Valkun kans treeniä ja mahtavaa fiilistä

Torstai 26.8.

Tätä päivää olen odottanut melkein kolme kk, päästä valmentajani kanssa treenaamaan. Kesäkuun alussa mulla meni nilkka ja sen jälkeen en ole hänen kanssaan treenannut. Ennen treenasimme kaks kertaa viikossa joten tämä tauko on ollut todella pitkä. Mutta tänään siis pääsen, fiilis on aivan katossa. Sitä ennen kuitenkin fyssarille sekä labraan menoa.

Fyssari aukoo jälkeen kättäni. Tekee todella kipeää, mutta samalla mä nautin siitä kivusta. Joka kerta kun hän saa sen ihanan äänen kuuluville, sen oksan katkeamisen napsautuksen, niin se helpottaa mun kiristystä ja kipua. Sen takia nautin joka kivusta mitä saa aikaiseksi ja nyt saadaan niitä kiitettävästi. Sanoo, että tässä vaiheessa hoitoa yleensä käydään enään kerran kahdessa viikossa ja aletaan pikku hiljaa lopettelemaan, mutta ei mun tapauksessani. Joudun käymään viikoittain vielä jonkin aikaa, jotta käsi saadaan parempaan kuntoon. Saan myös lähetteen kompressio hanskaan sekä hihaan joita alan sitten pitämään estämään turvotusta. Kaikki apu käden suhteen on todellakin enemmän kuin tervetullutta! 

Fyssaria jälkeen menen labraan, koska ensi maanantaina mulla on treffit jälkeen myrkynkeittäjän kanssa. Sitä ennen käydään aina labrassa, seurataan veriarvoja kuten maksaa, kalsiumia, hemoglobiinia jne. Menen Kirran labraan, mutta vastaanotto on tyly, jos et ole varannut aikaa ei ole tulemista. Neuvoo menemään Kamppiin ja sinnehän minä sitten suunnistan. Onneks on aikaa käydä siellä ennen treffejä Valkun kanssa. 

Kävellessäni näen soittokunnan kävelemässä pitkin Espaa. Ovat siis tulleet selkeästi juhlistamaan tapaamistani Valkun kanssa. Sitä sietääkin juhlistaa!!

Kampin labrassa olikin sitten muutama ennen mua. Kaivaessani eväät esille (jogurttia ja marjoja) saan taas paheksuvia katseita. On meinaan kumma, että syödessäsi julkisella paikalla jotain sua kummeksutaan. Paitsi jos se jokin on esim. kolmioleipää/ sämpylää/ croissantia/ pullaa tai jotain muuta höttöä niin silloin se on sopivaa, varsinkin jos hörpit niiden kanssa ostetun kahvin pahvimukista. Mutta jos sä kaivat esille vaikka salaattisi junassa, niin ootas vaan, niin voit melkein laskea ne sua osoittavat paheksuvat sormet jotka sua osoittelee, hyvä ettet kuule ääneen niitä soo soo kommentteja. Eikä tää jogurtti/marja kombo tuonut yhtään sen ystävällisempiä katseita, varsinkaan kun join sen seurana vettä enkä suinkaan kahvia pahvitötsästä.

Junassa ei saa syödä, ainakaan mitään terveellistä!!

Vastapäätäni istui kaksi vanhempaa rouvaa. Sain heidät muutamankin kerran kiinni siitä, että mua tuijottivat. Käänsivät äkkiä päänsä kun katsoin takaisin. Teki mieli sanoa ääneen, että syöpää sairastan ja siitä johtuen tukka lähtenyt vaan ei perskules soikoon lähtenyt ruokahalu. Joutuu näin julkisilla paikoillakin syömään, eikös vaan olekkin huonoa käytöstä?? Vähän samanlaista kuin tuijottelis ihmisiä, vai mitä olette mieltä?? Jätin sanomatta, toisia ilmeisesti kauhistuttaa nainen joka julkeaa kulkea pää kaljuna. Voi voi, mä kehtaan ja aivan hiton ylpeänä kuljenkin. Sano siihen just kuka tahansa mitä vaan tai tuijotelkoon vaikka silmät päästään. On meinaan tasan heidän ongelmansa eikä mun!!

Mun edellä on vaatimattomat 26 hlöä. Onneks näytteiden ottajia on paljon ja pian onkin mun vuoroni. Niin ainakin luulen ja menen vastaanottokoppiin. Riisun paidan ja hämmästys oli suuri, kun hetken päästä ovi aukeaa ja mies ryysii samaan koppiin närkästyneenä, että eikös tämä koppi ole numero 3 ja numero 126? Joo, on se ja se on mun numeroni, mikä siis ongelmana? Ongelmana oli se, että mun numero oli vasta 127 ja jouduin todella nolona poistumaan paikalta. Siinä se julkisesti syövä kehtaa vielä etuillakin toisia, ei kerta kaikkiaan mitään käytöstapoja. Nolotti, kokeet saadaan otettua ja luikin paikalta takaoven kautta (ei vaan, menin pokerina pääovesta).

Vihdoin pääsen salille ja näen jo kaukaa Valkkuni. Hänellä ohjaus menossa, en välitä vaan halaamme saman tien. Uskomattoman hyvä fiilis nähdä häntä, hymyni saa varmaan hakata taltalla naamastani tämän jälkeen. Aloittaessamme päivitämme kuulumiset, hän on dieetillä sillä kisat ovat kohta jo ovella. Lokakuussa pääsemme kannustamaan hänet voittoon.

Kengätkin ovat odottaneet mua nää kuukaudet.

Olen tässä tauon välissä laittanut välillä viestiä missä mennään, mutta kerron pääpiirteittäin kuulumiset. Palo päästä tekemään voittaa kuulumisten vaihdon, päästävä hikoilemaan ja tuskailemaan, että tätäkö tää taas olikin, tätäkö mä olen kaivannut. Ja just sitähän se on, se tunne kun lihakset huutaa tuskasta, ne polttaa, ne kärsii, ne valittaa. Hiki valuu päästä ja sun tekis mieli kääntyä ja lähteä kotiin. Ethän sä tietenkään lähde, vaan kysyt joko jatketaan. Ja se tunne kun saat tunnustusta tekemisestäsi, sun tekniikat on tauon aikana parantuneet vaikka ei niissä ennenkään ole vikaa ollut. Kuulet olevasi terästä, olet super, olet kaikkea hyvää. Sä et ole vain syöpää sairastava, vaan sä olet kaikkea muuta, vaikka sä olet myös kalju.

Mutta mitä hittoa syövästä, kaljusta, lihomisesta, nesteen kertymisestä, käden turvotuksista? Näillä ei ole mitään väliä, sä saat tehdä sitä mitä sa rakastat, sitä mistä sä nautit ja mistä sä saat energiaa. Sä tiedät eläväsi, fuckyn syöpä, sä et mua voita. Voisin huutaa sitä koko maailmalle, fuckyn syöpä, se olen minä joka voitan tän erän!! Ja seuraavan ja joka saakelin matsin jos haluat mua vielä joskus haastaa uusintaan.

Saamme Valkun kanssa hyvän treenin aikaiseksi. Emme revittele, emme hae mitään enkka painoja vaan teemme hyvän treenin lihaksia kuunnellen ja omaa jaksamisen ehdoilla. Huomaan, että hapenottokyky ei ole samaa luokkaa kuin aiemmin, mutta ei kai se voikaan olla. Täytyy välillä itselleen muistutella, että saan kuitenkin myrkkyä kehooni, se ei ole ihan verrattavissa suolaliuokseen tai antibioottiin. Lihakseni saadaan ajettua loppuun, kauhulla odotan miltä seuraavat päivät tulevat tuntumaan.

Lopuksi otetaan yhteinen kuva meistä ja julkaisen sen vase pookissa. Laitan sekä omille sivuilleni, että ryhmään jossa olen, nimeltään ”tääonmunjuttu”. Saan valtavasti kannustavia viestejä, tsemppiä ja rohkaisevia sanoja. Monet jopa lupasivat ottaa hattunsa päästä kunnioituksesta mua kohtaan, siitä etten anna periksi vaan jatkan samaa elämääni kuin ennenkin. Olen positiivinen, asenteeni on hyvä ja tästä selvitään. Vuoden päästä olen elämäni kunnossa täyttäessäni 50v. Mikä se tulee olemaan, sitä ei kukaan tiedä, mutta aivan saatanan hengissä mä tulen ainakin olemaan, se on varma!! Tästä siis jatketaan, yhteisillä treeneillä sekä tietenkin itsekseen tehden. Hyvällä sykkeellä, hyvällä ja positiivisella mielellä.

Minä ja mun ihana Valkkuni

 Olen muuten merkannut jo joitakin vuosia liikuntani Heiaheiaan. Kirjaan liikunnat aina ne tehtyäni ja saan sieltä virtuaaliasia mitaleja. Ne muuten kannustaa liikkumaan lisää. Joka lajista saat mitalin kun olet tehnyt sitä 10x, 25x, 50x, 75x, 100x jne. Mulla on tälle vuodelle kertynyt yhteensä 200 liikuntakertaa. Salia olen tehnyt tänä vuonna 96x, joka on tietenkin suunniteltua vähemmän koska tuli kuukauden tauko saleiluun leikkauksen jälkeen. Kävelyä on 32x, sauvakävelyä 28 jne. Yhteensä siis 200x ja mun tavoitteeni oli tälle vuodelle 300x. Saapi nähdä pääsenkö tavoitteeseeni, kokeillaan päästä. Riippuu paljon vielä siitä millaisia päiviä tulee hoitojen jälkeen olemaan, joudunko ihan vuodepotilaaksi. Jos et ole vielä kokeillut heiaheiaa, niin nyt on hyvä aika käydä kokeilemassa. Sitten pyydät mua siellä kaveriksesi, niin pääsemme toisiamme kannustamaan viestein ja kuvin. Tule mukaan. Täältä löydät lisää tietoa.

Itse merkkaan liikunnaksi vain sellaisen missä tulee hiki tai vähintään kestoltaan pitää olla 30min. Jos on vaikka päivässä kaksi kertaa 20min kävelyä, kuten työpäivinä tulee, niin yhdistän ne ja saan siitä yhden kerran. Ehkä vähän epäreilua ja pelaamista, mutta näin olen nyt tehnyt. Taidan olla itseni huijaaja.

Perjantai 26.8

Tänäänkin on hyvä päivä treenata joten menen salille tekemään olkapäät/ojentajat ja vatsat. Käsi pysyvät hyvin mukana kun se on eilen avattu ja nesteet taas kiertää siellä edes jollakin lailla. Tällä kertaa keskityn treenaamiseen enkä niinkään itseni kuvaamiseen, mun kuvat salilla on taidettu jo niin nähdä. Ja eihän salille mennä itseään kuvaamaan ellet satu olemaan 18-28v neitonen joka on menossa kisaamaan tai muuten vaan pitää esitellä somessa kroppaansa bebaansa. Mun ei tarvi, se on iso ja se on rasvanen, turhia esittelyitä se ei kaipaa.

Ollessani Wilman kanssa iltapäivällä ulkona kuljen leikkipuiston ohitse ja korvaani särähtää ikävästi huuto, lällätys suorastaan: ”Sulla ei ole hiuksia, sulla ei ole hiuksia.” Kieltämättä tuli oitis sellainen koulukiusattu olo, kuin olisit lapsi ja sua haukutaan ääneen ja kaikilla on olevinaan kovin hauskaa paitsi tietenkin sulla, kiusatulla. Huutelija oli n.8v tyttö. Päässäni taisi napsahtaa, käyttäydyin hyvin aikuismaisesti ja huusin takaisin: ”Oliko se jotensakin sun ongelma?” Joo, myönnän ettei kovin fiksua käytöstä aikuiselta, mutta mä en päässyt siitä kiusatun olostani mihinkään. Sitten sieltä kuului, että sä kiroilit äsken. Anteeksi mitä, milläköhän lailla mä kiroilin, itse en huomannut mitään. Toinen tyttö vastasi, etten se minä ollut joka huuteli vaan toi toinen. Aivan sama, en jatka tätä touhua vaan jatkan matkaani. 

Tietenkin tuli sitten mieleeni, että olisi pitänyt mennä juttelemaan tyttöjen kanssa siitä, mitä vieraille huudellaan ja ennen kaikkea siitä mistä saattaa johtua ettei kaikilla ole niitä hiuksia. Mutta koska olin Wilman kanssa ja leikkipuistoon ei saa koiran kanssa mennä, niin tyydyin laittamaan oman kylän facebook ryhmään asiasta. Toiset ymmärsivät ponttini, keskustelkaa vanhemmat lastenne kanssa erilaisuudesta. Minun itsetuntoni ei heilahda kaljuudesta, tämä eka kerta vaan kolahti vähän liian kovalla kouralla. Ens kerralla osaan sitten olla aikuismaisempi ja jättää huutelijat omaan arvoonsa tai keskustella asiasta, mikä tilanne sitten silloin mahtaa ollakin.

Illalla tulevat poikani ja ihana miniäni kylään. Ovat käyneet etelässä ja toivat tuliasia. Saan aivan ihanan peilin, siinä lukee: My Mom, If you don´t believe in miracles, you haven´t met my mom. Tää oli niin kaunis, meinasin itkeä saadessani sen. Miten paljon mä rakastankaan mun lapsiani, aikuisia honeypalleroitani!! <3 <3

Pelaamme Aliasta, minä parinani Ukkokulta ja poikani miniän kanssa. Saamme aikaiseksi todella paljon ääntä, tai siis minä ja poikani saadaan. Miten voikin olla vaikeaa tajuta mitä sä selität toiselle. Ukkokulta ja miniä nauraa, että hyvin ollaan poitsun kanssa samanlaisia. Kumpi tullut kumpaan, sitä sietää miettiä. Kokeilemme myös vaihtaa paria, minä poitsun kanssa ja meillä menee oikein hyvin. Hyvin ymmärretään toisiamme. Siinä sen näkee, että 26v yhteistä taivalta on pikkasen enemmän kuin 10v yhteistä taivalta. Mutta onneksi meille jokaiselle on tulossa vuosia lisää, vielä todella todella paljon. Siihen me luotetaan, siihen me uskotaan, se me tiedetään!! 

Ystävät ovat elämän suola

Tiistai 23.8

Tää päivä aloitetaan reippaillen eli mennään ystävän kanssa portaita ravaamaan. Ei, nyt ei juosta niitä vaikka se olisi kuinka hyvää rasvanpolttoa. Nyt ei vaan pysty ei kykene. Tässä hoitojen aikana pakko antaa itselleen siimaa ja armoa, toteuttaa sitä kuuluisaa itselleen armollisuutta josta kirjoittelinkin täällä. Nyt kävellään portaita ylös ja alas, yhteensä viisi tai kuusi kertaa. En pysynyt laskuissa, alkaa oikeasti pää pehmetä. Mutta ei väliä, hiki tuli ja seura oli hyvää, tarvitaanko hyvään aamuun muuta? Ei mun mielestä. Paitsi tietty aamupalaa, sitä ihanaa puuroa jonka joukossa munanvalkuaista ja marjoja. Jos et ole vielä kokeillut tätä yhdistelmää niin kannattaa kokeilla nyt viimeistään.

Ei ollut kameraa mukana joten nämä kuvat ovat googlesta :-)

Aamupalan jälkeen istahdan sohvalle ja kirjoittelen blogia. Tähän saa yllättävän kauan aikaa menemään vaikka ei uskoisi. Tää on terapeuttista, tää on hyvä tapa jäsentää ajatuksiaan ja saada tätä paskaa pois sisältään. Mutta on tää myös aikaa vievää, kirjoittaa, lisätä kuvia, hakea kuvia jos ei niitä itsellä satu olemaan (jostain syystä mulla ei ollut kamerassa esim Uchimuran kuvaa, omituista), mutta silti mä tykkään tästä enkä valita. Kunhan huomautin.

Olen eilen myös ostanut kananpojanjauhelihaa (Ukkokullalle sanoin ostaneeni kananpojanbroileria) ja siitä pitää vääntää ruokaa. Se saa kaverikseen sipulia, paprikaa, papua ja dolmiokastiketta. Siitä tulee hyvää, kokeilkaas vaikka. Samalla keittelen riisiä, tuota jumalten bodareiden ruokaa. En varmaan koskaan kyllästy tuohon Aasian kaupasta ostettuun jasminriisiin. Se vaan on niiiiin hyvää!! Sitä tuleekin sen verran, että riittää pakkaseenkin. Näin on taas muutaman kerran ruoat taattu. Esim huomisen kun olen menossa muutaman ystäväni luokse kylään. Tosin eri aikaan, toiselle aamupäivästä ja toiselle ilttapäivästä. Vähän kuin iskisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Paitsi nyt on kyse ystävistäni, ei kärpäsistä. Enkä iske heitä, ainakaan kovaa!!

Illalla menemme Ukkokullan ja Wilman kanssa hakemaan vielä yhden kätkön. Koko tiimi siis kasassa. Menemme paikanpäälle ja siinä missä kätkön pitäis kuta kuinkin olla seisoskelee pariskunta. Ukkokulta alkoi häveliääksi ja hänen mielestään jatketaan matkaa ja tullaan, hän tulee toiste hakemaan sen. Minä taas en todellakaan ole häveliäimmästä päästä joten menen ja katsastan paikat ympäriinsä, pyörin pariskunnan ympärillä kuin perskärpänen, mitäs eivät väistä. No, koska en voinut heitä tönimäänkään alkaa niin jouduin luovuttamaan ja toteamaan, ettei tällä kertaa löytynyt. Lähdemme pois ja hetken päästä pariskunnan mies huutelee peräämme, että täällä se kätkö on. He olivat sen löytäneet juurikin siitä paikasta missä olivat seisoskelleet ja ystävällisyyttään kutsuivat meidät osingoille. Mehän käytiin merkkaamassa nimemme lokikirjaan ja näin olimme taas saaneet yhden kätkön hoidettua. Vielä ehkä miljoona pari hakematta, onneks tässä on loppu elämä aikaa. Mihins tässä kiirettä??

Keskiviikko 24.8

Aamusta aikaisin ylös, tänään lähden ystäviä kiusaamaan. Eväät olen laittanut jo eilen valmiiksi. Olen sen verran omissa ruoissani etten edes oleta kenenkään osaavan tarjota mulle mitään. Otan kahvimaidonkin mukaani. Ei kenenkään tarvitse ostaa soijamaitoa vaan mua varten, mulla on auto jolla sitä saa kuskattua vaikka isommankin määrän.

Tunti matkaan ja olen ystäväni luona. Käymme heidän koiriensa kanssa ulkona, syön eväitäni, juomme kahvia ja herkuttelemme hänen tekemällään raakakakulla joka oli ihanan raikkaan makuista, ei liian makeaa. Ohjeen saa netistä halutessaan, kakun nimeä en tosin tiedä. Aika kuluu nopeaan ja sitten ystäväni pitääkin lähteä jo asioilleen ja minä jatkan kans matkaani. 

Menen ensin sauvakävelemään entisille hoodeilleni, kierrän lentokentän ja ihastelen entistä kotiseutuani. Jos sieltä jotain näin kymmenenvuoden jälkeenkin vielä kaipaan niin harjua ja mahtavia lenkkeilymaastoja. Täällä niitä ei ole ole, ei samanlaista harjua ja lenkkimaastoa, ei ainakaan suoraan ovelta lähdettyä. Mutta täällä on sitten lyhyempi matka töihin, juna millä sinne kulkea ja vielä huomattavan paljon nopeammin. Ja ennen kaikkea, täällä on Ukkokulta.

Puunhalaaja

Tälläinen teksti voisi ola meidänkin keittiönseinällä, varo lentäviä lautasia :-)

Lenkin tehtyäni on aika mennä seuraavaan kyläpaikkaan joka on toisen ystäväni luona. Taas saan kahvia (onneks otin omat maidot mukaani) juttelemme kuulumiset ja syöpäasiat jne siinä kahvin lomassa. Mietimme miten se syöpä on juurikin minut löytänyt. Ei ole aiemmin löytänyt ketään sukulaistani, ei läheltä eikä kauempaa. Tai kovin kauas en tiedä, mutta joo, tietääkseni olen ainoa suvusta kenelle tämä on iskenyt. Joten kysymys kuuluu, miten se minut löysi? Keksin hyvinkin nopeaa vastauksen, kumma ettei ole aiemmin käynyt mielessäni. Keltaisilta sivuilta, sieltä se on mut bongannut. Ystäväni sanoo, että oliko sitä pakko olla niin saatavilla, ihan keltaisilla sivuilla ilmoitus. Mutta se on tätä nykyaikaa, aina pitää olla tavoitettavissa ja saatavilla, syövällekin. Se on nykyajan kirous, pitää olla tavoitettavissa 24/7. Paitsi mä en ole, mulle on turhaa soitella klo 22 jälkeen. Jos joku kuolee yöllä, en mä häntä henkiin saa ja ehdin kuulla asiasta aamullakin. Jos mulle käy huonosti, ehditte tekin kuulla sen aamulla, älkää menettäkö yöunianne sen takia. Ja älkää laittako ilmoitusta keltaisille sivuille, kutsumattomatkin vieraat teidät tavoittaa. Sellaiset kenellä ei olisi niin väliä, kuten Simo.

Kahvien ja kuulumisen vaihdon jälkeen lähdemme kiertelemään vanhoja kotinurkkiani eli lähdimme kylille, kuten paikallisten on ollut aina tapana sanoa. Paikat ovat hiukan muuttuneet taas viime näkemän, tullut jotain uutta ja lähtenyt jotain vanhaa pois. Käymme samalla ihastelemassa muutamamassakin paikallisessa kirpputorilla kuinka ihanan kaunista krääsää ihmiset myyvät luullen saaden niistä huippu hintoja. Välillä tekis mieli jättää lappu jossa lukisi: ”järjen käyttö salittu tai järki hoi, älä jätä.” Mutta enpä ole koskaan jättänyt ja saattaa olla, etten koskaan edes jätä. Niin, tuskin jätän!! Käymme vielä kaupassa ja sitten suuntaamme hänen luokseen takaisin. Syön vielä loput eväistäni ja sen jälkeen on aika taas sanoa heipa hei, seuraavaan kertaan.

Ajelen kotiin päin, hyvinkin tuijottaen silmä kovana nopeusmittaria sillä nyt ei toista sakkoa kiitos, pääsen perille ehjänä ja yhtenä kappaleena. Matkalla venytän kättäni auton kattoa vasten, ranteelle tekee niin hyvää saada venyä. Huomenna fyssari joka sitä taas availee, mä niin odotan sitä. 

Ja on jotain muutakin mitä odotella, meinaan huomenna menen valkkuni kanssa treenaamaan. Toisaalta vähän hävettää mennä, koska paino on noussut ja kevään jälkeisestä dieetin olotilasta ei ole tietoakaan. Toisaalta hän kyllä tietää mitä tässä on menossa ja varmasti viis veisaa siitä miltä nyt näytän, hänelle on huomattavasti tärkeämpää se, että olen hengissä ja hyvässä voinnissa. Tässähän on tosiaan melkein kolme kuukautta mennyt viime tapaamisesta, nyt se päivä on just täällä kun taas tavataan. 

Piti käydä kotiparturissa vielä ennen huomista, ajoin höylällä ainakin millin vekin päähäni. 

Niin se aika menee, enää ei kovin kauaa siihen kun mullakin nämä myrkytykset ovat ohitse ja sitten mä saan taas alkaa elämään. Vaan tosin olen mä elänyt tässä koko aika, oli hoitoja tai ei, ne ei ole mua estäneet viettämästä elämää mitä olen halunnut. Samalla lailla olen lenkkeillyt (no okei, vähän vähemmän kuin aiemmin, mutta lenkkeillyt kuitenkin) ja käynyt salillakin, ei mua ole tämä sairaus eli Simo estänyt tekemästä sitä mitä haluan. Niin kauan kuin pää pelaa ja jalat kantaa, niin kauan mä liikun. Ja kun ne lopettaa, pyydän Ukkokultaa mua viemään pyörätuolissa, jättää sitten vaikka pihalle istumaan muiden ihmettelyn kohteeksi. Jos siis näette mut ”kylillä” istumassa pyörätuolissa rahakuppi kädessä niin tiedätte, että Ukkokulta on tuonut mut tienaamaan, joutilas muija töitä tekemään.

Näiden tilalle voit miettiä mut ja Wilman :-)

Itseään toisteleva gramofoni

Sunnuntai 21.8

Viimeinen päivä olympialaisia. Alkaa ahdistamaan jo pelkkä ajatuskin. Mutta onneks olen ollut kaukaa viisas ja nauhoittanut lähetykset. Tosin saattaa olla, ettei niitä tule katsottua, mutta onpahan varalle. Kyllä mä painonnoston ja taekwondon katson, ne mitä jääneet katsomatta. Mutta muut saattaa ehkä jäädä katsomatta. Ei kun pitäähän mun katsoa telinevoimistelu, tiedä vaikka näkisin Uchimuran ja hänen pöheikkönsä.

Tai sitten mä ihailen vaan tätä kuvaa aina välillä :-)

Katsomme Ukkokullan kanssa naisten 1500m juoksua. Meinas mennä kahvi väärään kurkkuun, kun katselin osanottajia. Kaikki kunnioitus heille, mutta en ollut ihan vakuuttunut etteikö sinne olisi muutama mieskin mukaan päässyt. Habitus ei nyt ihan naiselta näyttänyt vaan olenkos mä nyt parhain arvostelemaan kenenkään naisellisuutta? Pää kaljuna, toinen tissi puuttuu ja hametta en suostu käyttämään koskaan, vaan mut näkee aina farkuissa ja hupparissa. Joten en ehkä ole se, joka voi ensimmäisen kiven heittää!!

Lähdin salille rakentamaan lisää lihaa (hope so) vaikka ei se tässä tilanteessani taida olla kovin realistinen ajatus. Vaan ei väliä, mulle pääasia on se, että mä saan tehdä sitä mistä mä tykkään ja mielellään tietty hyvässä voinnissa. Ja hyvin tässä ollaan voitu, ei vaan edelleenkään sivuoireet ilmoittele itsestään. Särkylääkettä en ole ottanut senkään vertaa kuin ekan tiputuksen jälkeen, ei vaan ole ollut tarvetta. Ja ei niitä tietty turhaan napsita, olen aina vältellyt särkylääkkeiden syöntiä. Vaan nyt ei saa, otettava on kun särkee vaan kun ei särje. Olen kuin itseään toisteleva gramofoni, tässä tilanteessa mielelläni olenkin.

Salilla olen jälleen yksin, missä kaikki oikeasti ovat? Vielä on kesää jäljellä joo, mutta aikas pian on taas se joulu ja silloinhan pitää jokaisen olla taas tikissä. Yleensä salit pullistelee porukkaa elokuussa kun aletaan sulattelemaan niitä kesällä hankittuja kiloja ja ei meinaa sekaan mahtua. Syyskuussa onkin sitten taas ne samat vanhat pierut paikalla jotka ei vaan tajua pysyä poissakaan. Taidan lukeutua jälkimmäisiin. Vaan saan mä itseni seurassa hyvän selkä/takareisi treenin väännettyä ja tietty samalla parit kuvat otettua. Onpas musta tullut narsisti, kohta saa tää loppua.

Koska sain hyvän treenin taas taputeltua ja samalla taputtelin itseänikin olkapäälle ja taisin jopa itseäni hiukan kehaista. Ei sentään, en mä siihen sentään ryhtynyt. Jotain rajaa. Palkitsen kuitenkin itseni ruoalla joka ei tällä kertaa olekaan oma tekemää vaan menemme Ukkokullan kanssa nepalilaiseen ravintolaan syömään. Ja taisin ollakin aikas nälkäinen koska en ehtinyt edes kuvaa ottamaan ennen kuin oli lautanen melkein nuoltu puhtaaksi. Tälläkään kertaa meidän ei tarvinnut pettyä ruokaan, mutta palveluun hiukan petyin. Alkuun emme saaneet kuin yhden sellaisen paperinohuen leiväskän (joku ehkä tietää sen nimen ja kertoo mullekin) ja laskua maksettaessa emme saaneet ollankaan suklaata. Ei sillä, että olisin suklaan perään mutta mulle ne on periaate kysymyksiä. Ne samat leivät ja samat suklaat kuuluu jokaiselle maksavalle asiakkaalle ja mekin maksoimme omat ruokamme. Joten missä suklaa, kysynpä vaan??

Käymme ruoan päälle vielä anopilla kahvilla. Ja pelaamme hiukan korttia. Tällä kertaa emme pääse ratkomaan kuka on kunkku kortinpeluussa sillä hänelle tulee lisää vieraita ja se on hyvä aika poistua takavasemmalle. Ja toisaalta turha siitä on taistella, mä olen kingi. Vähän kuten Ranekin oli ja samalla potkasen vähän seinää kuten paikkakunnalla on tapana.

Illalla käteni turpoaa kuin hyvin noussut sämpylätaikina. Se on oikeastaan aika friikin näköinen ja voin valehtelematta jopa väittää siltä tuntuvankin. Vasta ensi viikolla fyssarille, miten hitossa mä selviän sinne saakka? Etten sittenkin vahingossa lyönyt kädelläni sitä seinää kun piti potkaista? En oo varma, alkaa muisti heikkenemään. Ja näkö. Muukin kuin ulkonäkö. Nää kuuluu asiaan, vai kuuluikohan sittenkään? En muista ja ohjeista ei voi lukea kun ei näe. Enkä muista minne ne olen laittanut. Vai höpötänköhän mä omiani? Ehkä, usein ainakin, ei voi tietää. Eikä muistaa.

Maanantai 22.8

     

Jäi mietityttämään ne sorsat lauantaina. Aamusta heti ennen aamupalaa lähden sauvakävelylle ja päätän mennä Ankkalampi reitin. Siinä kun yhdistyy asvalttia sekä hiekkatietä, jalat kun ei kovin tykkää asvaltista. Suuntaan siis sinne ja ette arvaa mikä iloinen yllätys mua kohtas? Mun sorsat oli tulleet takaisin. Juma, lammessa ui sorsa jos toinenkin ja vielä kolmas ja neljäskin. Mä olin niin fiiliksissä, tästä ei voi tulla kuin hyvä päivä, mun sorsat ovat palanneet!! 

Jäin sitten miettimään missä ne olivat lauantaina olleet kun viimeksi heitä kävin katsomassa ja vaan yhden näin? Ei kai se pokemon niitä ollut kidnapannut? Pitänyt heitä puskassa piilossa? Vai olivatko lähteneet jollekin suviseuroille? Sorsien yhteisille kokoontumisajoille? Tulipa mieleen, että lauantai oli 20.8 ja alkoi sorsastus. Ei hitto, oikeesti? Lähtikö ne sorsastusta karkuun? Tuntevatko sorsat almanakan? Kattovatko kännykästään mikä päivä on vai oliko serkku soittanut toiselta puolelta suomea ja varoittanut, että nyt täällä paukkuu, nyt karkuun. Olen kuullut koirista jotka osaavat kellon, mutta sorsista jotka lukevat almanakkaa? Tää taitaa olla liikaa jo mullekin.

Siellä ne taas on, mun päivä on pelastettu :-)

Tästä tuli hyvä päivä (kiitos sorsien paluun). Aamupäivällä tuli ystäväni kylään ja hän toi mulle ihanat villasukat. Onni on ihanat ystävät!! <3 

Soitin myös fyssarille josko saisin aikaisemmin ajan kuin torstaille jolle oli aika varattu. Käsi turvottaa edelleen, mihinkäs se olis hävinnyt? En saa aikaa aijemmin, käden kanssa pitää nyt vaan pystyä elämään. Yritän sitä jatkuvasti venytellä vaan ei siitä suurempaa apua ole.

Käyn päivällä taas salilla. Nyt en voi kehua hyvällä treenillä koska se oli kaikkea muuta kuin hyvä, johtuen kädestä. Teen kuitenkin sen mitä pystyn eli rinta-ja hauistreenin sekä päälle vatsoja. Päätän jo nyt, että huomisesta tulee vapaapäivä ja seuraava treeni tulee olemaan vasta torstaina jolloin olen fyssarilla käynyt. Ja hyvä treeni tulee omaankin, on piiiiitkäääästä aikaa varattuna Valkulle treeniaika. Me ei olle treenattu yhdessä melkein kolmeen kuukauteen, ei sen jälkeen kun mulla meni se nilkka. Halutessasi virkistää muistiasi voit lukea siitä täältä.

Illalla kysyin Ukkokullalta, onko hänen rakkautensa ja mielenkiintonsa vähentynyt mua kohtaan sen jälkeen kun tissi on leikattu. ”Ei ole, kyllä se alkoi vähentymään heti ekan tapaamisen jälkeen.” ”Olipa kivasti sanottu, kiitos.” ”Hah hah, se oli vitsi. Ei ole rakkaus vähentynyt tissin myötä, ei ne olleet kovin kummoiset ennenkään.” Joopa joo, mitäs kyselin!! 

Treeniä ja pokemonjahtia

Torstai 19.8

Hiukset ajeltu vaan eivätpä lopeta kasvamista takaisin vaikka niin voisi luulla. Ne pitää ajella taas, siili ei tunnu omalta. Vaikka on sitä kiva silitellä, kieltämättä. Mutta muu karvasto ei kasva, tosin en laita pahakseni. Kuka mitään kainalokarvoilla tekeekään, ellei satu olemaan japanilainen telinevoimistelija Uchimura. Satuitteko katsomaan minkä pehkon oli itselleen kasvattanut? Mä olen sitä pelon sekaisin tuntein kauhistellut aiemminkin!! Kunnioitusta herättävä kainalo, huh ja kumarrus hänelle jos jaksaa sitä kasvatella lisää. Varmaan trimmaa sitä pehkoaan päivittäin. Joo, onko Aikulla kenties aiheet hiukan vähissä?? Ei kun karvat vaan on NIIN mielenkiintoista kirjoitettavaa!!

Koska eilinen salitreeni meni niin putkeen/tuubiin/hienosti, menen tänään uudestaan. Nyt on vuorossa jalat. Paikalle päästyäni huomaan, että on kotiin jäänyt sekä liivit että tissi. Normaalisti naisella on liivit päällä ja tissit mukana. Niin mullakin, vaan kun sattuu omistamaan erikseen urheilutissin, soisi sen olevan mukanakin. Vaan kun ei ole, ei tissiä eikä liiviä. Niinpä mä treenaan tavallisilla liiveillä, tavallinen tissi taskussa (liivin taskussa) ja onnistuu se niinkin. Vaan kuitenkin, mä mielummin treenaisin toisen tissin kanssa, nyt hän joutui taas jäämään kotiin toisen kulkiessa mukana. Onhan se epäreiluakin, toinen aina kotona ja toinen aina mukana. Mietipä omalle kohdalles, jos sattuisit olemaan tissi joka jää aina kotiin. Ei kivaa ei.
 Ja jo vain onnistuu treeni näinkin,  hyvä treeni tuleekin. Teen todella pitkästä aikaa maastavetoa, viimeks olen sitä tehnyt 80kg:lla. Enkkani on muuten 100kg vaan siitä on aikaa ja joka menneitä muistelee sitä tikulla silmään. No, teen siis tänään mavea ja painona on huimat 50kg. Säälittävää kieltämättä, mutta tekosyyksi syyksi sanon, että käteni ei ole kunnossa. Voimasta ei vedot jää kiinni, mutta käden ollessa turvoksissa ei siinä ole hyvä pitää versaa. Ja teille tiedoksi jotka ette harrasta voimailua missään muodossa kerrottakoon, että versat on eräänlaiset vetoremmit jotka auttavat tankoa pysymään paremmin kädessä eikä puristusvoimaa tarvitse niin käyttää. Yleensä vedot ei jää kiinni voimasta vaan puristusvoimasta kun ei jaksa pitää tangosta kiinni, tähän auttaa versat. Ja koska ne on ranteissa ja mun käteni joka on turvonnut kuin kohonnut sämpylätaikina ei tykkää puristuksesta. Tässäpä syytä siis kerrassaan. Ja syke nousi kivasti mavessa, jopa sinne 159:n. Eli on kokonaisvaltainen liike, kuningasliikkeeksi myös tituleerattu.

Tuon lärpykkeen ja käden väliin tulee tanko ja jo vain pysyy ote paremmin

Tässä mää jo venyttelen

Taisin unohtaa ottaa happea välillä? Vatsojen treenaaminen voi olla näinkin rankkaa..

Tässä sitä vaan ihmisiä säikytellään :-)

Treenasin pipo päässä ja kuulokkeet korvilla kuten usein treenaan. Tähän ei siis liity kaljuus mitenkään vaan se, että haluan treenata rauhassa. Näin harvemmin saa ketään juttelemaan joutavia viereensä vaan saa todella tehdä itsekseen ja sitten poistua paikalta. Niin tein siis tänäänkin ja pukuhuoneessa sitten tapasin vanhemman kanssatreenaajarouvan, jonka kanssa olen aina muutaman sanan vaihtanut, niin tälläkin kertaa. Hauskaksi tämän kerran teki se, että siinä jutellessamme mulla oli pipo päässä. Sitten otin sen pois samalla kun hän katsoi muualle. Kun kääntyi katsomaan taas mua, niin hänen reaktionsa oli niin huvittava: ”Iiiiiik, mitä sulle on tapahtunut?” Sitten selittelemään asiaa, ne samat liirumlaarumit mitkä te olette kuulleet/lukeneet jo kyllästymiseen saakka. Hauskinta tässä olikin se, että mä huomasin jopa nauttivani hänen säikyttämisestään. Onkohan mussa jotain itsensäpaljastajan vikaa? Nautin kun toiset säikähtää? Ehkä alankin väijymään ihmisiä kulmien takana ja sitten syöksähdän sieltä pää kaljuna huutaen böö??!! Kuulostaa kieltämättä aika kivalta, tätä(kin) asiaa pitää jäädä pohtimaan!

Illalla käymme vielä ystäväni kanssa lenkillä. Nyt tuntuu olevan taas virtaa kuin sähkötaulussa (onko siellä??) ja sitä pitää käyttää hyväkseen. Tulee ihan varmasti taas se päivä kun en jaksa tehdä mitään. Se saattaa olla jo ihan kulman takana. Sitten se syöksähtää sieltä pelästyttäen mut, böö se huutaa. Ja niin mä olen kanttuvei, jaksamatta tehdä mitään. Nyt en murehdi sitä päivää, tulee sitten kun tulee, nyt mä nautin tästä energiastani ja otan tästä kaiken irti.

Perjantai 19.8

Löysäilen ja luumuilen, tänään on vapaata salilta ja lenkiltä. Ukkokulta keksii, että lähdemme hakemaan Suomen ensimmäistä geokätköä joka on muuten tänne meidän huudeille kätketty. Keitellään oikein kaffeet mukaan ja otetaan kamerakin, jotta saadaan hyviä kuvia metsästä otettua. Näin siis tehdään ja sitten lähdetään matkaan. Jätämme auton tienposkeen (Miksi ihmeessä sanotaan tienposki?? Miksei sanota vaikka tienhuuli?) Sinne automme kuitenkin jätämme ja heti alkuun tulee vastaan kaunis lampi josta tiedän heti tulevan mukavia kuvia. Joten kamera esille ja kuvaamaan. Mä yritän ja yritän, ei räpsähdä mikään, ei missään ellei mukaan lueta päätäni!! Kas vaan, kamerasta olikin virta loppunut. Eihän sellaista tietty tarkisteta ennen lähtöä. Ennen lähtöä tarkistetaan, että mukana on kahvit ja kahvimaidot, keksit ja muut eväät. Tietenkin!!

Niinpä otan sitten kännyllä kuvia, saan sentään jollain niitä otettua. Kahvit ovat vielä kassissa, ollaanhan kävelty autosta ehkä 50m. Jaksan odottaa kahvia jonkin aikaa vielä, mutta kyllä sitä kohta pitää jo saada. Ehkä seuraavan 100m päästä?? Seuraavat 100 metriä onkin sitten sellaista ryteikköä, mutaa ja paskaa, että multa pääsee about tuhat kirosanaa, riittääköhän edes? Ukkokulta kyllästyy kuuntelemaan valitustani ja käskee mun menemään takasin autolle. Ja oikeastaan voitkin saman tien mennä takasin kotiin, mä pääsen täältä kyllä kotiin kävellenkin. Joo, niin on syytä päästäkin sillä me lähdetään Wilman kanssa nyt eikä takasin tulla. Wilma oli aivan musta autolle päästyämme, hänen maavaransa kun ei ole kovin korkea. Kotona sainkin pestä hänet kunnolla jotta sain hänet puhtaaksi. Ja join ne kahvit sohvalla istuen ja olympialaisia katsoen. Ei ehkä maistunut ihan samalta kuin mitä olisi maistuneet kannon nokassa, vaan eipä ollut mutaa eikä ryteikköä mitä rämpiä. Sai ihan lattiaa pitkin kävellä pehmeälle sohvalle. Ukkokulta tuli omilla ajallaan kotiin ja oletteko yllättyneitä jos sanon, ettei meillä paljon keskusteltu illan aikana? Tarinan opetus on se, että jos sua kysytään lähtemään keskelle ei mitään, älä lähde vaan katso Olympialaisia, ne tulee vaan kerran neljässä vuodessa, metsä pysyy paikallaan satoja vuosia (ihan ilman suakin)!!

Lauantai 20.8

Koska eilen pidettiin vapaata salilta, niin tänään sinne mennään ja treenataan välillä olkapäät ja ojentajat. Sitä ennen mennään kuitenkin paikallisille markkinoille, niille jotka joka vuosi pidetään, siellä joka vuosi käydään kiertelemässä ostamatta yhtään mitään. Niin siis tänäkin vuonna. Näillä markkinoilla joka toisella on myynnissä samat tavarat, samat purkit samassa järjestyksessä. En jaksa ymmärtää miksi kilpailevat samalla tuotteella jokainen. Tulee tietty samalta tehtaalta ja sitten kirkkain silmin sanotaan tyhmille kuluttajille niiden olevan itse tehtyä. On ehkä jonkun tekemää vaan ei just sun tai sitten olet ollut kerkeevä ja tehnyt sitä samaa muidenkin myyntipisteelle.

Nämä kuvat eivät liittyneet tuotteisiin joista puhuin

Entäs sitten niiden kaikkien leipien, piirakoiden ja pasteijoiden myyjät? Varmasti on hyvää joo savuporopiiras joka seisoo auringonpaisteessa tunti tolkulla?? Tai fetapiirakka tai mikä hyvänsä joka seissyt siinä iäisyyden. Ei siinä mitään jos välttämättä haluat itsellesi mahataudin vaan minäpä en halua ja jätän ne ostamatta. Sillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä etten voi moisia syödä kun niissä on vehnäjauhoa ja maitotuotteita. Ei, vaan boikotoin niitä ainoastaan siksi, että ne seisoo lämpimässä. Pidän yhden ihmisen boikottia josta kukaan ei ole kiinnostunut, sen takia en siitä muualla puhukaan kun täällä. Täällä mä saan puhua mitä huvittaa, eri asia haluaako sitä kukaan lukea...

Protestini päätyttyä ja markkinat kierrettyäni lähden salille ja saankin olla siellä parhaimmassa seurassa mitä kuvitella saattaa, meinaan itsekseni. Ehkä kaikki muut treenaajat ovat markkinoilla syömässä piirakoita? Who knows? Mun treenejä ei häiritse yksin olo vaan saan jälleen hyvät poltot olkapäille ja varsinkin ojentajiin. Otan muutaman kuvankin, koska olen kuullut, ettei sitä ole vakavasti otettava treenaaja jos ei kuvaa omaa byllyään. Jätän kuitenkin byllykuvat toisten kuvattaviksi ja otan muutaman toisenlaisen kuvan. Yhdessä kuvassa muistan jopa hymyilläkin.

Saatuani treenit taputeltua syön palkkariksi banaanin ja jätän palautusjuomat juomatta. Kaikki lisäravinteet ja vitamiinit kun ovat nyt kiellettyjä tän sytostaattihoidon aikana. Onneksi enää 10 viikkoa ja saan viimeisen tiputuksen myrkkyä. Kymmenen viikkoa ei ole aika eikä mikään mikäli et satu olemaan dieetillä. Jokainen joka joskus ollut tietää, että silloin jokainen päiväkin tuntuu ikuisuudelta. Syövän kanssa on vähän sama asia. Odotat vaan tämän paskan loppumista jotta voit taas elää omaa elämääsi ilman, että tarvitsee miettiä mitä oireita sulle tulee milloinkin. Ja laskea milloin saat seuraavan myrkkyannoksen. Tai miettiä sairaslomiasi. Tai miettiä tissittömyyttäsi (sen miettiminen ei tietty lopu, sitä kun ollaan loppuikä, se tuskin siihen takas kasvaa). Tai miettiä Simoa. Syöpä on syvältä, joutuu miettimään liikaa. Jos saisin valita, niin olisin mieluimmin dieetillä enkä sairastaisi Simoa. Vaan kun en saanut, niin sitten sairastetaan Simoa joko hymyillen tai itkien, mutta sitähän sairastetaan juurikin sen aikaa kun on tarvetta. Valikoin hymyilyn, en mä jaksa itkeäkään. On niin sotkusta puuhaakin, nenäkin valuu ja kaikkea. Ei, tän läpi, ohi ja maaliin saakka mennään pää pystyssä hymyillen, vaikka sitten niiden kyynelten lävitse!!

Illalla ehdotan Ukkokullalle, että mennään paikalliselle ”ankkalammelle” katsomaan sorsia ja ottamaan valokuvia. Ja pidän huolta, että kameran akku on ladattuna. Näin tehdään ja ette ikinä arvaa mikä pettymys mua siellä kohtas??!! Mä en näe sorsan sorsaa, mitä mä tyhjää lampea kuvailen?? No, pakkohan se oli kun ei muutakaan ollut. Kuvataan sitten, tänne asti kerta tultiin ja kamerakin ladattu ja kaikkea. Räpsin niin, että sormeen sattuu. Ja muutaman onnistuneenkin saan (kai) aikaiseksi. 

Kelvollisen nyt ainakin. Ja voi sentään mitä mä näenkään sieltä linssin takaa? Yksi onneton sorsa (ei voi olla kuin onneton, koska oli yksinäinen, ei kaverin kaveria missään). Vaihdamme kameraan sen kuvaakaukaa objektin ja saan hänestä pari kuvaa. Ui aika kaukana, pelkääköhän se mua? Kuten ne lampaatkin siellä Kokkolassa? Ja Ukkokulta aina välillä? En kysele enkä kyseenalaista, olen vaan onnellinen, että lammessa on edes yksi sorsa. Olin jo ehtinyt miettiä pelastuslaitokselle soittoa? Missä mun sorsat? Tai vähintään kiukkuista kyselyä We love meidänpaikkakunta fb sivustolle? Kuka syönyt sorsani?? Vaan yksi löytyi, päätän tyytyä häneen.

Siellä hän on, mun yksinäinen sorsaraukka 

Paikalla on myös lapsia/nuoria/aikuisia jotka ajelivat pyörillään tai ovat kävellen kännykkä kädessään. Hyvin nopeasti tajusimme, etteivät he ainakaan geokätköjä etsineet. Olimme meinaan katsoneet, ettei sellaisia lähistöllä ole. Kyllä nämä etsivät ihan muuta, nämä etsivät Pokemoneja. Mukana oli isä (aikuinen) poikansa kanssa (nuori) ja molemmat pyöräilivät edes takas kuin puolukka ämpärissä (puolukka ei pyöräile, se pyörii). Sitten yhtäkkiä joku huutaa lammen toiselta puolelta: ”Se on täällä” ja saman tien paikalle ryntää useita ihmisiä (mäkin melkein menin, kun eka luulin, että puhuu mun kadonneista sorsistani). Jopa yks koiranulkoiluttaja juoksi sinne kuin tuli persiin alla. Ukkokulta tokas, että se oli ulkoiluttamassa koiraansa, ei se mitään etsinyt. Jos sillä kiireellä juoksi koiransa kanssa paikalle ilman, että etsi mitään niin mahto koiralla olla mahoton ripuli ja pas..lle piti päästä puskaan ja nopeaan.

Hetken päästä paikalle tuli myös nuori pariskunta etsien selkeästi jotain. Kysyin etsittekö tekin niitä Pokemoneja ja hiukan nolona myöntelivät. Osasinpas neuvoa heitä minne kannattaa mennä. Ja tässä vaiheessa toivon, ettei sillä koiralla tosiaan ollut vatsa löysällä. Hetken päästä tulivat takaisin ja sanoivat löytäneensä kadoksissa olleen poken. Me lähdettiin kotiin, me ei oltu löydetty kuin yksi sorsa. Parempi sekin kun ei ollenkaan, sääliksi vaan kävi häntä. Vaan ei niin paljoa, että olisin jäänyt seuraa pitämään. Olihan hänelle se Pokemon, voivat yhdessä viettää yönsä. Ja vaikka loppuelämänsä, niin halutessaan. 

Pokemon ja sorsa ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin..