Lukijat

maanantai 19. helmikuuta 2018

Tulisiko minusta kasvisruokailija?

No jopas jotakin, minä täällä taas. Aika menee ja karavaani kulkee vai miten se sanonta menikään. Mä en ole saanut aikaiseksi kirjoitella mitään, aiheita olen vaan kirjoitellut pöytälaatikkoon,  ajatuksena se, että kirjoittelen näistä sitten joskus.. No en ole kirjoitellut, mutta nyt kirjoitan, ainakin yritän..

Itse asiassa mun pitäis kirjoittaa koulun näyttösuunnitelmaa, mutta kuten ennenkin, teen sen viime tipassa ja välttääkseni sen kirjoittamista kirjoitan tänne. Huijaan itseäni ajatuksella, että ainakin kirjoitan, sama mitä ja minne.

Googlasin sanoilla itsensä huijaaminen ja tuli tämä. :)


Wertti on kasvanut huimaa vauhtia, huomenna hän tulee jo 15vkoa. Pentukurssilla käytiin ja opittiin jotain, toivottavasti. Ja koska olen jo kauan halunut koiran jonka kanssa harrastaa ja nyt mulla sellainen on, niin menimme nosework kurssille. Siellä aloitimme tutustumalla eukalyptyksen hajuun. Olikin aika hauskaa katsoa, kun Wertti ei halunut mennä hajun lähellekään. Kiersi ja kaarsi ja vikisi, mutta yritti vältellä täppää missä haju oli. Mammaansa tullut, välttelee sujuvasti koulutehtäväänsä.



Kouluttaja sanoi, että haju saattaa olla sen verran voimakas Wertille, ettei tiedä miten siihen suhtautua. Raukka kun on vielä niin vähän ehtinyt hajuja haistelemaan ja yht äkkiä lykätään naaman eteen noin voimakasta, niin tulee heti nou nou efekti. Mutta kyllä se tästä, sienet huutaa Wertin nimeä syksyllä metsässä. 

Olen miettinyt (jälleen kerran) josko tässä dieetille alkaisi. Olin onnistuneesti dieetillä -16, sen perään löysinkin itseltäni möykyn tissistä ja loppu onkin historiaa. Nyt on painoa tullut sen verran takaisin, ettei jaksa enää naurattaa. +5kg vielä ehkä naurattaisi, mutta ei tämä +7kg. Tottahan tämä on ihan omaa syytä, en edes yritä syytellä ketään/mitään muuta, itsehän syön sen mitä syön. Mutta mikä tässä mietityttää on se, että pitääkö ihmisen oikeasti olla koko elämänsä jollain fuckyn dieetillä? Eikö mikään koskaan riitä? Eikö mihinkään olla tyytyväisiä? Siis ite, olenko itseeni tyytyväinen vai haluanko muuttaa itsestäni jotain? Olisinko sen onnellisempi jos saisin sen -5kg pois? Mitä se muuttaisi mun arjessani? 

Mä en osaa edes sanoa kuinka monella dieetillä tai kuurilla olen ollut. Kaikenlaista on kokeiltu ja mikä on lopputulos? Ihan samanlainen minä, paitsi joka kerran tulee muutama kilo jäädäkseen, aiempaan verrattuna. Olen kokeillut painonvartijoita (useita kertoja), kaalisoppadieettiä, paastoa, super dieettiä, vähemmän super dieettiä ja kaikkea siltä väliltä. En jaksa edes laskea monellako kuurilla olen ollut ja montako kiloa olen saanut pois ja montako on tullut takaisin. 

Ekalla kerralla ollessani painonvartijoissa, sain ohjeet ystävältäni joka oli onnistuneesti saanut painonsa putoamaan niillä. Mä en saanut. Söin pari kalapuikkoa josta otin kuorrutteen pois, ei auttanut, paino ei tippunut. Nuorimman lapseni ollessa vuoden, päätin, että nyt lähtee läskit. Ja lähtihän ne. Neljänä aamuna viikossa heräsin ennen lapsia ja jumppasin videon avulla ja en syönyt koskaan kello 18 jälkeen. Fiksua? No ei todellakaan, mutta läskit lähti ja tilalle tuli kilpirauhasen vajaatoiminta. Mutta hei, -15kg. Kyllä kannatti! Vai kannattiko sittenkään?



Lopettaessani tupakoinnin (14v sitten) olin painonvartijoissa ja liikuin paljon. Söin helvetisti puuroa ja laihduin, tottakai laihduin kun söin sitä puuroa jotta pisteet olisi säästyneet johonkin parempaan, kuten mars-patukkaan. Mutta mitä siitä, paino laski ja tupakointi jäi, se kai oli pääasia. 

Super Dieetillä ollessani lähti jälleen painoa, ainahan sitä jotain lähtee jos syö vähemmän kun kuluttaa. Tällä kerralla tein kovempaa salitreeniä ja söin jotain muutakin kuin puuroa. Lähti parit sentit ja kilot. Sitten jatkoinkin pt:n kanssa matkaa ja taas olin dieetillä. Silloin söin paljon vähemmän kuin nykyään ja taisi kilojen myötä lähteä suuri osa lihaksistakin. 


Painoa tuli takaisin heti kun söi enemmän ja taas oltiin dieetillä. Senttejä jäi matkan varrelle ja paino tippui, nyt järkevämmällä syömisellä kuin koskaan ennen. Mutta jumankekka, olen jälleen samassa tilanteessa, pitäisi tehdä jotain. Tää jutun pointti oli nyt se, että olenko mä oikeasti koko elämäni jollain kuurilla tai dieetillä, ei elämäntapa remontistakaan voi enää puhua kun sitä samaa se on ollut jo vuosia. Riisiä ja kanaa. No ei tosiaan niin pelkistettyä evääni ole, mutta hyvä jos ymmärsit mitä ajan takaa.

Lainasin Patrik Borgin kirjan intuitiivinen syöminen. En ole sitä montaa sivua vielä lukenut, mutta heti kirjan nimi herätti ajattelemaan, että niinhän sen pitäisi olla. Ei taida olla tarkoituksen mukaista punnita ruokiaan aina, ei voi olla. Ihan totta, mä punnitsen joka aamupalalle kaurahiutaleeni ja joka aterialle riisini jne. Oikeesti, mitä helvettiä??!! Jos mä söisin mitä tekisi mieli, niin en jaksa uskoa että mun mieli tekisi kaikkea paskaa (tarkoitan eineksiä, sipsiä, karkkia ym.) Enhän mä syö niitä muutenkaan. Mutta mitä se haittaisi vaikka puurossani olisi pari hiutaletta enemmän tai lautasella gramma enemmän tai vähemmän sitä riisiä? Kaataisiko se mun veneeni? Ennen kaikkea, tekisikö se mut onnellisemmaksi? Vapauttaisiko se mussa jotain? Rennomman syöjän ainakin, ellei muuta. 




Vielä jaksan paasata ruokailuista sen verran, että olen miettinyt kasvisruokailijaksi alkamista vähintään viimeiset 15v. Se etten ole alkanut, oli ensin syynä se, etten viitsi tehdä kahta ruokaa kun tytär oli vielä kotona. Kun hän lähti, syynä oli se, etten saa proteiinia tarpeeksi, koska en syö maitotuotteita enkä palkokasveja voi syödä (suolisto ei nääs tykkää, eikä Ukkokultakaan pidä siitä kaikesta tuoksusta). 

Olen kuitenkin syönyt kasvisvoittoisesti jos näin voi sanoa. Nyt aloin miettimään asiaa taas uudestaan. Jos sitten kuitenkin alkaisi kasvisruokailijaksi. Kalaa en jätä, sitä haluan ja sitä pitääkin syödä. Eilen sitten innostuin tekemään erilaisia ruokia. Tein punajuuriporkkanakeittoa, parsakaaliporkkanakeittoa, linssikasvispataa, soijarouhemakaronilaatikkoa sekä linssibroilerpihvejä (pitää käyttää broilerit pakasteesta pois). Tänään ostin alesta nythökauraa ja tein kasvisnyhtökaurapadan. Ja täytyy sanoa jälleen ne meikäläisen kuuluisat sanat: "Onpa todella hyvää, kuka näin hyvää ruokaa on taas tehnytkään?"  Kyllä musta ehkä pikkuhiljaa kasvisruokailija tulee. Vegaaniksi en ala, mutta kasvisruokailijaksi saatan alkaa.



Syy miksi tätäkin taas olen pohtinut, on tietenkin syöpä. Olen jo punaisen lihan jättänyt ja nyt alkaa tuntumaan siltä, että voin jättää sen broilerinkin pois. Jos mä tälläisillä pienillä teoilla saan pidettyä syövän erossa itsestäni, olen valmis sen tekemään. Ja ei tää miltään uhraukselta tosiaan tunnu, tässä mä itse vaan voitan. Kasvikset on niin hyviä ja pienellä vaivalla sitä saa todella monipuolista ruokaa. 

Wertin kanssa ulkoillessani joudun riisumaan hanskat monia kertoja lenkin aikana. Pitää opettaa hänelle yhtä sun toista ja palkata onnistumisista. Sen takia mulla välillä tuntuu olevan sormien tilalla nippu jäätyneitä nakkeja. Uskokaa huviksenne, pakkasta ollessa -10, jäätyy sormet alta aikayksikön. Keksin hankkia kynsikkäät. Helposti keksitty, vaikeammin toteutettavissa, niitä kun ei saa naisten kokoa mistään. Tai löysin mä akryylangasta tehdyt joilla voi pyyhkiä sanonko mitä..

No, mä ajattelin sitten, että näppäränä tyttönö ihan ite kutaisen sellaiset. Meitsi, joka osaa kyllä tehdä monenlaisia, kirjavia villapaitoja, vaan en lapasia, villasukista puhumattakaan. Vaan eipä haittaa, mitään ei osaa jos ei yritä ja kokeile, vanha sananlaskuni. Niinpä mä menin ostamaan lankaa ja puiot ja aloin tekemään kynsikkäitä itselleni. 

Eka kompastuskivi meinasi olla ohjeet, mistä löytää kunnolliset ohjeet. Löysin sitten useammankin, mutta koska mä en halua mennä sieltä mistä aita on matalin vaan sieltä mistä sen yli ei pääse mitenkään, etsin kynsikkäitä missä olisi kivoja kuvioita. No, järki palasi päähäni lukiessani niitä ohjeita ja muistaessani millaisia lapasia olen aikaiseksi saanut aikaiseksi, peukalo keskellä kämmnetä olevia. Jätin siis suosiolla kuviot pois ja etsin ohjeet jotka olisi enemmänkin sellaiset basic-tyyliä. Kun sellaiset löysin, en meinannut saada tulostettua niitä niin, että ohjeet olisi näkyneet kokonaisuudessaan. Lopuksi jouduin osan ohjeesta kirjoittamaan paperille, kun ei suostunut tulostumaan. Wertinkin mielestä ohjeissa oli pahasta jotain vialla, tuhota ne piti heti. 




Nyt olen saanut toisen kynsikkään jo sille mallille, että teen sille pipoa päähän. Ehkä niistä tulee vielä jotain, käytän ainakin pimeällä jos ei muuten kehtaa. 

Tälläistä paasausta tällä kertaa, ei tullut kirjoitettua mitään mitä olin itselleni muistiin laittanut. Siellä ne pysyy tallessa, olkoon siellä. Ehkä joku toinen kerta kirjoitan niistä. Nyt jään miettimään ruokailujani ja sitä alanko jälleen kerran dieetille, sille viimeiselle? Vai söisikö intuitiivisesti ja nauttisi elämästä? Ei tiedä vielä, pitää miettiä ja pohtia. Ei tehdä hätäsiä johtopäätöksiä, vastahan tätä on mietitty viimeiset 15v, joten mikä kiire tässä on. 

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.


Pidän sananlaskuista, niitä on tehty vähän joka kohtaan elämää. Varsin paljon pidän Nykäsen sananlaskuista, ne vasta osuvia onkin, kuten esim elämä on ihmisen parasta aikaa. Tottatosiaan parasta aikaa on se elämä, tuskin siellä kohdussa niin hyviä juttuja saa kokea kuin hyppyrimäessä. Tai montussa, siellä vähemmän biletetään, ainakaan kavereiden kanssa.

Aika on surun lääke ja aika haavat parantaa. Totta, omalla kohdallani mietin Wilman menetystä ja nämä sananlaskut pitää täysin paikkansa. Tosin on tietenkin Wertilläkin osuutta asiaan, ei jaksa, ehdi eikä halua murehtia mitään kun vierellä tepastelee tälläinen ihanuus.


No, jottei täysin höpötykseksi menisi niin kerron tän postauksen taustoja. Mulla oli tälläinen keskeneräinen kirjoitus tehtynä ja lukiessani sen päätin, ettei tätä kannata roskiin heittää vaan tuunataan tätä hiukan. Vähän kun tuunaisi vanhoja vaatteitaan tai muuta, vähän prameampaan kuosiin ja taas menee täydestä kuin väärä raha. Jotta pysytään yhtään kärryillä mitä olen aiemmin kirjoitellut ja mitä kommentoin siihen samaan asiaan nyt, selkeyden vuoksi kirjoitan nykyisen kommentointini tälläisilla kirjaimilla. Jeps ja sitten lähdetään..

Olen tässä pitkin kevättä joutunut hakemaan motivaatiota asioihin joihin motivaatio oli ennen itsestään selvyys. Varmaan arvaatkin heti, että kysehän on tietenkin liikunnasta, mistäpä muustakaan. Nyt kun alkaa se 50v olemaan pelottavan lähellä ja kun muistaa sen, että mulla oli ajatuksena olla silloin elämäni kunnossa ja kun katselen itseäni nyt ja mietin, miten meni niinkuin omasta mielestäni, voin sanoa ettei ihan nappiin mennyt. No, toisaalta taas, olenhan mä hengissä ja pohtimassa näitä asioita joten what the fuck?

Näitä samoja asioita mietin kai lopun elämääni. Nyt vaan olen oppinut hiukan armollisuutta itseäni kohtaan ja osaan olla välittämättä joka makkarasta mitä vyötäröltä löytyy ja olla laskematta joka leukaa mitä yhden leuan alle kertyy. Vaikka totuuden nimessä myönnän, että kysyn aina Ukkokullalta kun ottaa kuvia, ettei kai mun kaikki leuat tule kuvaan?? 

No, pelkkä hengissä olohan ei tietenkään mulle riitä ja halusin löytää taas sen motivaationi takaisin, päätin mä tehdä jotain sellaista mitä en olisi ihan heti uskonut tekeväni. Meinaan mä ostin ja osallistun Jari Bull Mentulan All Outiin joka alkaa 18.9. Olen kuullut siitä valmennuksesta pelkkää hyvää, kuinka siinä vaihtuu tyyli tehdä sitä treeniä ja tietty ruokavalioon panostetaan paljon. Se mikä mua tässä ehkä eniten kiinnosti, oli valmennukseen sisältyvä henkinen valmennus. Siinä tulee olemaan erilaisia tehtäviä ja varmaan saa itsensä haastaa jos jonkinlaiseen molskipainiin.






Mä odotan tätä juttua kuin kuuta nousevaa. Ilmoittauduin heti kun oli mahdollista eli laitoin hakemuksen menemään. Seuraavana päivänä tuli jo vahvistus, että mukaan päästiin ja nyt sitten odotellaan tämän alkamista. Kerron sitten miten menee, mitä siihen kuuluu jne.

Just just. Valmennus oli ja meni ja heti sanon, että oli hyvää menoa ja meininkiä. Tykkäsin satasella ja ehdottomasti suosittelen jokaiselle joka vähänkään tykkää treenata kovempaa ja haluaa kehittää lihaksiansa sekä saada mahtavan porukan ympärilleen itseään tukemaan ja kannustamaan. Itse tykkäsin niin paljon, että jatkan samalla valmennuksella hamaan jatkoon saakka, vaikka ei itselläni (enää) ole tärkeintä se, onko niitä lihaksia paljon vai vähän. Nyt tärkeintä on se, että lihaskunto ylipäätään on hyvä, koska sitä me jokainen vanhetessa tarvitsemme. Jaksetaan sitten työnnellä rollaattoria. 

Henkinen valmennus ja itsensä likoon laittaminen molskipainiin, se jäi nyt kokematta. On tässä syksyn aikana ollut kaikenlaista molskipainia henkisesti jo muutenkin, joten jätin noi painit myöhemmälle. Mutta tallessa kaikki ohjeet ovat joten ei muuta kuin painimaan, kun siltä tuntuu.

Nyt taitaa pian alkaa ilmoittautuminen maaliskuussa alkavalle AllOut valmennukseen. Jos yhtään tuntuu siltä, että kiinnostaa lähteä kehittämään itseään lähes ilmaiseksi, niin nyt siihen on oiva mahdollisuus. Ja jos päätät lähteä mukaan, niin laita suosittelijaksi minut, niin saan jonkinlaisen pienen lahjan siitä. Ehhä Bullin kuvan nimmarilla yöpöydälleni laitettavaksi tms. 

Mullahan on ollut valmentaja/pt pitkän aikaa ja ollaan hänen kanssaan tehty hyvinkin hedelmällistä yhteistyötä, mutta nyt tultiin siihen pisteeseen ettei se enää riitä mulle. Nyt mun mieli ja keho haluaa muutosta, ne suorastaan huutaa sitä. Kuuletko sen? Hyvä, mä kuulin ja siksi osallistun Bullin All Outiin ja annan hänelle mahdollisuuden näyttää ammattitaitonsa ilman, että heti lyttään sanoen, että paska juttu, ei onnistunut. Annetaan mahdollisuus, siitä lähdetään, mahdollisuudesta. Ja katsotaan sitten mihin se johtaa. 50v syndet tulee ja menee tässä samalla, mutta hei. Ikä on kuitenkin vaan numeroita.

50v tuli ja meni ja ei tuntunut missään. Samat kolotukset, vaivat ja valitukset kuin ennenkin, ei muutosta sen suhteen. 

Kyllä sitä kehtaa olla tän ikäinen, kun on sitä ilolla ja ylpeydellä. :)


Mullahan oli tässä toinenkin lomapätkä ja sain aloittaa sen ehkä parhaammalla mahdollisella tavalla, saaden elämäni ilon Eltsun meille yökylään. Kävin hakemassa hänet päiväkodista jossa olivatkin kuulleet pitkin päivää, kuka Eltsua tulee hakemaan. Voi sitä ilon kiljahdintaa kun hän näki mut, Aikku-täti, mun Aikku-täti. Se lämmittää sydäntä, se suorastaan pistää siellä roihun palamaan. Me ollaan toisillemme tärkeitä, minä ja Elias, aivan kuten tärkeitä olivat toisilleen Eemeli ja Aatu.  Sinä ja minä Aatu, sinä ja minä.

Me mentiin Eltsun kanssa junalla meille ja matkalla ehti kertomaan päivän kuulumiset ja vähän muidenkin päivien kuulumiset. Kertoi kuinka aamuisin syö kotona puuroa ja leikkii leluillaan ja joinakin aamuina ei ehkä jaksa kerätä lelujaan vaikka pitäisi. Isi oli sanonut vievänsä ne naapurin lapsille joten siellä ne nyt sitten ovat. Vieressä istuvaa vanhempaa rouvaakin nauratti ja itselläkin oli tietty naurussa pitelemistä. Muistan vaan eräänkin kerran kun keräilin niitä lasteni leluja ja laitoin niitä piiloon. Sitä oli kai turhan usein tapahtunut, kun tytärkin sitten joskus sanoi, että sä äiti aina vaan sanot ja sitten me saadaan taas takasin.

Me rakennettiin junarataa ja leikittiin pikku autoilla. Ja tietty me syötiin, Eltsu on siinä ihan tätiinsä tullut. Ruoka maistuu lähes aina, varmaan jos herättäis yöllä ja kysyisi maistuuko peruna, se maistuisi. Kävimme kaupasta hakemassa vanukasta, Paula-vanukasta. Siitä me keskusteltiin enemmänkin, Paula-vanukkaasta. Sitä haluttiin, sitä odotettiin mutta ei oltais maltettu lähteä sitä hakemaan. Sanoinkin, että jos me sitä halutaan, pitää se käydä hakemassa kaupasta, se ei kävele meille soittamaan ovikelloa. Ja olispa hassua, jos ovikello soisi ja oven takana olisi Paula-vanukas. Eltsu sanoi: "Aikku-täti, olet höperö." Olen höperö-täti ja sitäkin ylpeydellä.

Otimme myös toisistamme kuvia :)


Kävipä myös niin, että Wilma (vanha rouvamme) oli yöllä pissinyt matolle ja tietty Eltsu astui siihen. Hän kysyi: "Aikku-täti, miksi minun sukkani on märkä?" No voi sentään, Wilma on pissanut matolle ja astuit sen päälle. Hyvin pohtiva ilme nuorella miehellä, hän on astunut koiran pissaan. Pyysin vaihtamaan sukan ja hän vaihtoi, toisen sukan, mutta ei toista. Kysyttyäni, miksi vaihdoit vain toisen sukan katsoi minua pitkään ja sanoi: "Aikku-täti, ei minun toisessa sukassa ole koiran pissaa." Mä jotensakin näen samoja piirteitä lapsen logiikassa kuin miesten logiikassa. Mitä sitä tosiaan vaihtamaan molempia sukkia kun vain toinen on märkä. Totta tosiaan joo.

Niin meni tosiaan elokuinen lomani poikani koiraa Arttua hoitaessa. Tämän loman viimeisenä päivänä päätin, että seuraava päivä tulee olemaan myös Wilman lähtö päivä. Sen takia tämä kirjoitus jäi silloin kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Wilman aika. Mutta olen niin onnellinen jokaisesta hetkestä mitä saimme Wilman kanssa kokea. Hän opetti ja kasvatti mua ihmisenä. Hänellä tulee olemaan aina paikka sydämmessäni,she was nro 1. 

Jotta ei ihan menneitä muistella, niin kerron tästäkin hetkestä. Olen ollut tän viikon "hoitovapaalla", kun vauva tuli taloon. Meillä on tässä vipinää riittänyt, ulkona ollaan juostu tossut ja tassut kuumana. Wertti on sitä mieltä, ettei aamut ole häntä varten eikä hän aamuja varten. Käymme kovalla itkulla tekemässä pissan ja sitten hihna kireänä takaisin sisälle. Olenkin nyt tehnyt niin, että käymme tekemässä (hän tekee) pissan ja sitten kotiin. Käyn suihkussa, juon kahvin ja takas ulos. Sitten me hyvällä tuurilla saamme käveltyä jo 100m lenkin, siis jos herraa sattuu huvittamaan, aina ei satu.



Olemme tällä viikolla harjoitelleet juttuja mitä viime viikolla opeteltiin pentukoulussa. Olemme myös käyneet junalla ajelemassa ja se vasta jännää olikin Wertin mielestä. Aluksi vähän itkettiin ja yritti kaivautua Mamman takin sisälle ja sitten rauhoittui. Tikkurilassa rullaportaat oli aivan kauhistus, niitä itki sydäntä särkevästi. Takaisin päin tullessamme osasi olla jo aika coolina.



Perjantaina kävimme myös tervehtimässä koirakavereita Vantaanpuistossa ja näimme myös Wertin mamman. Werttiä ujostutti aluksi kovasti, mutta hyvin lähti leikkeihin mukaan. Omaa emoaan ei oikein halunnut itseään haistelemaan vaikka emo kuinka yritti. Aivan kuin Wertti olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi. Vähän noloo kun tuut siihen, mä olen sentään iso poika jo." Paikalla oli myös Werttiä kolme viikkoa vanhempi Nekku joka on itse asiassa Wertin täti. Hän taas ei oikein välittänyt Wertin liiveihin tunkeutumisesta. Hän taas oli sen näköinen, että: "Mee hei kakara nyt kauemmaksi siitä. Ja me ei sit todellakaan tunneta toisiamme jos joku sattuu kysymään. Ja sukua ei ainakaan olla."



Ens viikolla pitää lähteä jälleen töihin, ihan kauhistuttaa miten Wertti pärjää kotona. Jotta tuntisi olonsa vähän turvallisemmaksi, ostimme hänelle oman pienen yksiön. Siellä hänellä on katto päänpäällä ja seinät ympärillä, josko ei pelottaisi ihan niin paljoa sitten. Mammaa hirvittää se pissan määrä mitä kotoa löytyy tullessaan kotia. On vähän eri asia olla kotona ja käyttää tunnin välein ulkona, kun olla yksin kotona ja kukaan ei käytäkään ulkona. Saattaa Wertti olla ihmeissään, se me nähdään ens viikolla. Palataan silloin asiaan.



Ps. Werttiä voi seurata halutessaan myös IG:ssä, nimimerkillä Werttiperroboy :)

tiistai 9. tammikuuta 2018

Alivuokralainen nimeltään Syöpä?

Olen varmasti kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta koska omistan huonon muistin ja en jaksa alkaa kahlaamaan koko blogia tarkistaakseni asian, niin kirjoitan asiasta uudelleen. Vaihtoehtona on hypätä yli ja siirtyä suoraan superhypersuloisiin pentu-uutisiin. Mutta ensin "puhutaan" vähän alovuokralaisesta nimeltään syöpä.

Se miksi tämä taas nousi ajatuksiini oli se, että käydessäni juttelemassa ulkopuolisen ihmisen kanssa sairastumisestani ja siitä, mitä kaikkea se toi tullessaan, mietin sitä kuinka paljon syöpä vaikuttaa arkipäiväiseen elämään. Tietenkin jos ollaan akuuttivaiheessa ja hoidot ovat kesken, on selvää että sairaus vaikuttaa arkipäivään. Ollaan ehkä sairauslomalla, hoitojen takia on pahoinvointia, väsymystä jne. Mutta nyt mietinkin aikaa jolloin ei olla enää akuutissa vaiheessa, onko silloinkin hyvä sanoa joka asiaan, että kyllä mä muuten, mutta mulla on se syöpä? Hyväksytetäänkö asiat sillä, että on sairastanut syövän? Onko se yhtä hyvä selitys kuin esim päänsärky silloin, kun ei haluttais puolison kanssa tehdä mitään intiimiä? Pesiytyykö syöpä sanana pariskunnan väliin aivan kirjaimellisesti kasvaimena?  Jääkö syöpä asumaan teille, vaikka se onkin leikattu pois?



Näihin vastaus on usein kyllä. En tietenkään ole tehnyt asiasta mitään tutkimusta ja tietona muutenkin toisen käden tietoa, mutta uskon ammattilaisen sanaan ja hänen kokemukseensa. Syövän sairastanut usein oikeuttaa itselleen käytöksen, jollain ei muuten ehkä käyttäytyisi. Itse muistan sairastumisen aikana miettineeni useinkin, että voisinko tehdä asioita jotka eivät ole hyväksyttäviä, mutta syöpä hyväksyttäisi käyttäytymiseni. Voinko kävellä päin punaisia, voinko tiuskia ihmisille junassa jos niiden naamataulu sattuu ärsyttämään, voinko soittaa radioo täysillä keskellä yötä ja laulaa samaan aikaan, voinko haistattaa pomolleni pitkän paskan jos sattuu huvittamaan? No en tietenkään voi, pitäähän ihmisen osata käyttäytyä vaikka sattuisikin sairastamaan jotain paskamaista sairautta ellei sitten satu sairastamaan touretten oireyhtymää.

Entäs sitten se, että usein (ainakin itse) sanon sanoin, että mulla on varmasti syöpä jos vaikka pottuvarvasta kolotti. Joka oireesta, oli se millainen tahansa ja liittyy mihin tahansa, ajatuksena aina että se on varmaan syöpää. Jos vähän kolottaa isovarvasta on se syöpää. Jos päätä särkee on se syöpää. Jos paska lentää, se vasta syöpää onkin, lentävää laatua vieläpä. Saatte varmaan kiinni tästä? Mutta miksi aina se on juurikin syöpää? Miksei sanota, että mulla taitaa olla diapetes kun näin varpaaseenkin sattuu? Tai vernepainetautia pukkaa kun paska lentää niin voimalla? Onkohan mulla astmaa, kun päätäkin särkee? Ei, aina se on oltava vähintään syöpää. Onko syöpä se sairauksien kuningas, kingi joka tekee kaikki oireet, vaivat ja kolotukset? Olenko mä vähän kingi, kun olen seurustellut syövän kanssa? Ehkä mä kuitenkin oon vaan vähän dille, kun tälläisiä mietin ja vieläpä kirjuuttelenkin.

Kävin äskettäin hammaslääkärissä paikkauttamassa parit hampaat. Tai toisen hampaan reunaa joutui hiukan siistimään, ei siinä paikattavaa ollut. Mutta toisen siis paikkasi ja miten nopeasti oli ohitse oli aivan käsittämätlöntä. En siis ollut hammaslääkärin huoneessa varmasti 20min enempää ja homma oli ohitse. Ja laittoi pyynnöstäni vielä puudutteenkin eli sitäkin odotimme muutaman minsan. Oli muuten eka kerta kun mua puudutettiin sen takia, että paikataan. En ole koskaan ennen pyytänyt sitä. Ja nyt vaan jäin ihmettelemään miksen ole sitä pyytänyt, sehän ei tosiaan sattunut yhtään muuten kuin korviin. Tätä aina jaksan ihmetellä. Ollaan keksitty lääkkeitä erilaisiin sairauksiin, ollaan tehty ydinpommeja, mutta ei hitto soikoon ole keksitty hiljaista poraa millä hampaita porataan. Enkä ainakaan itse ole saanut koskaan korvasuojaimia estämään sitä kamalaa ääntä mitä porasta tulee. Pitääkö tässä maailmassa kaikki tehtä ja keksiä ja kehittää itse? Ei nyt luulisi olevan liian vaikeaa.

Turpa puudukissa :)




Wertti saapui kotiin toissa lauantaina. Kävimme hänet hakemassa kasvattajalta ja sinne mennessämme hän tietty nukkui. Hän nukkui kotimatkan ja perillä ei halunut edes tutustua uuteen kotiinsa vaan meni miehekkäästi heti nukkumaan. Yöllä sitten herättiin tunnin välein itkemään ja pyrkimään sänkyyn. Koska olemme päättäneet, että sängyssä ei Wertti öitään vietä (paitsi omassaan), niin pysyin kovana enkä häntä sinne nostanut. Mutta mieli teki nostaa sellaisen sata kertaa, mutta joka kerta keskustelin itseni kanssa hetken ja aina tulin tulokseen ei, hän ei tule sänkyyn. Sama jatkui seuraavana yönä, erona vaan että nyt menimme kesken yötä sohvalle yhdessä nukkumaan ja sinne hän taas saa tulla. Loogista? Tuskin, mutta erotetaan sänky ja sohva toisistaan, toiseen saa tulla, toiseen taas ei. 




Uusi vuosi otettiin meillä tyynesti vastaan. Rolle tuli hetkeksi meitä ilostuttamaan ja molemmilla koirilla taisi mennä paukut ja raketit ohitse, kun ihmettelivät toisiaan. Toivottavasti tämä jäi Wertin pitkäaikaiseen muistiin ja ensi vuonna menee yhtä helposti. Toiset koirathan saavat kauhean ahdistuksen paukuttelusta, meillä ei Wilma ollut niistä tietääkseenkään koskaan. Mutta usein koiralle se on kamala paikka kun paukkuu ja rätisee ja jytisee. Wertti osasi ottaa rennosti, tietää hyvää seuraaville vuosille. 

Wertti heräsi ensimmäiset kolme yötä tunnin välein ja sen jälkeen hän alkoi nukkumaan paremmin. Jos heräämme yöllä vessaan, herää myös Wertti ja hänen pitää seurata mukana. Ollessani vapaapäivällä heräsin aamulla samaan aikaan Ukkokullan kanssa ja käytin Wertin heti ulkona. Yhdellä kertaa nousin pikapikaa Ukkokullan perässä, pyysin häntä pitämään Werttiä sylissä kun puen päälleni (jotta ei pääse pissimään lattialle). Käväsimme pihalla (jonne hienosti toimitti asiansa) ja sitten sisälle. Ihmettelin missä Ukkokulta, ei ole suihkussa ei vessassa, mihin hän meni? Eikö menekään töihin? Sitten tajusin katsoa kelloa, kello oli puoli 3 yöllä. Ei ihan töihin lähdön aika siis, mutta Wertti tuli pissatettua. 



Wertti kävi pentukoulussa opettelemassa käytöstapoja. Siellä oli neljä muutakin koiraa, kaikki olivat isompia ja vanhempia kuin Wertti. Häntä hiukan ujostutti alussa, mutta hyvin unohti toiset kun alkoi namit lentelee lattialle. Wertti tuntuu olevan hyvin hanakka nameille ja samalla mielyttämisen haluinen eli häntä pitäisi olla helppo kouluttaa. Tietää hyvää jatkoa ajatellen. Tämä pentukurssi on nyt kuusi kertaa ja sen jälkeen olen ilmoittanut Wertin nose work kurssille. Aletaan käyttämään nenää oikein kunnolla, jos vaikka ens syksynä mentäis sienestämään yhdessä. Wertti etsii sienet ja Mamma poimii ne. Eikös vaan ole hyvä idea? 





Ulkoilusta Wertti ei ole vielä kauhean paljon innostunut. Ensimmäisinä päivinä oli niin märkää ja kuraista, että Wertti hädin tuskin malttoi pissata ja heti piti mennä takaisin sisälle. Nyt kun on hiukan pakkasta ja luntakin tullut ainakin millin verran, on Werttikin hiukan innostunut. Ulkona me juostaankin tunnin välein, suunnilleen. Alku on tälläistä, mutta eiköhän se ala helpottamaan kun ikää tulee enemmän. 

Olin kaksi viikkoa tauolla salilta flunssan takia. Eilen sinne pääsin vihdoin ja olihan taas kivaa. En tiedä miten jatkossa ehtii salilla käydä, mutta en sitä vielä jaksa murehtia. Käyn kun ehdin ja kun käyn, treenaan kovaa. Salilta olen välillä tässä vuosien saatossa pitänyt taukoa, mutta aina olen sinne takaisin mennyt. Se kun vaan on mun juttuni. Werttikin on nyt mun juttuni ja meille tulee olemaan kaiken laista kivaa keskenämme, mutta salilla emme kuitenkaan yhdessä käy. Ei ainakaan kuntosalilla. 


Arvatkaa mitä olen taas löytänyt (tyttäreltäni sain)! Nintendon!! Se on jo 22v vanha, mutta edelleen se pelittää. Menee loma mukavasti kun yrittää taas päästä samoille ennätyksille kuin ennen vanhaa. Vaan en meinaa päästä, kummasti on taidot ruostuneet tässä ajassa. Omituista!!



Me jatketaan Wertin kanssa leikkimistä, nyt on menossa pallon heitto. Ehkä Wertti seuraavalla kerralla itse kertoo miten hänellä on alkanut elämä sujumaan meitin kanssa.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Tämä vuosi pakettiin

On jälleen aika paketoida yksi vuosi, vuosi jolloin tapahtui ikäviä asioita, mutta myös mukavia. Niin kai jokaiselle vuodella tuppaa käymään, on mukana iloja ja on mukana surua. Kelläpä se elo olisi aina yhtä ruusuilla tanssimista? Välillä sen pitää olla myös shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Tai mun tapauksessa proteiinijauhetta ja manteleita.


Viime vuosi lopetettiin siihen, että oli viimeinen sädehoito ja sen päälle lekuri. Sain siis koko syövän pakettiin saman vuoden aikana. S oli mahtavaa, ei tarvinnut enää miettiä hoitoja, milloin on seuraava, tuleeko sivuoireita, kestääkö kroppa, entä mieli. Ja kun hoidot olivat ohitse tuli uupumus. Tuli väsy kaikkeen, ei oikein jaksanut treenailla, ei käydä lenkillä, ei tehdä mitään. Tuli hoitoväsymys joka sattui alkamaan vasta hoidon loputtua. Vai oliko kroppa sitä mieltä, että kun kaikki on ohitse, voi väsyä ja pakottaa ottamaan rauhallisemmin? Minähän otin, hetken aikaa ainakin.

Alkuvuodesta alkoi Wilma sairastamaan ja sai lääkityksen. Aluksi hän tokeni paremmaksi kunnes olo alkoi jälleen heikentyä ja lopputuloksenhan me tiedämmekin. Wilma poistui keskuudestamme 4.9.17
Vain viikkoa aiemmin lähti faijan koira Junnu viimeiselle matkalleen ja oli Wilmaa vastassa siellä jossain. Itse uskon siihen, että me jatkamme matkaa Nangijalaan, sinne missä on ikuinen leirinuotion ja ritareiden tyyssija. Siellä meidän kaikkien on hyvä olla, ainakin jos uskoo Veljeni Leijonamieltä ja kukapa ei uskoisi. Siellä Wilma minua odottaa, siellä pääsen sitten Junnuakin rapsuttelemaan jälleen. Mutta vielä saavat kaverukset hetken odotella, vielä ei ole aika tavata.





Alkuvuodesta ei oikein jaksanut treenailla, mutta sitten alkoi sali taas maistumaan. Aiempina vuosina olen käynyt treenaamassa paljonkin pt:n kanssa, mutta sen into ja palo katosi. En tiedä mikä hitto tuli, mutta nyt vaan tuntuu ettei nappaa yhtään. Vaihdoin tänä vuonna salin ajatuksena, että käyn vapailla siellä ja muuten Helsingissä Mayorsilla. No, kävin täällä kotona salilla ja töissäkin, mutta sinne Mayorsille en vaan saanut useinkaan luitani raahattua. Kesäksi otin salikortin Puistolaan, siellä kun oli ryhmäliikuntaa myös. Ei tosin perinteistä aerobista vaan voimantuottoa, hiitiä, venyttelyä ym. Pyhä ajatukseni oli, että käyn siellä sitten paljon jumpissa ja venyttelyssä joka viikko. Kortti oli kolme kuukautta ja sen aikana taisin käydä kahdessa jumpassa ja ehkä 4-5 krt venyttelyssä. Itse salilla kävin treenaamassa alle kymmenen kertaa. Kun ei vaan jaksanut kiinnostaa mikään.

Syksyllä sitten aloitin Bullin AllOutin ja samalla vaihtui jälleen sali. Tällä kertaa tulin salille jonne olen ottanut kortin silloin 11,5v sitten kun muutimme tänne. Olen ollut oikein tyytyväinen valintaani sekä salin. että valmennuksen suhteen. Molemmat on pelittänyt tosi hyvin. Salista tykkään siitä, että on lähellä, varustetaso on hyvä ja parasta on se, että ystäväni käy samalla salilla joten pääsemme välillä treenaamassa yhdessä.

AllOut valmennuksena on aivan huikea ja aivan ilmainen siihen nähden mitä kaikkea se antaa. 10 vkon aikana tulee kerran viikossa päivitykset ruokavalioon sekä treeniohjelmaan. Ohjelmissa on neljä vaihtoehtoa mistä valita. Joka viikko vaihtuu tyyli millä liikkeet tehdään. Tämä on ollut todella hyvä juttu, en ole kyllästymään päässyt kun on jo seuraava viikko ja taas tulee muutosta. Kymmenen viikon loputtua ostin jo seuraavan valmennuksen joka alkaa ensi maaliskuussa. Koska ostin jo tuon, saan tässä välissä koko aika treeniohjelmat ja ruokavalion. Nyt vaan vaihtoehtoja on vieläkin enemmän. Jos mietit mikä olisi hyvä valmennus juuri sulle, niin voin lämmöllä suositella tätä. Tässä ei pääse kyllästymään kun koko aika kutitellaan uusilla juonilla. En edes minä ehdi kyllästymään.



Vaikka en alku vuodesta jaksanutkaan kovin kummoisen innokkaasti käydä salilla, tuli siellä käytyä tänä vuonna monta kertaa, yhteensä 155 kertaa. Olin laittanut itsellen tavoitteeksi liikkua tänä vuonna 300 kertaa ja niistä vähintään puolet salia. No jälkimmäisen tavoitteen saavutin vaan en ensimmäistä. Jäikö se paljosta kiinni? No ei, se jäi yhdestä kerrasta kiinni, sain kasaan 299 liikuntakertaa. Mähän lasken liikkunnaksi sen, että aikaa menee vähintään puoli tuntia yhtä jaksoisesti ja mielellään syke nousee ja hiki tulee. Mutta ajasta pidän vähintään kiinni ja sen takia en saanut täyteen tavoitettani. Olisin saanut ellen olisi nyt tullut kipeeksi, mutta koska tulin, ei se onnistunut. En tästä ala itseäni ruoskimaan ja mustelmille lyömään, pientä piiskaa vaan henkisesti. No, ei vaan, onhan tuokin määrä ihan hiton hienosti. Ja mukana on myös geokätköilyä jossa kävelyä on saattanut tulla monia tunteja ja kerta vain yhtenä suorituksena. Mutta kävelyä ja sauvakävelyä on vähemmän kuin viime vuonna ja se ei ole hyvä juttu. Mutta siihen tulee luonnollinen muutos kun Wertti tulee.


Tähän vuoteen on mahtunut yhdet hautajaiset ja yhdet häät. Olen käynyt konserteissa enemmän kuin koskaan ja teatterissakin on tullut piipahdettua. Ensi vuonna sama jatkuu, on jo kahteen teatteri kappaleeseen varattu liputkin. Ainakin raskasta joulua konserttiin menemme ystäväni kanssa jälleen, muista ei vielä tiedä. Mutta varmasti konserteissa tulee käytyä.

Henkinen jaksaminen oli vähän hakusessa syksyllä, osittain varmasti johtui Wilman poismenosta. Jos haluat lukea lisää tästä, voi lukea sen täältä. Töissä tapahtui kaikenlaista ja kävinkin ammattilaisen kanssa juttelemassa. Mietin kovasti sitä, olenko käynyt syöpäni lävitse niin, että se on kunnolla työstetty. Tulimme tulokseen, että asia on käsitelty. En mieti syöpää jatkuvasti, siitä ei ole tarvetta puhua eikä sitä ole tarvetta ajatella. Alussahan mietin miten edes syöpää asiana pitää käsitellä. Sitten tulin siihen tulokseen, ettei asian käsittelyyn ole mitään ohjekirjaa eikä sääntöä. Jokainen käsittelee asiat erilailla, mä omallani ja sä omallasi.

On ollut aivan mielettömän upeaa käydä juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Saa uutta perspektiiviä omille ajatuksille ja olen oppinut itsestäni tän syksyn aikana valtavan paljon. Olen oppinut sen, että itselleen pitää olla armollinen, kaikkea ei tarvitse jaksaa ja kestää. Mutta olen samalla oppinut myös sen, kuinka vahva ihminen mä olenkaan. Tehdessäni koulutehtävääni kriiseistä, avarsi se mun ajatuksiani itsestäni vielä enemmän. Voitteko uskoa, mutta olen aivan hiton tyytyväinen siitä, että mä olen just mä??




Tähän vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Huomenna on vuoden toisiksi viimeinen päivä ja samalla se tärkein, ainakin melkein. Huomenna haetaan Wertti ja saamme aloittaa yhteisen elämämme joka toivottavasti tulee olemaan pitkä ja mukava. Kaikenlaista olen suunnitellut yhdessä tehtäväksi, alkaen ensi viikolla alkavasta pentukoulusta. Olen tässä jotain jo hankkinut Werttiä varten, ihan vaan jotain pientä. Tai miltä tää teidän mielestä näyttää? Onko mopo karannut käsistä?

"Sänky" makuuhuoneessa. Iso tyynyliina jossa vanha päiväpeitto sisällä. 

Sänky Wertin huoneessa sekä "muutama" lelu

Parit ruokakupit sekä alusta niille.

Olohuoneen sänky, memoria mallia eli muistaa nukkujan :)

Pari kaulapantaa, parit hihnat, juoksuhihna sekä turvavyövaljaat

"Vähän" herkkua eli namia koulutukseen sekä hampaiden hyvinvointiin

Pissi alustoja, jottei lattiat lainehdi

Naksuttimia, pussi nameille sekä liivi jossa isooot taskut, koulutuksessa hyvä olla.



Eihän tässä ole liikaa? Jos olisi kyse vauvasta, olisi lisäksi vaunua, vaatetta, vaippaa jne. Nyt onneks pääsee vähän vähemmällä, mutta ihan yhtä rakas karvainen vauvakin on. Hänestä kuulemme/kuulette vielä, se on varma.








tiistai 26. joulukuuta 2017

Sairas joulu?

Joulu on ohitse (ainakin melkein ja ainakin meillä/meille). Ei ihan paras joulu ollut, tultiin Ukkokullan kanssa molemmat aattoiltana kipeeksi. Iski kuin salama taivaalta ja samaan aikaa molemmilla. Alkoi paleluna, päätä särki, ääni katos ja kurkku tuli kipeeksi. Yön olin sohvalla kaksi paitaa päällekkäin, trikoot, sukat sekä villasukat jalassa ja peiton alla. Yöllä sitten heräsin välillä vähentämään vaatetusta niin, että lopuksi lähti liivit (ja tissi) ja olin alkkareilla. Aamusta oli peitto märkänä kun oli hikoillut niin paljon.

Joulupäivä meni sitten sohvalla maaten. Katsoin monta jaksoa Muodin huipulle, varmaan sata jaksoa (siltä se ainakin tuntui) Show Hauta, Mitä taakseen jättää yhden jakson, Selviytyjiä ja illalla keksin vielä Areenasta etsiä Kotiin takaisin sarjan jota ovat töissä kehuneet. Jäin siihen samantien koukkuun ja sitä katoin viisi jaksoa. Tän kaiken makaamisen (ja välillä syömisen) jälkeen, mulla oli selkä niin kipeä, ettei nukkumisesta meinannut tulla enää mitään. Taas huomasin olevani sohvalla nukkumassa, suuta kuivasi ja joutu juomaan pitkin yötä mikä aiheutti sen, että sai juosta vessassa koko aika. Nokka ihan tukossa, kurkku kipeenä ja limanen. Ah, onpa niin mukavaa olla kipeenä. Tosin olen niiiiin harvoin kipeä, ettei kai yksi eikä kaksikaan päivää vuodessa vielä kesää tee. Joten se siitä valituksesta.

Parasta Joulussa, luumukiisseli :)


Olihan meidän Joulussa tietty muutakin kuin sairastelua. Kävin salilla tekemässä  olkapää-rintatreenin ja hämmästelin kuinka paljon ihmisiä olikin jumpalla. Nuoria tietty jotka menevät illalla vanhemmilleen tai appivanhemmille syömään valmiiseen pöytään tai keski-ikäisiä miehiä joiden vaimot oli heittänyt heidät pihalle kun siivoilivat loppuja nurkkia tai tekivät loppuja ruokavalmisteluita. Meille Joulu ei ole aikaa jolloin leiposin ja väsäisin ruokaa tuhottomasti, laiskana ostan tarvittavat eväät kaupasta. Kukaan ei syö joulukakkuja eikä pikkuleipiä vaikka olisin ne kullalla sivellyt, joten en viitsi nähdä vaivaa niitä leipoa. Ähkyn saa oikein hyvin hankittua ihan vaan kaloilla, kalkkunalla ja salaateillakin, ei siihen tarvita torttua, piparia eikä paakkelseja sataa sorttia.




Ja jotta pahimmalta ähkyltä välttyis, kävin Rollen kanssa lenkille kolme kertaa päivän aikana. Joka kerta oli 45-60min. Vältyinkö ähkyltä? No en todellakaan. Näyttäkää mulle yksikin ihminen joka välttyy ähkyltä jouluna, niin tekasen hänelle mitalin.

Mummolassa kävi tosiaan Rolle ja Arttu. Molemmat on niiiiin ihania pakkauksia, erilaisia mutta ihania. Ja on sitä hauskaa katella kun 4kk Rolle yrittää pomottaa Arttua joka on 9kk, Rolle mahtuisi vaikka seisomaan Artun mahan alle.

  





Molemmat murmelit saivat samanlaiset pehmolelut ja välillä piti tarkistaa josko toisen lelu olisikin parempi kuin oma. Hyvin kundit tulee toimeen keskenään, jännää nähdä miten Wertin käy kun hän kotiutuu neljän yön päästä.

Meidän piti näin Tapaninpäivänä noudattaa perinteitä ja mennä mutsille käymään, mutta kun tulimme kipeäksi molemmat, piti kyläily peruuttaa. Tämä(kin) päivä on mennyt Pelastusarmeijalle, mitään ei ole saanut aikaiseksi. Laskeskelin, että jos ihminen elää vaikka 80-vuotiaaksi, kertyy siinä päiviä elämälle sellaiset 29220 kappaletta. Josko siinä vois vaikka päivä tai kaksi olla sellaista, jolloin ei ole tehnyt mitään ihmeitä eikä kummallista. Ei sitä jokaista päivää jaksa muistella kuitenkaan, oli ne täynnä tapahtumia tai tekemättömiä kuten nää päivät ovat olleet.

Mulle tulee neljän päivän päästä vuosi siitä, kun hoidot loppuivat. Mietinkö mä usein asiaa? Käykö päivittäin mielessä se, että syöpä uusiutuisi? Että syöpä olisi levinnyt johonkin ja saisin kroonikon tittelin? Ei, enpä voi sanoa sitä päivittäin miettiväni, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö asia kävisi mielessä silloin tällöin. Ja vaikeaahan syöpää on unohtaakaan, kun vaatteet riisuutuessa asia lävähtää silmille. Ei ole sitä tissiä ei ja ei tule olemaankaan. Ei yhtään leikkausta mulle jos ei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei ole.

Vuosi sitten, 30.12 oli mulla viimeinen sädehoito ja lekuri samaan aikaan. Silloin ajattelin, että nyt mulla alkaa täysin uusi elämä, aloitan puhtaalta pöydältä, syövättömältä pöydältä. Ja nyt, vuosi siitä ja samana päivänä, kotiutuu meidän Werttimme. Kohtaloa? Tarkoitusta? Kyllä, uskon että tällä on jotain tarkoitusta. Wertin tuleekin tulla meille juuri sinä päivänä. 4:s päivä on mulle aina kans tärkeä, olen itse sekä tyttäreni synnytty 4:s päivä. Olemme menneet kihloihin ja naimisiin 4:s pvä ja myös 4:s päivä Wilma lähti viimeiselle matkalleen. Kun menimme Werttiä katsomaan ensimmäistä kertaa, oli 4:s päivä. Jotain taikaa siinä päivässä on, ihan selvästi.

Uskon yleensäkin kohtaloon, siihen että meidän elämämme on tarkoitus mennä kuten se menee. En usko Jumalaan, en Kristukseen enkä muihinkaan Jumaliin, mutta kohtaloon uskon. Se, mikä tarkoitus milläkin asialla on, ei varmasti aukea useinkaan itselleen.. En tiedä mikä tarkoitus oli sairastua syöpään, ellei se ollut sen takia että tajuaisin elämäni rajallisuuden ja nauttisin siitä enemmän. Ja lähentymisemme lasteni ja Ukkokullan kanssa, oliko se syöpäni tarkoitus? Jos näin oli, niin ok, mutta mikä hiton tarkoitus on sillä, että joku kuolee syöpään  ja joku toinen elelee vuosia sen kanssa? Ei tälläisiin kysymyksiin koskaan saa vastausta, sama kun kysyisi mikä tarkoitus on maailman sodilla?




Nyt lasketaan öitä, vielä neljä ja sitten räjähtää. Wertti tulee, miten mä voin mennä töihin muutamina päivinä kun Wertti on kotona Ukkokullan kanssa? Loppiaisen jälkeen mulla on hoitovapaata, silloin me käydään tutustumassa junaan sekä bussiin. Yritän välttää kaikki virheet mitä Wilman kanssa tuli tehtyä. Wilma raukka oli sellainen koekappale, toisen kanssa osaa tehdä asiat toisin. Vähän sama kuin esikoisen ja nuorimmaisen kanssa. Esikoisen kanssa tehtiin kaikki vaikeimman kautta kun taas nuorimmainen meni vasemmalla kädellä. Katotaan miten Wertin kanssa menee, pysy kuulolla, tänne tulee varmasti kuvaa ja infoa meidän tekemisistä.

Oikein hauskaa Uutta Vuotta just sulle, nauti elämästä, niin mäkin teen.