Hengissä ollaan

No nyt on mennyt luokattoman kauan viimeisestä kirjoituksesta. Se olikin niin kipeää tekevä vuodatus, ettei hetkeen tehnyt mieli kirjoittaa mitään. Sitten tuli koulussa niin suuri tehtävä tehtäväksi, että päätin etten kirjoita mitään ennenkuin olen väsännyt sen valmiiksi. Ja arvatkaas mitä, se alkaa olemaan loppu tekstejä vaille valmis eli huomiseksi olen päättänyt sen valmistuvan. Virallinen deadline on perjantaina, mutta jos kerrankin yllättäisi sekä opettajan että itsensä ja lähettäisi sen ajoissa. Tosin enemmän minä siinä hämmästyisin jos näin kävisi kun näin käy.

Millaista koulutehtävää mä olen sitten väsännyt? Tässä kuvaa millaisia kirjoja olen lukenut, siitä voitte hiukan päätellä millaisesta tehtävästä on kyse tai ainakin sen mitä aihetta tehtävä sivuaa.

Mähän käyn nyt mielenterveyden ja päihdetyön erikoisammattitutkintoa kriisipainotuksella. Asia on niin mielenkiintoinen etten osaa edes sanoin kuvailla. Näitä lukiessani olen oppinut itsestäni todella paljon, jopa sen miksi edellinen kirjoitus oli sellainen kuin oli. Sillekin oli tarkoituksensa.

Mitäs tässä syksyn aikana on sitten tapahtunut? Todella paljon, varmaan eniten mitä minään syksynä. Nyt kun Wilmaa ei ole enää ollut, on elämä ollut kieltämättä tyhjää ja jopa merkityksetöntä. Ihminen tarvitsee itselleen lemmikin jota helliä, halia ja pusutella. Oma Ukkokulta ei aina siihen riitä. Ukkokultaa ei tosin tarvitse lähteä aamuisin viemään pissalle (osaa mokoma käydä ihan ite), sitä ei tarvitse pestä (senkin osaa ihan ite) eikä varsinkaan karvoja kammata, harjata eikä föönäillä. Kaljua kun on hiukan hankalampaa kammata. Ukkokultaa ei tarvitse myöskään ulkoiluttaa iltaisin vaikka hyvää se hänelle varmaan tekisikin. Aluksi kävimme iltaisin lenkillä yhdessä, vaikka ei narun päässä ketään ollutkaan (Ukkokulta ei suostunut narun jatkoksi vaikka kuinka pyysin). Sitten se on jäänyt ja olemme istuksineet sohvalla, ilman koiraa. Voi kuinka tyhjä sohvakin on ilman koiraa. Nyyh!!

Sain lohtua erittäin hauskalla ja yllättävällä tavalla, meinaan tyttäreni otti itselleen koiran. Kävimme koiruuden hakemassa Miehikkälästä, ihastuin häneen ja isoisäänsä ja isoäitiin saman tien. Kyseessä on hiukan harvinaisempi rotu (ainakin itselleni oli tuntematon) eli rotu on eurasier. Koiruuden nimeksi tuli Rolle joka oli mulla aika merkityksellistä, koska meillä oli lapsuudessa beagle jonka nimi oli Rolle. Lähtiessämme kasvattajan luota näimme mitäpä muutakaan kuin beaglen ulkoilemassa. Heitä näkee suht harvoin ja just nyt näin kun uuden Rollen kanssa lähdimme matkaan. Olemme saaneet nauttia Rollen seurasta aina välillä. Hän on kyllä veikeä vekara, hiljainen touhottaja. Välillä jo mietinkin, että onko hän mykkä mutta ei hän ole. Omaa peilikuvaansa hän välillä haukkuu.

Arttu ja Rolle pääsivät tutustumaan :)

Täytin vuosiakin sitten viime kirjoittelun. Kotona juhlimme läheisten kanssa hiukan ja töissä juhlimme myös. Leivoin ja laitoin erilaista tapasta työkavereille, vahinko ettei niistä saanut kuvaa (menivät niin nopeaan). Sain paljon kehuja ruokien herkullisuudesta, on aina kiva saada tunnustusta. Ja monesti on ollut puhetta siitä, mitä olen ennen työkseni tehnyt ja nyt sai antaa hiukan maistiaisia osaamisestaan. Lähdimme sitten hiukan ravinteliin juhlistamaan synttäreitä ja hauskaa oli, nauroimme vatsamme kipeäksi. Jo ekan ravintolan jälkeen taisi olla meikäläinen ottanut tarpeeksi alkomahoolia koska työkaverin sanoessa lähtevänsä kotiin koska menee seuraava päivänä töihin, kysyi meikäläinen missä sä oot töissä? Tätäkin olemme nauraneet jälkikäteen moneen kertaan. Seuraavassa ravintolassa en meinannut päästä vessasta ulos, vedin ovea hädissäni eikä se auennut. Noh, ei kai se ollut ihme kun olin yrittämässä toiseen vessakoppiin enkä suinkaan vessasta ulos. No sattuuhan sitä, hyvät naurut on tästäkin irronnut.

Kaikenlaista muutakin on tässä syksyn aikana tullut tehtyä. Treenasin AllOutin mukana 10 vkoa, treenit oli kovia ja ruokaa oli mielettömästi. Meinasi välillä usko loppua syödessä sitä kaikkea määrää. Jopa siinä määrin, että otin ja lähdin Tampereelle tapaamaan itse pääjehua eli Bullia. Hänen kanssaan sitten suunnittelimme hiukan vähemmälle ruokia, alkoi vähän helpottamaan. Kymmenessä viikossa en saanut juurikaan tulosta aikaiseksi, tai tulihan sitä kun paino nousi +800g. Toivon, mä todellakin toivon sen olevan edes lihasta. Mutta yksi juttu ei muuttunut eikä muutu, edelleen peilistä katsoo iloinen ihminen. Treenaaminen on mun juttu.

Mulla kun toi oikea käsi turvottaa edelleen kainalo tyhjennyksestä johtuen. Tässä on mennyt jo puolitoista vuotta leikkauksesta ja edelleen kärsin seurauksia. Ja taidan kärsiä lopun elämäni, kaipa se on vaan hyväksyttävä tämä tosiasia. Ja koska toi oikea puoli turpoaa ja kiristää, olen käynyt sitä hierottamassa. Nyt kävin uudella hierojalla, entinen hieroja jolla täällä kotinurkissa kävin, on lopettanut. Ajattelin nyt mennä naiselle, ihan vaan kainouden takia. En oikeasti kainostele rintaani, mutta ajattelin josko olisi mukavampaa käydä naisella. Kävin äsken ja täytyy sanoa, että joutuu tosissaan muistiaan pinnistää jotta muistaisin olenko koskaan käynyt kenelläkään yhtä huonolla hierojalla.

Menin siis hierottamaan rintaa ja hän hieroi hiveli sitä ehkä kaksi minuuttia. Kysyi vielä sitä ennen kuinka kovaa siihen uskaltaa koskea ja sanoin, että kovaa, koska ei se muuten miksikään tule. Hän hiveli sitä sen kaksi minuuttia ja sitten siirtyi käteen jota silitteli seuraavat kaksi minuuttia. Olin niin raivona etten saanut sanaa suustani. Ukkokultakin silittelee kovakourasemmin ja hän ei ole hieroja eikä hieronta tarkoituksessa sivele eikun hivele. Ja en tiedä eikö hieroja osannut anatomiaa yhtään, koska hän hieroi vain oikean rinnan ja käden, onhan mulla tietääkseni vasemmallakin puolella vielä rinta ja käsikin siinä roikkuu. Mutta ehkä hieroja tuskastui mun huokailuihin ja "unohti" koko vasemman puolen, ei ainakaan koskenut sinne puolelle kertaakaan.

Olen ehkä ikävä asiakas, mutta mun mielestä hierojan pitää osata kysyä ottaako hän tarpeeksi kovaa, tuntuuko se missään jne. Mutta jos taustalla soi laineen lipsutukset, voi jo siitä päätellä ettei tarvitse toista kertaa tulla, siis jo ennenkuin on edes aloittanut hieromaan hivelemään. Hän varmaan näki ilmeestäni kuinka tyytyväinen olin, koska ei kysellyt tulenko uudestaan. Hyvä ettei kysellyt, koska olisi joutunut valehtelemaan jotain ympäripyöreää, ei ole kohteliasta sanoa suoraan, että sä olit ihan paska.

Olen syksyn aikana käynyt yksissä häissä, teatterissa katsomassa mitä lie näytelmää (puolet ajasta nukuin), olen käynyt musikaali Catsia katsomassa (nukahdin vaan kerran, enkä edes kauaa nukkunut) sekä olen käynyt kolmessa eri konsertissa. Olen siis aikas paljon harrastanut kulttuuria, nyt on ollut aikaa, kun ei ole sitä koiruutta kotona.

Konsertissa olen käynyt kuuntelemassa ehkä sitä kaikkein parasta bändiä (tässä kysytään vain ja ainoastaan mun mielipidettäni) eli Five Finger Death Punchia. He ovat vaan niin hyviä, nami nami sanoisi Bjurström jos hänen mielipidettään kysyttäisiin (vaan ei kysytä).

Tyttäreni kanssa kävimme kuuntelemassa Haloo Helsinkiä (en nukahtanut kertaakaan, enkä myöskään Five Fingerin keikalla, hyvä mä). Tämä konsertti oli tosi energinen, tykkäsin ja peukutan jatkoon. Voin siis mennä toistekin. On vaan niin hienoa, että nuoret menestyy ja heidän tekstinsä on sielua koskettavia, siinä on saatettu ryvetä syvempiäkin mutia mitä edes tiedämmekään. Tai en mä ainakaan tiedä, mutta se nyt ei vielä tarkoita mitään. Harvoin tiedän kenestäkään mitään, kun ei mua kiinnosta toisten elämä. Mulla kun on tässä omassakin ihan tarpeeksi mietittävää.

Vime lauantaina kävimme koiramessuilla ja katsomassa ystävää ja hänen hauveliaan kehässä. Voittojahan siellä hänelle tuli (ilmeisesti kun sai joitan erivärisiä ruusukkeita), mutta en tajua niistä sen enempää. Illalla menin vielä kuuntelemaan raskasta joulua, ihanan ystäväni Kirsin kanssa. Se on meidän perinne joka katkesi muutamaksi vuodeksi kun eivät tulleet Helsinkiin. No nyt tulivat ja me olimme mukana, tietenkin. Ensi vuonna sitten taas, yhdessä. Siinä olikin kaikki joulusta mitä siltä haluan, vähän raskasta joulua ja se riittää. Tai no jos vähän suolasia kaloja saa vielä niin avot.

Nyt tuli yhdeltä istumalta niin paljon tekstiä, että selkää särkee. Ensi kerralla jatketaan ja sitten mulla onkin sellaisia uutisia että BOOOOM!! Kannattaa odotella, se on jotain ihanan kutkuttavaa, suloista ja rakkauden täyteistä. Mutta siitä sitten ensi kerralla lisää.

Kohta säteillään

Tiistai 15.11

Ensi viikolla aloitetaan sädetys eli se tarkoittanee sitä, että loistan kuin jouluvalot konsanaan. Vai sädehdin kuin aurinko? Ainahan mä olen kuin aurinko, yhtä hymyä. Josta tulikin mieleen rakas tyttäreni, joka aikoinaan tarhassa ollessaan sai omaksi merkikseen auringon. Muistattehan/tiedättehän tarhoissa, kun lapsilla on oma merkkinsä joka laitetaan sitten vaikka oman lokeron kohdalle? Kysyin häneltä onko sinun merkkisi sen takia aurinko, kun olet niin aurinkoinen tyttö? Rakas tyttäreni, kolme vee vastasi: Ei, minun aurinkoni on aina välillä pilvessä." Nauratti silloin aivan hitosti, mutta en tietenkään voinut alkaa nauramaan. Ajattelin vaan hiljaa mielessäni, että siinä olet kyllä oikeassa rakas lapseni, aurinkosi on todellakin aina välillä pilvessä.

Menen töiden jälkeen syöpäklinikalle TT-kuvaukseen joka tarkoittaa sitä, että katsovat mihin kohtaa mua sädettävät. Aikoinaan joskus ammoisina aikoina on sädetetty suunnilleen päästä varpaisiin ja suunnilleen toivottu, että ainakin joku osuu kohdilleen. Nykyään se on hyvin täsmä sädetystä, katsotaan tarkkaan paikat jotka tulevat sädettä saamaan ja muut paikat jäävät ilman.

Istun odottelemassa sudokua tehden. En uskalla edes vessaan mennä, ettei vaan sillä välillä huutele mun nimeäni. Saankin istua odottamassa melkein puoli tuntia ennen vuoroani. Näen ihmisten menevän jonnekin ja pian tulevan jo poiskin. Jos he kävivät sädettämässä itseään, niin ei siinä tosiaan kauan mennyt. Jos itselläni kone pysyy ehjänä, niin ehkä käynnissä ei tosiaan kauan mene.

Vihdoin pääsen sisälle, riisun yläkropan ja hyppään laverille. Kädet joudun laittamaan pään yläpuolelle ja toivon ettei toimenpide tule kestämään kauaa. Asento ei todellakaan ole ihmistä varten. ei ainakaan sellaista varten jolla olkapää leikattu kaksi kertaa. Makaan laverilla, kone liikkuu muutaman kerran eteen ja taakse, samalla se kai mua skannasi. Yläpuolellani on kolme punaista kirkasta valoa joiden oletan olevan valot joista katsotaan kohdat mihin sädetetään.

Suunnilleen tälläisessa laitteessa olin. 

Hoitaja tulee laittamaan tisseihini tatuointipisteet, molempiin tisseihin (hah, vaan toiseen koska toista ei ole) ja keskelle. Ne punaiset valot sitten varmaan pitää osua näihin pisteisiin. Eli toisin sanoen, oliko ne punaiset valot sitä sädettä? En tiedä, mutta se varmasti tulee selviämään mulle vielä. Hoitaja ihailee tatuointiani, ei ollut ainoa sitä ihaillut. Moni hoitaja ja lekurikin on sitä jo kehunut. Ja mikäs on kehuessa, se on todella kaunis ja hienosti tehty. Jos haluatte itsellenne uuden tatuoinnin, niin voin suurella sydämmellä suositella luottotatuoijaani Teemua.

Kotona jatkuu yllätys yllätys pyykin pesu ja tavaroiden paikoilleen laitto. Saamme huoneen tyhjäksi ylimääräisestä tavarasta, vastahan ne siellä oli levällään ja pinossa kolme ja puoli kuukautta. Hitsi miten sitä voikaan nauttia omasta kodistaan, kun se on jälleen normaalin näköinen. Mitä se lie sitten tarkoittaakaan.

Keskiviikko 16.11

Mulla on tapana nykyään tehdä sudokua junamatkoilla. Tää on oikeastaan aika ajoittaista, joskus teen sudokuita monena päivänä peräkkäin kunnes tulee aika lukea kirjaa. Harvemmin katselen kännyäni, varsinkaan aamuisin. Olenhan just aamupalaa syödessäni ollut koneella. Tää oli alustus sille, että kirjoitan sudokulehteeni muistiinpanoja jos mieleeni tulee jotain sellaista mitä haluan muistaa myöhemminkin ja jonka tiedän unohtavani muuten. Mutta hyvin usein (lähes aina) käy myös niin, etten muista katsoa sitä lehteä mitä olen laittanut ylös. Nyt kuitenkin muistan sitä vilkaista ja siellä lukee: "Mulkaisi pahalla silmällä." Hhmm, mitäköhän tää tarkoittaa?? Meni hetki ja muistan.

Aamuisin junat ovat yleensä tupaten täynnä, istumapaikat ovat harvassa. Mutta koska minäkin maksan matkastani kuten kaikkien muidenkin pitäisi, on myös mulla silloin oikeus istua jos penkeillä on tilaa. Ja koska lähes aina vain ne keskimmäiset penkit ovat vapaina, pitää sinne könytä. Niin tein siis tänäkin aamuna. Ja reunalla istuva nainen tuhahti niin närkästyneenä, että jos edessään olisi ollut synttärikakku kynttilöillä, olisi ne kynttilät varmasti sammuneet. Tästäkös mä välitin? No en todellakaan.

Matkan aikana vaihdan asentoa ja samalla takkini hiha koskee vieressäni istuvan ladyn takkia. Hän katsoo hihaansa, suurella eleellä pyyhkäisee hihaansa kuin se olisi pahemminkin saastunut. Tässä vaiheessa itsekin huokaisen ääneen, suuren ääneen huoh!! Jos oikeasti on noin vaikeaa olla yleisissä kulkuneuvoissa, niin olisko aika vaihtaa autolla matkustamiseen?? Vai olenko mä vaan liian herkkä?? Saattaahan se niinkin tietty olla..

Töiden jälkeen menen salille treenaamaan selän ja rinnan. Näen samalla tuttuja, jäädään vaihtamaan kuulumisia ja vähän halitaan. Ihanaa nähdä, että on elämässä ainakin jotain pysyvää. Nimittäin ihmiset jotka haluavat treenata ja pitää itsestään huolta. Tuntuu kuin kotiinsa tulisi.

Tehdessäni taas tasapenkkikonetta rinnalle, katson rintaani. On lähes koomisen näköistä, kun vasen eli oma alkuperäinen tissini maatessa leviää/laskeutuu sivulle. Sitten taas silikoni versio on kaikkea muuta kuin leviävää mallia, se on siinä missä on ja siinä se pysyy, sama makaatko vai oletko pystyssä. Se häiritsee mua, tuskin ketään muuta. En jaksa uskoa, että ketään kiinnostaa vanhahkon, kaljun naisen tissit tai tissittömyys. Mutta itseäni se häiritsee. Ja samoin häiritsee se, kun treenatessa saattaa olla treenitoppi päällä. Nykyään kun ei sitä omaa tissiä ole toisella puolella, ei myöskään ole ns.rintavakoa. Jokainenhan meistä tietää, että rinta alkaa ylempää kuin siitä mitä siellä "kupissa" on. Tämäkään tuskin muita häiritsee kuin itseäni, mutta se riittää mulle, että se häiritsee itseäni. Usein joudun varmistamaan, että paita on kunnolla päällä, ettei vakoa tai sen puuttumista huomaa. Treenin jälkeen lähden kotiin murehtimaan tissittömyyttäni.

Välillä tissittömyys voi olla iso asia. Mulle se on sitä erittäin harvoin, en juurikaan mieti asiaa, miksi miettisin. Sitten kun se vaivaa, se vaivaa isosti. Ja tiedän, ettei se ketään häiritse paitsi itseäni. Ja olishan se nyt kumma jos se toisia häiritsisi. Vaan on kuulemma sellaisia miehiä, jotka eivät voi hyväksyä naista ilman rintaa, niin sanottuja tissimiehiä. Itse saan olla onnellinen Ukkokullastani, jolle ei ole merkitystä sille, onko hänen murullaan tissi vai kaksi, sama muru olen kuitenkin. Ei meidän rakkaus toisiamme kohtaan ole tissistä kiinni, yhtä vähän kuin mun itsetuntoni on hiuksista kiinni. Ja ei se saa olla myöskään tissistä kiinni. Johan se nyt on kumma jos mun tarvitsee treenatessani miettiä tissejäni. Nyt se saa loppua, ei ne tissit mua määrittele mitenkään. Kyllä se kyykky ja penkki kulkee ilman tissiäkin. Joten jos näette salilla jonkun ilman paitaa ja tissiä, niin se todennäköisesti olen minä. Sittenhän nähdään ketä häiritsee nainen joka treenaa vaikka ei ole toista tissiä!!

Tässä näkyy hyvin se tosiasia ettei toista tissiä ole, eikä taida edes tulla 

Vaikka tottahan me jokainen tiedetään, etten tule sitä koskaan tekemään, olemaan salilla ilman paitaa. Vaan olihan niitä topless-tarjoilijoitakin joskua ammoin muinoin, itse en kyseisiä tarjoilijoita koskaan nähnyt ja sitä buumia aina ihmettelin, mutta kukin tekee työt tavallaan. Olisi se vaan aika erikoista, jos potilaitakin hoidettaisiin ilman paitaa, meinaa hoitaja olisi ilman paitaa. Potilas joutuu varmaan useinkin olemaan, mutta tuskin hoitaja sentään. Paranisiko psyykkisesti sairas sillä, että omahoitaja keskustelisi kanssasi tissit paljaana?? Tuskinpa ja kiitos, en meinaa sitä(kään) kokeilla. Ajatuksena jo aika hulvaton, vai mitä mieltä olette? Hammaslääkärissa lääkäri tonkii suutanne ilman takkiaan? Helpottaisiko hammassärky ja jomotus?? Ja miten hitossa nää jutut lähti taas näin korkeatasoiseksi? No, täältä blogista on turhaa kovin tasokasta juttua edes kuvitella lukevansa, joten tää menee ihan loistavasti entisten juttujen perään..

Menisikö olut väärään kurkkuun jos tarjoilija olisi ilman yläosaa??

Tarvitseeko leikattua rintaansa hävetä??

Maanantai 11.7

Aamulla kävellessäni kohti pääkallopaikkaa tunsin suurta halua huutaa kaikille ja ei kenellekkään, että MÄ olen elossa. Mä olen niin hiton elossa ja meinaan olla jatkossakin. Mä tunsin niin suurta kiitollisuutta asiasta, että mua alkoi itkettämään siinä itsekseni kävellessäni. Nappailin muutamat kuvat kukkasista kun tuntui niin hyvältä olla mä ja varsinkin elossa oleva mä!!

Tämä aamu ei alkanutkaan punkteerauksella eikä fyssarilla, vaan tämä aamu alkoi labrassa käynnillä. Keskiviikkona on se suuri päivä ja pääsen syöpälääkärille kuulemaan enemmän syövästäni, muutakin kuin sen, että se oli iso ja se saatiin leikattua pois ja kainalosta vietiin solmukkeita niin, että vieläkin paukkuu. Ennen lekuria kuitenkin labrat joissa varmistetaan minussa olevan kaikki suht kohdillaan. Samalla otetaan sydänfilmi, jotta nähdään lyökö sekään raukka enää oikeaan tahtiin.

Labrassa joutui tällä kertaa vain hiukan odottelemaan, vaikka onkin maanantai. Taitaa olla eläkeläiset ym olla lomilla tai nukkuneet maanantain ohitse, labraan he eivät ole tulleet ainakaan. Otetaan kokeet ja muistan sanoa, ettei saa ottaa oikeasta kädestä, koska sieltä on kainaloa putsattu ja taisi rintakin lähteä (se onkin asia jonka tuppaa nykyään jo unohtamaan vähän väliä). Se on ihan totta, harvemmin ajattelen koko asiaa. Tai ajattelen tietty, mutten koko aika. Saatan hississäkin matkustaa ilman etten muista edes tarkistaa onko tissi kohdillaan, vapauttavaa sanon minä.

No, ne kokeet siis tulee otettua ja sen jälkeen onkin EKG:n vuoro. Niinpä käyn makaamaan sängylle rinta sekä nilkat paljaana. Hoitaja katsoo arpeani ja kysyy kauanko leikkauksesta on aikaa. Neljä viikkoa tulee huomenna. Ajattelinkin, että on aika kamalan näköinen arpi, sanoo hoitaja. WTF?? Miten sä voit sanoa mitään tuollaista?? Sanon hänelle, ettei minun mielestäni, mun mielestä se on hyvin parantunut ja siistin näköinen. Hän heti korjaamaan sanojaan, tarkoitti että tuoreen näköinen. No tarkoitit ihan mitä tahansa niin todella tökerösti valikoit sanasi ja en ainakaan peukuta sulle yhtään. Kiitos kohtaamisesta, en äänestä sulle vuoden hoitaja palkintoa vaan äänestän itseäni tai jotain ihanaa työkaveriani. Ensin pitää ottaa selvää pidetäänkö sellaisia äänestyksiä ja jos ei pidetä niin suunnitella sellainen itse ja sitten soittaa Rouva Hoitajalle kertoakseni terveiset ettet sitten saanut ääntäkään tässä äänestyksessä!! Oppiihan pitämään mölyt mahassaan, toivottavasti ainakin!!

Tätä kannustusta ei saisi Rouva Hoitaja minulta ainakaan!!!

En ole käynyt kertaakaan salilla neljään viikkoon ja tänään on sen aika, että mä alan taas jumppaamaan. Kuten monet tietää, niin olen treenaillut enemmän ja vähemmän tosissani ollakseni silloin 50-vuotiaana elämäni kunnossa. No, tähän matkaanhan tuli nyt mutka, mutta se kunto saavutetaan vielä. Ehkä lopputulos ei olekaan ihan sitä mitä alun perin ajattelin, mutta se tulee olemana ihan loistava kuitenkin. Täältä voit käydä lukemassa aiempaa matkaani, nyt en ole sitä päivitellyt, koska matkani suunta vaihtui ja tämä polkuni tallataan nyt ensin loppuun ja sitten jatketaan toisella suunnalla.

Tänään siis pääsin salille, olin ihanan työkaverini kanssa työpaikkamme salilla. Huomasin katselevani itseäni vähän väliä peilistä, mallaten tissiäni oikeaan kohtaan. Hah, just kun pääsin sanomasta, etten sitä koko aika tuijota. No en koko aikaa, mutta nyt ekaa kertaa leikkauksen jälkeen ollessani salilla sitä tuli katseltua, näkyykö se muille jne. Pumpulitissi hikoili enemmän, siihen kiinnitin huomiota. Se nousee topin ja liivien alla ylemmäs ja varsinkin topin oikealta reunalta pursuava nesteinen pöhötys ei saanut kovinkaan ihastunutta vastaanottoa multa. Sain kuitenkin kaikelta tältäkin tehtyä ihan kelpo treenin, olkapäitä ja ojentajia ihan rinnan, arven ja käden ehdoilla. Ei voinut revitellä suuremmin, painot olivat maltilliset, liikkeet tein niin kuin vaan kykenin. Hyvä treeni siitä tuli, olin tyytyväinen jo siitä, että sain aloitettua. Huomenna on sitten jalkojen vuoro.

Suihkusta tullessani kysyin voitaisiinko leikkiä roolileikkiä? Jos leikittäisiin sellaista, että mä olen mä ja olen ekaa kertaa salilla ja suihkussa sen jälkeen niin, että pukuhuoneessa on muitakin. Sitten mua tietenkin hävettää toinen rinnattomuuteni ja pelkään toisen tuijottavan sitä inhoten. Ihana työkaverini oli tietenkin heti leikissä mukana. No hän olisi sitten tälläi, (kuivaili itseään) ja katsoisin tällai salaa, mukamas ettet sä huomaa mitään. No, tätä me leikittiin ja huomasin ettei se tunnukaan miltään. Ei mua haitannutkaan se, että toinen näki arpeni ja ettei rintaa ole ja ettei hän ainakaan sitä kauhistellut eikä sanonut onpa kamalan näköinen. Niinpä äänestänkin häntä (ehkä) vuoden hoitsu palkinnon saajaksi. Tämä oli hyvä testi itselleni, koska tässä tilanteessa tulen oleman kymmeniä ja satoja kertaa vielä tulevaisuudessani. Mutta se eka kerta on aina pelottavin ja nythän seurassani on tuttuni, ihana rakas työkaverini joka ei mua loukkaisi. Mutta mä tulen kestämään jatkossakin ne toisenlaiset mielipiteet ja sanomiset, ne ikävätkin. Jos joku on oikeesti niin tökerö sanoakseen että onpa kamalan näköinen arpi, niin hän näyttää oman tyhmyytensä, minä en ole se tyhmä siinä tilanteessa. Piste!!

Tarvitseeko tätä hävetä ja saako tälläistä sanoa kamalaksi, varsinkaan ammattilainen hoitoalalla??

Tiistai 12.7

Olen saanut ensimmäisen laskun syöpääni liittyen (ellei oteta mukaan apteekin kuitteja). Sain sairaalasta laskun, tästä yhden yön visiitistäni. Samasta jossa mua pidettiin nälässä ja kurjuudessa. Ei vaan, hyvin mua kohdeltiin ja kun ajattelee kuinka moni työntekijä huseerasi minun takiani, niin 77€ laskua ei voi kohtuuttomaksi todellakaan sanoa. Johan leikkaussalissakin oli ne seitsemän kääpiötä touhuamassa (niin olin ainakin näkevinäni, mutta olin kieltämättä aika pöllyssä joten saattoi laskut mennä siinä vaiheessa sekaisin ja ehkä he olivat hiukan pidempiä kuin kääpiöt olisi. Ja tuskin leikkaava lääkärikään sanoo edes päivää tuolla hinnalla jos oltaisiin yksityisellä puolella. Vaan nytpä emme olleet vaan olimme Hus:lla ja eka lasku on kolahtanut postilaatikosta.

Aamulla aloin laskuani etsimään, olisin hoitanut sen töissäni, mutten en löytänyt sitä mistään. Mielestäni olin sen laittanut keittiönpöydälle odottamaan, mutta eipä näkynyt missään. No, illalla sitten uusi yritys. Töistä tullessani löysin laskun ja kas, siinä luki, että se oli maksettu. Mun Ukkokulta oli maksanut sen puolestani. Hän on niin rakas!! <3

Minäpä hövelinä lupasin tästä ihanasta teosta palkita hänet ja viedä hänet syömään. Ja koska olin niin hyvällä tuulella, niin lupasinpa vielä hakea hänet sieltä poiskin. Ilmoittaisi vaan koska on syönyt ja laskunsa maksanut, minä tulen sitten hakemaan!! Enkö olekkin ihanaa vaimomatskua?? No, ei vaan, kyllä mä hänet vien ja maksan hänen eväänsä myös ja vien vielä kotiinkin samaan hintaan. Olenkin tässä yrittänyt kysellä tekisikö mieli hampurilaista vaikka kauppareissun aikana vaan eipä ole ainakaan vielä sanonut haluavansa juuri hampurilaista. No, pidetään peukkuja, ettei hän ihan Marskiin halua tai mitä niitä hienoja paikkoja nyt onkaan?? Mulla ei ole sellaisista mitään hajua koska en usein käy ulkona syömässä. Ja jos käyn niin mulle kelpaa hyvin kiinalainen, nepalilainen tai intialainen tms.

Ennen kotiin tuloa ja laskun löytämistä mä kävin salilla tekemässä jalkani hapolle. Koska työpaikan sali on aika pieni eikä siellä ole paljon vaihtoehtoja mitä tehdä niin silloin vaan mielikuvitusta peliin. Kyykkyä 10kg painolevyllä jalat toisella painolevyn päällä ja ottaa meinaan hyvin jaloille. Sitten kun liikut täysin smoothisti eikä turhia pysähdyksiä vaan liikut koko aika kuin vaijerilla mennen niin on taattu polte jaloissa. Sen päälle kepillä askelkyykkyä taaksepäin hiukan vinosti niin, että pakarat saa ihanan poltteen. Tietää monta päivää jälkeenpäin tehneensä jaloille töitä. Tietty tein muutakin kuin nämä liikkeet, mutta ihanaa oli taas jumpata jalkoja. Onhan tästä 1,5 kk kun olen viimeksi päässyt niitä tekemään, en ole sen jälkeen tehnyt kun nilkka meni. Siitäkin voit halutessasi lukea Täältä.

Huomenna on jännä päivä. Aamusta heti punkteeraamaan tisuli ja sen jälkeen menen fyssarin kidutuspenkille jälleen ”nauttimaan” hoidosta. Sitten onkin syöpälääkärin vuoro kuulemaan totuuksia hoidoista ja syövästäni, Simoon saan siis tutustua hiukan paremmin. Mutta eka yksi yö vielä nukuttava, jännittää kuin lasta joulua odotellessa. Ja kuten olen ennenkin sanonut, niin tänä vuonna tosiaan sitä joulua odotan, ja hyvästä syystä odotankin. Jospa hoidot olisi silloin jo ohitse. 

Joku oli ystävällisesti taiteillut Simolle tälläisen :-)

Mom Lion sekä terkut Porvoosta

Torstai 30.6

Taas kerran aamusta koiruuden kanssa ulkona (joka aamuhan mä käyn, joten ei tän pitäisi edes ylittää uutiskynnystä). Tällä kertaa tapaan eläkkeellä olevan naapurirouvan. Hän käy joka aamu sauvakävelyllä sekä iltapäivällä vielä lenkillä ilman sauvoja. Urheilullista sanon minä. 

No, hän jäi taas juttelemaan kuten usein jää ja jutustelu kääntyi siihen, etten itse pääse nyt sauvakävelylle ollenkaan koska se on kielletty. Sitten pitää tietenkin kertoa syy miksi se on kielletty, kansallislaji sentään meille suomalaisille (eukon kannon jälkeen). Hänen ensi sanansa olivat: ”Otan osaa.” Mä hämmennyin niin, hyvä etten kysynyt onko joku kuollut?? Hänen mielestään tämä asia oli niin suuri, että se oli osan oton paikka. Totta, eihän tätä flunssaan voi rinnastaa, mutta osan otot? Ne kuuluu mielestäni ainoastaan kuolemaan enkä mä piru soikoon kuollut ole. Mielestäni olen ihan hiton elossa, ainakin jos miettii jääkaapinoven narinaa joka tuntuu mun toimesta narisevan koko aika ja jatkuvasti. Lupaan kertoa naapurille heti ensimmäisenä kuolemastani jos siihen mennään.

Tänään olisi ollut koko vuoden odotetuin päivä. Tätä päivää varten olen elänyt ja hengittänyt, fiilistellyt ja nauttinut mielessäni tän päivän illasta jo kuukausia. Tänään olisi pitänyt lähteä isosiskon kanssa Provinssirockiin katsomaan maailman parhainta bändiä, Five Fingeriä. Se, etten pääse heitä katsomaan ja kuuntelemaan on mulle paljon suurempi mielipaha kuin kudosnesteen poistossa juoksu tai ettei rintaliivini mahdu päälle. Tai edes se etten pääse salille, ole niin paha kuin etten pääse katsomaan lemppari bändiäni!! Mä olin oikeasti odottanut tätä kuukausia ja sitten joku perkeleen Simo tulee pilaamaan mun suunnitelmani!! Täältä voitte tekin käydä ihastelemassa tätä maailman mahtavinta bändiä, niin tiedätte minkä perään mä oiken itken.

Rakas tyttäreni yllätti minut täysin haluamalla symbolisesti tatuoida äiteen ihollensa. Hän halusi laittaa Mom Lionin ihollensa ja niinpä hän sen myös laittoi. Itkuhan siinä taas pääsi, kun sain kuvan joka hänelle oli tatuoitu, viestiin hän laittoi: ”Siinä sää ny möllötät.” Siinä se tosiaan Mamma möllöttää hänen mukanansa ikuisuuteen saakka. Hänen laittaessa kuvan faceen laittoi hän tekstin: Kuva kertoo enemmän ku tuhat sanaa! My mom is strong as a lion!! Kaikki eivät tatuoinneista välitä eikä tarvitsekaan. Itse niistä pidän ja niitähän mulla myös muutama on, mutta tämä oli suurin kohteliaisuus mitä olisin voinut koskaan ajatella. MÄ olen tyttäreni iholla muistuttamassa, että siivoahan asuntosi, muista vetää vessa jälkeesi, käyhän kaupassa etc etc. Hah, hassu ajatus joo, mutta symbolisesti mä olen hänen kanssaan aina. Aamuisin, kun hän herää ja iltaisin kun käy nukkumaan, siinä se Mamma pysyy mukana. Vahvana kuin leijona, ei anna periksi vaan selättää tämänkin paskan mikä hänelle lykättiin lupaa kysymättä. Mun mamma selviää, mun mamma on vahva, mun mamma on rautaa!! Ja jos joku haluaa laadukasta, rahoillensa vastinetta saavaa tatuointia ammattitaidolla niin mielelläni kerron yhteystiedot luotto tatuoijallemme, Ukkokullan pojalle!!

Siinä mää nyt sitten möllötän. <3

Iltasella laitan viestiä ystävälleni jolla on myös ollut syöpä, hiukan eri kuin itselläni, mutta ei syöpää voi mielestäni erotella, paska mikä paska. Oli se sitten rinnassa tai palleissa tai persiissä, syöpä se on kuitenkin ja täysin asiankuulumaton jokaisen kropassa. No, siis se viesti. Kerron olleeni jälkitarkastuksessa, saaneeni ajan onkologille sekä sytojen aloituksen. Kysyn samalla selviääkö sytoista hengissä vai onko odotettavissa välikuolema tai kenties lopullinen kuolema. Helpotukseni on suuri, kun kuulen niistä selviävän hengissä. No eihän mulla sitten ole hädän päivää, sinne vaan rinta rottingilla. Todellakin vaan yksi rinta, toi mun pumpulitissi ei ihan rottingille taivu vaikka haluaisikin, jos haluaisi.

Saan kuulla, että viikko ensimmäisestä sytostaatista ja tukka lähtee päästä. Samalla lähtee kulmakarvat sekä karvat alakerrasta enkä nyt tarkoita pelkästään säärikarvoja. Tästäkin on pakko kaivaa positiiviset puolet esille eikä se näin positiiviselle ihmiselle kuin minä tuota edes vaikeuksia. Eipä tarvi aamuisin kammata eikä föönätä hiuksiaan. Ei tuhlaannu rahaa shampooseen eikä hoitoaineeseen. Ei tarvitse nyppiä kulmakarvojaan, ei sheivata sääriään eikä bikinirajaansa. Tässähän ei ole muuta kuin hyviä puolia, pelkkää rahan ja ajan säästöä. Mitä taas peruukkiin tulee, niin en näe itseäni sellainen hökötys päässä. Mutta onneksi mulla on useita pipoja jo valmiiksi ja lisää saa kaupasta. Mitä yksistä hiuksista, mulla kun on kuulemma hyvä pään muoto niin kalju voi joka kaunistaa mua. Hah, niin varmaan!!

Perjantai 1.7

Se olisi sitten niin kuin heinäkuu. Sairaslomani loppui eilen joten nyt olisin lomalla muutaman päivän. Paitsi etten ole koska pomoni soitti ja kysyi voinko saada lopunkin viikon sairaslomaa, niin ei menisi lomapäiviä. Eiköhän se lienee onnistu, huomenna menossa punkteeraukseen niin kysäisenpä silloin asiasta.

Tänään lähdemme viettämään päivää Porvooseen, tuonne kauniiseen vanhaan kaupunkiin. Tarkoituksena on tutustua jälleen hiukan kameraan ja ottaa kuvia. Käväistä syömässä ja jos jokin kätkökin löytyy, niin ei pistetä pahaksemme sitäkään.

Niinpä me ajelemme Porvooseen. Kävimme syömässä ravintola Seireenissä, koska ystäväni kehui siellä olevan hyvää ruokaa. Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja en olisi minä, ellen olisi syönyt liikaa ja voinut pahoin sen jälkeen. Ja koska ruoan päälle sai ottaa kahvia tai teetä sekä monia erilaisia keksejä niin minähän otin. Ja koska tarjolla ei ollut soijamaitoa niin otin teetä, koska enhän voi syödä mitään missä on maitoa. Enpä varmaan joo, hyvin pystyin kuitenkin syömään pari suklaakeksiä sekä yhden jonkun muunlaisen keksin eikä haitannut yhtään vaikka niiden tekemisessä olisi käytetty litroittain maitoa. Olisin hakenut varmasti kassiin niitä vielä mukaanikin jos olisin kehdannut, mutta luojan kiitos en kehdannut. Sillä seuraavana yönä kärvistelin vessassa kaksin kerroin kamalassa vatsakivussani!!

Kiertelimme kaupunkia, otimme valokuvia ja kävin aivan ihanassa Vintage-kaupassa nimeltään Dorin ja Duke. Siellä oli vaikka ja mitä ihanaa, farkkutakki viimein valikoitui mukaani. Jos olette menossa Porvooseen, niin ehdottomasti kannattaa käydä tutustumassa kyseiseen kauppaan, olen aivan varma että pitäisitte siitä.

Vanhaa kaupunkia kävellessämme tulikin mieleemme josko siellä vaikka olisi jokunen kätkökin kätketty. Avasimme Geocatching sovelluksen ja kas kummaa, löysimme muutaman metrin päästä helpon peruskätkön jonka tietty katsoimme ja kas, olimme saaneet yhden hymynaaman myös Porvoon karttaamme. 

Mukavan päivän päätteeksi ajelemme kotiin ja itse sain laittaa jälleen jalan kattoa kohti ja kylmäpussin nilkkaani. On sen verran turvoksissa ja kipeä nilkkani taas, että pakko antaa ensiapua sille. Ei ihan helposti anna jalkani periksi, ei tunnu hänellä olevan aikomustakaan parantua. Sietäis hänen hävetä!!

Hyvästit Simolle

Tiistai 14.6

Vihdoinkin päivä jota olen kuukauden odottanut. Olen nukkunut nippa 4 tuntia viime yönä, mutta enköhän saa tänään nukkua tätä univelkaa pois. Koiruus ulos, käynti suihkussa ja menoksi, ei tarvitse tuhlata aikaansa aamupalaan. Junassa jännittää jo niin että meinaa olla vatsa sekaisin. Vielä lisää tsemppiviestejä, kaikki tulee menemään hyvin, tietenkin!!

Sairaalassa olen puoli kahdeksan, en aiemmin enkä myöhemmin. Pääsen vähän isompaan sviittiin kuten hoitsu asian ilmoittaa. No, tässä sviitissä tosiaan tilaa riittää, ihan kuudelletoista (16hlö) ihmiselle. Yksityisyyden hoitaa verhot sänkyjen välissä ja jos kuvittelet, että verhot eristää hyvin puhetta niin joudun nyt valitettavasti kertomaan ettei verhot ainakaan tässä sairaalassa olleet äänieristetyt. Onneksi vieruskaveri eikä kukaan muukaan sairastanut peräpukamia tai muuta intiimiä mistä en olisi halunnut kuulla sen enempää. Laskin, että itseni lisäksi paikalla näyttäisi olevan kolme - neljä naista. Heti tulee mieleen, että harmi ettei tullut pelikortit mukaan. Saisi hyvän peliringin aikaiseksi.

Saan sairaalavaatteet, ekaa kertaa koskaan saan kokoa xs ja saan niistäkin kuroa housua kireämmälle, etappi tämäkin. Labran täti tulee ottamaan verikokeet (vanha, hapan akka joka tiuskii mulle, että sitä verta otetaan sieltä mistä saadaan). Mietin, että vaihtais hänkin työpaikkaa tai ottais ainakin suolakurkun pois persiistään. Ehkä ihminen joka tulossa leikkaukseen ei ole just sillä tuulella, että jaksaisi/haluaisi häntä kohdeltavan kuin imbeselliä vanhusta. Ja turha sanoa, ettei tiennyt mun tulevan leikkaukseen. Jos on rintarauhaskirurgiaosastolla niin varmasti tietää ettei siellä ainakaan flunssapotilaita hoideta. No joo, se siitä tädistä.

Kuulen olevani päivän toinen leikkauspotilas ja pääseväni leikkaussaliin aamupäivällä. Tuntia ennen leikkaukseen menoa saan esilääkityksen, sitä ennen vaan odotellaan, mutta ei todellakaan syödä tai juoda mitään. Lekuri käy katsomassa ja juttelemassa leikkauksesta. Hänen mielestään leikkaus on pieni kirurginen toimenpide, pelkkä rinnanpoisto. Joo, varmaan onkin pieni leikkaus verrattuna vaikka lonkkaleikkaukseen, mutta ei se itselleni kuitenkaan niin kovin pieneltä tunnu. En ala vääntää asiasta hänen kanssaan, ollaan sitten sitä mieltä että pikku juttu.

Yritän joutessani tehdä sudokua musiikkia kuunnellen. Koska nukuin edellisenä yönä huonosti niin nukahdan musat korvillani ja herään siihen kun hoitsu tuo esilääkkeet. Saan diapamia, somacia, panacodia ja pahoinvointilääkettä. Tän coktailin vedettyäni tilkalla vettä höystettynä sammun alta aikayksikön. Juma, mikä tainnutus!!

Herään tunnin päästä aivan nuppi sekaisin, piti vielä itse selviytyä kävellen leikkaussaliin. Matkalla juttelen hoitsulle, että tälläistä olotilaako ne potilaamme hakevat, mitä hiton hienoa tässä on?? Leikkaussaliin päästessämme näen ainakin kahdeksan pientä naista siellä. Vai olikohan sittenkin seitsemän kääpiötä? Mua naurattaa ihan hitosti. Yksi laittaa mut sängylle istumaan ja kysyy naama vakavana ilmeisesti jotakin tärkeääkin asiaa. On pakko kysyä voisitko toistaa, koska mä en tajua mitään mistä puhut, mä olen aivan sekaisin!! Pistävät mut makuulle ja katson kelloa, se on 11. Kysyn kauanko leikkauksessa menee. Sanovat, että muutaman tunnin. Alkaa taas naurattamaan, kysyn onko teillä ruokatunti siinä välissä. Naurattaa hillittömästi ajatus, että makaan laverilla tissi auki ja toiset mene safkikselle. Sanoivat jo syöneensä, mutta tiedä sitten miten oli. Sain maskin naamaani ja hiton pahanhajuista mömmöä nenääni, sanon että nyt tulee tosi paha olo. En taida kuulla vastausta koska mä zzzzzz..

Seuraava mitä tajuan on, kun mua herätellään vai heräilenkö sittenkin ite?? Kysyvät onko paha olo ja totta tosiaan, on TAAS!! Mulla on aina leikkausten jälkeen paha olo eikä tämä tee millään lailla poikkeusta. Ja mut on sentään nukutettu sen seitsemän kertaa. Saan jotain pahaan olooni ja nukahdan uudestaan. Välillä herään kun huutelevat Aikkuu, tai ehkä ne kuiskaa, en mä tiedä. Kyselevät onko kipuja ja kun sanon olevan, tulee kipupiikki reiteen saman tien. Nukahtelen vähän väliä uudelleen, välillä herättelevät hengittämään. Lopulta laittavat happiviikset kun hereillä ollessani jaksan hengittää itse, mutta nukahtaessani hengitys laiskistuu. Olen heräämössä varmaankin pari kolme tuntia kunnes osastolta hoitsu tulee hakemaan mua takaisin osastolle. Tällä kertaa pääsen sinne sängyn kyydissä eikä tarvitse itse kävellä. Osastollakin nukahtelen vähän väliä, silmäni ei vaan pysy yhtään auki.

Ukkokulta tulee mua katsomaan (enkä edes maksanut tästä vierailusta jos muistatte). Ihanaa saada hänet paikalle, on kuin emme olisi nähneet iäisyyksiin. Joo, olihan edellisestä kerrasta ainakin jo 11 tuntia. Hei muru, mä oon hengissä, vautsivade, mä oon hengissä. En tietty missään vaiheessa asiaa epäillyt, ettenkö leikkauksesta heräisi, mutta aina leikkauksissa on omat vaaransa, se on vaan tosiasia.

Still alive <3

Pyydän hoitajilta ruokaa, olenhan viimeksi syönyt edellisenä iltana. Ruikutuksen jälkeen tuovat mulle lasin mehukeittoa ja kupin teetä. No, tällähän se nälkä lähteekin, kiitos aivan kauhian paljon. Ukkokulta hakee mulle kahvia koska ilkeät hoitajat eivät sitä anna. Mutta maidon kieltävät, ei mitään maitotuotteita, ei edes soijamaitoa, on kuulemma huonosti sulavaa. Koska en pysty sängystä nousemaan joutuu Ukkokulta juottamaan mulle kahvinkin pieninä hörppyinä. Tässäkö on meidän tulevaisuuden kuva? Toinen syöttämässä ja juottamassa toista vanhainkodissa??

Saan nauttia Ukkokullan seurasta tunnin verran ja sitten hän joutuu lähtemään kotiin hoitamaan koiruuttamme. Olen jo sen verran toipunut, että pääsen vessaan käymään ja viestittelen ystävieni/perheen kanssa. Soittelemme ystäväni kanssa ja nauramme ja itkemme puhelimessa. Nauramme peruukille, siitä saa muuten yllättävän monta hauskaa juttua aikaiseksi. Ystäväni ehdottaa sellaista missä letit on sen verran pitkät, että voin laskea ne parvekkeelta alas ja Ukkokulta saa kiivetä niitä pitkin kotiin jos hissi sattuu olemaan epäkunnossa. Ette muuten usko, että on vaikeaa yrittää nauraa näin hyvälle jutulle hillitysti ja hiljaa kun muut jo nukkuvat. Ja jos joku ajattelee, että nauran usein Ukkokullan kustannuksella niin hän on aivan oikeassa. Näin tosiaan usein on, mutta vielä useammin nauran itselleni ja omille jutuilleni.

Näitä lettejä pitkin Ukkokulta voi kiivetä ottamaan sen herneen mun nenästä tai patjan alta vai miten ne sadut nyt menikään??

Ruikutan lisää ruokaa yökön tullessa ja hän sitä lupaa tuodakin. Viestittelen edelleen, sairaalan sängyssä on muuten tosi vähän ajanvietettä, ihan vaan vinkkinä jos sellaiseen joudutte. Odottelen tunnin tätä iltapalaani, nyt alkaa edellisestä ruoasta olemaan 24h ja mulla pinna aika piukeena. Ihminen joka syö kuusi kertaa päivässä normaalisti ja joutuu olemaan 24h ilman ruokaa ei varmasti ole parasta seuraa. Onneks kukaan ei mua kysele seurakseen, muut jo nukkuu ja joku kuorsaa. Soitan kelloa, nyt on hätä. Toinen yökkö purjehtii paikalle ja kyselen missä mahtaa olla mun ruokani joka luvattiin tunti sitten. Sano kertovansa terveiset omalle hoitsulleni kunhan hän tulee toisista tehtävistään. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta miksi sä et voi tuoda sitä evästä?? Ei liene olisi kovin suuri työ, mutta ilmeisesti oli koska hänellä ei ole aikomuskaan mitään tuoda. Oma yökköni tuo vihdoin ja johan mä eväät sainkin. Peräti kaksi palaa kuivaa leipää, lasin mehukeittoa ja lasin omenatuoremehua (on muuten kamalinta alkoholitonta nestettä mitä keksin) sekä kaksi siivua kalkkunaleikkelettä. Kysyy vielä onkohan tämä leikkele maidoton?? Jos ei kyseiset kalkkunat ole sattuneet juomaa maitoa niin eiköhän se ole!! Mikä kysymys!!! Arvatkaa kaksi kertaa lähtikö tällä nälkä?? Vinkkinä voin sanoa ettei kannata veikata kyllä vastausta!!

Ei tällä bodari elä :-)

Näillä eväillä oli kuitenkin pärjättävä, oli aivan selkeää etten tulisi saamaan mitään lisää. Yritin käydä nukkumaan, mutta koska olin nukkunut lähes koko päivän oli tietty arvattavissa etten saisi unta. Puoli yhden aikaan ehkä nukahdin ja heräsin ennen kolmea kun yökkö narisutti lattiaa. Kävin kysymässä uneen saantiin jotain, mutta en saanut, yllättävää!! Mutta särkylääkkeen sain ja sillä sitten nukuin puoli kuuteen. Alkoi uusi päivä, ilman Simoa. Nyt voidaan käyttää ajanlaskuna ennen Simoa ja Simon jälkeen. Vähän kuin ennen Kennedyn murhaa ja Kennedyn murhan jälkeen ja mitä näitä esimerkkejä nyt onkaan.. 

Varotus, nyt näkyy tissi!!

Maanantai 6.6

Björn Borgin synttärit, tärkeä tieto kaikille 60-luvulla syntyneille jotka katsoi 70-luvulla tennistä. Eikö kukaan katsonut? No, tärkeä tieto mulle ja sen takia olen sen tiennyt viimeiset 40v.

Mielialat vaihtelee, leikkaukseen enää viikko. Lueskelen keskustelupalstaa, rintasyöpäläisten kirjoittamaa. Joku ihmettelee miksi juuri hän sairastui? Siinäpä ihmettelemistä, itse en ole viitsinyt vaivautua asiaa miettimään. Jos joka vuosi löydetään uusia potilaita 4800 kappaletta, niin miksi ihmeessä en olisi yksi heistä? Jotkut syyllistävät itseään!! Eipä tulisi mieleenikään, tää ei todellakaan ole mun vikani. Jos ei tällä elämäntavalla pysytä terveenä mitä mä olen elänyt niin sitten se kai on kuolemaksi. Mutta että olisi mun vikani, noway!!

Käyn treenaamassa hiukan olkapäitä, pakko saada liikkua edes vähäsen vaikka ei treenikengät mahdukaan jalkaan. Sukkasilleenkin voi olla, ei mun lihakset tiedä onko mulla kengät jalassa. Ne on vaan innoissaan kun annan heille vähän duunia, töihin siitä senkin laiskurit!! Piiskaa ja ruoskaa teille!!

Laiskureille piiskaa :-)

Tiistai 7.6

Tänään sen teen, mitä olen mielessäni pyöritellyt jo pidempään eli alan kirjoittamaan blogia tämän aiheen ympärille. Olen itseasiassa kirjoitellut pitkin matkaa jo ajatuksiani ja mietteitäni ja nyt laitan ne esille. Päätän heti, että tämä tulee olemaan mua varten, mun purkautumiskeinoni paskaan oloon ja hyväänkin oloon, tietty!! Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, se jäsentää ajatuksia ja se on keino saada itsestään ulos kaikki. Ja jos tämä jotakin toista samassa tilassa olevaa auttaa niin mikäs sen hienompaa. Ja ei tietenkään tarvitse olla edes samassa tilanteessa kanssani, tätä matkaa ovat kaikki tervetulleita seuraamaan.

Sain heti paljon palautetta blogista, positiivista palautetta. Useat haluavat seurata matkaani, olen aivan otettu asiasta. Tämä on raskas aihe, mutta huumoria emme unohda. Työkaverini sanoo ihanasti: ”Asia jolle ei voi nauraa on ongelma.” Ja mä en halua tän olevan ongelma. Olen sitä mieltä, että tämä on asenteesta kiinni ja oma asenteeni on se, että tästä selvitään, tämä matka kuljetaan voittajana Ja koska tää on mun blogi niin saan sanoa saatana jos multa siltä tuntuu. Tai vaikka perkele!! Jos jotakin häiritsee niin pyydän anteeksi!!

Syöpä on asia joka yhdistää, varsinkin rintasyöpä. Muistanpa tässä kerran töissä kun ihanat työkaverini halusivat rintaani kokeilla. Ei haitannut yhtään, hekin tietävät nyt vähän mitä itseltään etsiä. Oma pattini on niin julmetun kokoinen, että sellaista varmaan harvemmin on. Jokainen naisen pitäisi useammin tarkkailla rintojaan niin löydökset varmaan löydettäisiin aiemmin. Tutkikaa naiset itseänne. 

Jostain kumman syystä miespuoliset työkaverit kaikkosivat ympäriltä, he eivät kokeneet tarpeelliseksi kokeilla miltä syöpäkasvain tuntuu. No, jos kokeilisivat sitten kotonaan vaimoiltaan.

En halua olla ylimielinen tän sairauden suhteen. Mutta en näe mitään syytä miksi mun pitäis alkaa nöyristelemään tän edessä. Salilla mä en nöyrry, rauta nöyrtyy. Tän syövän kanssa mä en nöyrry, syöpä nöyrtyy. Mun ei tarvitse nöyristellä, mä olen  herra rouva tomumajassani ja häädän kutsumattomat vieraat hittoon. Tervemenoa, takaisin ei ole tulemista!!

Tänään käyn treenaamassa rintaa, molempia vielä tällä kertaa. Miks ihmeessä sanotaan, että treenataan rintaa niin kuin treenattais vain yhtä? Selkää on vain yksi niin voi sanoa treenaavansa selän. Jalat, molemmat joo. Kädet, molemmat, mutta rinta on vain yksinäinen. Kohta se mulla tosiaan on yksinäinen. Tai saahan se kaverin, silikonisiskon. Pitääköhän ne tutustuttaa toisiinsa sillain varovasti, kuin kaksi koiranpentua? Tiedä kuinka hyviä ystäviä heistä vielä tulee, temmeltävät liiveissä kuin kaksi lasta. Vanhus ja nuorukainen. Taitaa olla aika mennä nukkumaan.

Keskiviikko 8.6

Illalla Ukkokullan tullessa kotia hän kantaa isoa pakettia. Yritän kysellä mitä siinä mahtaa olla niin vinkiksi sanoi, että meille 10v lahja. Ensi kuussa tulee 10v siitä kun me tavattiin ja rakastuttiin jne. Ei voinut jäädä pakettia ihailemaan vaan pakko oli lähteä itse kauppaan ja postiin käymään. Hoidin asiat nopeasti alta pois, että pääsen kotiin katsomaan mitä se posti on meille tuonut.

Yllätys oli kieltämättä aikas suuri, olin suorastaan kauhistunut. Ukkokulta oli ostanut meille järjestelmäkameran. Nyt meillä olisi kamera jolla saisin kuvata niitä sukka/banaani/kukkakuvia ja mennä sinne kurssille ja oppia kuvaamaan. Nyt olen vaan niin levoton etten voi keskittyä mihinkään. En tutustumaan kameraan, en käyttöohjeisiin, en kirjaan, en lehteen, en telkkariin, en sudokuun, sanoinko jo etten voi keskittyä mihinkään?? 

Ajatukset pyörii taas jo huomisessa, huomenna on radiojyvän/sirun laitto vasempaan tissiin. Kauhulla odotan millaista se on. Mulla on huonoja kokemuksia siitä kun mun tisseihin kosketaan. Ja joo, ne kokemukset ei ole Ukkokullan kanssa tulleita.

Mutta on meillä kamera ja niillä me kuvataan mun tissit. Antaa toisten kuvata ultralla ja mammolla, me kuvataan kameralla.

Huomaatteko eron? Oikea isompi, raskaampi ja nänni vetäytyy sisällepäin. Siskot, nämä ovat syövän oireita!!

Torstai 9.6

Mielialat vaihtelee taas. Junassa matkalla töihin otan sudoku-lehden esille ja näen vieruskaverin katsovan sudokuani. Teki mieli sanoa, että älä edes yritä tulla sanomaan yhtäkään numeroa mikä mahtais kuulua mihinkin tai ei hyvä heilu. Ei sanonut, istui kuin mykkä pas..lla. Teen sitä hiton sudokua ja kas, väärin meni, samaa numeroa samassa laatikossa, ei pelitä ei. Teki mieli sanoa sille vieruskaverille, ettet sinäkään sitten viitsinyt yhtään sanoa, ettei se noin mene. Jätin hänet rauhaan, mikä lie hapannaama!!

Puolenpäivän aikaan lähden taas Kirurgiseen sairaalaan, laitatuttamaan sen radion sinne tisuliin. Pelkään niin, että hampaat lyö loukkua. Hoitaja sanoo, että ensin lääkäri katsoo sitä ultralla ja jos sillä näkee sen patin niin sitten laittaa sen jyvän siinä. MUTTA jos ei sitä pattia näe niin varasuunnitelma on katsoa se mammografilla ja sitten laittaa sen siinä. Alan panikoimaan jo valmiiksi, jo se M:llä alkava laitteen nimi saa kauhun nousemaan tukkaani ja nostaa sen pystyyn.

Jään laverille odottamaan lekuria, väsyttää ja meinaankin nukahtaa siihen. Säpsähdän kun paikalle saapastelee nuori parrakas kundi, lääkäri. No, vaihtelua että miehet katselee tissejäni välillä. Hän alkaa etsimään pattia, katsoo eka vasemman kainalon. Kysyy onko sieltä otettu koepalaa, ei ole, onko tarvetta? Hän on näkevinään sielläkin jotain erikoista. Alkaa väkisinkin taas itkettämään, koska tää oikein loppuu?? Onko Simo levinnyt joka paikkaan, mistä enää voidaan olla varmoja ettei se ole salakavalasti rynninyt vaikka maksaani tai haimaan tai suolistoon tai vaikka mihinkä? Miten voin olla enään mistään varma?? 

Ottaa koepalansa, mutta ei saa tississä olevaa möykkyä kuviinsa. Eipä hätää, onneksi talossa on muitakin radiologeja, oikein kaksinkappalein niitä tulee lisää. Nyt on tissiäni ihastelemassa jo kolme lekuria, ennätystä pukkaa. Vaikka kuinka ihailevat ei siitä tule valmista kuitenkaan. Tissi on ja pysyy ja pattia ei näy ei kuulu. Mennään toiseen huoneeseen ja siellä se helvetissä keksitty masiina mua taas odottaa, mammografi. Pääsen kahden hoitajan avustamana esittelemään tissiä koneelle, tissiä venytellään ja vanutellaan ja väännetään ja käännetään ja lopulta ovat tyytyväisiä lopputulokseen ja kundi tulee laittamaan radiosirun paikalleen. Ei sattunut yhtään, tai ei ainakaan kamalasti. Peukutan lekurille, varmuudenvuoksi molemmilla peukuilla. Ilmeisesti ei kaveri ole facessa koska ei tainnut tajuta elekieltäni, ei ainakaan vastaa siihen mitään. No, en mä välitä, olihan se näkevinään mun kainalossa jotain sinne kuulumatonta. Päätin etten pidä tyypistä!! Varmasti on joku valelekuri, valeparta naamassa.