Terapeutilla käynti ja muuta pohdintaa

Olen tässä matkan varrella miettinyt syöpää, sen vaikutuksia elämään ja varsinkin sen vaikutuksia sen jälkeen, kun sitä ei enää ole. Se, että syöpä leikataan susta, saat siihen sytostaatit ja sädehoidot sekä jatkoksi vielä hormonihoidon jos satut olemaan hormonipositiivinen syöpäläinen, tuntuu olevan vaan hyvin pieni osa kaikkea kokonaisuutta. Nyt on jäljellä kaikki kivut, säryt, ahdistukset, ajatukset, vaivat jos jonkinlaiset. Olenkin verrannut syöpää myrskyihin jotka nousee jostain käsittämättömästä syystä (tiede/sääihmiset osaa varmasti asian selittää, minä en). Myrsky siis tulee, riehuu aikansa ja sen jälkeen alamme korjaamaan sen aiheuttamia vahinkoja jotka saattaa olla vuosien, vuosikymmenien asioita ja taas syövän kohdalla loppuelämän asioita.

Tämkin puu katkesi viime myrskyssä eikä sitä ihan hetkessä ehjätä. 

Mullahan leikattiin toinen rinta kokonaan pois ja koska se ei järin suuri ollut ennestäänkään ja kasvain taas oli suuri eli vei tilaa paljon, joutuivat he kuromaan nahkan aika kireenä yhteen, ettei tarvinnut ottaa ihoa muualta. Tää on mun ajatus, kirurgia en ole asiasta konsultoinut. No mitä se sitten aiheutti? Sen, että rinta on tajuttoman kireä, arven pää alkaa siitä mistä alkaa rintalihas joten se on myös saakelin kipeä siitä kohtaa ja sitä on himppasen ikävää venytellä. Meinaan joka ilta arpea pitää hieroa ja venyttää ja vanuttaa ettei alle muodostuisi arpikudosta joka taas on vielä huonompi juttu. Tai saa sitä tehdä aamuisin tai päivisinkin, itsekin huomaan välillä olevani käsi liivin sisällä ihmisten aikaan.

Se, että se kiristää tekee myös sen, että se vetää olkapäätä alaspäin ja rinta vetää itseään olkapäätä päin eli yrittää vetää itseään sumppuun jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Sitten vielä se, että kun rinta on kovin kireä, kiristää se tietty toiselta puolelta kans eli lapani on ihan tukossa vähän väliä ja myös kainalo kiristää. Välillä kiristää vähän vannekin päässä tän asian suhteen.

Mistä mä tiedän tän kaiken? Kävin sellaisella Velholla joka sai avattua mun lihaskalvot jotka oli näiden kaikkien takia ihan jumiutunut lihaksiin ja hän ne sieltä avasi. Kun sai muljautettua kainalosta jumit, oli kuin olisi lämmintä vettä tulvahtanut kainalooni. Verihän se siellä taas pääsi kiertämään, olo oli kuin toisella ihmisellä sen jälkeen. Olen aivan sata varma, että tämä on asia joka vaivaa mua lopun elämäni eli joudun sitä hierotuttamaan auki vähintään kerran kuussa. Jos haluan treenata ja muutenkin pitää toimintakyvyn oikealla puolella, on se vaan tehtävä.

Ja koska mun kainaloni tyhjennettiin niistä imusolmukkeista, ei mulla ole vieläkään tuntoa rinnassa, kainalossa eikä käsivarressa. Käsivarsi turvottaa edelleen, se tekee selän/kyljen kohdalle sellaisen vesipatin joka näyttää siltä kuin olisi toispuoleisesti rasvaa kerääntynyt. Näkee hyvin kun treenaa toppi päällä, pursuaa topin alta. Ja kylki/käsivarsi tuntuu siltä kuin kainalossa olisi koko aika patonki, jotain ylimääräistä siis. Ja sieltä lähtee aina myös voima ensimmäisenä, se aivan kuin puutuu ja voima katoaa.

Jaloistani olen ennenkin maininnut, joka ikinen yö herään siihen, että siellä virtaa "sähköä". Ja jalkapohjani ovat tunnottomat yön aikaan/jäljiltä ja meinaan kaatua nenälleni noustuani. Nyt sain kuulla, että oireet ovat tyypillisiä sytostaatti doketakselin sivuoireita. Se tieto ei lämmittänyt mieltäni yhtään ja vielä vähemmän se tieto, että tämä vaiva saattaa olla on lopun elämän vaiva.

Kuivuus. Sä kuivut joka paikasta, joka ikisestä rööristä ja putkesta mitä susta löytyy. Voit ihan ite miettiä mitä se aiheuttaa vai aiheuttaako mitään. Myös niveljäykkyys josta olen jaksanut valittaa jo ties moneenko kertaan, joten vielä kerran sanon sen olevan syvältä. Sen kanssa elää kun on tietty pakko ja sitä saa helpotettua jumpalla, venyttelyllä ja liikkeellä. Ja se ei ole välttis lopun elämän juttu joten ei välitetä siitä.

Hikoilu, se kaikkein ärsyttävin vaiva. Se tulee puuskina, yhtäkkiä sulla ole kamala hiki ja seuraavana hetkenä sulla on kamala kylmä. Olen vaihtolämpöinen, tosin vähän nopeammalla syklillä kuin esim käärmeet. Tämän ei luulisi kestävän lopun elämää ja liittyy varmaan ennenaikaisiin vaihdevuosioireisiin ja todella toivon loppuvan joskus. Mulla kun on siis hormonihoito ehkäsemään uusiutuvaa syöpää, niin se ajaa omat hormoonit alas ja en siis ole nainen oikeastaan enää ollenkaan vaan lähentelen jo miestä. Ainakin välillä, Ukkokultaani iltaisin, hihhih. Mutta löydetään me tästäkin jotain positiivista, meinaan öisin en hikoile. Saattaa johtua siitäkin, että otan lääkkeen aamusta ja pahimmat hikoilut asettuu päivään. Mulle kun yöt ja nukkuminen on niin tärkeitä etten halua niistä tinkiä, päivät mulla on aikaa hikoilla. Mutta ei siis pitäis olla lopun elämän vaiva, toivotaan niin.

Sun mieli, valehtelisin jos väittäisin ettei syöpä pyörisi mielessäni bauttia rallaa tuhat kertaa päivässä. Tai ei se niin usein pyöri, mutta päivittäin se pyörii, johtuu tietty näistä kaikista edellä mainituista asioista ettei sitä oikeen unohtamaankaan pääse. Mutta pelko syövän uusiutumisesta, sille mä en ole antanut valtaa. Mä tiedän/uskon tietäväni/arvaan, että se tulee vielä uusiutumaan, on vaan ajan kysymys milloin se sen tekee. Siihen saattaa mennä vuosi tai siihen voi mennä kolmekymmentä vuotta, mutta takaisin se tulee, ihan varmasti. Se on kuin vihollinen joka perääntyi nuolemaan haavojaan joksikin aikaa kunnes se taas hyökkää uudella innolla ja voimalla. Mutta nyt se on siis parantelemassa haavojaan ja annetaan olla vaan, ei mennä herättelemään sitä.

Mutta pelko, sille mä en ole antanut valtaa mun mielessäni. Jos antaisin, se lamaannuttaisi mut ihan varmasti toimintakyvyttömäksi ja koska mä en voi itse oikein tehdä muuta kuin odottaa uutta hyökkäystä, on sitä turha murehtia ja pelätä. Se tulee, antaa tulla, ei pelätä. Lainaan tässä Jari Bull Mentulan lausetta pelosta, luin tämän hänen kirjastaan. Ja on ihan pakko sanoa, että käsitykseni hänestä muuttui kirjan luettuani täysin. Olen hänet muutaman kerran nähnyt, mielikuva mitä hänestä olen saanut on täysin mediasta peräisin. Mutta nyt siis ajatukset aivan toiset ja kohta aloitankin hänen valmennuksessaan, mutta siitä toiste. Tässä siis hänen ajatuksensa pelosta:

"Kun pelkonsa kohtaa, katsoo niitä silmästä silmään, voi huomatakin, että ne pienentyvät, ettei jokin olekaan todennäköistä tai niin paha asia kuin kuvitteli. Jos ottaa koville, kannattaa edetä hetki kerrallaan ja haistattaa vitut peloilleen yhä uudestaan ja uudestaan. Pian koittaa aika , jolloin huomaa saaneensa peloistaan niskaotteen ja hallitseekin tilannetta vaivatta.

-Jari Bull Mentula-

Ite olen tehnyt kompromissin pelkoni kanssa, me emme välitä toisistamme. Se on tuolla jossain, mutta valtaa en sille anna. Se olisi sama kuin luovutus ja mä en luovuta koskaan, never give up, kuten kädessänikin lukee.

Kävin terapiassa. En ala avaamaan sen enempää missä, miksi tai milloin tai edes sitä mitä keskustelimme. Mutta sen sanon, että mun olisi pitänyt syntyä amerikkalaiseksi joka saa vähän väliä maata terapeutin sohvalla analysoimassa omaa elämäänsä. Hitto, mä pidin siitä keskustelusta ja huomasi kuinka paljon helpompaa on jutella tuntemattomalle ihmiselle aroistakin asioista. Juttelimme myös tietenkin syövästä, sehän on selvää. Kerroin miten asian kohtasin, miten asian kanssa elin ja mitä pelkäsin. Kerroin läheisteni kokemuksista ja omasta huolestani miten he asian jaksavat kantaa. Ja siitä kuinka tuntui etten osannut kuitenkaan sairastaa niin, että se olisi ollut jokaiselle mieleen. Vaikka jokaisen pitäisi saada tuntea omat tunteensa, sairastaa omalla lailla omat sairautensa, saada itse päättää omat voimavaransa ja tehdä elämässään omat virheensä, mutta tosi paikan tullen huomaat ettei se niin välttämättä menekään. Jokaisella tuntui olevan oikeus sanoa oma mielipiteensä miten homma pitää mennä. Ja aina se mielipide ei ihan kohdannut omaani, valitettavasti.

Juttelimme myös siitä, etten tiedä olenko käsitellyt koko asiaa vielä ja hitto soikoon, mä, aikuinen ihminen en edes tiedä miten sitä käsitellään. Olen kuullut sanottavan, että hoitojen ollessa ohitse, vasta tajuat mikä suhun iski, mitä olet viimeisen puolen vuoden aikana kokenut ja sitten alkaa se parantumisprosessi, sitten alat käsittelemään sitä asiaa. Mutta miten, nostanko asian pöydälle ja kääntelen ja muotoilen ja muovailen kuin muovailuvahaa? Olisikin niin yksinkertaista, mutta eihän se ole. Tuntuu, että olen epäonnistunut ihmisenä, en osaa edes yhtä syöpää käsitellä.

Ihana työkaverini sanoi tähän viisaat sanansa, ei asian käsittely ole kuin aikajana, tässä sen aloitat ja tässä lopetat, sitten se oli siinä. Ei, sitä pohditaan ja mietitään ja fundeerataan lopun ikänsä, jossain vaiheessa se tietty laimenee ja haalistuu, muuttaa muotoaan kuin suru. Hitto, olen aina sanonut, että mulla on maailman parhaimmat ja fiksuimmat työkaverit, he osaavat sanoa oikeat sanat joka tilanteessa.

Ja terapeutti sanoi, ettet ole välttis ihminen joka asiaa jää murehtimaan (tunsiko se mut kuitenkin entuudestaan?) ja ei sitä ole pakko murehtia ja märehtiä, jos se ei tunnu luontevalta. Siinä, siinä oli ne viisauden sanat, kiitos ja ylistys. Mun ei ole pakko, mun ei tarvitse jos en halua, saan olla märehtimättä halutessani. Ja mähän haluan, en mä halua/jaksa/ehdi murehtia asiaa mille en mitään voi. Aivan turhaa voimavarojensa tuhlausta, käytetään nekin voimavarat johonkin muuhun, kuten elämästä nauttimiseen.

Ja koska se syöpä ei todellakaan koskaan susta lähde kokonaan, mielessä se tulee pysymään aina. Sen takia ikuistin asian itseeni, laitatin tatuoinnin joten ei pääse unohtumaan. Mulla kävi tuuri, jos nyt niin voi sanoa, sillä viime vuonna rosanauhan suunnitteli Mike Monroe. Ja hän on myös ihminen jota ihailen, joten hänen tekemänsä rosanauha pääsi mun iholleni. Siinä lukee myös diagnoosini sekä päivämäärä jolloin sain tietää syövästäni. Nämä asiat ovat syöpyneet mieleeni lopullisesti, mutta nyt ne on siis ihollakin, miltä näyttää sun mielestäsi??