Lukijat

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kuumeilua ja uutta tissiä

Heti alkuun kysyn saako omassa blogissa kiroilla? Sitten vastaan omaan kysymykseeni, että saa jos siihen tarvetta ja se parantaa olotilaa, joten.. Voihan perkelee perkeleen perkele ja parit kaverit kanssa. Mikä mua nyt mättää? Se etten ole kirjoitellut vähään aikaan ja tuntuu, että petän kaikki kaksi lukijaani tällä jatkuvalla hiljaisuudellani ( lukijat: Ukkokulta pakotettuna ja ehkä sisko jota en ole pakottanut lukemaan). Ei, en kiroile sitä, vaan sitä kun mulla oli jo melkein valmis teksti valmiina, vain kuvat puuttui ja mitä sitten tapahtuikaan? Tapahtui se, että ihan omin pikku kätösin sain tekstin katoamaan ja aivan vahingossa. Joutuu vielä muutamat perkeleet lietsomaan asian takia, vaikka eihän se mitään auta. Uutta tekstiä vaan väsäämään vaikka en tasan enää muista mitä olen kirjoittanut. Joten tämä on nyt (ehkä) jotain muuta kuin oli alunperin tarkoitus.




Mihin me viime kerralla jäätiin? Alkaa olemaan niin pitkiä välejä tässä kirjoittelussa, ettei meinaa itsekään muistaa mitä on viimeks kirjoitellut. Asia olisi tietty helppo tarkistaa, vaan en viitsi. Jos tulee samaa asiaa, niin mitäpä siitä. Mun elämä tuppaa toistamaan muutenkin itseään, joten mennään näin. Entä miksipä on ollut näin pitkä väli taas? Miksen kirjoittele useammin? No katsokaas kun, mulle iski kamala kuume tässä jokin aika sitten. Koirakuumeeksi sen itse diagnisoin ja oireena oli jatkuva koirien katselu, hyvien kasvattajien etsiminen (jokainen on varmasti hyvä, mistä minä tietäisin oikeesi heidän hyvyydestä), olisiko pentuja milloin tulossa jne jne. Tähän meni aikaa, joka ilta niitä piti katsoa ja mitään en kuitenkaan saanut aikaiseksi, kuten laittaa sähköpostia kasvattajille saisiko heidän koiriinsa tulla tutustumaan, että vähän olisi käryä mitä olen hakemassa.

No mitä mä sitten haluan? Haluan koiran jonka kanssa voi harrastaa erilaisia lajeja. Ja uskokaa tai älkää, mutta lajeja mitä harrastaa koiransa kanssa on uskomattoman paljon. On tanssia (valssia, rumbaa, sambaa ja ehkä tangoo jos oikein viitsii paneutua asiaan), on agilityä ja tokoa ja hokoa ja rallya ja pallia, on pelastusta, hukutusta, kadotusta, hävitystä ja hakua. On paimennusta ja vaimennusta, on raunioo ja ja ja ja. You name it. Kaikki koirat ei tietty sovellu kaikkeen ja en edes itsekään vielä tiedä mitä oikeastaan haluaisin koiruuteni kanssa tehdä. Mutta yhden askeleen eteenpäin olen jo päässyt, olen päättänyt tulevan koirani rodun. Hän on Australianpaimenkoira, tuolta voit halutessasi käydä kurkkimassa mitä olen hakemassa. Ja koska et kuitenkaan jaksa, viitsi, ei kiinnosta katsoa, annan mä helpotusta ja laitan sulle tähän kuvan jota voit ihailla. 

Kuva otettu netistä :)

Sitten kun mä pääsin tästä koirakuumeestani iski mulle seuraava kuume. Taas meni aika hakiessa, ihmetellessä, laskiessa ja pähkäillessä, että kannattaako, tarvimmeko, haluammeko jne. Mikäs se sellainen kuume sitten on? Autokuume tietenkin. Sitä vertailtiin eri vaihtoehtoja, katsottiin rahoituksia (uskokaa huviksenne, meidän tilillä ei sattunut olemaan ylimääräistä 10-tonnia. Olisi varmaan muuten ollut, mutta leikkasivat saakeli mun lomarahastani 30% pois.) Kävimme jopa autoliikkeissä potkimassa renkaita, joten kuume oli paha, ihan keuhkoja poltti ja päätä särki, sellainen on autokuume. Kysykää vaikka Ukkokullaltanne jos ette itse tiedä, heillä sitä esiintyy huomattavan paljon enemmän ja yleensä keväisin, kun naisille tulee vauvakuume. Mulle ei tule enää vauvakuumetta, sen olen sairastanut jo kaksi kertaa ja olen immuuni jo sille (luojan kiitos). 



Kävimme tosiaan autokaupoilla ja yhdessä liikkeessä löysimmekin sellaisen jossa oli kiva istua (mitä sitä muuta osaa autosta katsoa, kun kaikki mitä sä niistä tajuat on, että niissä on ratti, neljä rengasta ja niitä ei saa kivittää). Tässä kyseisessä autoliikkeessä taisi olla henkilökunta lomalla, koska vaan yksi myyjä oli paikalla ja hänkin teki kauppaa toisen pariskunnan kanssa. Me odottelimme vuoroamme sellaiset 45min ja vihdoin oli heidän kauppansa tehty ja pari sai lähteä omalla uudella bilikallaan kotiinsa (tai ihan mihin heitä huvittikaan lähteä, se ei selvinnyt meille). Ajattelimme siinä vaiheessa, että nytpä myyjä haluaa tulla meitä palvelemaan, niin sitä kuvittelee asiakaspalvelussa tapahtuvan, halutaan palvella asiakasta. Ilmeisesti tällä myyjällä ei ollut ainakaan provikkapalkka, koska hänpä paineli ovesta pihalle meihin katsomattakaan. Siinä vaiheessa päätin, että ei ole ainoa auto mikä on myynnissä ja lähdimme itsekin pihalle. Ja kas kummaa, kyseinen myyjähän se siellä nurkan takana röyhytteli röökiään kun viimeistä päivää. Ajatteli varmaan, että köyhät kyykkyyn, on niillä aikaa odotella. No, mietippä seuraavan kerran palveletko mahdollisia ostajia vai menetkö röökille.. 


Sipilän viemät lomarahani :/

Näiden kuumeiden hoitoon on mennyt aikaa ja aikaa on myös mennyt siihen samaan kuin ennenkin eli liikuntaan. Mulla oli koko alku vuoden joku jaksamattomuus sauvakävelyä ja kävelyä kohtaan ja nyt olen päässyt taas niiden makuun. Olen käynyt kolme kertaa viikossa aamuisin lenkillä ja aina ei satu (harvemmin itse asiassa sattuu) vapaapäivä lenkkeilylle joten käyn ennen töihin lähtöä joka tarkoittaa herätystä 4,40. Eka Wilma ulos, sitten lenkille ja sitten kotiin suihkuun ja töihin. Olen sitten aamiaisen syönyt vasta töissä. Vaihtoehtoisesti olen mennyt salille ennen työn aloitusta eli se tarkoittaa heräämistä samaan aikaan, mutta silloin juna lähtee jo 5,27. Ehdin siten hyvin töihin salille, suihkuun ja sitten aamupalaa.

Mulla oli jokin väsymys myös salilla käyntiä kohtaan. En ottanut kesäksi ollenkaan korttia Mayorsille jossa ennen kävin. Otin kortin toiselle salille ajatuksena käydä siellä. Hyvin on harvakseltaan tullut käytyä edes sielläkään, joten rahat meni hukkaan (rahan hukkaan heittäminen on tuttua mulle, teen sitä jatkuvasti). Nyt olen taas kivasti päässyt saleilun makuun ja olenkin taas käynyt siellä neljä kertaa viikossa. Se on kuitenkin aina ollut se mun juttu, jo vuodesta -96 tai jotain. Sinne mä palaan aina takaisin, vaikka välillä hairahtuisin johonkin harhapoluille. 

Kävin hakemassa myö itselleni uuden tissin (en suinkaan Tallinassa vaikka sielläkin kävimme Ukkokullan kanssa, mutta siitä kohta lisää). Sain maksusitoumuksen uuteen tissiin hoitajalla käydessäni, koska painoa on tullut sen kuutisen kiloa vuoden aikana ja entinen tissiproteesi on auttamatta liian pieni. Eihän se tietty kaikki ole tissiin rantautunut (se kuusi kiloa) ja olisikin aika hassun näköinen jos olisi. Kyllähän se rasva tietty on ympäri kehoa, mutta jokainen nainen tietää varmasti sen, että painon nousu sekä lasku näkyy aina ekana rinnoissa. Ja kun ei sitä toista tissiä ole vaan se on proteesi, ei se tietenkään pysy muutoksessa mukana. Tuon proteesin saa onneksi ilmaiseksi kuten apuvälineet yleensäkin. Sellainen maksaa meinaan 300€ kpl ja uima/urheilu-tissi sitten satasen siihen päälle. Kävin sitten Bulevardin klinikalla sovittamassa itselleni uuden tissin. Tuolla klinikalla tehdään tietääkseni myös kauneudellisia leikkauksia, syöpäleikkauksia jne. Sieltä saa myös tissejä kadotetun tilalle, joten sinne minäkin menin. 


Sitä muuten äkkiä voisi kuvitella, että asiakas saisi itse valita tissinsä, mutta mulla kyllä myyjä taisi valita sen. Hän antoi ensin liivit päälle (tissin mukana saa myös liivit) ja sitten alkoi kokeilemaan erilaisia tissejä mulle. Hän meinasi tuskastua muhun, kun hänen mielestään olen jumiutunut ajatukseen ettei mulla ole mitään mitä sinne liiviin laittaa. Mutta oikeasti, jokainenhan me tiedetään se, että jos sulla on liivin koko 80A, ei sinne liiviin ole paljon laitettavaa. Hän sanoikin, että olet selvästi profiloitunut pieni rintaiseksi. Kyllä, jos mulla olisi esim. tinder-profiili, lukisi siinä taatusti etusivulla heti "pienitissinen". Mutta koska ei mulla sellaista ole, en voi sitä laittaa, mutta onhan mulla facebook-profiili. Laittaisinko siihen, että pieni tissinen? Olisiko se too much information? No, ehkä en kuitenkaan laita, jääköön tää vaan meidän väliseksi asiaksi, mitä sitä koko maailmalle kuuluttamaan (niin kuin mun facea koko maailma seuraisi, olenko ihan pikkasen suuruuden hullu??).

Me aikamme kokeiltiin erilaisia tissejä ja yksi sitten valikoitui mun liiviini ja oletteko yllättyneitä jos sanon, etten pidä siitä yhtään?? Nyt mun pitää joko tottua siihen, ostaa itse uusi (noita ilmaisia ei saa kun kerran pariin vuoteen ellei se paino sahaa taas johonkin suuntaan) tai laihtua tosiaan sen verran, että entinen olisi taas sopiva. Aina tisseistä on pelkkää harmia, on ne sitten sussa kiinni tai ei, pelkkää harmia niistä on. Olisi ehkä ollut parempi, jos olisi molemmat poistettu, silloin olisi helpompaa saada samanlaiset molemmat tilalle. Vaan siitä vasta ongelmaa onkin, että se on leikattu, koska arpi tuo omat ongelmansa. Niistä en kerro nyt, vaan joku toinen kerta ( yhteen kirjoitukseen voi laittaa vaan tietyn määrän valitusta, ei joka asiasta voi valittaa, joku voi kuvitella sun olevan negatiivinen ihminen..)

Kävimme Ukkokullan kanssa Tallinnassa mun vapaapäivän ja Ukkokullan kesäloman kunniaksi. Mehän olemme kätköilleet ahkerasti tän vuoden puolella, eri kaupungeissa ollaan käyty ja minä olen hakenut kätköjä myös Tukholmassa käydessäni. Nyt oli vuorossa siis Tallinna ja sen kätköt. Tiesimme, että tulemme kävelemään paljon ja se taas vaatii paljon energiaa. Sen takia otimme aamupalan ja sitä odotellessamme tutustuimme laivaan (ei se ollut muuttunut yhtään viime kerrasta, kumma juttu). Sitten kun pääsimme ruokapöytään sain aika nopeaan itseni ihan ähkyyn. Ei varmasti ole sellaista kertaa, ettenkö olisi saanut itseni huonovointiseksi seisovassa pöydässä, mun sanavarastosta puuttuu kokonaan sana kohtuus. Se on jotain mitä en osaa alkuunkaan. Söin siis itseni siihen kuntoon, että pitkin päivää eväs nousi takaisin kurkkuun. Sitkeesti vaan takaisin alaspäin, ei tuhlata. Tässä pitäisi varmaan nyt olla kuva mun aamupalalautasesta, mutta joko en ole ehtinyt sitä ottaa ennen lautasen tyhjentymistä, en muistanut ottaa kuvaa tai kuva on entisessä puhelimessa joka on nyt kotona hajonneena ja minä taas en ole siellä. Kuvitelkaa tähän siis lautanen täynnä aamupala vermettä, kuten karjalanpiirakkaa, munaa, leikkelettä, kasviksia, jogurttia, marjoja jne jne jne. Kaikkea mahdollista ja pari mahdotontakin juttua.



Laivan tullessa satamaan lähdimme me keräämään kätköjä pitkin kaupunkia. Kun harrastaa tätä kätköilyä, tulee tutustuttua ihan uusiin paikkoihin mihin ei muuten tulisi mentyä. Mekin kiersimme ympäriinsä ja aivan uusilla huudeilla. Satamasta nappasimme ekan kätkön ja siinä samassa tutustuimme kahteen rouvaan jotka olivat samalla asialla kanssamme. Ja näimme heidät muutamalla muullakin kätköllä, tää harrastus lähentää kummasti ihmisiä. Ja onhan tämä maailmanlaajuinen harrastus, kätköjä löytyy varmasti joka maasta. Seuraavaksi pitänee ehkä lähteä jo vähän kauemmaksi, ehkä jopa vaihtaa taas maata. Tai sitten pysyttelemme kotimaassa ja keräilemme täältä, täälläkin niitä kyllä riittää. Suomessa kätköjä on n.35000 ja meillä löydettynä vajaa 500 joten on vielä muutama täälläkin hakematta. Riittää tässä siis puuhaa vielä hetkeks ennenkuin tarvitsee vaihtaa maata sen takia, että oltaisiin kaikki jo löydetty.





Kaupungilla ihmettelimme, kun näimme poliiseja kykkimässä jalkakäytävällä. Luulimme ensin, että joku oli loukkaantunut ja sen takia parveilivat siinä, mutta lähemmäksi päästyämme huomasimme heidän maalailevan asvalttia. Tekivät siihen varoitusta taskuvarkaista. Niitä taitaa olla nykyään niin paljon, että niitä pitää varoitella jo kaduille maalatuilla kuvilla. Ja varmaan kuitenkin hyvin paljon ihmisiä menettää omaisuuttaan siellä, valitettavasti.




Kävelimme kaupungilla kuusi tuntia ja kerran kävimme vain kahvilla. Hyvin jaksoi koko päivän, kun oli tosiaan syönyt niin tuhdin aamupalan. Laivalla sitten söin vasta seuraavan kerran, ehdottomasti kannattaa ottaa aamiainen jos aamulla Tallinnaan menee.



 






Reissu oli oikein antoisa, saimme yhteensä kymmenen kätköä kirjattua. Sää oli sopiva, aurinko paistoi vaikka aamupäivällä oli hiukan kylmää. Sinne jäi vielä monta kätköä kirjaamatta, joten vielä seuraavaallakin kerralla tietää mitä tekee ellei halua kierrellä kauppoja tms.






Tälläistä tällä kertaa, seuraavaksi jotain muuta, ehkä.. :)

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Rintasyövän 1-vuotis tarkastus

No nytpä on tullut taas pitkä tauko tähän kirjoittamiseen. Monesti, tosi monesti olen jo päättänyt, että tämä päivä on se jolloin kirjoitan tekstin valmiiksi. Ja ihan yhtä monesti on se jäänyt, kuten tiedättekin. Mutta ihan aikuisten oikeasti, tämä tulee olemaan se päivä jolloin tää teksti tulee ulos tai se itkee ja tulee, ihan ite saa valita kummin tekee.

Tässä meni ohitse vuosi päivä leikkaukselle, on mennyt vuosipäivä ekalle sytostaatille ja varmaan monelle muullekin asialle, en vaan tiedä mille. Mutta ekassa vuosi tarkastuksessa olen siis jo käynyt ja sen jälkeen oli taas sellainen ilmat pois pallosta fiilis, se helpotus oli niin suuri, kun sai kuulla saaneensa puhtaat paperit. En nyt jahkaile sen enempää ajatuksella, että tää oli vasta eka vuositarkastus, monia on vielä tulossa ja ehkei ne seuraavat olekaan enää puhtoisia. Sehän olisi sama jos miettisin tulevaa, mahdollista kolaria jonka ajan tai tulevia peräpukamia tai pelkäisin mahdollista hammassärkyä. Eihän niin voi elää, jokainenhan sen tietää joten en minäkään sellaisia mieti. Nyt iloitaan siitä, että kaikki oli hyvin eikä murehdita tulevaa.




Kävin tosiaan vuositarkastuksessa rintasyöpähoitajalla lääkärin sijaan ja hiukan ihmettelin, missä se lekuri joka alunperin sanottiin olevan ekan vuoden tarkastuksessa. Hoitaja kyseli, mikä on sellainen asia mitä en hänen kanssaan voi jutella tai sellainen tieto minkä haluaisin jota hän ei osaisi antaa. Mistäs minä sen tietäisin, kun ei oltu keskusteltu vielä yhtään. Sanoi, että jos haluan tietää mikä mun ennuste on tulevalle, niin sitä ei voi tietenkään kukaan varmasti sanoa joten ei siihen lekuria tarvita. Kysyin kuitenkin mitens se hormonilääkepaska mitä nyt syön, kuinka todennäköistä on sairastua jos jätän sen syömättä? Vastasi, että ilman mitään tilastoja ja mittareitakin hän osaa sanoa, että riski sairastua ilman lääkitystä on hyvin suuri, joten kyllä se on tarpeellinen jatkossakin. Ja koska en ole vielä keksinyt syytä mitä selitän lapsilleni jos sairastuisin uudestaan sen takia etten ole lääkitystä käyttänyt, on sitä vaan jatkettava. Jatkan miettimistä.



Mua ei oltu jostain syystä laitettu ollenkaan ultraan vaan ainoastaan mammografiin joten sain sitten ajan vielä ultraan seuraavalle viikolle. Ja vasta siellä käytyäni uskalsin iloita ja olla varma siitä, että olen selvinnyt ekasta vuositarkastuksesta puhtain paperein ja voitta varmaan uskoa, että oli aika voittaja fiilis. Ihan vähän jopa itketti ajatus, sillai onnesta meinaan, mutta ei se sitten itkuski muuttunut. Mutta olin voittaja, nyt tiedän miltä tuntuisi seistä siellä korkeimmalla pallilla. Se tuntuu aivan helvetin hyvälle.



Sain hoitajalta maksusitoumuksen uuteen tissiin, koska mulle on tullut vuoden aikana sen verran painoa, että tissikin on käynyt pieneksi. Tissit uusitaan yleensä kai kahden - kolmen vuoden välein, mutta jos on syytä uusia aiemmin, se uusitaan. Ja koska painoa on tullut, on sitä tullut myös rintaan ja koska toinen rinta on proteesi ei se yllätys yllätys ole enää saman kokoinen oman tissin kanssa. Joten siis tissikauppaan, kiitos. Tuommoinen proteesihan maksaa sellaiset kolmisen sataa ja uimaproteesi siihen päälle satasen verran joten ei tee mieli itse niitä maksella. Ei ainakaan joka kilon jälkeen viitsisi olla uutta hankkimassa eikä se olisi edes mahdollista ilman, että sen maksaa ite. Joten nyt pysytään samassa painossa/ tiputetaan painoa samaan jossa se oli viime kesänä/ pidetään eripari tissit tai ostetaan joka kilolle uudet. Ihan saa itse valita mitä tehdä. Mutta nyt siis sain maksarin uudelle tissille, sekä normille että uimasellaiselle. Kiitin ja kumarsin.

Itsehän olen miettinyt josko en koskaan teettäisi menetetyn tissin tilalle uutta. Ihan jo sen takia, ettei mun itsetuntoni ole kiinni tissistä. Mä en kulje bikineissä enkä topeissa eikä ole tarvetta olla läpinäkyvissä paidoissa. Oikeastaan ainoa hetki jolloin mua saattaa edes hiukan vaivata se, ettei sitä toista tissiä ole, on kun olen salilla ja teen yläkroppatreeniä, varsinkin penkkipunnerrusta. Jos siinä vaiheessa joku katsoisi mua vähänkään lähempää, huomaisi hän ettei toisella puolella ole mitään. Sitä tissivakoa kun ei ole ja maatessa taas tekotissi käyttäytyy hiukan erilailla kuin luomu. Ehkä en ole osannut opettaa proteesille käytöstapoja, mutta se kyllä sojottaa kattoa kohden maatessa, kun taas oma normaali leviää pitkin kainaloa. Hienoa on maata selällään, painoa kymmeniä (ellei jopa satoja) kiloja käsivarren mitan päässä tissistäsi ja sitten toinen sojottaa kattoa kohti ja toinen leviää kainaloon. Se hetki vaatii itsetuntoa, mutta toistaiseksi omani on riittänyt. Se ei ole kuitenkaan riittävä syy tehdä asialle mitään, joten tuskin tulen tekemäänkään.

Ja koska vaihtoehdot uuden tissin rakennukseen ovat vähissä, kuten tissin teko selkäfileestä. Sen vaihtoehdon saa unohtaa saman tien, olen meinaan laittanut sen verran rahaa kiinni selkäni rakennukseen (pt-treeneillä, kuntosalikorteilla, lisäravinteilla ja sillä mielettömällä määrällä hikeä), ettei sitä todellakaan pilata tissin takia. Toinen vaihtoehto olisi tehdä tissi reiden rasvasta. No sitä rasvaa riittää vaikka tehtäis kaverillekin tissit niistä, mutta ei kiitos kuitenkaan. Haluan treenata jaloillani jatkossakin ja miltä se nyt näyttäis kun olisi sisäreidessä monttu. Selitä siinä sitten kaikille, että montun täyte on tississäni. Ei kiitos. Kolmas vaihtoehto on sitten perus silikonit ja saatte olla aivan varmoja ettei sellaisia minuun tule. Käytään vaikka tennissukkia liiveissäni mielummin kuin teettäisin silikonit. Itse asiassa en ole koskaan kokeillut tennissukkia liiveissä, aina on riittänyt ne omat mitättömät luumut siellä liivin sisällä. Kohta on ehkä aika kokeilla niitäkin.

Näyttäsin varmasti tältä jos liiveissäni olisi tennissukat :)


Kävimme lävitse hoitajan kanssa myös sivuoireita joita olen saanut hormonilääkkeestä. Ensiksi jalkojen öinen särky. Tai ei voi sanoa särky vaan vaeltava sähkäsokki voisi kuvata asiaa paremminkin. Siihen päälle kun laitetaan vielä suonenveto niin johan on yössä kestämistä ja naurussa pitelemistä. Aina ei jaksa naurattaa, välillä ketuttaa huolella. Nämä johtuvat kuulemma ekasta sytostaatti annoksesta jota sain, docetaxelista (vai mitä nyt olikaan), sen sivuoireet ovat juurikin tuota luokkaa. Tästä saan tod näk. kärsiä aina, kiitos Simolle. Sitten on on se hikoilu. Se vaivaa useimmiten ruokailujen jälkeen tai kun juon jotain lämmintä. Pää valuu, kestää hetken ja sitten on kylmä. Vihaan tätä olotilaa, vaan en voi sille mitään. Lääkitystä en siihen suostu aloittamaan, koska pystyn asian kanssa elämään. Ei yhtään turhaa lääkettä kiitos!!

Tosta lääkityksestä sen verran, että olen kuullut toisten nauttivan niitä iltaisin jotta saavat olla päivät ilman hikilammikoita. Itse taas ajattelen sen niin, että haluan nukkua yöni kunnolla ja sen takia otan lääkkeen aamuisin. Mulla on päivisin aikaa hikoilla, yöt on nukkumista varten ja en ole koskaan levännyt jos en öisin nuku. Joten lääke aamuisin, päivät märkänä ja yöt kuivana. Olen yökuiva, onhan sekin jo jotakin.




Hoitsu sanoi myös, että kiharani tulee lähtemään. Yleensä ne lähtee puolen vuoden päästä sytostaattien lopetuksesta. Olisi saanut olla hiljaa asiasta, ettei hiukseni olisi sitä kuullut. Meinaan nyt ne on sitten lähtenyt. Leikkautin hiukset ihan lyhyeksi ja sain samalla sanoa hyvästit kiharoille. Jos ne tulee takaisin ainoastaan saamalla sytostaattia niin olen mielummin suorahiuksinen tai otan permiksen.

Aika hyvin sain tietoa hoitsultakin, jota en ainakaan ensi vuonna tapaa enkä tapaa lääkäriäkään. Ensi vuonna saan kirjeen jossa kerrotaan vieläkö olen yksin vai joko meitä on useampi. Mielelläni jatkaisin oloa ja eloa ilman matkakumppania sisuksissani, vaan ei Simokaan mitenkään kysellyt kun alivuokralaiseksi tuli. Tuli vaan ja pesiytyi sisälleni, ei maksanut vuokraa ja sai tehdä töitä sen häätämiseen. Kai lutikatkin lähtee asunnoista vähemmällä. Mutta kunhan syöpä ei ole kuin torakat, selviää ydinpommistakin. Koska mä en ehkä selviä enää toista kertaa, joten mielelläni jätän kokeilematta. Mutta nyt ollaan puhtaita ja ollaan aivan hiton kiitollisia siitä.





keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Minä ja Sinä= Me

Meillä on tänään eilen Ukkokullan kanssa kulunut 11- vuotta siitä, kun me tavattiin. Uskomatonta kuinka aika on kulunut. Täytyy toivoa, että me saamme vielä vuosia lisää, eikä syöpä niitä meiltä vie.
Olen itse päättänyt elää 92-vuotiaaksi ja Ukkokultakin on sanonut elävänsä 76-vuotiaaksi. Eli äkkiä laskettuna mulla on iloista lesken elämää 16-vuotta sitten kun sen aika koittaa. Tästä sopimuksesta pidetään kiinni, todellakin!!

Mutta vieläkin mua jaksaa ihmetyttää jotkut asiat, esim. se kuinka ihmeen vaikeaa on sisäistää tietyt jutut. Kuten se, ettei se käytetty kahvin suodatinpussi mene sinne sekajätteeseen vaan se kuuluu biojätteeseen. Tai ettei toinen yhtään kokeile tuotteita ostaessaan niitä kaupasta. Tarkoitan elintarvikkeita. Tänään eilen viimeksi nakkasin kolme mätää avokadoa menemään, jotka Ukkokulta oli ostanut sunnuntaina. Ne ei todellakaan kypsy mädäksi kahdessa päivässä. Ne ovat sitä jo valmiiksi ja se asia selviäisi helposti kun viitsis vaan hypistellä niitä tuotteita ostaessaan niitä. Mutta muuten hän on, hän on, hän on hän!! Ja rakas juuri sellaisenaan. <3

Mä ostin Ukkokullalle hänen herkkujaan, juustonaksua, limpparia, suklaata ja namia. Ukkokulta taas oli muistanut mua mitä ihanimmalla jutulla, Catsin lipuilla. Olen aina halunut päästä katsomaan sitä ja nyt mä pääsen, aivan huippua!!






Kävimme hiukan juhlistamassa päiväämme paikallisessa kahvila-konditoriassa. Söimme salaatit ja jälkkäriksi kahvit ja Ukkokullalle leivos (joku kinuskinen mössönpala sanoi hän) ja mulle sitten pähkinäcookie johon voisin vaika tukehtua ja kuolisin onnellisena. Mun salaatti oli lämmin texmex salaatti joka ei todella ollut lämmin eikä oikeastaan edes haalea, mutta eipä tuolla nyt ollut väliä, hyvää se oli kuitenkin. Ukkokulta söi kanaceasarin ja kehui sen olleen hyvää. Cookie on aina hyvää ja kinuskinen mössöpala oli varmaan just sitä miltä se näyttikin eli sitä itseään. Harvemmin tulee tuolla käytyä, mutta joskus kuitenkin. Ennen kuin vielä asuimme erillään saatoimme käydä siellä treffeillä. Nyt kun asumme saman katon alla ei siihen ole tarvetta. Vaikka välillä olisi hyvä käydä treffeillä vaikka yhdessä asuukin.

Haalea texmex-salaatti

Kanaceasar :)

Tarkkana nyt sen öljyn kanssa


Tänään eilen tyhjentäessäni astianpesukonetta mietin, kuinka se on kans juttu mistä saa mahtavat riidat aikaiseksi aina niin halutessaan. Jos toinen laittaisi ruokailuvälineet aina väärinpäin sinne koriin, sanoisit siitä vuosien saatossa useita kertoja ja muutosta ei kuitenkaan tulisi. Se saattais olla vaikka eron paikka. Meillä ne menee molemmilla niin päin kuin MINÄ haluan ja hyvä näin, ne suodatinpussit närästää jo tarpeeksi. Mutta muistanpa kerran, kun sain asiasta huomautuksen ja se ei tapahtunut kotona vaan työpaikallani.

Olin töissä kahvila-ravintolassa ja asiakkaana oli kauniisti sanottuna hiukan erikoinen pariskunta. Heistä rouva halusi antaa mulle opetuksen siitä, kuinka ruokailuvälineitä laitetaan koneeseen. Ilmeisesti en sitä osannut oikein tehdä,vastahan olin muutamatkin alaan liittyvät koulut käynyt ja töissä ollut vuosia ja hän katsoi asiakseen mua kädestä pitäen opettaa. No, sanoin mielipiteeni asiasta ja kas meni jonkin aikaa ja sain asiasta huomautuksen. Siis oikeasti, siinä paikassa oli ajatus, että henkilökunta tottelee asiakkaita jos he haluavat tuoda esille heitä enemmän miellyttävät työtavat!! Haluan vaan tietää missä ravintolassa asiakas päättää miten lusikat laitetaan koneeseen. Nyt naurattaa, mutta tuskin nauratti silloin.




Nauratti muuten tässä yhtenä aamuna vaikka olisi ehkä enemmänkin pitänyt ketuttaa. Mehän lähdetään usein Ukkokullan kanssa samalla junalla aamuisin töihin. Ja minä olen se joka aina hidastelen ja jota saa odotella. Yhtenä aamuna sitten taas sanoin, ettei tässä ole mitään kiirettä lähteä, hyvin ehtii. Sitten lähdettyämme hain potkupyörän varastosta ja lähdin potkimaan asemalle. Potkupyörästä kuulu jotain ihme ääntä jota jäin ihmettelemään niin, että mennessäni asemalle huomasin kellon olevan minuttia vaille junan lähdön. Kiirellä potkin aseman toiselle puolelle, kannoin potkupyörän portaat ylös ja päästessäni laiturille juna lähti liikkelle ja Ukkokulta iloisesti vilkutti mulle junasta. Tiedättekö, juuri se ilme naamalla, että hyvin taas ehdit ja ei tässä ole mitään kiirettä!! Mua nauratti, hupsista, taisin myöhästyä junasta, mutta mitä väliä kun seuraavakin lähtee ihan kohta.

Niinpä siis kannoin potkupyörän taas portaat alas ja toiset portaat ylös päästäkseni toiseen junaan. Istuin penkille, ihmettelin kun on niin vähän ihmisiä liikkeellä ja ajattelin, että ihan kohta juna lähtee. Joo, lähtihän se, meinaan viereinen juna viereiseltä laiturilta. Mä siis istuin väärässä junassa tai oikeassa, mutta tää lähti sattu lähtee 10min myöhemmin. Kun sen tajusin aloin nauramaan, mä nauroin siellä junassa niin, että raikui. Todella huvittavaa, mutta kerkesin töihin, ainakin melkein.

Olen muuten alkanut kierrättämään myös muovia kaiken muun kierrätämäni lisäksi. Meidän talon jätehuoneessa ei ainakaan vielä toistaiseksi ole omaa muovinkeruuastiaa joten ne täytyy viedä kierrätysastiaan muualle. No, ekaa kertaa viedessäni piti tämä suuri tapahtuma tietty kuvata. Eikös kaikki suuret tapahtumat aina kuvata? Kuten ihmisen astuessa ekaa kertaa kuun kamaralle tai oman lapsen syntymä tms, niin tietty myös tämä suuri tapahtuma pitää kuvata. Matkaani sinne en uudella selfietikullani sentään kuvannut johtuen enemmänkin siitä, että Ukkokulta on kieltänyt mua ottamasta sitä ulos mukaan. Jonain päivänä mä sen vielä otan ja ikuistan meidän kävelemässä yhdessä, käsikädessä.







Olen nyt ollut ahkera ja liikkunut enemmän kuin hetkeen. Olen käynyt viime viikolla kaksi kertaa sauvakävelemässä, kävin kolme kertaa salilla ja joka päivä potkinut töihin potkupyörällä. Tällä viikollakin olen ehtinyt jo kaksi kertaa salille ja kerran käynyt sauvakävelemässä. Mun selkä tykkää niin tuosta sauvakävelystä, se saa hyvää kiertoa aikaiseksi selälle. Mullahan on ollut pitkään valmentaja joka tehnyt mulle ruokavalion ja treeniohjelmat joita olen sitten hyvällä ja välillä huonommalla tuloksella noudattanut. Nyt kesän ajaksi laitoin kaiken jäihin ajatellen etten nyt halua stressata mistään vaan liikun miten mieli tekee. Hyvää on tehnyt tämä rentous asian suhteen. Tosin sama rentous nostaa painoa jolla ei sinänsä ole merkitystä, mutta koska tiedän sen painon olevan rasvaa ei se ole kovin mielekästä.

Olenkin tässä tehnyt hiukan suunnitelmia mitä syksyllä meinaan asian suhteen tehdä. Ihan henkilökohtaista valmennussuhdetta en halua, vaikka välillä yhdessä pt:n kanssa treenaankin. Mutta nettivalmennus, se tulee olemaan mun seuraava projekti. Ajatuksena on tiivistyä, polttaa rasvaa ja saada niitä olemassa olevia lihaksia esille ja ei lihasten lisäyskään pahasta ole. Mutta tämä vasta syksyllä, nyt nautitaan tästä rentoudesta ja annetaan päänkin levätä välillä. Syksyllä sitten täysillä taas eteenpäin.

Seuraavaksi sitten vuosi tarkastukseen, miten se meni, mitä selvisi ja mitkä suunnitelmat tulevaan? Mutta niistä lisää sitten seuraavalla kerralla. Nyt Aikku-täti vaikenee, ainakin hetkeksi.




keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Liike on lääke

Viime kerralla mutisin siitä, kuinka mulla joka paikkaa kolottaa, särkee ja vituttaa. No, tilanne ei ole siitä kummemmaks muuttunut (edelleen kolottaa), mutta mun ajatukset asian suhteen ehkä kuitenkin on, ainakin hiukan. Mä meinaan hokasin, etten ole tänä vuonna liikkunut ollenkaan niin kuin aiempina vuosina. Mistä tää johtuu? Säryistä? Kolotuksesta? Jäykkyydestä? Laiskuudesta? Mielenkiinnon puutteesta?



Johtu ihan mistä vaan, niin nyt on asian muututtava. Jos mä meinaan jaksaa näitä oireitani seuraavat 9,5v on mun oikeasti muutettava sekä ajatustapaani, että tehtävä jälleen sitä mistä eniten nautin eli liikuttava. Enkä nyt tarjoita vain salilla käyntiä, siellähän olen käynyt koko ajan vaan aerobista. Nyt täytyy aktivoitua kävelylle sekä sauvakävelylle, varsinkin sauvailu tekee hyvää mun jäykälle selälle. Huomasin sen sunnuntaina, kun vihdoin sain luuni siirrettyä ulos ja lenkille.



Olen ennenkin kertonut, että merkkaan aina liikuntani heia heia liikuntapalveluun. Olen tehnyt sitä jo vuodesta 2013, jonain vuonna on liikuntaa ollut enemmän ja toisinaan taas vähemmän. Mutta koskaan ei ole ollut näin vähän aerobista lenkkiä kuin tänä vuonna ja varmaan koskaan en ole sitä tarvinnut enemmän kuin nyt. Katsoin just, että olen tänä vuonna kävellyt 23x, sauvakävellyt 7x, vesijuossut 17x ja kuntosalilla käynyt 75x. Viime vuonna yhteensä luvut oli kävely 52, sauvakävely 50, vesijuoksu 2 ja kuntosali 132. On hiukkasen eroa, vaikka tietty viime vuonna oli koko vuoden saldo. Mutta jos nyt on sauvailtu 7x ja ollaan puolet vuodesta eletty, on aivan varmaa etten ehdi saavuttaa viime vuoden lukemaa. Nyt jos koskaan on otettava itseään niskasta kiinni ja lähdettävä ulos lenkille.

Mietin sauvakävelyllä käydessäni sitä, että mä valitan oireitani ja samaan aikaan luen itsestäni nuoremmista naisista joilla on todettu levinnyt rintasyöpä ja silloin puhutaan parantumattomasta syövästä. Syövästä jota voidaan ehkä lääketieteellisesti hidastaa, mutta parantaa sitä ei voi. Heillä, sairastuneilla on pieniä lapsia jotka jäävät kaipaamaan äitiään, eivätkä lapset välttämättä myöhemmin enää edes muista kuka heidän äitinsä oli.

Mietin, kuinka esim elämäni ilo, siskonpoikani Eltsu, ei muistaisi ollenkaan hassua Aikku-tätiään vaan kuulisi vaan kertomuksia tätistään joka oli kova nauramaan. Aika surullista, itse asiassa todella kamalaa. Entä se, etten näkisi koskaan mahdollisia tulevia lapsenlapsiani. Hekin saisivat kuulla, että Aikku-Mummo ei syönyt lääkkeitään vaan itsekkäästi jätti syömättä ja syöpä uusiutui ja hän kuoli pois. No, tää oli tietty hiukan kärjistetysti sanottu, mutta ymmärtänette pointtini. Onko itsekästä jättää lääkkeensä syömättä vain sen takia ettei halua kärsiä sivuoireista? Onko se itsekästä omaan napaan tuijottelua, ajattelenko vain itseäni enkä yhtään ajattele sitä, että monet muutkin saattaa kärsiä seurauksista kuin vain minä? Ei muut tosin kärsi näistä oireista kuin minä, mutta enköhän mä jaksa nää oireeni jatkossakin?

En ole kuitenkaan vielä edes tilanteessa jossa mulla olisi mennyt liikuntakyky tai että edes söisin kipulääkkeitä jatkuvasti. Olen vasta tilanteessa jossa ärsyttää, suorastaan vituttaa ja ahdistaa. Jutellessani asiasta työkaverini kanssa joka on mua hiukan vanhempi ja varmasti huomattavasti viisaampi, sanoi hän fiksusti, että mistä tiedän mitkä sinun vaivoistasi on iästä johtuvaa ja mikä taas lääkkeestä. Todennäköisesti ilman lääkkeitäkin nivelet olisi jo hiukan huonossa kunnossa, jäykistelisin, hikoilisin ja palelisin, mielialat vaihtelisi jne, niitä samoja oireita mitä vaihdevuosiin kuuluu. Totuus kuitenkin on, että olen ihan kohta 50v ja vaikka se onkin vähän, en mä ole enää nuorukainen. Ja toisaalta, mitä vanhemmaksi tässä tullaan, saadaan oikeasti olla tyytyväisiä joka aamusta kun jostain kohtaa kolottaa. Silloin ollaan ainakin elossa.




Ja onko tämä kuitenkin jonkinlaista prosessointia sairaudestani, olenko vielä(kään) ymmärtänyt sitä, että oikeasti sairastin syövän. Syövän josta kaikki eivät selviä, valitettavasti. Ihmiset, varsinkaan sairastuneet eivät pidä sanonnasta, taistellaan syöpää vastaan. Ei sitä vastaan voi kuulemma taistella, se tulee ja tekee mitä haluaa. Miten sitten he, jotka eivät selviä syövästä, eivätkö he taistelleet tarpeeksi tai oikein? Ei kai se niin mene? Ei mun  mielestä, eiköhän se sana taistella enemmänkin kuvaa sitä omaa tahtotilaa selviytyä. Ja ihan varmasti jokainen haluaa selviytyä, kaikille se ei vaan ole mahdollista.

Taisteluja on monenlaisia ja aina niissä on sekä voittaja, että häviäjä. Itselläni oli niin hyvä tuuri (tietenkin lääkitys oli pääasiassa), että olin se voittaja. Mahdollisesti seuraavalla kerralla mä en ole ja tuskin mä silloin olen taistellut yhtään sen vähempää kuin muutkaan.



Olimme ihanien työkavereideni kanssa viikko sitten piknikillä. Tai suoraan sanottuna olimme pussikaljaa/siideriä juomassa puistossa. Jopa minäkin, melkein absolutisti join siideriä. Meillä oli tosi kivaa, miksipä ei koska olemme kaikki niin ihania ihmisiä. Miten meille onkin kaikki mahtavuudet tulleet töihin? No, mulla oli seuraavana aamuna työaamu joten en kovin myöhään voinut olla liikenteessä. Sen verran kuitenkin ehdin istumaan ja juomaan, että olin aika rai rai kun menin kotiin.

Ukkokulta on nimennyt mut ties monellako nimellä, mutta aina siihen nimeen on liittynyt mummo. Olen pörrö-mummo (tukka aina sekaisin), toisaalta olen hauva-mummo (koska Arttu) ja joskus pieru-mummo (yhtään en tiedä mistä tää nimitys tulee). Kotiin tullessani oli mulla aivan hiton hauskaa, nauroin itsekseni ja kailotin sisälle tullessani keksineeni itselleni uuden nimen, olen känni-mummo. Joo, ihmekös en kovin usein juo..

(Känni-mummo ) Candy-mummo hississä :)


Juhannusta vietimme Ukkokullan kanssa kotona. Perjantaina siivosimme, otimme rennosti ja illalla kävimme yhden kätkön hakemassa. Olikin aikamoista risukkoa missä tarvoimme, mutta löytyi se kuitenkin.





Lauantaina lähdimme ajelemaan Nurmijärvelle, siellä oli kartan mukaan paljon kätköjä. Ei ollut kartta väärässä, kätköjä löytyi melkein vieri vierestä, saimme kirjattua 14 kätköä tilillemme. Yhden tien varrella oli seitsemän kätköä jotka ajattelimme poimia hetkessä pois kuleksimasta. Pysäytimme siis auton lähelle kätköä ja Ukkokulta sitä lähti hakemaan, minä jäin teamimme yhden jäsenen eli Wilman kanssa autoon. Siinä sitten autossa istuin ja odottelin (olin parkkeerannut auton yhden talon postilaatikoiden viereen) , tuli talon isäntä ihmettelemään mitä mä oikein tein. Piti sitten selitellä, että kätköilemässä tässä ollaan ja mieheni tulee ihan kohta, pian ollaan lähdössä. Isäntä sanoi, ettei mitään hätää, hän vaan tuli katsomaan onko autoni hajonnut ja tarvitsenko apua. Kaunis ajatus, ihanan auttavainen ihminen.

No, ei löytänyt Ukkokulta sitä kätköä ja sanoin sitten lähteväni itse sitä hakemaan. Ja niinhän siinä kävi, että tosiaan menin ja hain kätkön, jota Ukkokulta oli pyörinyt ja etsinyt aikansa sitä löytämättä. Olin mä taas itsestäni ylpeä, kotkankatse-mummo.



Kävimme myös Myllykoskella jossa piili kans kaksi kätköä. Paikka olikin todella kaunis, kannattaa käydä tutustumassa jos siellä päin liikkuu. Meteli oli kyllä aikamoinen, koski pauhasi. Siellä oli muutamakin makkaranpaistopaikka jossa olisi saanut makkarat paistettua. Valitettavasti ei vaan ollut makkaraa mukana, joutu sitten paistamaan makkarat uunissa kotona.










perjantai 23. kesäkuuta 2017

Suuren asian äärellä

Olen suuren asian äärellä. Suuren itselleni, tuskin toisille. Olen meinaan miettinyt jo jonkin aikaa lääkityksen lopettamista, syöpää estävän hormoonilääkityksen meinaan. Lekuri sanoi sitä syövän ehkäisypilleriksi, minä sanon sitä ankeuttajaksi, mua E-I-K-I-I-N-N-O-S-T-A-M-I-K-Ä-ÄN!!
No nyt se on "ääneen" sanottu, ei kiinnosta ei.

Tää olo tila ei ole yhtään mua, en kohta tunnista enää itseäni. Mä voisin maata sängyllä ja tuijottaa netflixia vaikka päiväkaudet tai nukkua. Mua väsyttää koko aika, meinaan nukahtaa heti kun hetkeksikään istahdan ja silmät seisoo päässä kuin pöllöllä. Mutta se mikä mua eniten hirvittää on saamattomuuteni, aloituskyvyttömyyteni, mielenkiinnon puute asioihin ja nautinnon puute. En nauti mistään, kaikki tuntuu olevan mautonta ja hajutonta. Tuntuu, että värit ovat hävinneet elämästäni, tilalle on tullut harmaata, joskus jopa lähemmäksi mustaa.





Tiedän, luulen tietäväni, arvaan, että elämässä on aina jaksoja jolloin kiinnostaa vähemmän kuin muulloin. Joo, myönnän sen, on normaalia tuntea alakuloa välillä eikä tällä asialla ole masennuksen kanssa mitään tekemistä. En tarvitse tähän lääkettä, tarvitsen lääkkeen lopettamista. Jos tekisin BDI-kyselyn, en saisi korkeita pisteitä, mutta jos tekisin vituttaako-kyselyn saisin varmasti korkeat pisteet.

Olen lopen kyllästynyt jäykkyyteen, nivelkipuihin, jalkapohjien jatkuvaan raastavaan kipuun sekä tähän hikoilu/palelu vaihteluun. Olen kyllästynyt ajatukseen, että kärsin tästä kaikesta seuraavat yhdeksän vuotta, elämäni laatu tuntuu olevan kasa löyhkäävää koiran paskaa.





Olin ajatellut jutella asiasta lekurin kanssa kunhan mulla on yksi-vuotis kontrolli. Haluan nähdä faktat millä todennnäköisyydellä saan syövän jos en syö lääkettä. Tilastot on tietty aina tilastoja, jokainen ollaan yksilöitä ja tää tuntuu olevan kans hyvin tuuri kauppaa kuka sairastuu. En välttämättä sairastu yhtään sen varmemmin syönkö tota paskaa vai en. Mutta elämäni laatu on varmasti parempi, jos en sitä syö.

Mutta mitäs sitten jos mä lopetan lääkityksen ja sairastun uudestaan? Soimaanko itseäni lopun ikääni? Jossittelen sitä, että jos olisin syönyt lääkettä kuten tarkoitus oli, olisinko sairastunut? Miten selitän asian lapsilleni, jos sairastun? Sanonko, että mutsia vähän kolotti, masensi ja jopa vitutti? Olenko silloin oikeutettu lopettamaan lääkkeen joka ehkä pelastaa mut sairastumisesta syöpään uudelleen.

Toisaalta taas, eihän muihinkaan sairauksiin syödä ennalta ehkäisevästi lääkettä? Vai syödäänkö jotain pilleriä sen takia ettei saada sokeritautia? Tai verenpaineeseen, syödäänkö siihen pillereitä ennen kuin verenpaineessa on edes vikaa? Ei sitä ennelta ehkäistä lääkkeellä, sitten kun siinä on jo vikaa, saat lääkityksen.



Mulla on tosiaan vuosi kontrolli tulossa ja sen takia menin käymään labrassa. Mä en tosiaan tiedä, mitä ihmeen urpoja juuri tuohon labraan on eksynyt töihin, mutta joka kerta saan ihme kommentia sieltä. Nyt mennessäni riisuin takin ja laitoin tuolille sen ajaksi, että riisun vielä paidan. Takki tipahti lattialle joten hoitajan piti sanoa, että tuossa on naulakkokin, ettei tarvitse takkia lattialla säilyttää. Ai, mulla on ihan tapana pitää takkia aina lattialla, eikö sulla sitten ole?? Iso huokaus..

Kävin myös mammografissa. Lainasin ihan työkaverini pyörää ja polkasin paikalle, suit sait sukkelaan kuvat ainokaisesta tissistä, ulos ja jatkamaan töitä. Hoitaja asetti tissini mankelin väliin ja vetäsin happea kunnolla sisuksiini. Kylmä hiki virtas selkää pitkin, koska elävästi muistan sen jäätävän tuskan mikä vuosi sitten oli kun mammottiin tissit. Siitä voit halutessasi lukea täältä. Nyt ei sitten sattunutkaan juuri ollenkaan, eihän siellä ollut jäätävää möykkyä täyttä syöpää. Tai ei ainakaan tietääkseni ole. Ja koska oikea tissini on kokonaan leikattu pois, piti mammota vaan vasen. Hoitsun ollessa todellakin hommansa tasalla, ei siinä mennyt kuin max 10 min ja olin siinä ajassa riisuutunut, kuvattu ja pukenut ja menossa takasin töihin. Ripeää toimintaa sanon minä. Töistä ehdin olemaan max puoli tuntia pois.



Kysyin hoitsulta näkikö kuvassa mitään. Vastasi ettei saa sanoa mitään. No, ne kuvat sattui olemaan koneella aukinaisena oven vieressä joten näin ne ihan itsekin, joten minäpä tietty niitä kurkkasin. Ja mitä mä näinkään, jonkun herneen kokoisen pallukan nännin alapuolella. Mielikuvitus, tuo kaikkien kaveri tai vihollinen, alkoi laukkaamaan saman tien. Diagnosoin itselleni heti rintasyövän uusiutuneen. Alko heti masentamaan, mietin miten kerron läheisilleni. Ja toisaalta mielessä pyöri, että nyt pääsen siitä saakelin hormonilääkkeestä eroon, mitä sitä syömään jos lopputulos oli tämä!!?? Koska en tietty ole lekuri, en osaa asiaa välttämättä oikein tulkita ja se saattoi olla ihan mitä vaan muutakin kuin syöpää, on liian aikaista miettiä moisia. Joo, näin muutama päivä myöhemmin tää on jo helpompaa, silloin olin varma uusiutumisesta.

Siellä se vaanii ja odottaa pahaa aavistamattomia tissejä!! :)



Lähtiessäni sieltä kuvauksesta, ajelin pyörällä töihin päin ja kas, joku mummohan se olikin pahalla tuulella, ilmeisesti noussut väärällä jalalla sängystään. Hän huusi mun perääni, kuinka törkeä olen, kuinka törkeää on ajella jalkakäytävällä, kuinka hän ja koiransa jäävät alle jne. Mulla meinasi pimahtaa päässä, pysähdyin ja kysyin: "Anteeksi, mutta mikähän mahtaa olla Rouvan ongelma?" Vastasi: "Olet niin törkeä, että ajat tästä, et sinä saa tästä ajaa. Ajat koirani ja minun päälle jne jne." Minä sanoin: "Kuulkaahan rouva, minä en ollut ajamassa päällenne enkä koiranne päälle. Onko parempi, että menen tuonne autojen sekaan ja ne ajavat mun päälle, että kuolen sinne?" Rouva: "Koirani päälle on meinattu ajaa jo kaksi kertaa tässä kuussa.." "Valitettavaa, mutta minä en ollut ajamassa. Menen nyt tästä tuonne autojen sekaan, kiitos ja hyvää päivän jatkoa." Rouva jäi huutelemaan perääni, eikö minulla ole lapsia tms. En tiedä miten liittyi asiaan, olisiko niidenkin päälle pitänyt ajaa tai mitä, mutta olin siinä moodissa että nyt mulle riitti. En jaksa enää yhtään kuunnella mummojen, en koirien, en lasten, en kenenkään valitusta!! Mun tississäni on uusi patti, mulla on syöpä uusiutunut, menen ja ajan sinne auton alle niin pääsenpä tästäkin. Jep, tosi aikuismaista käytöstä ja joo, saan olla itsestäni jälleen kerran tosi ylpeä!!

Nousi ihan tukka pystyyn omasta fiksusta käytöksestä. :)


Luulin tosiaan, että mulla olisi ollut vuositarkastuksessa aika lääkärille. No, ei sitten ollutkaan vaan tapaan rintahoitajan. Hän osaa varmaan vastata siihen kysymykseen, että millä todennäköisyydellä sairastun uudelleen (ellen ole jo sairastunut) jos jätän ne hormonihirviölääkkeet syömättä. Hänellekö sitten kerron huolistani, että olen mielestäni löytänyt uusia patteja kainalosta. Hänkö ne sitten tutkii? Ekalla kerralla kun olen syöpälääkärillä (onkologilla) käynyt, piirsi hän mulle kaavion kaikesta. Ja siinä kaaviossa lukee, 1,3 ja 5-vuonna tavataan lääkäri, muina vuosina ollaan puhelimitse yhteydessä. Joopa joo, missä on nyt se lekurin tapaaminen? Ilmeisesti joudun menemään terkkarille josta laitetaan lähete jonnekin,  jos laitetaan ja asia tutkitaan ties milloin jos tutkitaan. Todella leväperäistä mun mielestäni.



Sanotaan, että rintasyöpä on yleisin syöpä naisilla. Joka yhdeksäs on hengissä vielä 5-vuoden päästä. Joo, hengissä ehkä mutta kuinka yleistä on uudelleen sairastuminen, entä viiden vuoden jälkeen? Mistä sitä varmuudella tiedetään kuinka moni oikeasti sairastuu jos ei edes tutkita?? Käytännöt vaihtelevat suuresti, toisissa paikkakunnissa otetaan mammografin lisäksi myös ultrakuvat automaattisesti. Toisissa paikoissa taas ei oteta edes verikokeita, mulla ne otettiin. Mutta mitä nekään mitään kertoo, ainoastaan sen onko maksa-arvot nousseet ja toimiiko munuaiset. Ei edes pientä verenkuvaa otettu, saatikka tutkittu mitään syöpään liittyvää. Ja koska nykyään näkee kanta.fi:stä nopeasti omat tuloksensa, näin minäkin etten ainakaan maksakirroosiin ole sairastunut. Verikokeissa siis kaikki hyvin.

Mammon tulokset oli kyllä luettu, mutta vastaus oli viivästetty niin, etten mä näe sitä. Jos jotain huonoa tulosta on odotettavissa niin eiköhän hoitaja sen mulle sitten kerro. Tai ottavat varmaan nopeaan yhteyttä jos kuvassa olisi jotain ikävää eli jos ei puhelin soi ennen 5.7 saan olla aika rauhallisin mielin. Ja jos pidän puhelimen pois päältä ei se soi ainakaan eli ei puhelin päällä ei syöpää. Yksinkertaista!!

Ostin muuten maailman turhimman härpäkkeen, selfie-tikun. Ja täytyy sanoa, etten muista koska olisin sijoittanut 10€ näin hyvin. Saa muuten hyviä kuvia. Vai mitäs sanotte näistä? Hullulla halvat huvit ja lapsi on terve kun se leikkii??  Näihin tunnelmiin, hyvää Juhannusta kaikille!!