Pizzapohja

Heti alkuunsa pitää sanoa, että otsikko on Ukkokullan keksimä eikä liity mihinkään.

No niin, täällä taas. Tästähän alkoi tulla heti samantien tapa, kirjoittamisesta meinaan. Kuten varmaan tiedättekin, niin tykkään kirjoittamisesta jos on jotain asiaa tai vaikka ei niin olisikaan, niin pidän kuitenkin. Vuoden vaihteessa vaan tuli hommaan totaalinen uupumus, ei saanut ns. sanaakaan sanottua, olin täysin empty. Jos taas yritettäis saada polkastua homma käyntiin. Asiaa ei ole syövästä, koska mulla sitä ei ainakaan tietääkseni ole, mutta sitähän ei tietty tiedä vaikka sellainen tulisi. Olen itse diagnosoinut itselleni jo ainakin neljä eri syöpää, mutta omalla diagnoosilla tuskin vielä lääkitystä saa. Hyvä niin, koska olen korviani myöten täynnä lääkitystä.

Mullahan on nyt menossa hormonilääke seuraavat 10v. Tai ei enää, jäljellä taitaa olla 9,5v. Yhdeksän ja puoli seuraavaa vuotta saan todnäk kärsiä nivelkivuista, jäykkyydestä, lihassäryistä, kävely tuntuu kuin neulatyynyllä astelisi, hikoilusta ja palelusta jotka vaihtelevat 15s aikana suunnasta toiseen ym. Mä olen kurkkuani myöten täynnä tätä jo nyt ja jäljellä olisi 9,5v. Tuskin on, mä en jaksa mitenkään uskoa, että jaksaisin tätä paskaa niin kauaa. Olen aiemminkin varmaan kertonut, että olen kärsinyt kroonisesta kivusta yhdeksän vuotta ja pelkkä ajatus, että samaa paskaa olisi seuraavat yhdeksän vuotta tulossa saa mut takajaloilleni. Mä EN ala siihen. Olkoon sitten matkani tässä maailmassa hiukan lyhempi jos sikseen on, mutta olkoon se myös saakeli soikoon hiukan laadukkaampi.
Tiedän, että on helppo sanoa ja neuvoa syömään lääkettä, mutta niin kauaa kun ei itse sitä samaa paskaa koe, ei oikeesti kannata lähtee neuvomaan. Summa summa rum, mulla on syöpä tai sitten ei. Mutta asiaa mulla on ainakin, kaikesta muusta..

Diagnoosin vuosipäiväkin oli ja meni, ei juhlittu. Muistan vielä elävästi sen ahdistuksen, pelon ja paniikin mitä hetken tunsin. Ja sen kuinka joutui kertomaan siitä läheisilleen, ajatus saa vieläkin kyyneleet tulemaan silmiin. Kesäkuussa tulee vuosi leikkauksesta ja silloin pitäisi olla myös yksi- vuotis tarkastus. Mulla on viime aikoina pyörinyt syöpä usein mielessä, johtuuko sitten vuosipäivästä vai vatsan ongelmista, en osaa sanoa, mutta google on tullut jälleen aikas tutuksi. Ei varmaan mene päivää ettenkö sieltä jotain diagnoosia olisi etsimässä. Ja kun itse diagnosoi itsensä, ei tarvitse tuhlata lääkäreiden aikaa ja saa mieleisensä diagnoosin. Kätevää, helppoa ja nopeaa, kannattaa kokeilla. Tai sitten vaan oireiden kuva mulle ja mä arvon täältä sulle jonkun kivan pikku sairauden.

Pelkäsin tämän joutsenen menettäneen puolisonsa. Sitten selvisikin, että puoliso on kaislikossa hautomassa eli kaikki hyvin.

Mehän ollaan Ukkokullan kanss tosiaan taas kätköilty. Käytiin siellä Turkkusessa mistä viimeks kerroinkin ja sitten kävimme myös Kotkassa. Menimme sinnekin Onnibussilla, eväitä matkalla syöden ja maisemia katsellen matkustimme Kotkaan. Siellä me sitten etsimme seitsemäntoista kätköä, eikä ollutkin paljon? Kotka oli kaunis kaupunki, hiukan tuulinen tosin. Ja puistoja oli monta, tuntui että joka mutkan takana oli jonkinlainen puisto. Mikäs siinä jos tykkää puistoista. Onhan ne kivoja paikkoja kesäsin, voi istua ja juoda pussikaljaa tai sitten voi vaikka maata ja ottaa aurinkoa tai vaikka lukea kirjaa, mielikuvitus on rajana. Mun rajana oli kätköt, ei mahtunut kuin kätkö per puistikko ja sitten piti juosta jo seuraavalle kätkölle. Mä kun kätköilen niin niitä pitää löytyä monta, mahdollisimman monta. Ukkokulta kun kätköilee niin hänelle riittää kun löytyy yksi. Mä nyt en viitsi yhden takia edes persettäni nostaa, niitä pitää tulla p-a-l-j-o-n!!! Siinä meidän eroavaisuus on, toiselle riittää vähempikin kun toiselle ei riitä mikään. Välillä se saattaa aiheuttaa pieniä ristiriitoja meidän välillemme (hah, mitä hienostelua, ai pieniä ristiriitoja), mutta aina me ollaan niistä selvitty, vielä toistaiseksi.

Täällä me Onnibussissa istutaan, toistaiseksi vielä sovussa. :)

Olen innostunut etsimään kaupunkikätköjä. Niitä kun saa helposti monta, siksi ne sopii mulle niin hyvin. Alkaa työpaikan ympäristö olemaan jo aika hyvin haravoitu. Sen takia mä meninkin Tukholmaan kätköilemään. Tai no, itse asiassa olimme työporukan kanssa risteilyllä ja tehtiin me vähän töitäkin siellä, silleen sopivasti. Ja se mikä olikin hauskinta tässä reissussa oli se, että mä olin humalassa. Siinä meillä olikin ihmettelemistä jokaisella, Aikku (täti) on humalassa. Kotona olen saanut kuulla siitä jo moneen kertaan. Mamma kännissä, hah hah. Mä joinkin siellä salmiakkikossua joka on viinasta ainoaa jota tykkään juoda ja sitten vetelin myös sidukkaa. Huh, huomas kyllä seuraavana aamuna olostaan, että jotain oli juotu. Mutta tokenin kyllä Tukholmaan kävelemään ja kätköilemään. Innostuin siellä jopa niin, että loppujen lopuksi kiersin kaupungilla viisi tuntia kunnes menin takaisin laivaan. Välillä kävin salaatilla ja kahvilla, sitten taas jatkoin. Löysin sieltä yhteensä kymmenen kätköä ja mukana oli meidän kahdessadas kätkömme. Se siitä tavoitteesta, asetettiin uusi tavoite joka on nyt kolmesataa. Tosin sitäkin saa varmaan vielä suurentaa, alkaa häämöttää jo.

Tukholmassa tykkäsivät selkeästi sillankaiteista ja liikennemerkeistä. Taisi jokainen kätkö olla jommassa kummassa. Eipäs kun yksi oli vanhassa kaupungissa vanhan talon ikkunan saranassa. Muuten ne oli tosiaan kaiteissa ja liikennemerkeissä. Vähän mielikuvitusta kehiin Svedut hei!!

Näettekös tuon pienen mötikän tuossa alhaalla? Mulla meni kauan huomata se, 

Siellä yksi kätkö taas kurkistelee.

Nämä olivat kaiteen alla, nostin ne kirjausta ja kuvausta varten tuohon.

Eltsun (siskonpoikani ja Aikku-tädin elämänilo) ollessa viimeks kylässä ostimme kolme viilistä hänelle. Meidän piti yhdessä vähän väliä käydä jääkaapilla ihmettelemässä onko ne vielä tallella ja hän kysyi: "Aikku-täti, minkä minä syön seuraavaksi? Mikä viili tuo on? Milloin syön lisää niitä?" jne. Hänen mennessään nukkumaan, olin itse siinä sohvalla vierellä ja yritin esittää nukkuvaa, kuulin kun Eltsu itsekseen jutteli: "Minulle on vielä kaksi viiliä, onpa jännittävää." WAU, haluaisin olla kuin hän, elämä olisi yhtä jännitystä täynnä. Jopa pari viiliä on jännittävä asia. Tosin on mullakin jännää elämää, joka aamu saan jännittää ehdinkö junaan vai en, toistaiseksi olen useimmiten ehtinyt vaan en aina. Tämä aamu oli taas sellainen läheltä piti tilanne, mutta ehdin kuitenkin. Olipa jännittävää!!

Viimeksi kun kerroin mun ambulanssikeikastani ja mahakivuistani, siitäkin oli Eltsu saanut paljon kerrottavaa kotona. "Aikku-tädillä alkoi mahaan sattumaan, sitten Aikku-täti huusi ja sitten tuli sedät ja antoi Aikku-tädille lääkettä." SE jos joku oli todella jännittävää. Ja ens viikolla mulla on se tähystys ja se varsin jännittääkin. Hitto mä mitään viiliksiä enää tarvi, elämä on ilmankin jännitystä täynnä. Näin kun ajattelee, niin huomaakin elävänsä aika jännittävää elämää. Pitää vaan katsoa asioita uusin silmin, sillain kolmivuotiaan silmin. Elämä näyttää ihan uudelta, paljon jännittävämmältä.

Mikä nyt vaivaa??

Yllättävän nopeaan tuli taas olo, että tässähän voisi kirjoitella jotain. Ehkä mulla onkin kirjoittamattomia asioita sisälläni jotka odottavat ulospääsyään. Aivan kuin pitäisi sisällään jotain asiaa, joka pyrkisi ulos, mutta sitä ei saisi sanottua. Tai sitten mulla on vaan tylsää tai jotain.

Viimeks kirjoittelin siitä, että menimme naimisiin ja ollaan onnellisia. Edelleen olemme naimisissa ja olemme onnellisia, eihän se ole tietenkään mihinkään muuttunut. Sanoinkin tuossa Ukkokullalla, että me olemme kuin paita ja perse johon hän totes haluavansa olla se paita joten mulle jäi perse. Sehän sopii, koska sitä mulla riittää.

Olen kevään aikana treenaillut, kuinkas muutenkaan. Ainoa mikä asiassa on muuttunut on mun ajatukseni treenien suhteen. Ennen Simoa ajattelin, että haluan olla elämäni kunnossa kun täytän 50v (tänä vuonna, uskokaa tai älkää). Halusin treenata itselleni hiukan lisää lihaksia ja saada kropan rasvattomammaksi. SE oli tähtäin, olla timmissä kunnossa. Simo kummasti sekoitti pääni ja nyt tavoitteena on pelkästään hyvä fiilis ja se miltä näytän itseni ja ulkopuolisten silmissä ei merkitse yhtään mitään. No, ei muiden mietteet mun ulkonäöstä ole tähänkään mennessä mua kiinnostaneet, mutta itselleni ei se ole enää tärkeää onko rasvaa hiukan enemmän vai vähemmän. Kunhan mä nautin tekemästäni, oli se sitten salilla raudan vääntöä tai pitsin nypläystä, kunhan mä pidän siitä. Ja kyllä, mä pidän myös pitsin nypläyksestä ja olen sitä joskus hetken "harrastanutkin", mutta sitten ei enää ollut aikaa ja se piti unohtaa. Mutta siis, ajatukseni ovat hiukan muuttuneet. Salilla käyn kuitenkin edelleen sen 3-4x vkossa ja ihan vaan sen takia, että mä pidän siitä. Joku pitää kalastuksesta, toinen afrotanssista ja mä pidän salitreenistä. Ei siihen kummempia syitä tarvita.

Mitä väliä ulkonäöllä kunhan fiilis on hyvä, eiks jep??

On tässä kevään aikana käyty muutamassa konsertissa, matkustettu Turkkuseen ja myös Kotkaan ja molemmilla kerroilla tietty kätköilimme. Maaliskuussa kävimme kuuntelemassa Hartwall Areenalla Disturbedia sekä Avanged Sevenfoldia ja nyt täytyy sanoa, että ensimmäinen oli pienoinen pettymys ja jälkimmäinen täyttä tykitystä. Nautin suunnattomasti molempien bändien soitosta, toiset onnistu siinä vaan hiukan paremmin kuin toinen.

Toinen konsertti mitä olen ollut kuuntelemassa oli Profeettojen eli Elastisen ja Cheekin yhteinen keikka. Nyt täytyy kehua etten ole koskaan ollut paremmassa konsertissa mitä kundit veti.
Molemmat pomppi, hyppi, tanssi ja vaikka jos mitä ihan koko aika. Alkoi meinaan itseäkin hengästyttämään se touhu ja mietin vaan kuinka ison kattilallisen saavat vetää pastaa sen konsertin jälkeen. Ja koska sattui olemaan vappuaatto niin porukan menokin oli sen mukaista. Aivan huikeaa menoa kerta kaikkiaan. Jos joskus osuu kohdalle, niin menkää ihmeessä kattomaan. Kundit vetää laadulla keikkansa, tosiaankin!!

Parasta seuraa!! <3 

Olimme tosiaan Turkusessa käymässä meidän "talvilomalla." Meillä kun on toi meidän Geokätköilijä koiramme, niin ei kovin pitkiä matkoja voi tehdä, kun aina pitää miettiä kuka hoitaa häntä. Ja joka paikkaanhan ei tietenkään voi ottaa mukaankaan, joten matkustelut on aika vähissä (mikä ihana tekosyy olla kotona). No, me siis matkustimme Turkkuseen Onni-bussilla jonka kuskina toimi Ismo. Kuka hän oli? Mistäs mä tietäisin, hän vaan kertoi olevansa Ismo ja vievänsä meidän Turkuun. Sinnehän me sitten mentiin, oli maaliskuu ja jäätävän kylmä. Melkein siis kuin Siperiassa (en ole koskaan käynyt, huhuja vaan kuullut). No, me kävimme Turkkuseen tultuamme tutustumassa uuteen hamppari paikkaan ja yllätin meidän molemmat syömällä hampparin. En ole moista syönyt vuosiin, ehkä vuosi kymmeneen ja ei taida tarvita syödä seuraavaankaan kymmeneen vuoteen. Ei tosiaan jäänyt mitenkään ikävä sitä makua.

Turkkusessa me sitten kiertelimme ympäriinsä ja etsimme geokätköjä. Se harrastus oli mun kohdalla talviteloilla, mutta taas kevään tehdessä tuloaan (se tekee edelleen tuloaan) alkoi minuakin kätköily taas innostamaan. Saimmekin Turkkusessa meidän sadannen kätkömme haettua ja laitoimme tän kesän tavoitteeksi saada 200:s kätkö etsittyä ja aikaa laitoimme tälle urakalle elokuun loppuun. No, voin sanoa, että se tuli täyteen jo, joten seuraava tavoite on sitten 300.

Lomalla sain myös vähän jännitystä elämääni, kun sain niin valtavan vatsakipukohtauksen, että jouduimme (Ukkokulta joutui) soittamaan mulle ambulanssin. Kipu on vannemainen, tuntuu kuin olisi pari numeroa liian pieni vanne ylävatsan ympärillä. Se säteilee myös selkään ja hengittää ei voi kunnolla, pinnallisesti ainoastaan. Kipu on niin hirveä, että tekisi mieli vetää siinä samalla ranteet auki. Olin kotona kivun alkaessa ja Eltsu oli hoidossa, Ukkokulta oli päikkäreillä. Yritin sanoa Eltsulle, että käytkös herättää "Ukkokullan", nyt Aikku-tätin mahaan sattuu niin paljon. Eltsu meinas ettei mene ja jatkoi leikkiään. Mä sitten kipuilin pitkin lattiaa kunnes huusin, että nyt tänne ja vähän saa..nan nopeaan, mulla lähtee taju tän kivun takia. Olen saanut samanlaisia kohtauksia reilu kolme vuotta sitten ja silloin siirryin täysin maidottomalle ja gluteenittomalle ruokavaliolle ja ne loppui silloin. Nyt olin taas siitä lipsunut vähän silloin ja vähän tällöin ja seuraus oli sitten tämä. Ambulanssi piti kutsua, ei auttanut mikään.

Sieltä sitten tuli kaksi miestä mua tutkimaan ja tietty kohtaus oli mennyt silloin jo ohitse. Mua hävetti, sanoinkin heille kuinka noloa on, kun joutuivat tulemaan. Onneksi (voiko näin sanoa?) olivat kuitenkin nähneet kuinka mua sattui kun tulivat. Ottivat tietoja ylös, mittasivat kaikkea ja filmasivat sydämen. Ei onneksi ollut sydänkohtaus, se nyt saakeli puuttuisikin, että selviäisin syövästä ja kuolisin sydäriin. Varsinaista ironiaa.

Pojat sanoivat, että soittele jos kohtaus uusii. Sanoin, että itse asiassa se tulee just nyt ja samalla se tuli. Sanoin, että se kiihtyy yhtä nopeaan kuin meikäläisen mieli eli todella nopeaan. He laittoivat samantien kanyylin käteen ja kipulääkettä menemään suoraan suoneen. Se vei kivulta kärjen pois, mutta ei poistanut sitä kokonaan. Meinasivat, että nyt lähdetään sairaalaan. Ei kun lenkille piti lähteä, parahdin minä. Vaan niin jäi siltä päivältä lenkkeilyt, istuttivat mut sellaiseen kuninkaan tuoliin ja sitten ambulanssiin pötkölleen ja menoksi. Lanssissa kohtaus iski vielä kerran ja sairaalassa vielä neljännen kerran, silloin jo huomattavasti lievempänä.

Oli sitten kiva maata päivystyksessä neljä tuntia ilman juomista saati syömistä, kunnens lekuri tuli. Verokokeista ei selvinnyt mitään, käski käydä ultrassa ja sitten passitti kotiin. Siinä vaiheessa meinas tulla tenkka poo, kun päällä oli trikoot, t-paita ja huppari, sukat ja kengät eikä mukana kuin puhelin. Oli maaliskuu eli ei kovinkaan lämmintä. Automme oli tyttärellä lainassa, hän pääsi ilta myöhään töistä ja sama juttu poikani kanssa. Siinä sitten taksia soittamaan, selittää hänelle että rahaa eikä korttia saatikka henkkareita ei ole matkassa, mutta Ukkokulta lupas tulla mut pelastamaan ja maksamaan kyydin. Kuski oli sen verran kohtelias, että uskoi ja ajoi mut kotiin. Ja Ukkokulta lunasti mut vapaaksi, lunnaat tais olla siinä 25€. Halvalla sai mut takaisin.

Semmoinen seikkailu loman kunniaksi. Jos et pääse lomallasi käymään kuin Turkkusessa, järjestä jotain muuta äksidenttiä itsellesi. Kuten kyydin hospitaaliin makuu asennossa. Kokemus se oli sekin, saada kipulääkettä suoraan suoneen samalla kun makaat laverilla ja matka käy.

Tää muistutti aivan liikaa sytostaateista.

Kävin sitten myöhemmin ultraamassa vatsani ja eivät löytäneet sieltä mitään syytä. Tietenkin pelkäsin aivan julmetusti, että nyt mulla on taas s-y-ö-p-ä, mutta ei se ainakaan ultrassa näkynyt. Jos on jossain suolen mutkassa jemmassa, sitä en voi tietää. Kävin sitten lekurissa ja taas tutkittiin verikokeet ja niistä ei ilmennyt mitään. Otettiin heliko-bakteeri testi eikä ollut sitäkään. Seuraavaksi menen gastroskopiaan jonne pääsen vihdoin reilu viikon päästä. Jos selviäis mikä mua vaivaa, sillä näitä kohtauksia on tullut vielä usein tän jälkeenkin. Yleensä iltaisin, herään siihen tai niin etten ole vielä ehtinyt nukahtaa. Ja kivun aikana ei todellakaan tarvitse miettiä nukkumista, ellei mukaan lueta ikiunta jota melkein kaipaa siinä vaiheessa, ajatuksena sen vievän kivun pois.

Pakko vielä kertoa siitä, kun kävin labrassa otattamassa verikokeet jotka lekuri määräsi. Minun ja labratädin keskustelu meni kutakuinkin näin:

Labrahoitsu:" Toitko myös sen ulostenäytteen?"
Minä: "Minkä ihmeen näytteen? En tiennyt, että sellainen tarvitsee tuoda."
Lh: "No niinpä tietenkin, lääkäri ei ole siis kertonut, että se pitää tuoda. Tuo sitten huomenna."
M: "Enkö voi tuoda sitä tänään, olen töissä tuossa vieressä ja äkkiä sen tänne kiikutan."
Lh pöyristyneenä: "NO minähän en tietenkään voi sanoa, mitä sinä töissäsi teet, mutta täällä et sitä ainaan voi antaa. SE on niin sotkusta puuhaakin."
M: "No kuule, ei ole ollut tapana sontia pitkin seiniä ennenkään joten tuskin teen sitä nytkään."
LH: NOH, enhän minä nyt sitä tarkoittanut.."
Minä AJATTELIN tässä vaiheessa, että mitä vi..ua sä sitten tarkoitit?? Sanoin kuitenkin: " Annetaan nyt olla tän aiheen, en ala tässä väittelemään yhtään enempää missä sen näytteen väännän."
Kokeet oli otettu ja Lh vielä sanoi: "Tässä olisi nyt tää näytepurkki."
M: Kiitos ja voit kuule olla varma, että en kerro sulle missä sen näytteen teen, en kerro vaikka kysyisit!!"

Luuliko hän, että olisin hänen edessään sen tehnyt, housut pois ja purkkia esiin? Missä noita urpoja oikein kasvaa?? Sotkusta puuhaa..

Mitäköhän olisi hoitsu sanonut jos olisin tuonut tälläisen hänen nenän eteen?

Tiedättekös mitä?? Mä pistin näytteen menemään ja negatiivisena vastaus tuli. Ei helikoo, ei seinissä paskaa, kaikki siis hyvin. Enää tarvii pois sulkea n. miljoona vaihtoehtoa ja tärkein olis tietää ettei se ole sitä S:llä alkavaa. Meinaan jos on niin sitten...

Mitä mulle kuuluu?

On mennyt kohta puoli vuotta siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Tai no viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan, mutta ei ole ollut mitään sanottavaa. Mulla meni jotensakin kuppi nurin koko asian suhteen, tuli mitta täyteen syöpää ja ei ollut asiasta enää mitään sanomista. Tuntui kuin olisin ammentanut itseni tyhjiin, olin kuivunut kaivo. Kokeilin muutaman kerran kirjoittaa toista blogia, lupasinkin alkaa kirjoittamaan, mutta ei, mä en kerta kaikkiaan kyennyt. Tuntui kuin ei olisi osannut edes aakkosia enää, saatikka laittaa sanoja peräkkäin ilman, että se olisi ollut jotain siansaksaa.

Siansaksasta tulikin mieleen, että lapsena kun en oppinut uusia kieliä, puhuin vain siansaksaa ja kuvittelin puhuvani vaikka kiinaa. Tuskin kukaan lähipiirissäni tiesi oliko se kiinaa vai ei, mutta tuskin he olisivat uskoneet jos olisin sanonut sen olevan. Hkdalkdowie mzloj oizseu lkjziawue n<l, tältä se varmasti kuulosti. Ja mietinpä joskus jopa sitä, että jos tulisin yht äkkiä uskoon, puhuisin uusia kieliä. No en puhunut ja en tullut uskoon. Ja nyt jo melkein aikuisena en taida edes uskoa moiseen, että uskoon tullessa puhuisi kieliä. Ainakaan mitään ymmärrettävää, siksi ei pappienkaan puheista saa koskaan mitään tolkkua.

Hupsista, menimme aika kauas asiasta, tosin ei mulla asiaa edes ollutkaan, kunhan tässä kokeilen saisinko jotain ulos ja tätähän tulee kuin makkaraa suolesta..

Mitä olen tehnyt tän alku vuoden aikana kun en ole mitään kirjoitellut? Näin jälkikäteen en tosiaan osaa juurikaan sanoa mitä muuta olisin tehnyt kuin käynyt töissä, treenaillut ja nauttinut elämästä.
Ai niin, mentiin me naimisiin Ukkokullan kanssa. Ukkokulta täytti alku vuodesta 50v (vanhus) ja saimme päähämme, että sitä ennen mennään naimisiin. Ja niinpä me varattiin yltiö romanttisesti aika maistraattiin ja koska sen piti tapahtua ennen synttäreitä, niin me menimme sitten 4.1 keskiviikkona klo 10 ja jotain naimisiin. Ketään emme kutsuneet tähän yltiö romanttiseen tapahtumaan, vaan menimme kahdestaan ja paikan päältä tuli sitten muuta sihteerikkö todistamaan. Hups, meistä tuli yks kaks aviopari. 10,5v on ehtinyt kulua siitä, kun tapasimme, päivälleen 10,5v. Aika hassua mun mielestä.

Tässä meidän hääkuva :)

Sitten kun Ukkokullan synttärit oli saman viikon sunnuntaina, lähdimme Tallinnaan juhlistamaan asiaa. En ollut kertonut matkasta Ukkokullalle etukäteen joten hän ei tiennyt mihin aamulla lähdimme. Tosin osasi arvata, kukapas sitä muuten lähtee aamu varhain liikkeelle vapaapäivänä. Mutta se ainakin oli yllätys hänelle, että matkaan lähti muitakin kuin me. Tapasimme satamassa siskoni perheineen ja poikani avovaimonsa kanssa. Laivalla söimme hyvän aamiaisen, sitten jaksoimme hyvin kierrellä Tallinnassa.

Emme olleet tosiaan kertoneet kenellekään, että olemme menneet naimisiin ja Tallinassa sitten olimme menossa jonnekin nostamaan maljaa Ukkokullan kunniaksi, täyttihän hän 50v. Oli ilmeissä näkemistä, kun sanoin, että on meillä toinenkin syy miksi maljaa nostaa. Olemme meinaan menneet naimisiin, olen nyt rouva ... Ja nostettiin me maljaa vähän sillekin, että Simo on häädetty ja hoidot ovat ohitse ja elämä jatkuu ja kaikkea sellaista. Ainahan varmaan on syitä miksi kohottaa maljaa, joskus syyt ovat isompia ja joskus pienempiä. Tällä kertaa syitä oli monia, kaikki yhtä tärkeitä.

Sen kummemmin emme juhlineet naimisiin menoa. En ole yhtään ihminen joka haluaisi olla päivän "prinsessana", niin että kaikki seuraisivat katse kovana mitä sen päivän aikana tekisin. Ei sais edes kakkua rauhassa syödä ilman, että joku olisi sitä ihmettelemässä. Entäs minä hame/mekko päällä? Varmasti näette usemmin lehmät laitumella mekoissan kuin mua. Olen tainnut viimeisen 20 vuoden aikana käyttää kerran mekkoa ja se oli pikkusiskon häissä.  Mekko on sen jälkeen roikkunut kaapissa aivan rauhassa, minä sitä en ainakaan häiritse. Sitten ehkä häiritsen kun muutetaan ja pitää tyhjentää kaappi.

On tässä kevään aikana ehtinyt tehdä yhtä sun toista ja toisaalta oltu tekemättä mitään jos siltä on tuntunut ja yllättävän usein on tainnut tuntua just siltä. Tänään kuitenkin menen ihanan ystäväni kanssa Naisten 10:lle kävelemään. Sen jälkeen käymme syömässä ja päivittämässä kuulumiset. Ihana päivä tulossa, siitä ja kaikesta muusta lisää ensi kerralla. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei kulu viittä kuukautta. :)

Me olemme tärkeitä toisillemme. <3 

Ps. Simoakin olen taas muistellut, tiedän ettei pitäisi päästää ajatuksiinsa sellaisia yhtään, mutta kummasti hänen kaverinsa/sukulaisensa on tuntunut pesiytyneen meikäläiseen, ainakin mieleen. Olen ehtinyt diagnisoida itselleni jos vaikka mitä syöpää, kaikki mitkä vähänkään sopisi oireiisiin käy. Ja ei niin väliä onko oireet mulla vai naapurilla, kaikki käy. :)