Sivulause ja päälause

Tiistai 22.11

Edelleen vapaalla. Mä niiin rakastan arkivapaita. Tänä aamuna ajatuksena oli mennä taas sauvakävelemään, mutta jumiudunkin sohvalle katsomaan Netflixiä ja sieltä sarjaa Breaking Bad. Katsoimme sitä jossain vaiheessa paljonkin ja sitten se jäi. Nyt muistin jälleen sen olemassa olon ja jatkan katsomista. Neljännen kauden puolessa välissä ollessa, alkaa se jo toistamaan itseään kuten sarja kuin sarja. Mutta onhan se katsottava loppuun, miten käy metamfetamiinin keittäjille.

Aamupäivällä saan aikaiseksi mennä salille jalkoja kiusaamaan. Jälleen toistelen itseäni kuin vanha grammari, mutta hyvän treenin saan aikaiseksi. Ja siinä tehdessäni ihmettelen mikä hitto täällä oikein haisee. Katselen ympärilleni, ei näy ketään. Haju seuraa mua ja sitten tajua. Juma, sehän olen minä ja tuoksun haisen hielle. Melkein alan tanssimaan, naurattaa ja ilo on ylimmillään. Mä hikoilen, jabbadabbaduu!! Kuka helkatti on iloinen, että hän hikoilee?? Mä, hei mä olen. Olen mä tietenkin hikoillut tän hoidon aikana, mutta se on sellaista kylmää hikeä, ei normaalia. On kuuma ilman hikoilua, tuntuu kuin olisi termostaatti epäkunnossa. Mutta nyt mä hikoilen eli se tietää sitä, että mun aineenvaihduntani alkaa pikkuhiljaa parantumaan ja toimimaan taas. Tästä en voi olla kuin iloinen. Tekis mieli huutaa kaikille, että hei, mä hikoilen. Vaan kun ei ole ketään kelle huudella, pidän siis asian omana tietonani. En edes ilostuta facebook kavereitani näin tärkeällä tiedolla.

Illalla käyn vielä valokuvauskurssilla. Tämä kerta on toiseksi viimeinen ja nyt puhumme opettaja puhuu valokuvauksesta ammattina, mitä siihen tarvitaan ja miten siihen kouluttaudutaan jne. Ei todellakaan ihan ajankohtaista mulle, musta ei koskaan tule ammattikuvaajaa, hyvä jos musta tulee edes amatöörikuvaajaa. En ole saanut edes kameraa otettua laukustaan, en tajua mikä siinä nyt on niin vaikeaa. Ajatuksena kyllä on, että haluaisin kuvat luontoa. Tai maisemaa tai edes jotain. Mutta se, että kamera makaa laukussaan ei paljon edistä mun valokuvaustani.

Pitäisi myös alkaa kartuttamaan visuaalista kirjastoaan. Eli katsella kuvia mahdollisimman paljon. Ja mielellään sellaisia kuvia mitä itse haluaisi ottaa. Eli jos vaikka haluan ottaa kuvia hirvistä, niin sitten googlaan kuvia hirvistä ja katson millaisia kuvia muut ovat ottaneet ja samalla näen mikä on taso kuvissa. Enhän tietenkään halua ottaa huonompia kuvia kuin muut? Tai tiedän mitä tavoitella kun katson niitä. Vaan kuvia katselemalla ei se oma kamera sieltä laukustaan nouse ei, jotain on kai tehtävä.

Tässä kuvassa on nyt selkäesti päälause ja sivulause, huomaatteko?? Päälauseena on hirvi ja sivulauseena metsästäjä vai olisko toiste päin? Tosin kehystä ei juurikaan ole, ei ole etualalla paljon kehystä eikä muuallakaan. Tiedä onko hirvi visuaalisesti oikeassa kohdassakaan, mutta siinäpä se nyt köllöttää enkä ainakaan minä sitä jaksaisi mihinkään siitä siirtää. Vai pitäisikö muka valokuvaaja siirtyä ja ottaa kuvansa toiselta kantilta? Ite ajattelin, että menen sinne metsään ja kuvattavat tulevat mun luokseni. Vähän kuin vuori Muhamedin luokse vai miten se nyt menikään??

Sitten olisi hyvä myös lukea asiasta. Luinkin jo jonkin verran, ostin jopa oman kirjankin huuto.netistä niin ei tarvinnut uusia kirjaston lainaa. Tää tietty vesittää heti sen, kun viimeks sanoin etten osta kirjoja. Olenhan mä ostanut, mutta tämä on kirja johon voi ja kannattaa ja tarviikin palata aina uudestaan. Tästä innostuneena meninkin samantien huuto.nettiin ja ostin toisenkin kirjan. Pitääpä varoa ettei missään vaiheessa vaan kirjoittele autoista, tulee liian kalliiksi.

Myös kuvapankin kuvia on hyvä katsoa ja menenkin sivuille nimeltä vastavalo. Siellä on tosi hienoja kuvia joita voi ostaa jos sellaisia tarvitsee. Sinne voi tarjota omia kuviaan ja sitten he joko hyväksyvät sen sinne myyntiin tai eivät ja sanovat mikä vikana jos eivät hyväksy. En ihan heti olisi sinne kuviani tarjoamassa, mutta eihän sitä tiedä miten sitä joskus innostuu. Kuvaustakin pitää vaan treenata ja treenata, kuten urheiluakin. Mutta millä ajalla sitä kaikkea tekee jos pitää salillakin ehtiä käydä? Vaan jos alkaisi kuvaamaan siellä, treenikavereita? Mitähän tykkäisivät jos olisin kamera ojossa kuvaamassa heitä heidän kyykätessä tai penkkipunnertaessaan? Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

Keskiviikko 23.11

Niin meni vapaat ja on aika taas mennä töihin. Mikäs sinne tietty mennessä, kun siellä viihtyy, on maailman parhaimmat työkaverit ja työstään tykkää. Nyt kun aivot ovat jälleen omat, ajatukset ovat selkeitä eikä sytostaateilla marinoituja, on työkin taas mukavaa ja nautin siitä. Joten olenkin tyytyväinen etten sattunut saamaan uutta työtä. Tietty jos olisin sen paikan saanut, olisin varmaankin toista mieltä, mutta nyt olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja tää ei ole kuten ketulla, eli happamia pihlajanmarjoja.

Töissä saan näppärästi haettua myös influenssarokotuksen. Taisin jo aiemminkin mainita, etten sitä koskaan ota, en ole oikeasti ottanut sitä kertakaan. En sikaa vastaan, en lintua vastaan, en nautaa vastaan enkä vihanneksia vastaan. Hah, olinpas taas hauska. Mutta nyt siis otan rokotuksen, en vaan halua ajatella heittäväni henkeä influenssan takia jos syövän nyt selätän. Ei tosiaan tunnut kovin mukavalta ajatukselta. Piikki tuli siis käsivarteen, nyt jäädään odottamaan saanko jotain kammottavaa influenssaa tai muuten vaan flunssaa. Olenhan normisti super terve ihminen, en sairastele mitään joten toivotaan että välttävät mua tänäkin vuonna.

Oli tarkoitus mennä töiden jälkeen ystäväni kanssa kahville. Laitan hänelle viestiä, tänään kahville, muistathan. Ei tullut vastausta, mutta en sitä välttis odottanutkaan, kun tiedän toisen työn olevan kiireistä ja hektistä. Menen sovittuun kahvilaan ja kiertelen ympäriinsä, ei näy vielä. Otan kahvin ja laitan uuden viestin, täällä ollaan. Heti kohta soikin puhelin ja ekana kuuluu: "voi perk..." Hän oli unohtanut koko asian, toisin sanoen unohtanut mut. Wtf?? Unohtanut mut?? No, hänellä oli ihan hyvä meriselitys asialle, en sitä nyt tähän avaudu, mutta mulle meni ainakin läpi. Tosin tää ei poista sitä tosiasiaa, että mut unohdettiin joten seuraavalla kerralla HÄN saa tarjota mulle kahvit. Eikös ole ihan reilua??

Illalla sitten päivittelen blogia. En katsele yhtään Breaking Badia vaikka se onkin vielä kesken. Vaikka johonkin jääkin koukkuun, ei se oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että sitä tarvitsisi joka ilta tehdä. Mitään pelejähän en voi alkaa pelaamaan, koska koukutun niihin täysin. Aikoinaan, ekalla tietokoneellamme oli peli nimeltä backman. Pelasin sitä niin, etten nähnyt tai kuullut tunteihin mitään. Hakkasin sitä koko aika, aina vaan uutta ennätystä jahdaten. Ja entäs sitten tetris, sitäkin pelasin sormet ruvella, aina vaan piti pelata lisää ja lisää, palikat kai tulivat uniinkin. Nyt jo tiedän välttää pelejä, ne ei vaan sovi mulle.

Ja liika tölsän tuijotus ei sovi mulle kans, joten hyvä pitää taukoa siinäkin. Saatan kyllä katsoa putkeen jotain sarjaa vaikka illasta aamuun, mutta töissä käyvänä se ei kovin viisasta, ainakaan jos joutuu aamusta heräämään töihin. Joten tänä iltana päivittelen vaan blogia. Tänne ei onneks ole niin paljon kerrottavaa, että siinä menisi aamuun saakka tai siihen jäis koukkuun. Ehkä lukemiseen jää koukkuun? Jaa, saattaa olla, itse kun en tätä lue niin vaikeaa sanoa. Pitäiskö aloittaa?