Lukijat

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.


Pidän sananlaskuista, niitä on tehty vähän joka kohtaan elämää. Varsin paljon pidän Nykäsen sananlaskuista, ne vasta osuvia onkin, kuten esim elämä on ihmisen parasta aikaa. Tottatosiaan parasta aikaa on se elämä, tuskin siellä kohdussa niin hyviä juttuja saa kokea kuin hyppyrimäessä. Tai montussa, siellä vähemmän biletetään, ainakaan kavereiden kanssa.

Aika on surun lääke ja aika haavat parantaa. Totta, omalla kohdallani mietin Wilman menetystä ja nämä sananlaskut pitää täysin paikkansa. Tosin on tietenkin Wertilläkin osuutta asiaan, ei jaksa, ehdi eikä halua murehtia mitään kun vierellä tepastelee tälläinen ihanuus.


No, jottei täysin höpötykseksi menisi niin kerron tän postauksen taustoja. Mulla oli tälläinen keskeneräinen kirjoitus tehtynä ja lukiessani sen päätin, ettei tätä kannata roskiin heittää vaan tuunataan tätä hiukan. Vähän kun tuunaisi vanhoja vaatteitaan tai muuta, vähän prameampaan kuosiin ja taas menee täydestä kuin väärä raha. Jotta pysytään yhtään kärryillä mitä olen aiemmin kirjoitellut ja mitä kommentoin siihen samaan asiaan nyt, selkeyden vuoksi kirjoitan nykyisen kommentointini tälläisilla kirjaimilla. Jeps ja sitten lähdetään..

Olen tässä pitkin kevättä joutunut hakemaan motivaatiota asioihin joihin motivaatio oli ennen itsestään selvyys. Varmaan arvaatkin heti, että kysehän on tietenkin liikunnasta, mistäpä muustakaan. Nyt kun alkaa se 50v olemaan pelottavan lähellä ja kun muistaa sen, että mulla oli ajatuksena olla silloin elämäni kunnossa ja kun katselen itseäni nyt ja mietin, miten meni niinkuin omasta mielestäni, voin sanoa ettei ihan nappiin mennyt. No, toisaalta taas, olenhan mä hengissä ja pohtimassa näitä asioita joten what the fuck?

Näitä samoja asioita mietin kai lopun elämääni. Nyt vaan olen oppinut hiukan armollisuutta itseäni kohtaan ja osaan olla välittämättä joka makkarasta mitä vyötäröltä löytyy ja olla laskematta joka leukaa mitä yhden leuan alle kertyy. Vaikka totuuden nimessä myönnän, että kysyn aina Ukkokullalta kun ottaa kuvia, ettei kai mun kaikki leuat tule kuvaan?? 

No, pelkkä hengissä olohan ei tietenkään mulle riitä ja halusin löytää taas sen motivaationi takaisin, päätin mä tehdä jotain sellaista mitä en olisi ihan heti uskonut tekeväni. Meinaan mä ostin ja osallistun Jari Bull Mentulan All Outiin joka alkaa 18.9. Olen kuullut siitä valmennuksesta pelkkää hyvää, kuinka siinä vaihtuu tyyli tehdä sitä treeniä ja tietty ruokavalioon panostetaan paljon. Se mikä mua tässä ehkä eniten kiinnosti, oli valmennukseen sisältyvä henkinen valmennus. Siinä tulee olemaan erilaisia tehtäviä ja varmaan saa itsensä haastaa jos jonkinlaiseen molskipainiin.






Mä odotan tätä juttua kuin kuuta nousevaa. Ilmoittauduin heti kun oli mahdollista eli laitoin hakemuksen menemään. Seuraavana päivänä tuli jo vahvistus, että mukaan päästiin ja nyt sitten odotellaan tämän alkamista. Kerron sitten miten menee, mitä siihen kuuluu jne.

Just just. Valmennus oli ja meni ja heti sanon, että oli hyvää menoa ja meininkiä. Tykkäsin satasella ja ehdottomasti suosittelen jokaiselle joka vähänkään tykkää treenata kovempaa ja haluaa kehittää lihaksiansa sekä saada mahtavan porukan ympärilleen itseään tukemaan ja kannustamaan. Itse tykkäsin niin paljon, että jatkan samalla valmennuksella hamaan jatkoon saakka, vaikka ei itselläni (enää) ole tärkeintä se, onko niitä lihaksia paljon vai vähän. Nyt tärkeintä on se, että lihaskunto ylipäätään on hyvä, koska sitä me jokainen vanhetessa tarvitsemme. Jaksetaan sitten työnnellä rollaattoria. 

Henkinen valmennus ja itsensä likoon laittaminen molskipainiin, se jäi nyt kokematta. On tässä syksyn aikana ollut kaikenlaista molskipainia henkisesti jo muutenkin, joten jätin noi painit myöhemmälle. Mutta tallessa kaikki ohjeet ovat joten ei muuta kuin painimaan, kun siltä tuntuu.

Nyt taitaa pian alkaa ilmoittautuminen maaliskuussa alkavalle AllOut valmennukseen. Jos yhtään tuntuu siltä, että kiinnostaa lähteä kehittämään itseään lähes ilmaiseksi, niin nyt siihen on oiva mahdollisuus. Ja jos päätät lähteä mukaan, niin laita suosittelijaksi minut, niin saan jonkinlaisen pienen lahjan siitä. Ehhä Bullin kuvan nimmarilla yöpöydälleni laitettavaksi tms. 

Mullahan on ollut valmentaja/pt pitkän aikaa ja ollaan hänen kanssaan tehty hyvinkin hedelmällistä yhteistyötä, mutta nyt tultiin siihen pisteeseen ettei se enää riitä mulle. Nyt mun mieli ja keho haluaa muutosta, ne suorastaan huutaa sitä. Kuuletko sen? Hyvä, mä kuulin ja siksi osallistun Bullin All Outiin ja annan hänelle mahdollisuuden näyttää ammattitaitonsa ilman, että heti lyttään sanoen, että paska juttu, ei onnistunut. Annetaan mahdollisuus, siitä lähdetään, mahdollisuudesta. Ja katsotaan sitten mihin se johtaa. 50v syndet tulee ja menee tässä samalla, mutta hei. Ikä on kuitenkin vaan numeroita.

50v tuli ja meni ja ei tuntunut missään. Samat kolotukset, vaivat ja valitukset kuin ennenkin, ei muutosta sen suhteen. 

Kyllä sitä kehtaa olla tän ikäinen, kun on sitä ilolla ja ylpeydellä. :)


Mullahan oli tässä toinenkin lomapätkä ja sain aloittaa sen ehkä parhaammalla mahdollisella tavalla, saaden elämäni ilon Eltsun meille yökylään. Kävin hakemassa hänet päiväkodista jossa olivatkin kuulleet pitkin päivää, kuka Eltsua tulee hakemaan. Voi sitä ilon kiljahdintaa kun hän näki mut, Aikku-täti, mun Aikku-täti. Se lämmittää sydäntä, se suorastaan pistää siellä roihun palamaan. Me ollaan toisillemme tärkeitä, minä ja Elias, aivan kuten tärkeitä olivat toisilleen Eemeli ja Aatu.  Sinä ja minä Aatu, sinä ja minä.

Me mentiin Eltsun kanssa junalla meille ja matkalla ehti kertomaan päivän kuulumiset ja vähän muidenkin päivien kuulumiset. Kertoi kuinka aamuisin syö kotona puuroa ja leikkii leluillaan ja joinakin aamuina ei ehkä jaksa kerätä lelujaan vaikka pitäisi. Isi oli sanonut vievänsä ne naapurin lapsille joten siellä ne nyt sitten ovat. Vieressä istuvaa vanhempaa rouvaakin nauratti ja itselläkin oli tietty naurussa pitelemistä. Muistan vaan eräänkin kerran kun keräilin niitä lasteni leluja ja laitoin niitä piiloon. Sitä oli kai turhan usein tapahtunut, kun tytärkin sitten joskus sanoi, että sä äiti aina vaan sanot ja sitten me saadaan taas takasin.

Me rakennettiin junarataa ja leikittiin pikku autoilla. Ja tietty me syötiin, Eltsu on siinä ihan tätiinsä tullut. Ruoka maistuu lähes aina, varmaan jos herättäis yöllä ja kysyisi maistuuko peruna, se maistuisi. Kävimme kaupasta hakemassa vanukasta, Paula-vanukasta. Siitä me keskusteltiin enemmänkin, Paula-vanukkaasta. Sitä haluttiin, sitä odotettiin mutta ei oltais maltettu lähteä sitä hakemaan. Sanoinkin, että jos me sitä halutaan, pitää se käydä hakemassa kaupasta, se ei kävele meille soittamaan ovikelloa. Ja olispa hassua, jos ovikello soisi ja oven takana olisi Paula-vanukas. Eltsu sanoi: "Aikku-täti, olet höperö." Olen höperö-täti ja sitäkin ylpeydellä.

Otimme myös toisistamme kuvia :)


Kävipä myös niin, että Wilma (vanha rouvamme) oli yöllä pissinyt matolle ja tietty Eltsu astui siihen. Hän kysyi: "Aikku-täti, miksi minun sukkani on märkä?" No voi sentään, Wilma on pissanut matolle ja astuit sen päälle. Hyvin pohtiva ilme nuorella miehellä, hän on astunut koiran pissaan. Pyysin vaihtamaan sukan ja hän vaihtoi, toisen sukan, mutta ei toista. Kysyttyäni, miksi vaihdoit vain toisen sukan katsoi minua pitkään ja sanoi: "Aikku-täti, ei minun toisessa sukassa ole koiran pissaa." Mä jotensakin näen samoja piirteitä lapsen logiikassa kuin miesten logiikassa. Mitä sitä tosiaan vaihtamaan molempia sukkia kun vain toinen on märkä. Totta tosiaan joo.

Niin meni tosiaan elokuinen lomani poikani koiraa Arttua hoitaessa. Tämän loman viimeisenä päivänä päätin, että seuraava päivä tulee olemaan myös Wilman lähtö päivä. Sen takia tämä kirjoitus jäi silloin kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Wilman aika. Mutta olen niin onnellinen jokaisesta hetkestä mitä saimme Wilman kanssa kokea. Hän opetti ja kasvatti mua ihmisenä. Hänellä tulee olemaan aina paikka sydämmessäni,she was nro 1. 

Jotta ei ihan menneitä muistella, niin kerron tästäkin hetkestä. Olen ollut tän viikon "hoitovapaalla", kun vauva tuli taloon. Meillä on tässä vipinää riittänyt, ulkona ollaan juostu tossut ja tassut kuumana. Wertti on sitä mieltä, ettei aamut ole häntä varten eikä hän aamuja varten. Käymme kovalla itkulla tekemässä pissan ja sitten hihna kireänä takaisin sisälle. Olenkin nyt tehnyt niin, että käymme tekemässä (hän tekee) pissan ja sitten kotiin. Käyn suihkussa, juon kahvin ja takas ulos. Sitten me hyvällä tuurilla saamme käveltyä jo 100m lenkin, siis jos herraa sattuu huvittamaan, aina ei satu.



Olemme tällä viikolla harjoitelleet juttuja mitä viime viikolla opeteltiin pentukoulussa. Olemme myös käyneet junalla ajelemassa ja se vasta jännää olikin Wertin mielestä. Aluksi vähän itkettiin ja yritti kaivautua Mamman takin sisälle ja sitten rauhoittui. Tikkurilassa rullaportaat oli aivan kauhistus, niitä itki sydäntä särkevästi. Takaisin päin tullessamme osasi olla jo aika coolina.



Perjantaina kävimme myös tervehtimässä koirakavereita Vantaanpuistossa ja näimme myös Wertin mamman. Werttiä ujostutti aluksi kovasti, mutta hyvin lähti leikkeihin mukaan. Omaa emoaan ei oikein halunnut itseään haistelemaan vaikka emo kuinka yritti. Aivan kuin Wertti olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi. Vähän noloo kun tuut siihen, mä olen sentään iso poika jo." Paikalla oli myös Werttiä kolme viikkoa vanhempi Nekku joka on itse asiassa Wertin täti. Hän taas ei oikein välittänyt Wertin liiveihin tunkeutumisesta. Hän taas oli sen näköinen, että: "Mee hei kakara nyt kauemmaksi siitä. Ja me ei sit todellakaan tunneta toisiamme jos joku sattuu kysymään. Ja sukua ei ainakaan olla."



Ens viikolla pitää lähteä jälleen töihin, ihan kauhistuttaa miten Wertti pärjää kotona. Jotta tuntisi olonsa vähän turvallisemmaksi, ostimme hänelle oman pienen yksiön. Siellä hänellä on katto päänpäällä ja seinät ympärillä, josko ei pelottaisi ihan niin paljoa sitten. Mammaa hirvittää se pissan määrä mitä kotoa löytyy tullessaan kotia. On vähän eri asia olla kotona ja käyttää tunnin välein ulkona, kun olla yksin kotona ja kukaan ei käytäkään ulkona. Saattaa Wertti olla ihmeissään, se me nähdään ens viikolla. Palataan silloin asiaan.



Ps. Werttiä voi seurata halutessaan myös IG:ssä, nimimerkillä Werttiperroboy :)

tiistai 9. tammikuuta 2018

Alivuokralainen nimeltään Syöpä?

Olen varmasti kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta koska omistan huonon muistin ja en jaksa alkaa kahlaamaan koko blogia tarkistaakseni asian, niin kirjoitan asiasta uudelleen. Vaihtoehtona on hypätä yli ja siirtyä suoraan superhypersuloisiin pentu-uutisiin. Mutta ensin "puhutaan" vähän alovuokralaisesta nimeltään syöpä.

Se miksi tämä taas nousi ajatuksiini oli se, että käydessäni juttelemassa ulkopuolisen ihmisen kanssa sairastumisestani ja siitä, mitä kaikkea se toi tullessaan, mietin sitä kuinka paljon syöpä vaikuttaa arkipäiväiseen elämään. Tietenkin jos ollaan akuuttivaiheessa ja hoidot ovat kesken, on selvää että sairaus vaikuttaa arkipäivään. Ollaan ehkä sairauslomalla, hoitojen takia on pahoinvointia, väsymystä jne. Mutta nyt mietinkin aikaa jolloin ei olla enää akuutissa vaiheessa, onko silloinkin hyvä sanoa joka asiaan, että kyllä mä muuten, mutta mulla on se syöpä? Hyväksytetäänkö asiat sillä, että on sairastanut syövän? Onko se yhtä hyvä selitys kuin esim päänsärky silloin, kun ei haluttais puolison kanssa tehdä mitään intiimiä? Pesiytyykö syöpä sanana pariskunnan väliin aivan kirjaimellisesti kasvaimena?  Jääkö syöpä asumaan teille, vaikka se onkin leikattu pois?



Näihin vastaus on usein kyllä. En tietenkään ole tehnyt asiasta mitään tutkimusta ja tietona muutenkin toisen käden tietoa, mutta uskon ammattilaisen sanaan ja hänen kokemukseensa. Syövän sairastanut usein oikeuttaa itselleen käytöksen, jollain ei muuten ehkä käyttäytyisi. Itse muistan sairastumisen aikana miettineeni useinkin, että voisinko tehdä asioita jotka eivät ole hyväksyttäviä, mutta syöpä hyväksyttäisi käyttäytymiseni. Voinko kävellä päin punaisia, voinko tiuskia ihmisille junassa jos niiden naamataulu sattuu ärsyttämään, voinko soittaa radioo täysillä keskellä yötä ja laulaa samaan aikaan, voinko haistattaa pomolleni pitkän paskan jos sattuu huvittamaan? No en tietenkään voi, pitäähän ihmisen osata käyttäytyä vaikka sattuisikin sairastamaan jotain paskamaista sairautta ellei sitten satu sairastamaan touretten oireyhtymää.

Entäs sitten se, että usein (ainakin itse) sanon sanoin, että mulla on varmasti syöpä jos vaikka pottuvarvasta kolotti. Joka oireesta, oli se millainen tahansa ja liittyy mihin tahansa, ajatuksena aina että se on varmaan syöpää. Jos vähän kolottaa isovarvasta on se syöpää. Jos päätä särkee on se syöpää. Jos paska lentää, se vasta syöpää onkin, lentävää laatua vieläpä. Saatte varmaan kiinni tästä? Mutta miksi aina se on juurikin syöpää? Miksei sanota, että mulla taitaa olla diapetes kun näin varpaaseenkin sattuu? Tai vernepainetautia pukkaa kun paska lentää niin voimalla? Onkohan mulla astmaa, kun päätäkin särkee? Ei, aina se on oltava vähintään syöpää. Onko syöpä se sairauksien kuningas, kingi joka tekee kaikki oireet, vaivat ja kolotukset? Olenko mä vähän kingi, kun olen seurustellut syövän kanssa? Ehkä mä kuitenkin oon vaan vähän dille, kun tälläisiä mietin ja vieläpä kirjuuttelenkin.

Kävin äskettäin hammaslääkärissä paikkauttamassa parit hampaat. Tai toisen hampaan reunaa joutui hiukan siistimään, ei siinä paikattavaa ollut. Mutta toisen siis paikkasi ja miten nopeasti oli ohitse oli aivan käsittämätlöntä. En siis ollut hammaslääkärin huoneessa varmasti 20min enempää ja homma oli ohitse. Ja laittoi pyynnöstäni vielä puudutteenkin eli sitäkin odotimme muutaman minsan. Oli muuten eka kerta kun mua puudutettiin sen takia, että paikataan. En ole koskaan ennen pyytänyt sitä. Ja nyt vaan jäin ihmettelemään miksen ole sitä pyytänyt, sehän ei tosiaan sattunut yhtään muuten kuin korviin. Tätä aina jaksan ihmetellä. Ollaan keksitty lääkkeitä erilaisiin sairauksiin, ollaan tehty ydinpommeja, mutta ei hitto soikoon ole keksitty hiljaista poraa millä hampaita porataan. Enkä ainakaan itse ole saanut koskaan korvasuojaimia estämään sitä kamalaa ääntä mitä porasta tulee. Pitääkö tässä maailmassa kaikki tehtä ja keksiä ja kehittää itse? Ei nyt luulisi olevan liian vaikeaa.

Turpa puudukissa :)




Wertti saapui kotiin toissa lauantaina. Kävimme hänet hakemassa kasvattajalta ja sinne mennessämme hän tietty nukkui. Hän nukkui kotimatkan ja perillä ei halunut edes tutustua uuteen kotiinsa vaan meni miehekkäästi heti nukkumaan. Yöllä sitten herättiin tunnin välein itkemään ja pyrkimään sänkyyn. Koska olemme päättäneet, että sängyssä ei Wertti öitään vietä (paitsi omassaan), niin pysyin kovana enkä häntä sinne nostanut. Mutta mieli teki nostaa sellaisen sata kertaa, mutta joka kerta keskustelin itseni kanssa hetken ja aina tulin tulokseen ei, hän ei tule sänkyyn. Sama jatkui seuraavana yönä, erona vaan että nyt menimme kesken yötä sohvalle yhdessä nukkumaan ja sinne hän taas saa tulla. Loogista? Tuskin, mutta erotetaan sänky ja sohva toisistaan, toiseen saa tulla, toiseen taas ei. 




Uusi vuosi otettiin meillä tyynesti vastaan. Rolle tuli hetkeksi meitä ilostuttamaan ja molemmilla koirilla taisi mennä paukut ja raketit ohitse, kun ihmettelivät toisiaan. Toivottavasti tämä jäi Wertin pitkäaikaiseen muistiin ja ensi vuonna menee yhtä helposti. Toiset koirathan saavat kauhean ahdistuksen paukuttelusta, meillä ei Wilma ollut niistä tietääkseenkään koskaan. Mutta usein koiralle se on kamala paikka kun paukkuu ja rätisee ja jytisee. Wertti osasi ottaa rennosti, tietää hyvää seuraaville vuosille. 

Wertti heräsi ensimmäiset kolme yötä tunnin välein ja sen jälkeen hän alkoi nukkumaan paremmin. Jos heräämme yöllä vessaan, herää myös Wertti ja hänen pitää seurata mukana. Ollessani vapaapäivällä heräsin aamulla samaan aikaan Ukkokullan kanssa ja käytin Wertin heti ulkona. Yhdellä kertaa nousin pikapikaa Ukkokullan perässä, pyysin häntä pitämään Werttiä sylissä kun puen päälleni (jotta ei pääse pissimään lattialle). Käväsimme pihalla (jonne hienosti toimitti asiansa) ja sitten sisälle. Ihmettelin missä Ukkokulta, ei ole suihkussa ei vessassa, mihin hän meni? Eikö menekään töihin? Sitten tajusin katsoa kelloa, kello oli puoli 3 yöllä. Ei ihan töihin lähdön aika siis, mutta Wertti tuli pissatettua. 



Wertti kävi pentukoulussa opettelemassa käytöstapoja. Siellä oli neljä muutakin koiraa, kaikki olivat isompia ja vanhempia kuin Wertti. Häntä hiukan ujostutti alussa, mutta hyvin unohti toiset kun alkoi namit lentelee lattialle. Wertti tuntuu olevan hyvin hanakka nameille ja samalla mielyttämisen haluinen eli häntä pitäisi olla helppo kouluttaa. Tietää hyvää jatkoa ajatellen. Tämä pentukurssi on nyt kuusi kertaa ja sen jälkeen olen ilmoittanut Wertin nose work kurssille. Aletaan käyttämään nenää oikein kunnolla, jos vaikka ens syksynä mentäis sienestämään yhdessä. Wertti etsii sienet ja Mamma poimii ne. Eikös vaan ole hyvä idea? 





Ulkoilusta Wertti ei ole vielä kauhean paljon innostunut. Ensimmäisinä päivinä oli niin märkää ja kuraista, että Wertti hädin tuskin malttoi pissata ja heti piti mennä takaisin sisälle. Nyt kun on hiukan pakkasta ja luntakin tullut ainakin millin verran, on Werttikin hiukan innostunut. Ulkona me juostaankin tunnin välein, suunnilleen. Alku on tälläistä, mutta eiköhän se ala helpottamaan kun ikää tulee enemmän. 

Olin kaksi viikkoa tauolla salilta flunssan takia. Eilen sinne pääsin vihdoin ja olihan taas kivaa. En tiedä miten jatkossa ehtii salilla käydä, mutta en sitä vielä jaksa murehtia. Käyn kun ehdin ja kun käyn, treenaan kovaa. Salilta olen välillä tässä vuosien saatossa pitänyt taukoa, mutta aina olen sinne takaisin mennyt. Se kun vaan on mun juttuni. Werttikin on nyt mun juttuni ja meille tulee olemaan kaiken laista kivaa keskenämme, mutta salilla emme kuitenkaan yhdessä käy. Ei ainakaan kuntosalilla. 


Arvatkaa mitä olen taas löytänyt (tyttäreltäni sain)! Nintendon!! Se on jo 22v vanha, mutta edelleen se pelittää. Menee loma mukavasti kun yrittää taas päästä samoille ennätyksille kuin ennen vanhaa. Vaan en meinaa päästä, kummasti on taidot ruostuneet tässä ajassa. Omituista!!



Me jatketaan Wertin kanssa leikkimistä, nyt on menossa pallon heitto. Ehkä Wertti seuraavalla kerralla itse kertoo miten hänellä on alkanut elämä sujumaan meitin kanssa.