Lukijat

perjantai 29. joulukuuta 2017

Tämä vuosi pakettiin

On jälleen aika paketoida yksi vuosi, vuosi jolloin tapahtui ikäviä asioita, mutta myös mukavia. Niin kai jokaiselle vuodella tuppaa käymään, on mukana iloja ja on mukana surua. Kelläpä se elo olisi aina yhtä ruusuilla tanssimista? Välillä sen pitää olla myös shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Tai mun tapauksessa proteiinijauhetta ja manteleita.


Viime vuosi lopetettiin siihen, että oli viimeinen sädehoito ja sen päälle lekuri. Sain siis koko syövän pakettiin saman vuoden aikana. S oli mahtavaa, ei tarvinnut enää miettiä hoitoja, milloin on seuraava, tuleeko sivuoireita, kestääkö kroppa, entä mieli. Ja kun hoidot olivat ohitse tuli uupumus. Tuli väsy kaikkeen, ei oikein jaksanut treenailla, ei käydä lenkillä, ei tehdä mitään. Tuli hoitoväsymys joka sattui alkamaan vasta hoidon loputtua. Vai oliko kroppa sitä mieltä, että kun kaikki on ohitse, voi väsyä ja pakottaa ottamaan rauhallisemmin? Minähän otin, hetken aikaa ainakin.

Alkuvuodesta alkoi Wilma sairastamaan ja sai lääkityksen. Aluksi hän tokeni paremmaksi kunnes olo alkoi jälleen heikentyä ja lopputuloksenhan me tiedämmekin. Wilma poistui keskuudestamme 4.9.17
Vain viikkoa aiemmin lähti faijan koira Junnu viimeiselle matkalleen ja oli Wilmaa vastassa siellä jossain. Itse uskon siihen, että me jatkamme matkaa Nangijalaan, sinne missä on ikuinen leirinuotion ja ritareiden tyyssija. Siellä meidän kaikkien on hyvä olla, ainakin jos uskoo Veljeni Leijonamieltä ja kukapa ei uskoisi. Siellä Wilma minua odottaa, siellä pääsen sitten Junnuakin rapsuttelemaan jälleen. Mutta vielä saavat kaverukset hetken odotella, vielä ei ole aika tavata.





Alkuvuodesta ei oikein jaksanut treenailla, mutta sitten alkoi sali taas maistumaan. Aiempina vuosina olen käynyt treenaamassa paljonkin pt:n kanssa, mutta sen into ja palo katosi. En tiedä mikä hitto tuli, mutta nyt vaan tuntuu ettei nappaa yhtään. Vaihdoin tänä vuonna salin ajatuksena, että käyn vapailla siellä ja muuten Helsingissä Mayorsilla. No, kävin täällä kotona salilla ja töissäkin, mutta sinne Mayorsille en vaan saanut useinkaan luitani raahattua. Kesäksi otin salikortin Puistolaan, siellä kun oli ryhmäliikuntaa myös. Ei tosin perinteistä aerobista vaan voimantuottoa, hiitiä, venyttelyä ym. Pyhä ajatukseni oli, että käyn siellä sitten paljon jumpissa ja venyttelyssä joka viikko. Kortti oli kolme kuukautta ja sen aikana taisin käydä kahdessa jumpassa ja ehkä 4-5 krt venyttelyssä. Itse salilla kävin treenaamassa alle kymmenen kertaa. Kun ei vaan jaksanut kiinnostaa mikään.

Syksyllä sitten aloitin Bullin AllOutin ja samalla vaihtui jälleen sali. Tällä kertaa tulin salille jonne olen ottanut kortin silloin 11,5v sitten kun muutimme tänne. Olen ollut oikein tyytyväinen valintaani sekä salin. että valmennuksen suhteen. Molemmat on pelittänyt tosi hyvin. Salista tykkään siitä, että on lähellä, varustetaso on hyvä ja parasta on se, että ystäväni käy samalla salilla joten pääsemme välillä treenaamassa yhdessä.

AllOut valmennuksena on aivan huikea ja aivan ilmainen siihen nähden mitä kaikkea se antaa. 10 vkon aikana tulee kerran viikossa päivitykset ruokavalioon sekä treeniohjelmaan. Ohjelmissa on neljä vaihtoehtoa mistä valita. Joka viikko vaihtuu tyyli millä liikkeet tehdään. Tämä on ollut todella hyvä juttu, en ole kyllästymään päässyt kun on jo seuraava viikko ja taas tulee muutosta. Kymmenen viikon loputtua ostin jo seuraavan valmennuksen joka alkaa ensi maaliskuussa. Koska ostin jo tuon, saan tässä välissä koko aika treeniohjelmat ja ruokavalion. Nyt vaan vaihtoehtoja on vieläkin enemmän. Jos mietit mikä olisi hyvä valmennus juuri sulle, niin voin lämmöllä suositella tätä. Tässä ei pääse kyllästymään kun koko aika kutitellaan uusilla juonilla. En edes minä ehdi kyllästymään.



Vaikka en alku vuodesta jaksanutkaan kovin kummoisen innokkaasti käydä salilla, tuli siellä käytyä tänä vuonna monta kertaa, yhteensä 155 kertaa. Olin laittanut itsellen tavoitteeksi liikkua tänä vuonna 300 kertaa ja niistä vähintään puolet salia. No jälkimmäisen tavoitteen saavutin vaan en ensimmäistä. Jäikö se paljosta kiinni? No ei, se jäi yhdestä kerrasta kiinni, sain kasaan 299 liikuntakertaa. Mähän lasken liikkunnaksi sen, että aikaa menee vähintään puoli tuntia yhtä jaksoisesti ja mielellään syke nousee ja hiki tulee. Mutta ajasta pidän vähintään kiinni ja sen takia en saanut täyteen tavoitettani. Olisin saanut ellen olisi nyt tullut kipeeksi, mutta koska tulin, ei se onnistunut. En tästä ala itseäni ruoskimaan ja mustelmille lyömään, pientä piiskaa vaan henkisesti. No, ei vaan, onhan tuokin määrä ihan hiton hienosti. Ja mukana on myös geokätköilyä jossa kävelyä on saattanut tulla monia tunteja ja kerta vain yhtenä suorituksena. Mutta kävelyä ja sauvakävelyä on vähemmän kuin viime vuonna ja se ei ole hyvä juttu. Mutta siihen tulee luonnollinen muutos kun Wertti tulee.


Tähän vuoteen on mahtunut yhdet hautajaiset ja yhdet häät. Olen käynyt konserteissa enemmän kuin koskaan ja teatterissakin on tullut piipahdettua. Ensi vuonna sama jatkuu, on jo kahteen teatteri kappaleeseen varattu liputkin. Ainakin raskasta joulua konserttiin menemme ystäväni kanssa jälleen, muista ei vielä tiedä. Mutta varmasti konserteissa tulee käytyä.

Henkinen jaksaminen oli vähän hakusessa syksyllä, osittain varmasti johtui Wilman poismenosta. Jos haluat lukea lisää tästä, voi lukea sen täältä. Töissä tapahtui kaikenlaista ja kävinkin ammattilaisen kanssa juttelemassa. Mietin kovasti sitä, olenko käynyt syöpäni lävitse niin, että se on kunnolla työstetty. Tulimme tulokseen, että asia on käsitelty. En mieti syöpää jatkuvasti, siitä ei ole tarvetta puhua eikä sitä ole tarvetta ajatella. Alussahan mietin miten edes syöpää asiana pitää käsitellä. Sitten tulin siihen tulokseen, ettei asian käsittelyyn ole mitään ohjekirjaa eikä sääntöä. Jokainen käsittelee asiat erilailla, mä omallani ja sä omallasi.

On ollut aivan mielettömän upeaa käydä juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Saa uutta perspektiiviä omille ajatuksille ja olen oppinut itsestäni tän syksyn aikana valtavan paljon. Olen oppinut sen, että itselleen pitää olla armollinen, kaikkea ei tarvitse jaksaa ja kestää. Mutta olen samalla oppinut myös sen, kuinka vahva ihminen mä olenkaan. Tehdessäni koulutehtävääni kriiseistä, avarsi se mun ajatuksiani itsestäni vielä enemmän. Voitteko uskoa, mutta olen aivan hiton tyytyväinen siitä, että mä olen just mä??




Tähän vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Huomenna on vuoden toisiksi viimeinen päivä ja samalla se tärkein, ainakin melkein. Huomenna haetaan Wertti ja saamme aloittaa yhteisen elämämme joka toivottavasti tulee olemaan pitkä ja mukava. Kaikenlaista olen suunnitellut yhdessä tehtäväksi, alkaen ensi viikolla alkavasta pentukoulusta. Olen tässä jotain jo hankkinut Werttiä varten, ihan vaan jotain pientä. Tai miltä tää teidän mielestä näyttää? Onko mopo karannut käsistä?

"Sänky" makuuhuoneessa. Iso tyynyliina jossa vanha päiväpeitto sisällä. 

Sänky Wertin huoneessa sekä "muutama" lelu

Parit ruokakupit sekä alusta niille.

Olohuoneen sänky, memoria mallia eli muistaa nukkujan :)

Pari kaulapantaa, parit hihnat, juoksuhihna sekä turvavyövaljaat

"Vähän" herkkua eli namia koulutukseen sekä hampaiden hyvinvointiin

Pissi alustoja, jottei lattiat lainehdi

Naksuttimia, pussi nameille sekä liivi jossa isooot taskut, koulutuksessa hyvä olla.



Eihän tässä ole liikaa? Jos olisi kyse vauvasta, olisi lisäksi vaunua, vaatetta, vaippaa jne. Nyt onneks pääsee vähän vähemmällä, mutta ihan yhtä rakas karvainen vauvakin on. Hänestä kuulemme/kuulette vielä, se on varma.








tiistai 26. joulukuuta 2017

Sairas joulu?

Joulu on ohitse (ainakin melkein ja ainakin meillä/meille). Ei ihan paras joulu ollut, tultiin Ukkokullan kanssa molemmat aattoiltana kipeeksi. Iski kuin salama taivaalta ja samaan aikaa molemmilla. Alkoi paleluna, päätä särki, ääni katos ja kurkku tuli kipeeksi. Yön olin sohvalla kaksi paitaa päällekkäin, trikoot, sukat sekä villasukat jalassa ja peiton alla. Yöllä sitten heräsin välillä vähentämään vaatetusta niin, että lopuksi lähti liivit (ja tissi) ja olin alkkareilla. Aamusta oli peitto märkänä kun oli hikoillut niin paljon.

Joulupäivä meni sitten sohvalla maaten. Katsoin monta jaksoa Muodin huipulle, varmaan sata jaksoa (siltä se ainakin tuntui) Show Hauta, Mitä taakseen jättää yhden jakson, Selviytyjiä ja illalla keksin vielä Areenasta etsiä Kotiin takaisin sarjan jota ovat töissä kehuneet. Jäin siihen samantien koukkuun ja sitä katoin viisi jaksoa. Tän kaiken makaamisen (ja välillä syömisen) jälkeen, mulla oli selkä niin kipeä, ettei nukkumisesta meinannut tulla enää mitään. Taas huomasin olevani sohvalla nukkumassa, suuta kuivasi ja joutu juomaan pitkin yötä mikä aiheutti sen, että sai juosta vessassa koko aika. Nokka ihan tukossa, kurkku kipeenä ja limanen. Ah, onpa niin mukavaa olla kipeenä. Tosin olen niiiiin harvoin kipeä, ettei kai yksi eikä kaksikaan päivää vuodessa vielä kesää tee. Joten se siitä valituksesta.

Parasta Joulussa, luumukiisseli :)


Olihan meidän Joulussa tietty muutakin kuin sairastelua. Kävin salilla tekemässä  olkapää-rintatreenin ja hämmästelin kuinka paljon ihmisiä olikin jumpalla. Nuoria tietty jotka menevät illalla vanhemmilleen tai appivanhemmille syömään valmiiseen pöytään tai keski-ikäisiä miehiä joiden vaimot oli heittänyt heidät pihalle kun siivoilivat loppuja nurkkia tai tekivät loppuja ruokavalmisteluita. Meille Joulu ei ole aikaa jolloin leiposin ja väsäisin ruokaa tuhottomasti, laiskana ostan tarvittavat eväät kaupasta. Kukaan ei syö joulukakkuja eikä pikkuleipiä vaikka olisin ne kullalla sivellyt, joten en viitsi nähdä vaivaa niitä leipoa. Ähkyn saa oikein hyvin hankittua ihan vaan kaloilla, kalkkunalla ja salaateillakin, ei siihen tarvita torttua, piparia eikä paakkelseja sataa sorttia.




Ja jotta pahimmalta ähkyltä välttyis, kävin Rollen kanssa lenkille kolme kertaa päivän aikana. Joka kerta oli 45-60min. Vältyinkö ähkyltä? No en todellakaan. Näyttäkää mulle yksikin ihminen joka välttyy ähkyltä jouluna, niin tekasen hänelle mitalin.

Mummolassa kävi tosiaan Rolle ja Arttu. Molemmat on niiiiin ihania pakkauksia, erilaisia mutta ihania. Ja on sitä hauskaa katella kun 4kk Rolle yrittää pomottaa Arttua joka on 9kk, Rolle mahtuisi vaikka seisomaan Artun mahan alle.

  





Molemmat murmelit saivat samanlaiset pehmolelut ja välillä piti tarkistaa josko toisen lelu olisikin parempi kuin oma. Hyvin kundit tulee toimeen keskenään, jännää nähdä miten Wertin käy kun hän kotiutuu neljän yön päästä.

Meidän piti näin Tapaninpäivänä noudattaa perinteitä ja mennä mutsille käymään, mutta kun tulimme kipeäksi molemmat, piti kyläily peruuttaa. Tämä(kin) päivä on mennyt Pelastusarmeijalle, mitään ei ole saanut aikaiseksi. Laskeskelin, että jos ihminen elää vaikka 80-vuotiaaksi, kertyy siinä päiviä elämälle sellaiset 29220 kappaletta. Josko siinä vois vaikka päivä tai kaksi olla sellaista, jolloin ei ole tehnyt mitään ihmeitä eikä kummallista. Ei sitä jokaista päivää jaksa muistella kuitenkaan, oli ne täynnä tapahtumia tai tekemättömiä kuten nää päivät ovat olleet.

Mulle tulee neljän päivän päästä vuosi siitä, kun hoidot loppuivat. Mietinkö mä usein asiaa? Käykö päivittäin mielessä se, että syöpä uusiutuisi? Että syöpä olisi levinnyt johonkin ja saisin kroonikon tittelin? Ei, enpä voi sanoa sitä päivittäin miettiväni, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö asia kävisi mielessä silloin tällöin. Ja vaikeaahan syöpää on unohtaakaan, kun vaatteet riisuutuessa asia lävähtää silmille. Ei ole sitä tissiä ei ja ei tule olemaankaan. Ei yhtään leikkausta mulle jos ei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei ole.

Vuosi sitten, 30.12 oli mulla viimeinen sädehoito ja lekuri samaan aikaan. Silloin ajattelin, että nyt mulla alkaa täysin uusi elämä, aloitan puhtaalta pöydältä, syövättömältä pöydältä. Ja nyt, vuosi siitä ja samana päivänä, kotiutuu meidän Werttimme. Kohtaloa? Tarkoitusta? Kyllä, uskon että tällä on jotain tarkoitusta. Wertin tuleekin tulla meille juuri sinä päivänä. 4:s päivä on mulle aina kans tärkeä, olen itse sekä tyttäreni synnytty 4:s päivä. Olemme menneet kihloihin ja naimisiin 4:s pvä ja myös 4:s päivä Wilma lähti viimeiselle matkalleen. Kun menimme Werttiä katsomaan ensimmäistä kertaa, oli 4:s päivä. Jotain taikaa siinä päivässä on, ihan selvästi.

Uskon yleensäkin kohtaloon, siihen että meidän elämämme on tarkoitus mennä kuten se menee. En usko Jumalaan, en Kristukseen enkä muihinkaan Jumaliin, mutta kohtaloon uskon. Se, mikä tarkoitus milläkin asialla on, ei varmasti aukea useinkaan itselleen.. En tiedä mikä tarkoitus oli sairastua syöpään, ellei se ollut sen takia että tajuaisin elämäni rajallisuuden ja nauttisin siitä enemmän. Ja lähentymisemme lasteni ja Ukkokullan kanssa, oliko se syöpäni tarkoitus? Jos näin oli, niin ok, mutta mikä hiton tarkoitus on sillä, että joku kuolee syöpään  ja joku toinen elelee vuosia sen kanssa? Ei tälläisiin kysymyksiin koskaan saa vastausta, sama kun kysyisi mikä tarkoitus on maailman sodilla?




Nyt lasketaan öitä, vielä neljä ja sitten räjähtää. Wertti tulee, miten mä voin mennä töihin muutamina päivinä kun Wertti on kotona Ukkokullan kanssa? Loppiaisen jälkeen mulla on hoitovapaata, silloin me käydään tutustumassa junaan sekä bussiin. Yritän välttää kaikki virheet mitä Wilman kanssa tuli tehtyä. Wilma raukka oli sellainen koekappale, toisen kanssa osaa tehdä asiat toisin. Vähän sama kuin esikoisen ja nuorimmaisen kanssa. Esikoisen kanssa tehtiin kaikki vaikeimman kautta kun taas nuorimmainen meni vasemmalla kädellä. Katotaan miten Wertin kanssa menee, pysy kuulolla, tänne tulee varmasti kuvaa ja infoa meidän tekemisistä.

Oikein hauskaa Uutta Vuotta just sulle, nauti elämästä, niin mäkin teen.





lauantai 23. joulukuuta 2017

Syöpä tappaa

Sain tällä viikolla kuulla erittäin ikäviä uutisia. Taas on lähtenyt yksi loistava persoona aivan liian aikaisin, ihan turhaan. Syöpä saatana hänet vei!! En saata edes arvata perheen surun ja tuskan määrää, se on varmasti ääretön. Asiaa ei voi hyväksyä, sitä ei voi ymmärtää, sitä toivoo näkevänsä pahaa painajista josta herää pian. Herätessään asia on ensimmäisenä mielessä, nukkumaan mentäessä on se viimeisenä mielessä. Äiti on poistunut lastensa elämästä, puoliso jatkaa elämäänsä niin yksin.

Tälläisellä hetkellä sitä tekisi mieli maata lattialla ja huutaa elämän epäoikeudenmukaisuutta. Tunnen suurta surua siitä, että se olen minä joka kirjoitan tätä eikä Hän. Yhtä hyvin olisi voinut osat vaihtua ja hän olisi kirjoittanut minusta. Tunnen olevani niin helvetin itsekeskeinen ajatuksineni, mikä mä olen ilakoimaan omasta elämästäni juuri nyt, kun se elämä on toiselta viety. Elämän epäoikeudenmukaisuus iskee aina märällä rätillä vasten kasvoja. Ei voi ymmärtää mikä tarkoitus asioilla on. Mikä tarkoitus on sillä, ettei lapset saa esitellä äidilleen omia rakkaitaan? Ettei mummo saa koskaan nuuskutella lapsenlapsiansa? Että puoliso menee iltaisin tyhjään sänkyyn nukkumaan, tuska rinnassaan kun ei sitä omaa parasta ystävää ole siinä enää?

Kiitos siitä, että olen mä!!



Viimeksi kerroin tyttäreni koirasta jota olen saanut hoitaa ja hoivata aina välillä. Tänään hän taas tulee mummon iloksi, huomenna pääsen taas heti aamusta lenkille. Sitä olen odottanut ja kaivannut, aamuisia lenkkejä. Ei sitä vaan tule lähdettyä itsekseen aamulenkille ellei ole pakko ja eihän mun ole. Mutta tähän on tulossa muutos, sillä meille on tulossa viikon päästä aivan oma ihanuus, espanjanvesikoira Wertti. Hän on tämän näköinen.









Wertti sai nimensä sen mukaan, että meidän tiimimme jäsen kuuluu olla W:llä alkava. Muistattehan, että meidän geokätkötiiimimme nimi on TeamWat, sehän tuli meidän nimistä. Wilma, Aikku ja "Ukkokulta". Nimimerkkiä emme haluneet vaihtaa ja sen takia mietinnässä oli kaikki maailman vaihtoehdot mitä W kirjaimella voisi olla. Oli Wäiskiä, Wellua, Weikkoa, Wesaa jne. Mutta sitten yhtenä päivänä katsoessani almanakasta 9.9 päivää jolloin Wilma oli syntynyt ja kenenpä nimipäivä silloin onkaan? No Vertin joten niin sai Wertti nimensä. En voisi edes kuvitella Wertin olevan minkään muun niminen kuin Wertti. Näin myös Wilma kulkee mukanamme koko aika. <3

Wertti kotiutuu viikon päästä, tasan seitsemän yötä enää. Olen niin odottanut häntä, ensin odotimme onko tuleva emo raskaana. Sitten odotimme kumpia pentuja emo synnyttää (hän synnytti 9 pentua joista 6 urosta ja 3 narttua). Syntymän jälkeen odotimme 4 vkoa jotta pääsimme katsomaa kuka heistä yhdeksästä on Wertti. Ja kun pääsimme katsomaan pentuja ja sain Wertin syliini oli sydän rakkautta täynnä, tässä on nyt kauan odotettu Wertti.

Olen ilmoittanut Wertin jo pentukurssille. Kunhan olemme sen käyneet niin alamme harjoittelemaan noseworkia. Siinä koira käyttää nenäänsä niin, että osaa etsiä missä on eukalyptusta, laventelia ja laakerinlehteä. Hän ei siis etsi niitä mamman maustelaatikosta vaan näitä piilotellaan aluksi helppoihin paikkoihin ja myöhemmin vaikeutetaan. Voidaan piilottaa autoihin, rakennuksiin, metsään tms. Tässä voi kisatakin jos haluaa ja kunhan nämä hajut oppii voi alkaa opettaa muita hajuja kuten esim. sienet. Mikäs sen helpompaa kun koira etsii sulle suppilovahverot metsästä. Olen jo vuosia halunut koiran jonka kanssa harrastaa joten nyt kun sen saan, niin mehän harrastetaan. Puntille en taida voida Werttiä viedä, mutta ollaan ulkona, sopiihan sekin mulle paremmin kuin hyvin.

Meillä oli töissä joulukuussa hauska "aikuisten joulukalenteri". Jokainen joka siihen halusi osallistua laittoivat nimensä paperiin ja yksi arpoi jokaiselle oman salaisen ystävän. Tätä salaista ystävää sitten jokainen muisti miten halusi. Itse ostin omalle ystävälleni erilaisia herkkuja. Suklaatikkaria, sulkaapatukkaa, suklaasuukkoa, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä, joulukoristeita ja viimeisenä työpäivänä vielä laitoin hänelle jouluisen suklaalevyn. Tämä oli mielestäni hauska tapa antaa hyvää mieltä toisella ja varsinkin itselleen. Ehdottomasti ensi vuonna taas mukana tässä leikissä.



Huomenna on jouluaatto. Me ei perinteisesti olla ihan kauheasti tästä stressiä otettu. Ruoat on kaupasta hankittuja, en ole tehnyt itse laatikoita enkä kaloja graavaillut. Kinkku on pieni pötkäle, sitä maistan max kaksi siivua ja muuten syön kaloja ja kalkkunaa. En myöskään ole siivonnut kaappeja, koska en kaapissa ajatellut jouluani viettää. Nyt en ole töissä kuten monina viime jouluna olen ollut, vaan nyt nautin kotona olosta, hyvästä ruoasta ja seurasta. Teen sudokua, luen ehkä kirjaa ja käyn Rollen kanssa lenkillä. Nyt ei mene yhtään karkkia koska niiden syönnin lopetin syksyllä. Mähän olin viisi vuotta syömättä karkkia ja sitten taas aloitin jostain syystä karkkia syömään. Sitten sitä alkoi taas menemään turhan usein ja päätin lopettaa kokonaan. Ei ole tehnyt yhtään tiukkaa, karkki ja minä emme sovi yhteen.

Näin Jouluna on hyvää aikaa käydä myös treenalainemassa. Tänään illan suusta kävin tekemässä jalat ja huomenna aattona menen treenaamaan olkapäät. Mulla on nyt ohjelma jossa on olkapäät priorisoitu. Mikäs sen ihanampaa kun saada naama punaisena vääntää rautaa solmuun? On salitreeni vaan niin parasta. Tosin kohta se taitaa jäädä kakkoseksi kun Wertti tulee. Mutta sitä ennen vielä ehtii, onhan mulla viikko vielä aikaa.


Nyt toivottelen kaikille oikein maukasta ja rauhallista Joulua. Itse nautin luumukiisselistä ja kermavaahdosta, nami nami.


tiistai 12. joulukuuta 2017

Hengissä ollaan

No nyt on mennyt luokattoman kauan viimeisestä kirjoituksesta. Se olikin niin kipeää tekevä vuodatus, ettei hetkeen tehnyt mieli kirjoittaa mitään. Sitten tuli koulussa niin suuri tehtävä tehtäväksi, että päätin etten kirjoita mitään ennenkuin olen väsännyt sen valmiiksi. Ja arvatkaas mitä, se alkaa olemaan loppu tekstejä vaille valmis eli huomiseksi olen päättänyt sen valmistuvan. Virallinen deadline on perjantaina, mutta jos kerrankin yllättäisi sekä opettajan että itsensä ja lähettäisi sen ajoissa. Tosin enemmän minä siinä hämmästyisin jos näin kävisi kun näin käy.

Millaista koulutehtävää mä olen sitten väsännyt? Tässä kuvaa millaisia kirjoja olen lukenut, siitä voitte hiukan päätellä millaisesta tehtävästä on kyse tai ainakin sen mitä aihetta tehtävä sivuaa.



Mähän käyn nyt mielenterveyden ja päihdetyön erikoisammattitutkintoa kriisipainotuksella. Asia on niin mielenkiintoinen etten osaa edes sanoin kuvailla. Näitä lukiessani olen oppinut itsestäni todella paljon, jopa sen miksi edellinen kirjoitus oli sellainen kuin oli. Sillekin oli tarkoituksensa.

Mitäs tässä syksyn aikana on sitten tapahtunut? Todella paljon, varmaan eniten mitä minään syksynä. Nyt kun Wilmaa ei ole enää ollut, on elämä ollut kieltämättä tyhjää ja jopa merkityksetöntä. Ihminen tarvitsee itselleen lemmikin jota helliä, halia ja pusutella. Oma Ukkokulta ei aina siihen riitä. Ukkokultaa ei tosin tarvitse lähteä aamuisin viemään pissalle (osaa mokoma käydä ihan ite), sitä ei tarvitse pestä (senkin osaa ihan ite) eikä varsinkaan karvoja kammata, harjata eikä föönäillä. Kaljua kun on hiukan hankalampaa kammata. Ukkokultaa ei tarvitse myöskään ulkoiluttaa iltaisin vaikka hyvää se hänelle varmaan tekisikin. Aluksi kävimme iltaisin lenkillä yhdessä, vaikka ei narun päässä ketään ollutkaan (Ukkokulta ei suostunut narun jatkoksi vaikka kuinka pyysin). Sitten se on jäänyt ja olemme istuksineet sohvalla, ilman koiraa. Voi kuinka tyhjä sohvakin on ilman koiraa. Nyyh!!

Sain lohtua erittäin hauskalla ja yllättävällä tavalla, meinaan tyttäreni otti itselleen koiran. Kävimme koiruuden hakemassa Miehikkälästä, ihastuin häneen ja isoisäänsä ja isoäitiin saman tien. Kyseessä on hiukan harvinaisempi rotu (ainakin itselleni oli tuntematon) eli rotu on eurasier. Koiruuden nimeksi tuli Rolle joka oli mulla aika merkityksellistä, koska meillä oli lapsuudessa beagle jonka nimi oli Rolle. Lähtiessämme kasvattajan luota näimme mitäpä muutakaan kuin beaglen ulkoilemassa. Heitä näkee suht harvoin ja just nyt näin kun uuden Rollen kanssa lähdimme matkaan. Olemme saaneet nauttia Rollen seurasta aina välillä. Hän on kyllä veikeä vekara, hiljainen touhottaja. Välillä jo mietinkin, että onko hän mykkä mutta ei hän ole. Omaa peilikuvaansa hän välillä haukkuu.


Arttu ja Rolle pääsivät tutustumaan :)






Täytin vuosiakin sitten viime kirjoittelun. Kotona juhlimme läheisten kanssa hiukan ja töissä juhlimme myös. Leivoin ja laitoin erilaista tapasta työkavereille, vahinko ettei niistä saanut kuvaa (menivät niin nopeaan). Sain paljon kehuja ruokien herkullisuudesta, on aina kiva saada tunnustusta. Ja monesti on ollut puhetta siitä, mitä olen ennen työkseni tehnyt ja nyt sai antaa hiukan maistiaisia osaamisestaan. Lähdimme sitten hiukan ravinteliin juhlistamaan synttäreitä ja hauskaa oli, nauroimme vatsamme kipeäksi. Jo ekan ravintolan jälkeen taisi olla meikäläinen ottanut tarpeeksi alkomahoolia koska työkaverin sanoessa lähtevänsä kotiin koska menee seuraava päivänä töihin, kysyi meikäläinen missä sä oot töissä? Tätäkin olemme nauraneet jälkikäteen moneen kertaan. Seuraavassa ravintolassa en meinannut päästä vessasta ulos, vedin ovea hädissäni eikä se auennut. Noh, ei kai se ollut ihme kun olin yrittämässä toiseen vessakoppiin enkä suinkaan vessasta ulos. No sattuuhan sitä, hyvät naurut on tästäkin irronnut.




Kaikenlaista muutakin on tässä syksyn aikana tullut tehtyä. Treenasin AllOutin mukana 10 vkoa, treenit oli kovia ja ruokaa oli mielettömästi. Meinasi välillä usko loppua syödessä sitä kaikkea määrää. Jopa siinä määrin, että otin ja lähdin Tampereelle tapaamaan itse pääjehua eli Bullia. Hänen kanssaan sitten suunnittelimme hiukan vähemmälle ruokia, alkoi vähän helpottamaan. Kymmenessä viikossa en saanut juurikaan tulosta aikaiseksi, tai tulihan sitä kun paino nousi +800g. Toivon, mä todellakin toivon sen olevan edes lihasta. Mutta yksi juttu ei muuttunut eikä muutu, edelleen peilistä katsoo iloinen ihminen. Treenaaminen on mun juttu.



Mulla kun toi oikea käsi turvottaa edelleen kainalo tyhjennyksestä johtuen. Tässä on mennyt jo puolitoista vuotta leikkauksesta ja edelleen kärsin seurauksia. Ja taidan kärsiä lopun elämäni, kaipa se on vaan hyväksyttävä tämä tosiasia. Ja koska toi oikea puoli turpoaa ja kiristää, olen käynyt sitä hierottamassa. Nyt kävin uudella hierojalla, entinen hieroja jolla täällä kotinurkissa kävin, on lopettanut. Ajattelin nyt mennä naiselle, ihan vaan kainouden takia. En oikeasti kainostele rintaani, mutta ajattelin josko olisi mukavampaa käydä naisella. Kävin äsken ja täytyy sanoa, että joutuu tosissaan muistiaan pinnistää jotta muistaisin olenko koskaan käynyt kenelläkään yhtä huonolla hierojalla.

Menin siis hierottamaan rintaa ja hän hieroi hiveli sitä ehkä kaksi minuuttia. Kysyi vielä sitä ennen kuinka kovaa siihen uskaltaa koskea ja sanoin, että kovaa, koska ei se muuten miksikään tule. Hän hiveli sitä sen kaksi minuuttia ja sitten siirtyi käteen jota silitteli seuraavat kaksi minuuttia. Olin niin raivona etten saanut sanaa suustani. Ukkokultakin silittelee kovakourasemmin ja hän ei ole hieroja eikä hieronta tarkoituksessa sivele eikun hivele. Ja en tiedä eikö hieroja osannut anatomiaa yhtään, koska hän hieroi vain oikean rinnan ja käden, onhan mulla tietääkseni vasemmallakin puolella vielä rinta ja käsikin siinä roikkuu. Mutta ehkä hieroja tuskastui mun huokailuihin ja "unohti" koko vasemman puolen, ei ainakaan koskenut sinne puolelle kertaakaan.

Olen ehkä ikävä asiakas, mutta mun mielestä hierojan pitää osata kysyä ottaako hän tarpeeksi kovaa, tuntuuko se missään jne. Mutta jos taustalla soi laineen lipsutukset, voi jo siitä päätellä ettei tarvitse toista kertaa tulla, siis jo ennenkuin on edes aloittanut hieromaan hivelemään. Hän varmaan näki ilmeestäni kuinka tyytyväinen olin, koska ei kysellyt tulenko uudestaan. Hyvä ettei kysellyt, koska olisi joutunut valehtelemaan jotain ympäripyöreää, ei ole kohteliasta sanoa suoraan, että sä olit ihan paska.

Olen syksyn aikana käynyt yksissä häissä, teatterissa katsomassa mitä lie näytelmää (puolet ajasta nukuin), olen käynyt musikaali Catsia katsomassa (nukahdin vaan kerran, enkä edes kauaa nukkunut) sekä olen käynyt kolmessa eri konsertissa. Olen siis aikas paljon harrastanut kulttuuria, nyt on ollut aikaa, kun ei ole sitä koiruutta kotona.






Konsertissa olen käynyt kuuntelemassa ehkä sitä kaikkein parasta bändiä (tässä kysytään vain ja ainoastaan mun mielipidettäni) eli Five Finger Death Punchia. He ovat vaan niin hyviä, nami nami sanoisi Bjurström jos hänen mielipidettään kysyttäisiin (vaan ei kysytä).




Tyttäreni kanssa kävimme kuuntelemassa Haloo Helsinkiä (en nukahtanut kertaakaan, enkä myöskään Five Fingerin keikalla, hyvä mä). Tämä konsertti oli tosi energinen, tykkäsin ja peukutan jatkoon. Voin siis mennä toistekin. On vaan niin hienoa, että nuoret menestyy ja heidän tekstinsä on sielua koskettavia, siinä on saatettu ryvetä syvempiäkin mutia mitä edes tiedämmekään. Tai en mä ainakaan tiedä, mutta se nyt ei vielä tarkoita mitään. Harvoin tiedän kenestäkään mitään, kun ei mua kiinnosta toisten elämä. Mulla kun on tässä omassakin ihan tarpeeksi mietittävää.

Vime lauantaina kävimme koiramessuilla ja katsomassa ystävää ja hänen hauveliaan kehässä. Voittojahan siellä hänelle tuli (ilmeisesti kun sai joitan erivärisiä ruusukkeita), mutta en tajua niistä sen enempää. Illalla menin vielä kuuntelemaan raskasta joulua, ihanan ystäväni Kirsin kanssa. Se on meidän perinne joka katkesi muutamaksi vuodeksi kun eivät tulleet Helsinkiin. No nyt tulivat ja me olimme mukana, tietenkin. Ensi vuonna sitten taas, yhdessä. Siinä olikin kaikki joulusta mitä siltä haluan, vähän raskasta joulua ja se riittää. Tai no jos vähän suolasia kaloja saa vielä niin avot.

Nyt tuli yhdeltä istumalta niin paljon tekstiä, että selkää särkee. Ensi kerralla jatketaan ja sitten mulla onkin sellaisia uutisia että BOOOOM!! Kannattaa odotella, se on jotain ihanan kutkuttavaa, suloista ja rakkauden täyteistä. Mutta siitä sitten ensi kerralla lisää.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kun henkinen jaksaminen loppuu

Mun piti alunperin kirjoitella siitä, kuinka olin saanut taas viettää aikaa mun elämäni ilon, siskonpoikani Eltsun kanssa. Kuinka hain hänet tarhasta, vietimme yhdessä illan, leikimme ja nukuimme vierekkäin.

Ja piti myös kirjoitella siitä, kuinka sain viettää viikon poikani koiran kanssa heillä, pariskunnan ollessa lomalla etelässä. Kuinka Artulla tuli aina välillä hellyys pula ja hän tuli syliini. Tai siitä kuinka hän halusi joka aamu tulla kanssani sänkyyn, painoi päänsä kaulaani vasten niin, että meinasin tukehtua. Ja kundi halus vaan läheisyyttä.

Sitten oli vielä yksi aihe josta olin ajatellut kertoa teille, itse asiassa olin näistä kaikista kirjoittanut postauksen jo melkein valmiiksi. Mutta kuten olen tässä saanut huomata, on huono ajatus miettiä asioita etukäteen, asiat sujuu harvoin niin kuin sitä kuvittelee. Elämä heittelee ihan varmasti paskaa sun kapuloihin, niin että se kaikki roiskuu suoraan päällesi. Ja nyt se asia tuli taas vahvistettua.

En siis kerro mistään näistä edellisistä asioista, vaan jaan teidän kanssanne sen surullisimman päivän mitä mun elämässäni on ollut. Meidän Wilma, koiramme, lähti viimeiselle matkalleen viime viikon maanantaina. Päätös oli todella raskas ja samalla tiesin ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Minä joka olin hänet hakenut vajaa 13v sitten kotiin, rakastanut melkeinpä enemmän kuin lapsiani (rakkaus koiraan on erilaista kuin lapsiin, luonnollisesti), siivonnut ne pissat, ripulit ja oksennukset, herännyt yöllä viemään ulos, kun hänen vatsansa oli sekaisin, minä joka häntä ruokin ja hellin, halin ja rapsutin. Minä, hänen Mammansa, joka joka ilta nukkumaan mennessämme sanoin hänelle saman rimpsun mitä lapsilleni häntä ennen: "Hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, nähdään aamulla." Minä, vain minä olin hänelle sen velkaa, että päästin hänet menemään tietäen, että hänellä on nyt paljon parempi olla.



Hän on löytäynyt sieltä jostain paljon kavereita. Heillä on siellä aina sopivan lämmin, ei tarvitse palella eikä olla sateessa jota Wilma inhosi yli kaiken. He saavat siellä paljon herkkuja, ruoka on maittavaa ja vesi virkistävää. Pääsevät yhdessä harrastamaan, käymään metsissä (siitäkin Wilma on varmasti oppinut nauttimaan). Maksalaatikkoa saa aina kun sitä haluaa ja Wilmahan haluaa, häntä hellitään ja halitaan ja rakastetaan. Häntä oli vastassa hänen siskonsa, entinen kaverinsa Mimo sekä Junnu joka lähti viikkoa ennen Wilmaa. Niin, faijani koira lähti vain viikkoa aiemmin, hän oli myös ottamassa Wilmaa vastaan kun hän saapui. En tiedä ovatko he nyt Nangialassa (Veljeni Leijonamielestä) vai Nangilimassa, mutta sen tiedän, että nyt hänellä on huomattavasti parempi olla.

Näin lähellä Junnu ja Wilma olivat toisiaan ainoastaan ulkona. :)



Wilma sairastu chusingin tautiin joka huomattiin alkuvuodesta. Silloin hän joi aivan kamalasti, jopa 10% painostaan. Miettikääpä jos itse joisitte saman verran päivässä, itelläni se tekisi sellaiset nippa 7l vettä päivässä. Ei olisi ihme, jos vähän pissattaisi ja koska sulla ei olis koko aika mahdollista mennään vessaan, niin housuihinha se kaikki tulisi. Wilmalle se tuli lattialle. Hänellä oli myös maksa laajentunut, kortisonitasot pilvissä ja maksa-arvot korkealla. Hän sai lääkityksen siihen joka aikansa toimi, mutta sitten alkoi taas alamäki.

Tiesin, että hänen kuntonsa heikkenee, ajattelin meidän saavan kuitenkin yhdessä vielä viettää kesäloma ja saimmekin. Hän sai jonkinlaisen poissaolokohtauksen aina välillä, aivan kun ei tietäisi missä on ja mitä hänen pitäisi tehdä. Aivan kuin säpsähti hereille, ai mä olen täällä, mutta miks ja miten olen tänne tullut? Kuin hänelle olisi iskenyt dementia.

Wilma lopetti oman ruokansa syömisen ensimmäisenä, sitten hän söi koiranmakkaraa ja maksalaatikkoa. Viimeisenä viikkona sitten lopetti eka koiranmakkaran syömisen ja viimeisenä päivänä lopetti kaiken syömisen. Annoimme hänelle kaikkea herkkua mistä on aina pitänyt, muutaman jaksoi syödä ja sitten jätti siihen. Hänellä oli jopa nakinpala suussa, hän katsoi minua kuin kysyen: "Mitä mun pitää tehdä tälle?" Sydämmeeni sattui, olisin halunut laittaa hänet, kuihtuneen rakkaani, paitani sisälle ja pitää siellä sydäntäni vasten. Mutta tiedän ettei olisi antanut sitä tehdä joten olimme muuten vaan sylikkäin. <3





Maanantaina, 4.9 oli päivä jolloin Wilma pääsi kaikkien ystäviensä luokse. Olin hänen kanssaan loppuun saakka, pidin häntä sylissäni, kuiskin korvaan kuinka hänellä on kohta kaikki hyvin, suukottelin hänen päätänsä ja silittelin häntä tuntien hänen haurautensa ja luut hänen karvojensa alla. Pidin häntä rintaani vasten, tunsimme toistemme sydämenlyönnit. Pidin hänestä kiinni kun sai viimeisen pistoksen ja hyvästelin pitkään hänen jo mentyä. Sydämeni itki verta, osa minua oli mennyt. Tiesin tehneeni oikein, kuten eläinlääkärikin sanoi, ei ollut mitään muuta tehtävissä. Oli minun aikani näyttää se kiitollisuus siitä, että olimme saaneet jakaa toistemme elämän 5 päivää vajaa 13v. Tekikö kaiken tän tietäminen asian yhtään helpommaksi? Ei tietenkään tehnyt, mutta se kaikki oli tehtävä. Ja halusin tehdä tämän kaiken kahden Wilman kanssa, olin itsekäs ja halusin viettää kahdestaan hänen viimeiset hetkensä. En halunut ketään jakamaan sitä kanssani, se hetki oli vain meille. <3




Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän hiukan paremmin läheisiäni, heitä joita minun mahdollinen poismenoni olisi koskettanut. Tuska on valtava, vaikka kyseessä onkin koira. Entä kun olisi kyseessä äiti, puoliso tai sisko tai täti? Hyvä ystävä tai työkaveri? Ei pysty edes ajattelemaan.



En ole avannut sen enempää mitä teen työkseni, enkä tee sitä nytkään. Sen sanon kuitenkin, että kyseessä on henkisesti raskas työ ja joskus saattaa käydä niin, että saa paskaa niskaan oikein huolella ja silloin voi se henkinen kantti olla koetuksella. Näin kävi mullakin nyt. Se oli niin koetuksella, että naru pätkähti poikki ja meitsi romahti. Minä, joka selvisin syövästä, sairastin sitä ollen töistä pois alle 60 päivää koko vuonna. Maailman ympäri matkustettiin 80:ssä päivässä, minä sairastin syövän alle 60:ä päivässä.

Olen selvinnyt kaikista vuosikausien kivuistani käsissä/olkapäissä, olen selvinnyt jokaisesta laskustani vaikka jouduin joka ikinen kuukausi itku silmässä laskemaan rahojani saanko kaiken maksettua ja kun saan, mitä jää jäljelle ruokaan ja elämiseen. Tästä kaikesta olen selvinnyt, mutta en meinannut selvitä siitä, kun henkeäni uhattiin. Siinä meni mun raja, kamelini selkä katkesi niin, että napsahdus kuului.

Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja sitä varmasti olenkin, mutta jossain kai se jokaisen ämpärin reunat ovat ja mulla se oli nyt tässä. Tähän varmasti vaikutti sekä Wilman menettäminen että syöpäni, tuntui että liikaa kasaantuu nyt päähän. Oli puhallettava peli poikki ja otettava aikaa selvittää päätään. Nyt sitten kävelyä, raitista ilmaa, blogin kirjoitusta jne. Tällä viikolla on lepoviikko saliltakin, joten sinnekään ei voi mennä tyhjentämään päätään joten teen sen sitten tänne.



Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu ettei happi enää kulje, sydän tulee rinnasta ulos ja puuskututtaa? Pää tuntuu sekavalta, itku pyrkii silmiinne väkisinkin vaikka kuinka yritätte käskeä sen pysyä poissa? Kun kurkkua kuristaa, yritätte pitää ajatukset kasassa hinnalla millä hyvänsä, niitä ei saa päästää laukkaamaan, suitsia suitsia huutaa sun pääsi? Mä tiedän, olen kokenut. Olen ollut siinä tilanteessa, sängyssä noustessasi jalkasi painavat tonnin kappale, raahaudut suihkuun, mutta et jaksaisi avata edes hanaa? Tämä ei todellakaan johtunut krapulasta, ei todellakaan, vaan jonkin sortin masennuksesta. Se vei jalat alta, se vei ajatukset päästä, se sai makaamaan sängyssä sikiöasennossa, se sai sut huutamaan tuskasta kun sydämeen sattui niin paljon. Kaiken tämän olen kokenut, en tänään, en eilen vaan kauan aikaa sitten. Työkyky meni muutamaks hetkeksi, valo loisti tunnelin päässä ja sain raahauduttua juurikin sinne valoa kohden. Koska olen kokenut tämän kaiken, en sitä mielelläni halua kokea uudelleen ja sen takia on hyvä nyt vetää happea ajoissa. Syvään, sisään, ulos, ajatuksella. Maailma on välillä paska paikka, mutta siitä selvitään.

Tänään mietin mikä kosketti minua syövässäni eniten? Oliko se kaikki paska olo mitä hoidot toivat mukanaan? Henkinen kipu jota jouduin katsomaan silmistäni, kun katsoin peiliin? Läheisten pelko menettämisestäni? Ei, koskettavinta oli tyttäreni laittama linkki facebookin seinälleni, kun olin leikannut pääni kaljuksi (tukka teki kovaa vauhtia lähtöä jo siinä vaiheessa). Muistan kuinka itkin kuunnellessani tätä kappaletta, olimme Wilman kanssa silloin aamulenkillä. Tässä tämä kipale joka kosketti mua niin syvältä.




Toinen asia mikä kosketti todella syvältä oli se, että tyttäreni tatuoi itseensä Mama-lionsin, joka kuvastaa minua. Strong like a lion, it´s my mama.



Vielä yksi asia on sellainen, että sen muistan aina ja kannan sitäkin muistoa sydämessäni. Se on se, että sain pojaltani tuliaisiksi peilin josta tietty näkee oman kuvansa. Mutta tässä peilissä oli teksti, joka hänen mielestään kuvasti minua.



Lapseni pitävät minua vahvana ihmisenä, niinpä minun pitää sitä myös olla. Mutta olen kuitenkin myös vain ihminen ja sekin on välillä ihan hyvä huomata. Ei tarvitse jaksaa kaikkea paskaa mitä päällensä saa, ei tarvitse kantaa kaiken maailman murheita niskassa. Saa olla välillä myös heikko ja sanoa se ääneen, nyt en jaksa. Tarvitsen apua, musta ei ole nyt tähän. Mutta kunhan vedän vähän happea, niin taas mä tästä nousen. Entistä ehompana. entistä päättäväisempänä, mutta vasta huomenna. Nyt mä vielä vähän lepään ja kasaan voimiani. Huomenna sitten, huomenna kaikki on toisin. Wilma ei tule takaisin, hän on meidän tiimistämme poistunut, mutta on jaksettava eteenpäin ilman häntä. Täällä on läheiseni jotka uskovat minuun, pitävät mua vahvana, en voi pettää heitä. Huomenna sitten, huomenna on parempi päivä. Mutta vasta huomenna...