kurssi on tosiaan kolme kertaa ja sen jälkeen me voidaan mennä joka toinen viikko järjestettävään jälkiryhmään. Tällä kurssilla harjoitellaan erilaisia jälkiä, kuten veri, makkara (ehkä verimakkara/mustamakkara/lenkkimakkara) sorkka sekä ihmisjälkiä. Harjoitellaan metsissä, metsäteillä, pelloilla jne. Olen ihan täpinöissäni enkä malta odottaa, onneks jo ensi viikolla päästään ekaa kertaa hommiin.

Pojat ovat kuin pata ja persus.. :)

Wertti sai myös veljensä kylään. Pentueessahan oli 9 pentua, kuusi urosta ja kolme narttua. Turo ja Wertti olivat vaaleita, muiden ollessa mustavalkoisia tai ruskeavalkoisia. Pojat ensin hiukan nahistelivat keskenään, eivät olleet hetkeen toisiaan nähneet. Kohta alkoi leikki ja sitten sitä menoa riittikin koko viikonlopun ajan. Oli aivan ihanaa seurata heidän menoaan ja huomata kuinka samanlaisia ja toisaalta erilaisia olivat. Mielestäni Wertti oli rohkeampi, röyhkeämpi ja itsekeskeisempi tai sitten Turo oli vain vieraskorea. Toivottavasti saadaan velipoika toistekin meille hoitoon, sen verran kivaa meillä kaikilla oli. 

Me ollaan juuri nyt lomalla ja ens viikonloppuna meillä on espanjanvesikoiraharrastajien järjestämä kesäleiri Hartolan koirakeskus Kunkkulassa. Siellä ohjelmassa on yllätysyllätys nose workia sekä hakua ja rally-tokoa. Leiri kestää perjantaista sunnuntai-iltaan ja sekä la että su on ohjelmaa. Siitä tulee varmaan taas super kivaa, Wertti tapaa lajitovereitaan ja me ihmiset tutustutaan toisiimme. Kerron tästä ensi kerralla sitten lisää.

Kuten huomaatte, mun elämä koostuu paljolti Wertin kanssa touhuamisesta. Salilla olen ehtinyt käymään sen 4x vkossa, paitsi nyt viimeiset viikot pitänyt huilia kun sain kesäflunssan joka ei meinannut lähteä sitten millään veke. Ja kuten kaikki tietävät, oli myös sikakamala helle jolloin ei ihan kauhiasti tehnyt mieli salille mennä. Mutta kunhan tässä on lomat lusittu, niin eiköhän sinne taas ehdi. 

Jos sua kiinnostaa lukea mun kuulumisia jatkossakin, laita jokin kommentti tai vaikka +. Jotenkin vaan ajattelee, ettei ketään kiinnosta höpötykset, kun ei ne ainakaan toistaiseksi ole syöpään juurikaan liittyviä. Sekin asia tietty saattaa hyvinkin pian muuttua, ens viikollahan mulla on se tarkistus. 

Mä jatkan lomaa, mukavia päiviä teillekin. Pus pus ja <3 

Tulisiko minusta kasvisruokailija?

No jopas jotakin, minä täällä taas. Aika menee ja karavaani kulkee vai miten se sanonta menikään. Mä en ole saanut aikaiseksi kirjoitella mitään, aiheita olen vaan kirjoitellut pöytälaatikkoon,  ajatuksena se, että kirjoittelen näistä sitten joskus.. No en ole kirjoitellut, mutta nyt kirjoitan, ainakin yritän..

Itse asiassa mun pitäis kirjoittaa koulun näyttösuunnitelmaa, mutta kuten ennenkin, teen sen viime tipassa ja välttääkseni sen kirjoittamista kirjoitan tänne. Huijaan itseäni ajatuksella, että ainakin kirjoitan, sama mitä ja minne.

Googlasin sanoilla itsensä huijaaminen ja tuli tämä. :)

Wertti on kasvanut huimaa vauhtia, huomenna hän tulee jo 15vkoa. Pentukurssilla käytiin ja opittiin jotain, toivottavasti. Ja koska olen jo kauan halunut koiran jonka kanssa harrastaa ja nyt mulla sellainen on, niin menimme nosework kurssille. Siellä aloitimme tutustumalla eukalyptyksen hajuun. Olikin aika hauskaa katsoa, kun Wertti ei halunut mennä hajun lähellekään. Kiersi ja kaarsi ja vikisi, mutta yritti vältellä täppää missä haju oli. Mammaansa tullut, välttelee sujuvasti koulutehtäväänsä.

Kouluttaja sanoi, että haju saattaa olla sen verran voimakas Wertille, ettei tiedä miten siihen suhtautua. Raukka kun on vielä niin vähän ehtinyt hajuja haistelemaan ja yht äkkiä lykätään naaman eteen noin voimakasta, niin tulee heti nou nou efekti. Mutta kyllä se tästä, sienet huutaa Wertin nimeä syksyllä metsässä. 

Olen miettinyt (jälleen kerran) josko tässä dieetille alkaisi. Olin onnistuneesti dieetillä -16, sen perään löysinkin itseltäni möykyn tissistä ja loppu onkin historiaa. Nyt on painoa tullut sen verran takaisin, ettei jaksa enää naurattaa. +5kg vielä ehkä naurattaisi, mutta ei tämä +7kg. Tottahan tämä on ihan omaa syytä, en edes yritä syytellä ketään/mitään muuta, itsehän syön sen mitä syön. Mutta mikä tässä mietityttää on se, että pitääkö ihmisen oikeasti olla koko elämänsä jollain fuckyn dieetillä? Eikö mikään koskaan riitä? Eikö mihinkään olla tyytyväisiä? Siis ite, olenko itseeni tyytyväinen vai haluanko muuttaa itsestäni jotain? Olisinko sen onnellisempi jos saisin sen -5kg pois? Mitä se muuttaisi mun arjessani? 

Mä en osaa edes sanoa kuinka monella dieetillä tai kuurilla olen ollut. Kaikenlaista on kokeiltu ja mikä on lopputulos? Ihan samanlainen minä, paitsi joka kerran tulee muutama kilo jäädäkseen, aiempaan verrattuna. Olen kokeillut painonvartijoita (useita kertoja), kaalisoppadieettiä, paastoa, super dieettiä, vähemmän super dieettiä ja kaikkea siltä väliltä. En jaksa edes laskea monellako kuurilla olen ollut ja montako kiloa olen saanut pois ja montako on tullut takaisin. 

Ekalla kerralla ollessani painonvartijoissa, sain ohjeet ystävältäni joka oli onnistuneesti saanut painonsa putoamaan niillä. Mä en saanut. Söin pari kalapuikkoa josta otin kuorrutteen pois, ei auttanut, paino ei tippunut. Nuorimman lapseni ollessa vuoden, päätin, että nyt lähtee läskit. Ja lähtihän ne. Neljänä aamuna viikossa heräsin ennen lapsia ja jumppasin videon avulla ja en syönyt koskaan kello 18 jälkeen. Fiksua? No ei todellakaan, mutta läskit lähti ja tilalle tuli kilpirauhasen vajaatoiminta. Mutta hei, -15kg. Kyllä kannatti! Vai kannattiko sittenkään?

Lopettaessani tupakoinnin (14v sitten) olin painonvartijoissa ja liikuin paljon. Söin helvetisti puuroa ja laihduin, tottakai laihduin kun söin sitä puuroa jotta pisteet olisi säästyneet johonkin parempaan, kuten mars-patukkaan. Mutta mitä siitä, paino laski ja tupakointi jäi, se kai oli pääasia. 

Super Dieetillä ollessani lähti jälleen painoa, ainahan sitä jotain lähtee jos syö vähemmän kun kuluttaa. Tällä kerralla tein kovempaa salitreeniä ja söin jotain muutakin kuin puuroa. Lähti parit sentit ja kilot. Sitten jatkoinkin pt:n kanssa matkaa ja taas olin dieetillä. Silloin söin paljon vähemmän kuin nykyään ja taisi kilojen myötä lähteä suuri osa lihaksistakin. 

Painoa tuli takaisin heti kun söi enemmän ja taas oltiin dieetillä. Senttejä jäi matkan varrelle ja paino tippui, nyt järkevämmällä syömisellä kuin koskaan ennen. Mutta jumankekka, olen jälleen samassa tilanteessa, pitäisi tehdä jotain. Tää jutun pointti oli nyt se, että olenko mä oikeasti koko elämäni jollain kuurilla tai dieetillä, ei elämäntapa remontistakaan voi enää puhua kun sitä samaa se on ollut jo vuosia. Riisiä ja kanaa. No ei tosiaan niin pelkistettyä evääni ole, mutta hyvä jos ymmärsit mitä ajan takaa.

Lainasin Patrik Borgin kirjan intuitiivinen syöminen. En ole sitä montaa sivua vielä lukenut, mutta heti kirjan nimi herätti ajattelemaan, että niinhän sen pitäisi olla. Ei taida olla tarkoituksen mukaista punnita ruokiaan aina, ei voi olla. Ihan totta, mä punnitsen joka aamupalalle kaurahiutaleeni ja joka aterialle riisini jne. Oikeesti, mitä helvettiä??!! Jos mä söisin mitä tekisi mieli, niin en jaksa uskoa että mun mieli tekisi kaikkea paskaa (tarkoitan eineksiä, sipsiä, karkkia ym.) Enhän mä syö niitä muutenkaan. Mutta mitä se haittaisi vaikka puurossani olisi pari hiutaletta enemmän tai lautasella gramma enemmän tai vähemmän sitä riisiä? Kaataisiko se mun veneeni? Ennen kaikkea, tekisikö se mut onnellisemmaksi? Vapauttaisiko se mussa jotain? Rennomman syöjän ainakin, ellei muuta. 

Vielä jaksan paasata ruokailuista sen verran, että olen miettinyt kasvisruokailijaksi alkamista vähintään viimeiset 15v. Se etten ole alkanut, oli ensin syynä se, etten viitsi tehdä kahta ruokaa kun tytär oli vielä kotona. Kun hän lähti, syynä oli se, etten saa proteiinia tarpeeksi, koska en syö maitotuotteita enkä palkokasveja voi syödä (suolisto ei nääs tykkää, eikä Ukkokultakaan pidä siitä kaikesta tuoksusta). 

Olen kuitenkin syönyt kasvisvoittoisesti jos näin voi sanoa. Nyt aloin miettimään asiaa taas uudestaan. Jos sitten kuitenkin alkaisi kasvisruokailijaksi. Kalaa en jätä, sitä haluan ja sitä pitääkin syödä. Eilen sitten innostuin tekemään erilaisia ruokia. Tein punajuuriporkkanakeittoa, parsakaaliporkkanakeittoa, linssikasvispataa, soijarouhemakaronilaatikkoa sekä linssibroilerpihvejä (pitää käyttää broilerit pakasteesta pois). Tänään ostin alesta nythökauraa ja tein kasvisnyhtökaurapadan. Ja täytyy sanoa jälleen ne meikäläisen kuuluisat sanat: "Onpa todella hyvää, kuka näin hyvää ruokaa on taas tehnytkään?"  Kyllä musta ehkä pikkuhiljaa kasvisruokailija tulee. Vegaaniksi en ala, mutta kasvisruokailijaksi saatan alkaa.

Syy miksi tätäkin taas olen pohtinut, on tietenkin syöpä. Olen jo punaisen lihan jättänyt ja nyt alkaa tuntumaan siltä, että voin jättää sen broilerinkin pois. Jos mä tälläisillä pienillä teoilla saan pidettyä syövän erossa itsestäni, olen valmis sen tekemään. Ja ei tää miltään uhraukselta tosiaan tunnu, tässä mä itse vaan voitan. Kasvikset on niin hyviä ja pienellä vaivalla sitä saa todella monipuolista ruokaa. 

Wertin kanssa ulkoillessani joudun riisumaan hanskat monia kertoja lenkin aikana. Pitää opettaa hänelle yhtä sun toista ja palkata onnistumisista. Sen takia mulla välillä tuntuu olevan sormien tilalla nippu jäätyneitä nakkeja. Uskokaa huviksenne, pakkasta ollessa -10, jäätyy sormet alta aikayksikön. Keksin hankkia kynsikkäät. Helposti keksitty, vaikeammin toteutettavissa, niitä kun ei saa naisten kokoa mistään. Tai löysin mä akryylangasta tehdyt joilla voi pyyhkiä sanonko mitä..

No, mä ajattelin sitten, että näppäränä tyttönö ihan ite kutaisen sellaiset. Meitsi, joka osaa kyllä tehdä monenlaisia, kirjavia villapaitoja, vaan en lapasia, villasukista puhumattakaan. Vaan eipä haittaa, mitään ei osaa jos ei yritä ja kokeile, vanha sananlaskuni. Niinpä mä menin ostamaan lankaa ja puiot ja aloin tekemään kynsikkäitä itselleni. 

Eka kompastuskivi meinasi olla ohjeet, mistä löytää kunnolliset ohjeet. Löysin sitten useammankin, mutta koska mä en halua mennä sieltä mistä aita on matalin vaan sieltä mistä sen yli ei pääse mitenkään, etsin kynsikkäitä missä olisi kivoja kuvioita. No, järki palasi päähäni lukiessani niitä ohjeita ja muistaessani millaisia lapasia olen aikaiseksi saanut aikaiseksi, peukalo keskellä kämmnetä olevia. Jätin siis suosiolla kuviot pois ja etsin ohjeet jotka olisi enemmänkin sellaiset basic-tyyliä. Kun sellaiset löysin, en meinannut saada tulostettua niitä niin, että ohjeet olisi näkyneet kokonaisuudessaan. Lopuksi jouduin osan ohjeesta kirjoittamaan paperille, kun ei suostunut tulostumaan. Wertinkin mielestä ohjeissa oli pahasta jotain vialla, tuhota ne piti heti. 

Nyt olen saanut toisen kynsikkään jo sille mallille, että teen sille pipoa päähän. Ehkä niistä tulee vielä jotain, käytän ainakin pimeällä jos ei muuten kehtaa. 

Tälläistä paasausta tällä kertaa, ei tullut kirjoitettua mitään mitä olin itselleni muistiin laittanut. Siellä ne pysyy tallessa, olkoon siellä. Ehkä joku toinen kerta kirjoitan niistä. Nyt jään miettimään ruokailujani ja sitä alanko jälleen kerran dieetille, sille viimeiselle? Vai söisikö intuitiivisesti ja nauttisi elämästä? Ei tiedä vielä, pitää miettiä ja pohtia. Ei tehdä hätäsiä johtopäätöksiä, vastahan tätä on mietitty viimeiset 15v, joten mikä kiire tässä on. 

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.

Pidän sananlaskuista, niitä on tehty vähän joka kohtaan elämää. Varsin paljon pidän Nykäsen sananlaskuista, ne vasta osuvia onkin, kuten esim elämä on ihmisen parasta aikaa. Tottatosiaan parasta aikaa on se elämä, tuskin siellä kohdussa niin hyviä juttuja saa kokea kuin hyppyrimäessä. Tai montussa, siellä vähemmän biletetään, ainakaan kavereiden kanssa.

Aika on surun lääke ja aika haavat parantaa. Totta, omalla kohdallani mietin Wilman menetystä ja nämä sananlaskut pitää täysin paikkansa. Tosin on tietenkin Wertilläkin osuutta asiaan, ei jaksa, ehdi eikä halua murehtia mitään kun vierellä tepastelee tälläinen ihanuus.

No, jottei täysin höpötykseksi menisi niin kerron tän postauksen taustoja. Mulla oli tälläinen keskeneräinen kirjoitus tehtynä ja lukiessani sen päätin, ettei tätä kannata roskiin heittää vaan tuunataan tätä hiukan. Vähän kun tuunaisi vanhoja vaatteitaan tai muuta, vähän prameampaan kuosiin ja taas menee täydestä kuin väärä raha. Jotta pysytään yhtään kärryillä mitä olen aiemmin kirjoitellut ja mitä kommentoin siihen samaan asiaan nyt, selkeyden vuoksi kirjoitan nykyisen kommentointini tälläisilla kirjaimilla. Jeps ja sitten lähdetään..

Olen tässä pitkin kevättä joutunut hakemaan motivaatiota asioihin joihin motivaatio oli ennen itsestään selvyys. Varmaan arvaatkin heti, että kysehän on tietenkin liikunnasta, mistäpä muustakaan. Nyt kun alkaa se 50v olemaan pelottavan lähellä ja kun muistaa sen, että mulla oli ajatuksena olla silloin elämäni kunnossa ja kun katselen itseäni nyt ja mietin, miten meni niinkuin omasta mielestäni, voin sanoa ettei ihan nappiin mennyt. No, toisaalta taas, olenhan mä hengissä ja pohtimassa näitä asioita joten what the fuck?

Näitä samoja asioita mietin kai lopun elämääni. Nyt vaan olen oppinut hiukan armollisuutta itseäni kohtaan ja osaan olla välittämättä joka makkarasta mitä vyötäröltä löytyy ja olla laskematta joka leukaa mitä yhden leuan alle kertyy. Vaikka totuuden nimessä myönnän, että kysyn aina Ukkokullalta kun ottaa kuvia, ettei kai mun kaikki leuat tule kuvaan?? 

No, pelkkä hengissä olohan ei tietenkään mulle riitä ja halusin löytää taas sen motivaationi takaisin, päätin mä tehdä jotain sellaista mitä en olisi ihan heti uskonut tekeväni. Meinaan mä ostin ja osallistun Jari Bull Mentulan All Outiin joka alkaa 18.9. Olen kuullut siitä valmennuksesta pelkkää hyvää, kuinka siinä vaihtuu tyyli tehdä sitä treeniä ja tietty ruokavalioon panostetaan paljon. Se mikä mua tässä ehkä eniten kiinnosti, oli valmennukseen sisältyvä henkinen valmennus. Siinä tulee olemaan erilaisia tehtäviä ja varmaan saa itsensä haastaa jos jonkinlaiseen molskipainiin.

Mä odotan tätä juttua kuin kuuta nousevaa. Ilmoittauduin heti kun oli mahdollista eli laitoin hakemuksen menemään. Seuraavana päivänä tuli jo vahvistus, että mukaan päästiin ja nyt sitten odotellaan tämän alkamista. Kerron sitten miten menee, mitä siihen kuuluu jne.

Just just. Valmennus oli ja meni ja heti sanon, että oli hyvää menoa ja meininkiä. Tykkäsin satasella ja ehdottomasti suosittelen jokaiselle joka vähänkään tykkää treenata kovempaa ja haluaa kehittää lihaksiansa sekä saada mahtavan porukan ympärilleen itseään tukemaan ja kannustamaan. Itse tykkäsin niin paljon, että jatkan samalla valmennuksella hamaan jatkoon saakka, vaikka ei itselläni (enää) ole tärkeintä se, onko niitä lihaksia paljon vai vähän. Nyt tärkeintä on se, että lihaskunto ylipäätään on hyvä, koska sitä me jokainen vanhetessa tarvitsemme. Jaksetaan sitten työnnellä rollaattoria. 

Henkinen valmennus ja itsensä likoon laittaminen molskipainiin, se jäi nyt kokematta. On tässä syksyn aikana ollut kaikenlaista molskipainia henkisesti jo muutenkin, joten jätin noi painit myöhemmälle. Mutta tallessa kaikki ohjeet ovat joten ei muuta kuin painimaan, kun siltä tuntuu.

Nyt taitaa pian alkaa ilmoittautuminen maaliskuussa alkavalle AllOut valmennukseen. Jos yhtään tuntuu siltä, että kiinnostaa lähteä kehittämään itseään lähes ilmaiseksi, niin nyt siihen on oiva mahdollisuus. Ja jos päätät lähteä mukaan, niin laita suosittelijaksi minut, niin saan jonkinlaisen pienen lahjan siitä. Ehhä Bullin kuvan nimmarilla yöpöydälleni laitettavaksi tms. 

Mullahan on ollut valmentaja/pt pitkän aikaa ja ollaan hänen kanssaan tehty hyvinkin hedelmällistä yhteistyötä, mutta nyt tultiin siihen pisteeseen ettei se enää riitä mulle. Nyt mun mieli ja keho haluaa muutosta, ne suorastaan huutaa sitä. Kuuletko sen? Hyvä, mä kuulin ja siksi osallistun Bullin All Outiin ja annan hänelle mahdollisuuden näyttää ammattitaitonsa ilman, että heti lyttään sanoen, että paska juttu, ei onnistunut. Annetaan mahdollisuus, siitä lähdetään, mahdollisuudesta. Ja katsotaan sitten mihin se johtaa. 50v syndet tulee ja menee tässä samalla, mutta hei. Ikä on kuitenkin vaan numeroita.

50v tuli ja meni ja ei tuntunut missään. Samat kolotukset, vaivat ja valitukset kuin ennenkin, ei muutosta sen suhteen. 

Kyllä sitä kehtaa olla tän ikäinen, kun on sitä ilolla ja ylpeydellä. :)

Mullahan oli tässä toinenkin lomapätkä ja sain aloittaa sen ehkä parhaammalla mahdollisella tavalla, saaden elämäni ilon Eltsun meille yökylään. Kävin hakemassa hänet päiväkodista jossa olivatkin kuulleet pitkin päivää, kuka Eltsua tulee hakemaan. Voi sitä ilon kiljahdintaa kun hän näki mut, Aikku-täti, mun Aikku-täti. Se lämmittää sydäntä, se suorastaan pistää siellä roihun palamaan. Me ollaan toisillemme tärkeitä, minä ja Elias, aivan kuten tärkeitä olivat toisilleen Eemeli ja Aatu.  Sinä ja minä Aatu, sinä ja minä.

Me mentiin Eltsun kanssa junalla meille ja matkalla ehti kertomaan päivän kuulumiset ja vähän muidenkin päivien kuulumiset. Kertoi kuinka aamuisin syö kotona puuroa ja leikkii leluillaan ja joinakin aamuina ei ehkä jaksa kerätä lelujaan vaikka pitäisi. Isi oli sanonut vievänsä ne naapurin lapsille joten siellä ne nyt sitten ovat. Vieressä istuvaa vanhempaa rouvaakin nauratti ja itselläkin oli tietty naurussa pitelemistä. Muistan vaan eräänkin kerran kun keräilin niitä lasteni leluja ja laitoin niitä piiloon. Sitä oli kai turhan usein tapahtunut, kun tytärkin sitten joskus sanoi, että sä äiti aina vaan sanot ja sitten me saadaan taas takasin.

Me rakennettiin junarataa ja leikittiin pikku autoilla. Ja tietty me syötiin, Eltsu on siinä ihan tätiinsä tullut. Ruoka maistuu lähes aina, varmaan jos herättäis yöllä ja kysyisi maistuuko peruna, se maistuisi. Kävimme kaupasta hakemassa vanukasta, Paula-vanukasta. Siitä me keskusteltiin enemmänkin, Paula-vanukkaasta. Sitä haluttiin, sitä odotettiin mutta ei oltais maltettu lähteä sitä hakemaan. Sanoinkin, että jos me sitä halutaan, pitää se käydä hakemassa kaupasta, se ei kävele meille soittamaan ovikelloa. Ja olispa hassua, jos ovikello soisi ja oven takana olisi Paula-vanukas. Eltsu sanoi: "Aikku-täti, olet höperö." Olen höperö-täti ja sitäkin ylpeydellä.

Otimme myös toisistamme kuvia :)

Kävipä myös niin, että Wilma (vanha rouvamme) oli yöllä pissinyt matolle ja tietty Eltsu astui siihen. Hän kysyi: "Aikku-täti, miksi minun sukkani on märkä?" No voi sentään, Wilma on pissanut matolle ja astuit sen päälle. Hyvin pohtiva ilme nuorella miehellä, hän on astunut koiran pissaan. Pyysin vaihtamaan sukan ja hän vaihtoi, toisen sukan, mutta ei toista. Kysyttyäni, miksi vaihdoit vain toisen sukan katsoi minua pitkään ja sanoi: "Aikku-täti, ei minun toisessa sukassa ole koiran pissaa." Mä jotensakin näen samoja piirteitä lapsen logiikassa kuin miesten logiikassa. Mitä sitä tosiaan vaihtamaan molempia sukkia kun vain toinen on märkä. Totta tosiaan joo.

Niin meni tosiaan elokuinen lomani poikani koiraa Arttua hoitaessa. Tämän loman viimeisenä päivänä päätin, että seuraava päivä tulee olemaan myös Wilman lähtö päivä. Sen takia tämä kirjoitus jäi silloin kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Wilman aika. Mutta olen niin onnellinen jokaisesta hetkestä mitä saimme Wilman kanssa kokea. Hän opetti ja kasvatti mua ihmisenä. Hänellä tulee olemaan aina paikka sydämmessäni,she was nro 1. 

Jotta ei ihan menneitä muistella, niin kerron tästäkin hetkestä. Olen ollut tän viikon "hoitovapaalla", kun vauva tuli taloon. Meillä on tässä vipinää riittänyt, ulkona ollaan juostu tossut ja tassut kuumana. Wertti on sitä mieltä, ettei aamut ole häntä varten eikä hän aamuja varten. Käymme kovalla itkulla tekemässä pissan ja sitten hihna kireänä takaisin sisälle. Olenkin nyt tehnyt niin, että käymme tekemässä (hän tekee) pissan ja sitten kotiin. Käyn suihkussa, juon kahvin ja takas ulos. Sitten me hyvällä tuurilla saamme käveltyä jo 100m lenkin, siis jos herraa sattuu huvittamaan, aina ei satu.

Olemme tällä viikolla harjoitelleet juttuja mitä viime viikolla opeteltiin pentukoulussa. Olemme myös käyneet junalla ajelemassa ja se vasta jännää olikin Wertin mielestä. Aluksi vähän itkettiin ja yritti kaivautua Mamman takin sisälle ja sitten rauhoittui. Tikkurilassa rullaportaat oli aivan kauhistus, niitä itki sydäntä särkevästi. Takaisin päin tullessamme osasi olla jo aika coolina.

Perjantaina kävimme myös tervehtimässä koirakavereita Vantaanpuistossa ja näimme myös Wertin mamman. Werttiä ujostutti aluksi kovasti, mutta hyvin lähti leikkeihin mukaan. Omaa emoaan ei oikein halunnut itseään haistelemaan vaikka emo kuinka yritti. Aivan kuin Wertti olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi. Vähän noloo kun tuut siihen, mä olen sentään iso poika jo." Paikalla oli myös Werttiä kolme viikkoa vanhempi Nekku joka on itse asiassa Wertin täti. Hän taas ei oikein välittänyt Wertin liiveihin tunkeutumisesta. Hän taas oli sen näköinen, että: "Mee hei kakara nyt kauemmaksi siitä. Ja me ei sit todellakaan tunneta toisiamme jos joku sattuu kysymään. Ja sukua ei ainakaan olla."

Ens viikolla pitää lähteä jälleen töihin, ihan kauhistuttaa miten Wertti pärjää kotona. Jotta tuntisi olonsa vähän turvallisemmaksi, ostimme hänelle oman pienen yksiön. Siellä hänellä on katto päänpäällä ja seinät ympärillä, josko ei pelottaisi ihan niin paljoa sitten. Mammaa hirvittää se pissan määrä mitä kotoa löytyy tullessaan kotia. On vähän eri asia olla kotona ja käyttää tunnin välein ulkona, kun olla yksin kotona ja kukaan ei käytäkään ulkona. Saattaa Wertti olla ihmeissään, se me nähdään ens viikolla. Palataan silloin asiaan.

Ps. Werttiä voi seurata halutessaan myös IG:ssä, nimimerkillä Werttiperroboy :)