Lukijat

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Liike on lääke

Viime kerralla mutisin siitä, kuinka mulla joka paikkaa kolottaa, särkee ja vituttaa. No, tilanne ei ole siitä kummemmaks muuttunut (edelleen kolottaa), mutta mun ajatukset asian suhteen ehkä kuitenkin on, ainakin hiukan. Mä meinaan hokasin, etten ole tänä vuonna liikkunut ollenkaan niin kuin aiempina vuosina. Mistä tää johtuu? Säryistä? Kolotuksesta? Jäykkyydestä? Laiskuudesta? Mielenkiinnon puutteesta?



Johtu ihan mistä vaan, niin nyt on asian muututtava. Jos mä meinaan jaksaa näitä oireitani seuraavat 9,5v on mun oikeasti muutettava sekä ajatustapaani, että tehtävä jälleen sitä mistä eniten nautin eli liikuttava. Enkä nyt tarjoita vain salilla käyntiä, siellähän olen käynyt koko ajan vaan aerobista. Nyt täytyy aktivoitua kävelylle sekä sauvakävelylle, varsinkin sauvailu tekee hyvää mun jäykälle selälle. Huomasin sen sunnuntaina, kun vihdoin sain luuni siirrettyä ulos ja lenkille.



Olen ennenkin kertonut, että merkkaan aina liikuntani heia heia liikuntapalveluun. Olen tehnyt sitä jo vuodesta 2013, jonain vuonna on liikuntaa ollut enemmän ja toisinaan taas vähemmän. Mutta koskaan ei ole ollut näin vähän aerobista lenkkiä kuin tänä vuonna ja varmaan koskaan en ole sitä tarvinnut enemmän kuin nyt. Katsoin just, että olen tänä vuonna kävellyt 23x, sauvakävellyt 7x, vesijuossut 17x ja kuntosalilla käynyt 75x. Viime vuonna yhteensä luvut oli kävely 52, sauvakävely 50, vesijuoksu 2 ja kuntosali 132. On hiukkasen eroa, vaikka tietty viime vuonna oli koko vuoden saldo. Mutta jos nyt on sauvailtu 7x ja ollaan puolet vuodesta eletty, on aivan varmaa etten ehdi saavuttaa viime vuoden lukemaa. Nyt jos koskaan on otettava itseään niskasta kiinni ja lähdettävä ulos lenkille.

Mietin sauvakävelyllä käydessäni sitä, että mä valitan oireitani ja samaan aikaan luen itsestäni nuoremmista naisista joilla on todettu levinnyt rintasyöpä ja silloin puhutaan parantumattomasta syövästä. Syövästä jota voidaan ehkä lääketieteellisesti hidastaa, mutta parantaa sitä ei voi. Heillä, sairastuneilla on pieniä lapsia jotka jäävät kaipaamaan äitiään, eivätkä lapset välttämättä myöhemmin enää edes muista kuka heidän äitinsä oli.

Mietin, kuinka esim elämäni ilo, siskonpoikani Eltsu, ei muistaisi ollenkaan hassua Aikku-tätiään vaan kuulisi vaan kertomuksia tätistään joka oli kova nauramaan. Aika surullista, itse asiassa todella kamalaa. Entä se, etten näkisi koskaan mahdollisia tulevia lapsenlapsiani. Hekin saisivat kuulla, että Aikku-Mummo ei syönyt lääkkeitään vaan itsekkäästi jätti syömättä ja syöpä uusiutui ja hän kuoli pois. No, tää oli tietty hiukan kärjistetysti sanottu, mutta ymmärtänette pointtini. Onko itsekästä jättää lääkkeensä syömättä vain sen takia ettei halua kärsiä sivuoireista? Onko se itsekästä omaan napaan tuijottelua, ajattelenko vain itseäni enkä yhtään ajattele sitä, että monet muutkin saattaa kärsiä seurauksista kuin vain minä? Ei muut tosin kärsi näistä oireista kuin minä, mutta enköhän mä jaksa nää oireeni jatkossakin?

En ole kuitenkaan vielä edes tilanteessa jossa mulla olisi mennyt liikuntakyky tai että edes söisin kipulääkkeitä jatkuvasti. Olen vasta tilanteessa jossa ärsyttää, suorastaan vituttaa ja ahdistaa. Jutellessani asiasta työkaverini kanssa joka on mua hiukan vanhempi ja varmasti huomattavasti viisaampi, sanoi hän fiksusti, että mistä tiedän mitkä sinun vaivoistasi on iästä johtuvaa ja mikä taas lääkkeestä. Todennäköisesti ilman lääkkeitäkin nivelet olisi jo hiukan huonossa kunnossa, jäykistelisin, hikoilisin ja palelisin, mielialat vaihtelisi jne, niitä samoja oireita mitä vaihdevuosiin kuuluu. Totuus kuitenkin on, että olen ihan kohta 50v ja vaikka se onkin vähän, en mä ole enää nuorukainen. Ja toisaalta, mitä vanhemmaksi tässä tullaan, saadaan oikeasti olla tyytyväisiä joka aamusta kun jostain kohtaa kolottaa. Silloin ollaan ainakin elossa.




Ja onko tämä kuitenkin jonkinlaista prosessointia sairaudestani, olenko vielä(kään) ymmärtänyt sitä, että oikeasti sairastin syövän. Syövän josta kaikki eivät selviä, valitettavasti. Ihmiset, varsinkaan sairastuneet eivät pidä sanonnasta, taistellaan syöpää vastaan. Ei sitä vastaan voi kuulemma taistella, se tulee ja tekee mitä haluaa. Miten sitten he, jotka eivät selviä syövästä, eivätkö he taistelleet tarpeeksi tai oikein? Ei kai se niin mene? Ei mun  mielestä, eiköhän se sana taistella enemmänkin kuvaa sitä omaa tahtotilaa selviytyä. Ja ihan varmasti jokainen haluaa selviytyä, kaikille se ei vaan ole mahdollista.

Taisteluja on monenlaisia ja aina niissä on sekä voittaja, että häviäjä. Itselläni oli niin hyvä tuuri (tietenkin lääkitys oli pääasiassa), että olin se voittaja. Mahdollisesti seuraavalla kerralla mä en ole ja tuskin mä silloin olen taistellut yhtään sen vähempää kuin muutkaan.



Olimme ihanien työkavereideni kanssa viikko sitten piknikillä. Tai suoraan sanottuna olimme pussikaljaa/siideriä juomassa puistossa. Jopa minäkin, melkein absolutisti join siideriä. Meillä oli tosi kivaa, miksipä ei koska olemme kaikki niin ihania ihmisiä. Miten meille onkin kaikki mahtavuudet tulleet töihin? No, mulla oli seuraavana aamuna työaamu joten en kovin myöhään voinut olla liikenteessä. Sen verran kuitenkin ehdin istumaan ja juomaan, että olin aika rai rai kun menin kotiin.

Ukkokulta on nimennyt mut ties monellako nimellä, mutta aina siihen nimeen on liittynyt mummo. Olen pörrö-mummo (tukka aina sekaisin), toisaalta olen hauva-mummo (koska Arttu) ja joskus pieru-mummo (yhtään en tiedä mistä tää nimitys tulee). Kotiin tullessani oli mulla aivan hiton hauskaa, nauroin itsekseni ja kailotin sisälle tullessani keksineeni itselleni uuden nimen, olen känni-mummo. Joo, ihmekös en kovin usein juo..

(Känni-mummo ) Candy-mummo hississä :)


Juhannusta vietimme Ukkokullan kanssa kotona. Perjantaina siivosimme, otimme rennosti ja illalla kävimme yhden kätkön hakemassa. Olikin aikamoista risukkoa missä tarvoimme, mutta löytyi se kuitenkin.





Lauantaina lähdimme ajelemaan Nurmijärvelle, siellä oli kartan mukaan paljon kätköjä. Ei ollut kartta väärässä, kätköjä löytyi melkein vieri vierestä, saimme kirjattua 14 kätköä tilillemme. Yhden tien varrella oli seitsemän kätköä jotka ajattelimme poimia hetkessä pois kuleksimasta. Pysäytimme siis auton lähelle kätköä ja Ukkokulta sitä lähti hakemaan, minä jäin teamimme yhden jäsenen eli Wilman kanssa autoon. Siinä sitten autossa istuin ja odottelin (olin parkkeerannut auton yhden talon postilaatikoiden viereen) , tuli talon isäntä ihmettelemään mitä mä oikein tein. Piti sitten selitellä, että kätköilemässä tässä ollaan ja mieheni tulee ihan kohta, pian ollaan lähdössä. Isäntä sanoi, ettei mitään hätää, hän vaan tuli katsomaan onko autoni hajonnut ja tarvitsenko apua. Kaunis ajatus, ihanan auttavainen ihminen.

No, ei löytänyt Ukkokulta sitä kätköä ja sanoin sitten lähteväni itse sitä hakemaan. Ja niinhän siinä kävi, että tosiaan menin ja hain kätkön, jota Ukkokulta oli pyörinyt ja etsinyt aikansa sitä löytämättä. Olin mä taas itsestäni ylpeä, kotkankatse-mummo.



Kävimme myös Myllykoskella jossa piili kans kaksi kätköä. Paikka olikin todella kaunis, kannattaa käydä tutustumassa jos siellä päin liikkuu. Meteli oli kyllä aikamoinen, koski pauhasi. Siellä oli muutamakin makkaranpaistopaikka jossa olisi saanut makkarat paistettua. Valitettavasti ei vaan ollut makkaraa mukana, joutu sitten paistamaan makkarat uunissa kotona.










perjantai 23. kesäkuuta 2017

Suuren asian äärellä

Olen suuren asian äärellä. Suuren itselleni, tuskin toisille. Olen meinaan miettinyt jo jonkin aikaa lääkityksen lopettamista, syöpää estävän hormoonilääkityksen meinaan. Lekuri sanoi sitä syövän ehkäisypilleriksi, minä sanon sitä ankeuttajaksi, mua E-I-K-I-I-N-N-O-S-T-A-M-I-K-Ä-ÄN!!
No nyt se on "ääneen" sanottu, ei kiinnosta ei.

Tää olo tila ei ole yhtään mua, en kohta tunnista enää itseäni. Mä voisin maata sängyllä ja tuijottaa netflixia vaikka päiväkaudet tai nukkua. Mua väsyttää koko aika, meinaan nukahtaa heti kun hetkeksikään istahdan ja silmät seisoo päässä kuin pöllöllä. Mutta se mikä mua eniten hirvittää on saamattomuuteni, aloituskyvyttömyyteni, mielenkiinnon puute asioihin ja nautinnon puute. En nauti mistään, kaikki tuntuu olevan mautonta ja hajutonta. Tuntuu, että värit ovat hävinneet elämästäni, tilalle on tullut harmaata, joskus jopa lähemmäksi mustaa.





Tiedän, luulen tietäväni, arvaan, että elämässä on aina jaksoja jolloin kiinnostaa vähemmän kuin muulloin. Joo, myönnän sen, on normaalia tuntea alakuloa välillä eikä tällä asialla ole masennuksen kanssa mitään tekemistä. En tarvitse tähän lääkettä, tarvitsen lääkkeen lopettamista. Jos tekisin BDI-kyselyn, en saisi korkeita pisteitä, mutta jos tekisin vituttaako-kyselyn saisin varmasti korkeat pisteet.

Olen lopen kyllästynyt jäykkyyteen, nivelkipuihin, jalkapohjien jatkuvaan raastavaan kipuun sekä tähän hikoilu/palelu vaihteluun. Olen kyllästynyt ajatukseen, että kärsin tästä kaikesta seuraavat yhdeksän vuotta, elämäni laatu tuntuu olevan kasa löyhkäävää koiran paskaa.





Olin ajatellut jutella asiasta lekurin kanssa kunhan mulla on yksi-vuotis kontrolli. Haluan nähdä faktat millä todennnäköisyydellä saan syövän jos en syö lääkettä. Tilastot on tietty aina tilastoja, jokainen ollaan yksilöitä ja tää tuntuu olevan kans hyvin tuuri kauppaa kuka sairastuu. En välttämättä sairastu yhtään sen varmemmin syönkö tota paskaa vai en. Mutta elämäni laatu on varmasti parempi, jos en sitä syö.

Mutta mitäs sitten jos mä lopetan lääkityksen ja sairastun uudestaan? Soimaanko itseäni lopun ikääni? Jossittelen sitä, että jos olisin syönyt lääkettä kuten tarkoitus oli, olisinko sairastunut? Miten selitän asian lapsilleni, jos sairastun? Sanonko, että mutsia vähän kolotti, masensi ja jopa vitutti? Olenko silloin oikeutettu lopettamaan lääkkeen joka ehkä pelastaa mut sairastumisesta syöpään uudelleen.

Toisaalta taas, eihän muihinkaan sairauksiin syödä ennalta ehkäisevästi lääkettä? Vai syödäänkö jotain pilleriä sen takia ettei saada sokeritautia? Tai verenpaineeseen, syödäänkö siihen pillereitä ennen kuin verenpaineessa on edes vikaa? Ei sitä ennelta ehkäistä lääkkeellä, sitten kun siinä on jo vikaa, saat lääkityksen.



Mulla on tosiaan vuosi kontrolli tulossa ja sen takia menin käymään labrassa. Mä en tosiaan tiedä, mitä ihmeen urpoja juuri tuohon labraan on eksynyt töihin, mutta joka kerta saan ihme kommentia sieltä. Nyt mennessäni riisuin takin ja laitoin tuolille sen ajaksi, että riisun vielä paidan. Takki tipahti lattialle joten hoitajan piti sanoa, että tuossa on naulakkokin, ettei tarvitse takkia lattialla säilyttää. Ai, mulla on ihan tapana pitää takkia aina lattialla, eikö sulla sitten ole?? Iso huokaus..

Kävin myös mammografissa. Lainasin ihan työkaverini pyörää ja polkasin paikalle, suit sait sukkelaan kuvat ainokaisesta tissistä, ulos ja jatkamaan töitä. Hoitaja asetti tissini mankelin väliin ja vetäsin happea kunnolla sisuksiini. Kylmä hiki virtas selkää pitkin, koska elävästi muistan sen jäätävän tuskan mikä vuosi sitten oli kun mammottiin tissit. Siitä voit halutessasi lukea täältä. Nyt ei sitten sattunutkaan juuri ollenkaan, eihän siellä ollut jäätävää möykkyä täyttä syöpää. Tai ei ainakaan tietääkseni ole. Ja koska oikea tissini on kokonaan leikattu pois, piti mammota vaan vasen. Hoitsun ollessa todellakin hommansa tasalla, ei siinä mennyt kuin max 10 min ja olin siinä ajassa riisuutunut, kuvattu ja pukenut ja menossa takasin töihin. Ripeää toimintaa sanon minä. Töistä ehdin olemaan max puoli tuntia pois.



Kysyin hoitsulta näkikö kuvassa mitään. Vastasi ettei saa sanoa mitään. No, ne kuvat sattui olemaan koneella aukinaisena oven vieressä joten näin ne ihan itsekin, joten minäpä tietty niitä kurkkasin. Ja mitä mä näinkään, jonkun herneen kokoisen pallukan nännin alapuolella. Mielikuvitus, tuo kaikkien kaveri tai vihollinen, alkoi laukkaamaan saman tien. Diagnosoin itselleni heti rintasyövän uusiutuneen. Alko heti masentamaan, mietin miten kerron läheisilleni. Ja toisaalta mielessä pyöri, että nyt pääsen siitä saakelin hormonilääkkeestä eroon, mitä sitä syömään jos lopputulos oli tämä!!?? Koska en tietty ole lekuri, en osaa asiaa välttämättä oikein tulkita ja se saattoi olla ihan mitä vaan muutakin kuin syöpää, on liian aikaista miettiä moisia. Joo, näin muutama päivä myöhemmin tää on jo helpompaa, silloin olin varma uusiutumisesta.

Siellä se vaanii ja odottaa pahaa aavistamattomia tissejä!! :)



Lähtiessäni sieltä kuvauksesta, ajelin pyörällä töihin päin ja kas, joku mummohan se olikin pahalla tuulella, ilmeisesti noussut väärällä jalalla sängystään. Hän huusi mun perääni, kuinka törkeä olen, kuinka törkeää on ajella jalkakäytävällä, kuinka hän ja koiransa jäävät alle jne. Mulla meinasi pimahtaa päässä, pysähdyin ja kysyin: "Anteeksi, mutta mikähän mahtaa olla Rouvan ongelma?" Vastasi: "Olet niin törkeä, että ajat tästä, et sinä saa tästä ajaa. Ajat koirani ja minun päälle jne jne." Minä sanoin: "Kuulkaahan rouva, minä en ollut ajamassa päällenne enkä koiranne päälle. Onko parempi, että menen tuonne autojen sekaan ja ne ajavat mun päälle, että kuolen sinne?" Rouva: "Koirani päälle on meinattu ajaa jo kaksi kertaa tässä kuussa.." "Valitettavaa, mutta minä en ollut ajamassa. Menen nyt tästä tuonne autojen sekaan, kiitos ja hyvää päivän jatkoa." Rouva jäi huutelemaan perääni, eikö minulla ole lapsia tms. En tiedä miten liittyi asiaan, olisiko niidenkin päälle pitänyt ajaa tai mitä, mutta olin siinä moodissa että nyt mulle riitti. En jaksa enää yhtään kuunnella mummojen, en koirien, en lasten, en kenenkään valitusta!! Mun tississäni on uusi patti, mulla on syöpä uusiutunut, menen ja ajan sinne auton alle niin pääsenpä tästäkin. Jep, tosi aikuismaista käytöstä ja joo, saan olla itsestäni jälleen kerran tosi ylpeä!!

Nousi ihan tukka pystyyn omasta fiksusta käytöksestä. :)


Luulin tosiaan, että mulla olisi ollut vuositarkastuksessa aika lääkärille. No, ei sitten ollutkaan vaan tapaan rintahoitajan. Hän osaa varmaan vastata siihen kysymykseen, että millä todennäköisyydellä sairastun uudelleen (ellen ole jo sairastunut) jos jätän ne hormonihirviölääkkeet syömättä. Hänellekö sitten kerron huolistani, että olen mielestäni löytänyt uusia patteja kainalosta. Hänkö ne sitten tutkii? Ekalla kerralla kun olen syöpälääkärillä (onkologilla) käynyt, piirsi hän mulle kaavion kaikesta. Ja siinä kaaviossa lukee, 1,3 ja 5-vuonna tavataan lääkäri, muina vuosina ollaan puhelimitse yhteydessä. Joopa joo, missä on nyt se lekurin tapaaminen? Ilmeisesti joudun menemään terkkarille josta laitetaan lähete jonnekin,  jos laitetaan ja asia tutkitaan ties milloin jos tutkitaan. Todella leväperäistä mun mielestäni.



Sanotaan, että rintasyöpä on yleisin syöpä naisilla. Joka yhdeksäs on hengissä vielä 5-vuoden päästä. Joo, hengissä ehkä mutta kuinka yleistä on uudelleen sairastuminen, entä viiden vuoden jälkeen? Mistä sitä varmuudella tiedetään kuinka moni oikeasti sairastuu jos ei edes tutkita?? Käytännöt vaihtelevat suuresti, toisissa paikkakunnissa otetaan mammografin lisäksi myös ultrakuvat automaattisesti. Toisissa paikoissa taas ei oteta edes verikokeita, mulla ne otettiin. Mutta mitä nekään mitään kertoo, ainoastaan sen onko maksa-arvot nousseet ja toimiiko munuaiset. Ei edes pientä verenkuvaa otettu, saatikka tutkittu mitään syöpään liittyvää. Ja koska nykyään näkee kanta.fi:stä nopeasti omat tuloksensa, näin minäkin etten ainakaan maksakirroosiin ole sairastunut. Verikokeissa siis kaikki hyvin.

Mammon tulokset oli kyllä luettu, mutta vastaus oli viivästetty niin, etten mä näe sitä. Jos jotain huonoa tulosta on odotettavissa niin eiköhän hoitaja sen mulle sitten kerro. Tai ottavat varmaan nopeaan yhteyttä jos kuvassa olisi jotain ikävää eli jos ei puhelin soi ennen 5.7 saan olla aika rauhallisin mielin. Ja jos pidän puhelimen pois päältä ei se soi ainakaan eli ei puhelin päällä ei syöpää. Yksinkertaista!!

Ostin muuten maailman turhimman härpäkkeen, selfie-tikun. Ja täytyy sanoa, etten muista koska olisin sijoittanut 10€ näin hyvin. Saa muuten hyviä kuvia. Vai mitäs sanotte näistä? Hullulla halvat huvit ja lapsi on terve kun se leikkii??  Näihin tunnelmiin, hyvää Juhannusta kaikille!!



torstai 15. kesäkuuta 2017

Elämä on laiffii

Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun mut leikattiin. Toisin sanoen multa leikattiin Simo (syöpäkasvain nimeltä Simo Syöpä), vietiin koko tissi ja tyhjennettiin kainalo imusolmukkeista. Vuosi mennyt ja väkisinkin eilen mietin, mitä tää vuosi on pitänyt sisällään ja varsinkin mitkä mun fiilikset on tästä kaikesta.

Mennyttä vuotta en ala sen kummemmin ruotimaan, se selviää lukemalla blogin alusta, mutta ne fiilikset. Mitkä ne on? No tottahan mä olen kiitollinen, että olen hengissä, sehän on itsestään selvää. Mutta olenko mä tarpeeksi kiitollinen ja mitä on tarpeeksi? Pitääkö mun joka aamu herätessäni kiitellä, että sain herätä vai riittääkö vähempi? Riittääkö, että mielessäni välillä huokasen, että on aika mageeta kun sain jatkaa tätä matkaani? Se mahdollisuus ei ole kaikilla, valitettavasti.




Muistetaanko me ihmiset yleensäkään olla kiitollisia vai pidetäänkö me kaikkea itsestään selvyytenä? Onko meille kaikille itsestään selvää, että meillä on koti, perhe, työ/opiskelupaikka, terveys? Entä kun joku niistä menetetään? Mun tapauksessa meni hetkeksi terveys, mutta voisi se olla vaikka työpaikka tai puoliso tai ihan mitä vaan itselle tärkeää!

Osataanko me olla kiitollisia kaikesta siitä mitä meillä kaikilla on? Mä voin rehellisesti sanoa, että kun sain tietää syövästäni, niin todellakin mietin läheisiäni huomattavasti enemmän kuin itseäni ja olin heistä kiitollinen. Varmasti lupasin mielessäni kiitellä jokaista aamua jolloin saan silmäni aukaista ja jokaista iltaa jolloin saan ne laittaa kiinni. Kaunkohan sitä kesti? Viikko? Kaksi? Kuukausi? Tuskin mitään näistä, enköhän mä unohtanut koko asian saman tien.

Joten kysyn vielä, kuinka kiitollisia pitää elämälle olla vai pitääkö laisinkaan? Jos vaan porskutetaan eteenpäin, ei mietitä turhia, annetaan hevosen miettiä, kun hänellä on iso pää!! Sanon mä kuitenkin kiitos, kiitos elämä, että saan jatkaa kanssasi vielä. En tiedä kauanko, kukaan ei tiedä, mutta sen aikaa kun saan, lupaan olla kiitollinen ajastani. Vaikka sitten vaan syvällä sisimmässäni.

Olen kiitollinen Ukkokullasta ja siitä, että hän on jaksanut mua kohta 11v. :)


Nyt on muutamana päivänä ollut vähän parempaa ilmaa, josko se kesä nyt olisi tullut jäädäkseen? On se vaan erikoista, kun ollaan kohta Juhannuksessa ja lämpötila on +10. Mutta oli lämpötila mitä vaan, niin mä yleensä palelen. Mä palelen hetken ja sittenhän mä taas hikoilen kuin porsas. Kunnes tulee taas palelu jne. Joten mä todellakin osasin samaistua tähän kaveriin. Oli lämmin päivä, olimme kätköilemässä silloin ja näin tämän kaverin, kenen sieluun näin heti. Olimme samiksia!



Mä niin tiedän tunteen ja ymmärrän sua!!


Kävin viikonloppuna töiden jälkeen taas kätköilemässä Helsingissä. On vaan niin parasta potkia potkupyörällä menemään, välillä pysähdellä etsimään jotain kätköä, tai ihailemaan maisemaia tai vaikka evästämään. Mullahan on tunnetusti aina nälkä ja koko ajan jano, joten evästaukoja täytyy pitää ja usein. Mua ei katsele kukaan nälkäsenä, en edes minä ite.

No, asiaan eli viikonlopun kätköilyihin. Kävin työpaikan lähistöllä olevassa kätkössä ja löysin sen kivuttomasti, liikennemerkistä. Se mikä teki asiasta kivuliaamman, oli se etten mä ylettynyt siihen kätköön. Se oli pieni magneetti ja just sen verran korkealla etten siihen ylettynyt. Pomp pomp pomp mä hypin siinä kuin Nalle Puhin tiikeri. Vaan ei auttanut, magneetti oli ja pysyi siellä. Yritin tökkiä kynällä, ei vaikutusta. Löysin repustani haarukan (koska on aina nälkä, niin pitää välineet olla myös aina mukana) ja tökin sitä haarukalla. Kätkö ei siitä välittänyt, ilkkui vaan, että töki töki vaan, mutta mä en antaudu. Eikä se tosiaan antautunut.



Se mikä teki asiasta hauskan, oli se, että n.50m päässä, tien toisella puolella istui rouva koiransa kanssa ja varmasti piti mua ihan kajahtaneena. Välillä häntä vilkuilin ja lähtiessäni koin tarpeelliseksi mennä kertomaan, etten ole karannut mielisairaalasta vaan työpäiväni oli siellä jo loppunut ja nyt kätköilen. Mennessäni hänen luokseen, sanoi hän heti? : "Anteeksi vaan, mutta saanko kysyä mitä ihmettä sä äsken teit?" No minä siihen, että olikin pakko tulla kertomaan mitä mä äsken tein ja sitte aloimme juttelemaan. Hän sanoi nähneensä jonkun kundin koiransa kanssa pomppivan siinä merkillä aiemmin ja ihmetellyt mitä se touhuaa. Hah, ihmiset ovat varmaan seonneet, pomppii ja manaa liikennemerkkiä. Ettei vaan ole huumeilla osuutta asiaan? Saaneet hallusinaatioita, kuvittelevat liikennemerkin puhuvan heille tms. Toisinaan kätköily varmaan näyttää idiootin touhulta ja välillä se sitä varmasti myös on.

Välillä kätköily voi näyttää myös tältä. 


Mutta mä en luovuttanut asian suhteen vaan menin sunnuntaina takaisin sinne töiden jälkeen. Nyt mulla oli kättä pidempää, varmasti saisin sen nyt alas sieltä, mulle et enää vit...le. Mä menin sinne, pompin taas ja en saanut sitä helvetin magneettia alas sieltä. Sitten kuulin viereltäni kuiskauksen: "Oletko geokätköilemässä?" Ajattelin hänen olevan kätköilijöiden haltiakummi, hän auttaisi mua vaikka taivuttamalla sen helvetin liikennemerkin kurpitsaksi jotta se kätkö tippuu sieltä. Mutta ei, hän olikin ihan tavallinen maatias rouva, jonka tuttu kans kätköilee ja siks hän tiesi mitä puuhailin. Ja koska hän oli ihana, hän oli nainen ja hän oli mua pidempi, hän kiltisti auttoi mua ja nappasi magneetin jotta mä pääsin kirjaamaan nimimerkkini kyseiseen logikirjaan. Mä näytin liikennemerkille pitkää nenää ja varmistin ettei seuraavan kätkönetsijän hermo pala kuten mulla meinas käydä ja asetin sen hiukan alemmaksi. Sillähän ei tietty ollut asian kanssa mitään tekemistä, etten yltänyt sitä kovin korkella laittamaan, luonnollisestikaan. Koska pituus..

Siitä mä sitten jatkoin matkaani kätkölle, joka oli jäänyt edellisellä kerralla kirjaamatta. Meinasin jäädä tälläkin kertaa, mutta jäätyäni lukemaan mitä muut löytäjät olivat kätköstä sanoneet, alkoivat kellot päässäni soida. Takerruin lauseeneen: "Ei ole tälläistä kätköä vielä tullutkaan vastaan." Ahaa, siis se tuskin roikkuu puussa, se tuskin on kiven näköinen feikki kivi, se ei varmaankaan myöskään ole magneetti missään liikennemerkissä. Mikä se siis voisi olla? Tätä pähkäillessäni satuin katsomaan vieressäni olevaa jättimäistä kiveä ja huomasin sen päällä olevan pienen kepin. Mietin tuota äskeistä lausetta ja samalla funtsin, että mikäs keppi se tuossa kiven päällä onkaan. Nostin kepin ja voilaa, sieltä tulikin siimassa oleva pieni purkki. Totta tosiaan, en ollut sellaista kätköä nähnyt minäkään vielä koskaan. Kätköjen tekemisessä ja piilottamisessa on vain mielikuvitus rajana. Se onkin sitten toinen asia keksiikö etsijät sen.









Kuten olette varmasti jo huomanneet, on syöpä blogista tullut enemmänkin höpö höpö kätköily blogi. Kivaa jos jaksatte lukea ja jos ainoastaan syöpä kiinnostaa, niin sitten tää ei enää ole sinua varten. Se asia että mulla on syöpä ollut ja jännityksellä joudun elämään jatkossa, että tuleeko se uudestaan ei tietenkään miksikään muutu. Syöpä on toistaiseksi poissa ja jos minulta kysytään ja miksi ei kysyttäisi, saa se mun mielestä poissa pysyäkin.

Mutta meistä sairastaneiden joukossa on aina myös heitä joille se tulee takaisin ja myös heitä jotka eivät siitä selviä. Mutta mä en voi elää elämääni peläten, en miettiä joka hiivatin päivä tuleeko se vai onko se vai eikö vai mitä ihmettä. Hulluksihan mä tulisin, jos sitä aina miettisin. Niin kauan kun sitä ei ole mulla diagnisoitu, olen siitä ns terve. Ja muistan ehkä hetken aikaa taas olla kiitollinen elämälle ja se minkä mä muistan aina on nauttia elämästä. Sen ihan jokaisena hetkenä.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Oliko mulla syöpää?

Nyt se on selvää pässin lihaa, mulla ei ole syöpää. Ei ainakaan suolistossa, ruokatorvessa, vatsalaukussa tai lähettyvillä, ellei sitten joku pienen pieni pöpö pahanen siellä jossain lymyillyt.
Kävin keskiviikkona gastroskopiassa ja se lähtikin hyvin käyntiin, kun sain heti alkuun cocktailin. Tosin oli vaan cuplatonia, samaa mitä vauvoille syötetään jotta saadaan turhat ilmat pois masusta pyörimästä. Olo oli koitoksen jälkeen kuin ilmapallo, huh sitä tunnetta.

Lääkäri-setä sanoi kertovansa tutkimuksen aikana mitä siellä näkyy, mutta mulla meni kyllä suurin osa ohitse, kun meinasin oksentaa sen hiton letkun ulos itsestäni. Aivan kamala tunne kun röörit on täynnä letkua, tunnet kuinka se liikkuu sun sisälläsi ja samalla yrität rauhoitella itseäsi ettei tää kauan kestä ja ettei ole ollenkaan niin kamalaa kuin mammografi. Ei ollut joo, mutta aivan hiton ikävän tuntuinen oli kyllä. Toimenpiteen jälkeen lekuri sanoi, ettei ollut mitään syöpään viittaavaa ja se tieto riitti saamaan hymyn huulilleni. Oikeastaan ihan sama mitä siellä sisuskaluissa on, kunhan ei ole syöpää!!



Lekuri-setä sitten sanoi, että mua taitaa vaivata sappinesteet. Sitä oli paljon ja se sitten liikkuu ties minne, jonnekin aivan väärään paikkaan. Se aiheuttaa saakelin moiset kivut ja se mikä tässä teki ikäväksi tän asian , oli se ettei asialle voi tehdä muuta kuin kärsiä seuraukset. Ihan hiton kivaa, nyt vaan jään odottelemaan milloin kivut iskee taas uudelleen. Eipä puutu jännitystä elämästä.
Ja erikoista tässä on vielä se, että mulla on leikattu sappirakko kokonaan pois, mutta edelleen saan kärsiä seurauksista. Epäreilua mun mielestä, mutta joillekin käy näin. Miks en ole yhtään yllättynyt, että just mulle kävi näin?

Lekuri-setä otti kyllä vielä koepaloja sisuksista, mutta tuskin sieltä kummempia löytyy. Mähän olen gluteenittomilla ja maidottomalla ruokavaliolla, mutta keliakiaa ei musta löytynyt. Olen huomannut kuitenkin tässä vuosien saatossa ettei ruis-eikä vehnäjauhot sovi mulle millään lailla. Ei ainakaan jos en halua ampua itseäni suoraan avaruuteen. Ja tän tutkimuksen jälkeen ei ollut kans kaukana, ettenkö sinne olisi päässyt. Olin tosiaan kuin heliumpallo ja pikku hiljaa sitä päästelin pois. Huh, onneks ei tarvitse kovin usein päästellä tuollaisia kaasuja, alkoi itseäkin jo hirvittää ne hajut.

Kyllä muuten tunsin itseni taas mestariksi, kun kävimme Ukkokullan kanssa kätköilemässä. Olimme jo toista kertaa samalla paikalla ja tuntui ettei se meinaa aueta meille ollenkaan. Paikalle sattui neljä pikkupoikaa ja he ihmettelivät mitä me oikein tehdäään. Samalla he olivat metallisen putken kohdalla jonka päässä oli lukko, keskenään siinä puhuivat että miksei tämä aukea. Mietin itsekseni, ettei sen ole ehkä tarkoituskaan aueta. Kun kundit oli lähteneet, meni Ukkokulta sitä ihmettelemään. Siinä oli sellainen numerolukko. Kun näin hänet siinä, välähti lamppu päässäni. Kätkön vihjeenä oli vuosiluku ja kas, se sama oli myöskin kätkön lukon numero. Näin tuli kätkö taas löydettyä ja kirjattua. Hyvä mä!!





Samalla reissulla löysimme erikoisen kätkön, mittanauhan joka piti vetää puusta alaspäin. Mä en olisi sinne päässyt kiipeilemään, mutta sitä varten mulla on Ukkokulta mukana, hän hoitakoon tuollaiset kätköt.




Olen muuten ollut tässä vähän muutoksen edessä. On tullut sellainen olo, että haluan kokeilla jotain uutta ja erilaista ja sen takia lähdin kokeilemaan siskoni kanssa uutta salia. Jotensakin tuntuu, että ihan perinteinen salitreeni ei oikein jaksa innostaa mua just tällä hetkellä, nyt haluaisin jotain maustetta siihen hommaan. Menimme sitten Puistolaan uudelle salille jossa on myös ryhmäliikuntaa vaihtoehtona. En kaipaa perus jumppaa, hyppy hyppy falleralleraa enkä myöskään bodypumppia vaan jotain muuta, jotain erilaista. Tuolla sain heti kokeilla kelkan työntöä joka oli muuten tosi raskasta sekä köysiä. Olen nähnyt kaikissa painonpudotusohjelmissa kun ne veivaa niitä köysiä ja kokeilinpa itsekin. Hohhoijaa, oli meinaan aikas painavat. Kymmenen sekunttia ja kädet oli hapoilla. Mutta tästä noustaan, huipulla tuulee mutta sinne mennään.






Rullaluistelemassa haluaisin käydä, mutta mene nyt tonne luistelemaan kun vettä tulee niin ettei tiedä uisiko vai luistelisiko siellä. Kolme kertaa olen päässyt luistelemaan ja tänään olisin kans mennyt (hyvä se nyt on sanoa joo kun tietää ettei sinne voi mennä..), mutta menemättähän tietty jäi. Eka lenkki mulla oli 8km, sitten 12km ja kolmannella kerralla se oli jo 17km ja hengissä selvisin jokaisesta. Ei ihan paska kunto siis ollenkaan vaikken olekaan paljoa lenkkeillyt talven/kevään aikana.





Yhtenä päivänä kun olimme Wilman kanssa lenkillä, olimme ohittamassa vanhempaa rouvaa joka pysähteli matkansa varrella, kun ei jaksanut ilmeisesti vetää vetokärryään. Kysyin voinko auttaa häntä, niin meinasi ettei tarvitse,  hän pärjää kyllä. Sanoin, että autan mielelläni ja meillä ei ole koiran kanssa mihinkään kiire. Lupautui, että voin vetää kärryä ja sitten ilmeni, että oli ostanut 5l maitoa ja 2kg perunaa joten ei ihme, että painoi. Ja selvisi myös, että on yli 80-vuotias, omistanut koiria ym.

Pointtini tässä jutussa oli se, että huomasin teitittelyn olevan uskomattoman vaikeaa. Yritin teititellä, mutta väkisin meni välillä sinutteluksi, joka taas häiritsi mua itseäni varmaan enemmän kuin häntä. Osasin sentään puhua sinusta, etten kysynyt: "Voinks mää auttaa sua?" Tuskin sekään olisi häntä haitannut, mutta olen itse sitä mieltä, että vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa ja heitä kuuluu teititellä, mutta vaikeaa se kyllä on.

Ja missä sitten kulkee raja, ketä teititellään ja ketä ei? Onko se ikä kysymys, kaikkia yli seittemän kymppisiä esim tietiteltäisiin? Vai itseään vanhemmat teititellään automaattisesti? Mutta mistä sitten tietäisin kuka on mua vanhempi? Ja ajatus siitä, että joku nuorempi tietittelisi mua, tuntuu kieltämättä aikas... tätimäiseltä. Ehkä mä jatkossakin vaan yritän muistaa teititellä heitä, ketä ajattelen sitä kaipaavan, kuten mummot jotka eivät jaksa kantaa kauppakassejaan. Joo, olkoon se mittarina tälle asialle.

Tästä tulikin mieleeni, että aikoinaan vanhempi rouvas henkilö närkästyneenä opetti mua, kun sanoin hänelle huomenta ja kello oli yli kymmenen aamupäivällä. Sain tietooni, että kello kymmenessä menee raja huomenella ja päivällä. Joten kun te sä menet huomenna töihin ja tapaat pomosi kello 10,15 ja hän sanoo sulle :"Hyvää huomenta", niin voit oikaista häntä asiasta näyttämällä ranteestasi kelloa (tietty naputtelet sitä samalla toisella etusormellasi, mielummin toisen käden etusormella kuin se missä kello on) ja sanot: "Etkös sattunut tietämään, että nyt on päivä, ei aamu!! Taatusti muistaa sut seuraavalla kerralla, kun miettii kelle tarjoaa palkan korotuksia.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Onko kaikella tarkoitus?

Huomenna on jännä päivä, mulla on se gastroskopia. Valehtelisin jos väittäisin ettei jännitä. Jännittää todellakin ja paljon, miltä se mahtaa tuntua, sattuuko se, oksennanko, voinko muuten pahoin, kuolenko nälkään sitä ennen, pystynkö syömään sen jälkeen, jaksanko mennä huomenna salille ja kaikkea muutakin jännitettävää varmaan on, ei vaan jaksa muistaa mitä kaikkea pitäisi/voisi vielä jännittää.

Ehkä mua kuitenkin eniten jännittää vastaus jonka sieltä tulen saamaan. Olenko keliaakikko? Olenko sairastunut suolistosyöpään, mahasyöpään tai kenties sappitiehye syöpään? Tiesitkö, että tosiaan on sellainenkin syöpä kuin sappitiehye syöpä? En minäkään, ennen kuin googletin kaiken mahdollisen ja pari mahdotontakin vaihtoehtoa mun vatsakivuilleni. Pelkkä ärtynyt paksusuoli tai refluksitauti se tuskin kuitenkaan on, ne ei ole kumpikaan tarpeeksi raflaavia sairauksia mulle. Tai no joo, voin mä ottaa ne diagnoosit jos sillä saan vaivat loppumaan. Kunhan mä vaan saan tietää syyn, mikä mua vaivaa!! Nyt en ole tosin kolmeen viikkoon saanut kohtausta, mutta sitä ei voi ääneen sanoa, meinaan iskee heti jos puhun asiasta. On kaksi kertaa käynyt niin. Olen päivällä puhunut asiasta ja kas kummaa, illalla iskenyt kohtaus. Joten en enää puhu koko asista, jos pysyisi sillä pois. Ehkä siitä ei voi myöskään kirjoittaa, kääk, mähän kirjoitin jo. Mitä mä nyt teen?? Iskeekö se yöllä?? En kestä, nyt mä hajoon!!


Turhaan jännitin tätäkin pariskuntaa. Emäntä tosiaan oli hautomassa ja tässä on nyt viisi tulokasta! Ihanaa perheonnea!! 


Olen miettinyt minkä takia mä sairastuin? Miksi juuri minä sain syövän? Oliko se geeniperimä, huonot elintavat vai paskaa tuuria? Oliko sillä jokin syy tulla juurikin mulle? Mä kun satun olemaan ihminen joka uskoo kaikella olevan tarkoituksensa, jopa sairastumisella, uskon myös tällä olleen oma tarkoitus. Joskus menee vaan hetken aikaa tajuta mikä merkitys asioilla on. Mutta nyt mä ehkä keksin sen, miksi juuri mä sairastuin.

Olen meinaan hakenut opiskelemaan. Vuoden koulutus jolla syvennän omaa ammattitaitoani ja samalla saan oppia kriisityöstä. Hain opiskelemaan mielenterveys-ja päihdetyön erikoisammattitutkintoa kriisipainotuksella. Haluaisin tulevaisuudessa hyödyntää ammattitaitoani sekä omaa kokemusta syöpää sairastaneena. Minä jos joku tiedän, että saadessasi kuulla sairastuneesi vakavaan sairauteen, tuntuu kuin elämä romahtaisi. Silloin voi ammattiapu olla todellakin tarpeen. Kaikki eivät käsittele asioita samalla lailla kuin minä, eikä missään nimessä tarvitsekaan. Jokaisella on lupa kokea ja tuntea juurikin ne omat tunteensa. Mutta jos silloin tarvitsee tukea ja olkapäätä, ammattilaista, niin siinä vaiheessa voisin astua kuvioon. En nyt tietenkään osaa jäsentää tätä vielä kohdilleen, mutta ajatuksena jo se, että voisin hyödyntää molemmat asiat saa mut hyvälle mielelle ja hymyilemään. Kyllä, jopa syövällä voi olla jotain hyvää tarjottavaa.




Lähteekö syöpä sinusta koskaan kokonaan? En tarkoita sitä etteikö lääkitys, sytot ja säteet ja hormonit sitä poistaisi, mutta lähteekö se susta kuitenkaan? Voiko sitä pestä ihostaan suihkussa käydessään? Onko se sun iholla aina? Onko se kuin raiskaus, yrität pestä itseäsi pesemästä päästyäsi ja aina vaan tunnet olevasi likainen? Pystyykö syöpää pesemään itsestään? Hankaamaan niin, että iho on punainen, ehkä jopa vereslihalla? Näitä mä mietin, varsinkin aina silloin kun musta tuntuu, että haisen aivan mummolle. En tiedä haisenko syövälle vai haisenko lääkkeelle, hormonilääkkeelle? Mutta tunnen sen vastenmielisen hajun nenässäni! Sellaisen vähän eltaantuneen, jopa kalmasen hajun, sellaisen mikä tuoksuu vanhoille ihmisille. Vanheninko mä sairastuessani niin, että haisenkin jo vanhukselle? Pystynkö pesemään tätä hajua kokonaan itsestäni pois? Kun se tuleekin aina silloin tällöin vaan, ei onneks jatkuvasti haise nokkaan. Mutta pesemällä se ei tosiaan lähde, se seuraa mua kuin, kuin.. syöpä!!




Tästä saimmekin oivan aasinsillan toiseen aiheeseen (kertokaa mulle viisaammat mikä tai mitä on aasinsilta?? Tätä olen usein miettinyt...) Jos syöpä haisee niin miksei kouluteta syöpäkoiria? On koiria jotka haistaa rahan, tupakan, huumeet, sokeritaudin. Miksei ole koiraa joka haistaa syövän jo heti alkuvaiheessa? Ja haistaako koira kaiken hajun? Mahtaa olla hajujen kakofonia heidän nenässään, sulassa sovussa parfyymit ja paska, ei käy kateeksi. Ja koska ihastuin nyt ajatukseen näistä


niin seuraavaksi kerron, että olen rakastunut. Kyllä, totta se on. Enkä ihan kehen vaan olekkaan, vaan olen rakastunut Arttuun. Arttuun joka on täyttä ihanuutta kaikki 10,5kg ja ehkä parit grammat päälle. Arttu on berninpaimenkoira, sellainen mummun muru. Hih, musta tuli hauvamummo kerta heitolla. Ja mikäs se on mummoillessa sellaiselle rakkaus pakkaukselle kuin Arttu on, vai mitäs sanotte tästä?



tai tästä




Itelle iski kans ihan kamala koirakuume. Mutta koska Wilma, niin ei voi edes ajatella vielä koiraa meidän huusholliin. Rotua olen katsellut ja vaihtanutkin jo moneen kertaan, mutta se on tietty mun oikeus. Nimi on vaihtunut noin sata kertaa, sekään ei ole mikään kiveen lyöty ennen kuin pentu meille tulee. Mutta ensin käydään koulua, autetaan kriisissä olevia ja nautitaan Wilman lopusta ajasta. Hän kun ei oikein meinaa pitää toisista koirista, vai miltä tää teidän mielestä näyttää? Serkusten leikittelyltä? Mummon tervetulo toivotuksilta? Tulehan tänne ja pelasta mun päiväni, sillä vedän sua turpaan pyynnöltä??






perjantai 2. kesäkuuta 2017

Sattuu ja varsinkin tapahtuu..

..ainakin mulle. Te jotka olette mua seuranneet alusta saakka muistatte ehkäpä mitä mulle kävi vuosi sitten potkupyörän kanssa. Jos ette muista, niin voitte käydä lukemassa asiasta täältä, kuinka kävi ottelussa potkupyörä vastaan Aikku. Arvaatkin varmaan, että huonostihan silloin kävi, kuinkas muutenkaan. No, kuka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään tai jotain sinne päin, mutta kummasti tuli taas mieleen, kun jalkani näytti tänään tältä..




Nyt ei sentään nilkka taittunut, mutta sai kunnon osuman taas jälleen kerran potkupyörän kanssa. Toisin sanoen, ottelu potkupyörä vastaan Aikku on nyt 2-0, eli häviöllä ollaan kunnolla. Missä tää sitten meni? No, maanantaina potkiessani salilta potkaisin niin, että jalka pamahti suoraan potkupyörän johonkin kohtaan ja pääsi ihan muutama ärräpää suusta siinä vauhdin hurmassa. Ihan vaan pikkaisen ketutti, voin myöntää!! Seuraavana päivänä se näytti tältä. 




Eikä tästä ole kuin pari viikkoa kun mun polveni sai ruhjeita (siitä ei kuvatodisteita), kun kaaduin töistä lähtiessäni. Lähdin takapihan kautta, kaunista auringonpaistetta ihaillen ja hups, huomasin olevani polvillani. Olin kävellyt suoraan ovennuppiin, siihen johon ulko-ovi laitetaan kiinni. Isolla pihalla ei tosiaan ole mitään muuta kuin se nuppi ja mä onnistun kävelemään suoraan siihen. Eka ajatus tietty oli, että näkeekö kukaan. Seuraavaksi mietin, että mahtaako vahtimestari nähdä kaatumiseni kameroistaan (sairaalan vaksi). Sitten tajusin, että mullahan on housun polvet rikki. Seuraavaksi muistin, että nehän on alunperinkin polvista rikki joten ei housut hajoneet. Mutta takasin töihin piti mennä puhdistamaan haava jottei tulehdu. Mä siis onnistun aina töpeksimään ja sitten sattuu. 

Sattui tässä aika hauska juttu kans, nyt ei sentään kipeää tehnyt ellei sitten vastalihasten kipeytymistä lasketa kun nauroin niin paljon. Tää on ihan pakko jakaa.. Olen ladannut puhelimeeni snapchatin (tää on alustusta tähän juttuun) ja sain siihen chatin jossa eräs bodari kyseli mun kuulumisiani. Olen hänen kanssaan kerran treenannut, hänellä on oma sali ja nyt on perustanut toisen salin ja mun tätini on siellä salilla hierojana. Sain siis kyselyn mitä mulle kuuluu ja arvelin heti hänen kuulleen tädiltäni syövästäni ja olin ihan otettu, että kuulumisiani kyseli. Vastasin sitten, että kiitos kysymästä, hyvää kuuluu, hoidot ovat ohitse ja nyt taas treenataan ja nautitaan elämästä. Onnittelin häntä uudesta salista ja ehdotin, että voisin tulla joku kerta treenaa hänen kanssaan jos täti samalla hierois. Sieltä tuli vastaus, että hienoa kuulla kaiken olevan hyvin ja kysyi mitäs kyseinen hieronta pitäisi sisällään. No, arvelin hänen käyneen kyllä hierojalla ennenkin, joten eiköhän hän tiedä mitä hieronta on ja koska oli töissä kiirettä, en siihen enää mitään ehtinyt vastata. 

Seuraavana päivänä sain häneltä uudestaan viestin jossa kysyi olinko unohtanut vastata hänelle. Ihmettelin vähän, että en tainnut tajuta pitikö tässä kirjeenvaihtoon alkaa, muistaakseni olin hänelle jo vastannut. Koska snapchat chatit ja snapit häviää 24h päästä, en enää edes nähnyt mitä olimme kirjoittaneet. Jotain siis oloistani ja hoitojen loppumisesta laitoin ja varmaan onnittelin taas salista tms. Sieltä tuli, että unohdit kertoa mitä se hieronta pitää sisällään. TÄH?? Hieronta?? Vastasin, että en ole "Liisan" hieronnassa käynyt, mutta käy sinä ja kerro sitten millainen oli ja kannattiko mennä. Sitten tuli taas vastaus ja vasta silloin minäkin ymmärsin. Hän oli koko aika kuvitellut, että puhun itsestäni, voisin tulla hänen kanssaan treenaamaan ja sen jälkeen voisi "täti" vähän hieroa. Mä repesin ihan täysin, ei saakeli. Kaveri voisi olla mun lapseni ikänsä puolesta. On mahtanut kundi hetken miettiä, että mitä hitttoa täti oikeen meinaa, ehdottelee suoraan hierontaa, hyvä ettei öljyämistä sitä ennen. Hänelle tosiaan kans selvisi siinä, että mä taas puhuin koko aika mun tädistä joka voisi hieroa MINUT jos sinne menisin. Saa tietty hieroa häntäkin, mutta mä taidan jättää sen väliin. Vastasinkin, että mun hieronnasta tuskin on kellekään mitään iloa (meinasin eka kirjoittaa, että mun hieronnasta tuskin kukaan kostuu, mutta tajusin onneks tarpeeksi aikaisin sanavalintani ja muutin sitä). 

Mä nauroin maha kipeänä ja saatte uskoa, että ollaan naurettu tälle asialle monen kanssa. Jos Aikku-täti tulee ja vähän hieroo.. 

Käytiin helatorstaina Emäsalossa ihanan ystäväni Kirsin ja Ukkokullan kanssa geokätköilemässä. Kirsi on innostunut kätköilystä mun kautta ja lähdimme sitten yhdessä katselemaan missä niitä kätköjä saattaa löytyä. Löydettiin yksi hänen jo löytämä, yksi sellainen mitä hän ei ollut löytänyt ja sitten vajaa kymmenen lisää. Kauniita paikkoja näimme, on Suomen luonto niin kaunista ettei mitään määrää. 


"Villikissa"






Tässä oli aikas ison hauen pää


Meikä "kuvausmestari" osasi ottaa pyöreitä kuvia



Tässä kans mestarinäytös kuvaustaidoistani :)




Tällä kertaa emme saaneet edes kunnon tappelua aikaiseksi Ukkokullan kanssa. Hän sanoi heti lähtiessämme. että me sitten Aikun kanssa saatetaan olla välillä vähän kovaäänisiä, voidaan hiukan riidelläkin miten sinne kätkölle päästään, mutta aina ollaan selvitty pahimmilta kolhuilta ja samaa matkaa kotiin ollaan lähdetty. Oma tosin on syynsä, kuka käskee puhumaan niin hiljaa ettei sitä piipitystä kukaan kuule tai kuka käskee olemaan niin tietäväinen miten sinne kätkölle helpoiten mennään. Koska ei sillä ole mitään väliä, koska mä kuitenkin tuun ja löydän sen. Ainakin aika usein ellen ihan joka kerta. No, ehkä fifty sixty. 

Tässä näette mestari etsivän :)


Meillä oli niin hauska päivä, että menimme sitten sunnuntaina vielä Sipoonkorpeen etsimään lisää kätköjä. Mutta siitä lisää sitten seuraavalla kerralla. Hih, tämähän on kuin lapsena kun luettiin satua: "Siitä sitten lisää seuraavalla kerralla tai seuraavana iltana tms." Aina jäi tarinat kesken, joutu öisin miettimään miten se juttu jatkui. Älkää te nyt kuitenkaan menettäkö yöunianne tän takia, ei siellä Sipoonkorvessa mitään kummempia tapahtunut.