Lukijat

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Vahvinta miestä ja synttärikemuja

Lauantai 23.7

Tänään on päivä jonka olen merkannut kalenteriini jo keväällä, jo ennen tietoa Simosta ja tästä kaikesta muusta häneen liittyvästä. Tänään järjestetään Nummelassa Voimamieskisat, tuolla samaisella kylällä jossa itsekin asunut yli puolet iästäni. Kisat pidetään Gym-72 pihalla ja järjestäjänä on samainen Pauli kenen kanssa kävin treenaamassa pääsiäisenä. Silloinhan olin juurikin löytänyt Simon vaan en tutustuttanut häntä Pauliin. Siitä voitte halutessanne vaikka lukea täältä.

Sinne siis suuntaamme tänään, katsomaan kun raavaat miehet kantaa, nostaa, työntää, ähisee, puhisee ja kiroilee. Samalla käymme paikallisessa, ei yhdellä eikä kahdella vaan syömässä. Nukuttuani todella pitkät yöunet ja aamupuuroni syötyäni lähdemme liikkeelle.

Paikan päälle saavuttuamme ihmettelemme kuinka vähän ihmisiä on paikan päällä, ehkei ihmisiä kiinnosta tällaiset lajit? Järjestelyissä oli ehkä hiukan parantamisen varaa, kilpailijat joutuivat odottamaan välillä pitkäänkin jotta muutama kundi sai siirreltyä kamoja paikoilleen. Seuraavan kerran olisi ehkä parempi olla enemmän porukkaa hoitamaan asioita, ettei turhaan mene aikaa miettiessä ja pähkäillessä miten asiat pitäisi hoitaa. Vaan mikäs minä olen mitään sanomaan, minähän vaan olin katsojana.



Ensimmäisenä lajina oli merimieskävely. Matkana oli viisi metriä ja kun olit sen suorittanut, lisättiin painoa niin, että paras kantoi niskassaan 390kg sen viisi metriä. Miettikää mikä määrä rautaa sun niskassa ilman, että se katkeaa. Tajutonta sanon minä.


Seuraava laji oli akselipunnerrus. Joka kerta kun kilpailija sitä teki, pelkäsin hänen puolestaan, ettei se saakelin tanko tipahda hänen kalloonsa. Jos näin olisi päässyt käymään, ei siinä olisi ollut ensiapulaukulla mitään tekemistä. Niin olisi kallo hajonnut kuin munankuori. Onneks ei tietenkään tapahtunut!! Tässä akseli painoi 100kg ja aikaa oli 75s punnertaa. Paras pystyi tekemään sen kuusi kertaa. Onnittelut.


Kolmas laji oli farmarikävely jossa sulla oli molemmissa käsissä 120kg painavat ”salkut” ja matkaa oli 20m. Tämän päälle oli sitten heti perään 300kg renkaan pyöritystä jossa mestari teki neljä pyöritystä. Ne ei tulleet mitenkään ilmaiseksi vaan todellakin kaveri joutu tekemään töitä sen eteen.



Seuraavana lajina oli maastaveto ja tätä me katsottiin enää muutaman kilpailijan tekemänä. aika riensi kovaa kyytiä ja piti ehtiä käydä syömässä ja kaupassa. Tässä parhaana tuloksena oli ollut 340kg. En kehoita ketään mennä kokeilemaan moista.


Lajeina oli tämän jälkeen ollut vielä tynnyrin heitto jossa oli heitetty viisi tynnyriä 5 metrin riman yli ja aikaa siihen oli ollut 60s. Tässä paras tulos oli ollut viisi tynnyriä ajalla 21,7s. Tätäkään lajia ei kannata kokeilla, ei ainakaan sisätiloissa eikä kovin pienellä takapihallakaan jos haluaa naapurisovun säilyvän, puolisosta puhumattakaan.
Viimeisenä lajina oli ollut Conanin pyörä jossa painoa oli ollut 270kg. Sitä pyöritettiin akselinsa ympäri ja parhain tulos oli ollut 9,5 kierrosta jos oikein ymmärsin.

Takana olevia tynnyreitä on heitetty ja edessä olevaa pyörää on kävelytetty akselinsa ympäri, näin luulisin. 

Kunnioitan todella tuollaisia voimasisupusseja. Ei olisi minusta moiseen vaan mä tahdonkin pitää paikkani terveenä. Tuossa on loukkaantumisriski aika suuri ja yksi loukkaantuminen me nähtiinkin. Yhdellä kilpailijalla pamahti polvi ja voin kuvitella sen kivun määrän joka hänellä siinä tuntui. Jos kiinnostaa niin täältä voi käydä katsomassa koosteen kisoista.

Kisojen jälkeen menimme tosiaan syömään paikalliseen Texmex ruokapaikkaan. Vaihtoehtoja ei ollut itselleni kovin montaa ja valikoin sitten jonkun lätyn kanalla. Ukkokulta otti jonkun hampparin. Koska harvoin olemme kyseisellä paikkakunnalla, niin pitihän siitä oikein päivittää faceen. Ja hämmästykseni oli todella suuri, kun hetken päästä näin ystäväni seisovan pöydän vieressä. Hän oli nähnyt facesta meidän olevan paikalla ja tuli tervehtimään. Olikin todella mukavaa nähdä, emme ole nähneet vuosiin. Joo, noloa ihan myöntää mutta näin on päässyt käymään. Mutta nyt näimme ja päivittelimme kuulumisia. Puhelimessahan olemme jutelleet, mutta että livenä. WAU!!
Kaupassa kävimme myös ja sielläkin törmäsin ystävääni. Pitäisi ilmeisesti useammin käydä kyseisellä paikkakunnalla kun törmäilee ihaniin ihmisiin. Olen asunut poissa sieltä 10 vuotta ja paikkaa en kaipaa yhtään, mutta ystäviäni kaipaan. <3




Sunnuntai 24.7

Tänään on päivä jolloin juhlimme rakasta siskonpoikaani, hän täytti kaksi vuotta perjantaina. Hän on tätsyn elämän valo ja ilo, hänen kanssaan kun saa suukotella, halia ja nauraa ei voi masentaa syöpä eikä yhtään mikään muukaan. Välillä olen ihmetellyt kuinka suurta rakkautta voi tuntea siskonsa lasta kohtaan, se on samaa kuin aikoinaan omien kohdalla. Ja joo, rakastan tietenkin omia jo aikuisia lapsiani kuuhun ja takaisin, mutta on se erilaista. Te tiedätte kyllä, turhaan mä selittelen.

Matkalla synttäreille pääsimme oikein poliisisaattueessa. Tai no, saattueessa oli moottoripyöräpoliisi, mutta hän turvasi matkaamme osan aikaa. Olipa turvallinen olo.
Olimme eilen ostaneet Eltsulle ison traktorin ja peräkärryn, hän saa kuljettaa hiekkaa, voikukkia, käpyjä tai mitä keksiikin kuljettaa peräkärryssä. Lapsilla on todellakin vain mielikuvitus rajana.  



Paikalle päästyämme sankari tuli heti halimaan ja antamaan pusuja. Sen jälkeen ei paljon muita vieraita nähtykään, oli vaan Aikku-täti ja Eltsu. Hän kiikutti lahjansa mun ihailtavaksi ja koottavaksi. Jos satuin olemaan liian kauan jossain näkymättömissä, niin hän haki mut kyllä takaisin. Olemme Eltsun kanssa molemmat kovia nauramaan ja luulen osittain johtuvan siitä, että hän niin pitää musta. Nauramme molemmat kilpaa, sitten taas halaamme ja pusuttelemme. Nähtäväksi jää miten hän tulee ottamaan sen kun tätsystä tulee kalju. Tosin lapset ovat hyvin suvaitsevaisia, ei varmasti haittaa tätsyn kalju. Sama tätsyhän hän kuitenkin on, nauraa joka asialle.






Jotta ei tämä postaus mene täysin ilman syöpäuutisia niin kerron, että tänään uima/urheilutissini pääsi kylpyyn. Ohjeissa sanottiin, että tissi on yhtä tärkeä kuin ihosi, pidä siitä hyvää huolta ja kohtele sitä hyvin. Pese se hellävaroin lämpimällä vedellä ja kuivaa pyyhkeeseen. Nukkumaan laitettaessa ei sentään tarvinnut tuutulaulua alkaa laulamaan. No, mitä teen minä? En ainakaan pese hellävaroin vaan hukutan sen altaaseen. Oppikoon uimaan jos oli uimatissi. Ja saa samalla opettaa mutkin uimaan, siinä(kin) meinaan olen aivan surkea. En ihan (aina) kellukkeita tarvi, mutta ei paljon puutu. Onneks en kohta enää tarvi niitäkään vaan tissini pitää mut pinnalla. Pääsen siis jo aikuistenaltaaseen, enää ei tarvitse kahlata lastenaltaassa. Vitsi vitsi.. 




Mitä olette mieltä, tarviiko joka postauksessa olla asiaa syövästä? Mun elämä kun on vähän muutakin kuin vain sairautta. En halua profiloitua vain syöpäsairaaksi koska olen myös paljon muutakin. Ja ei tämä tule olemaan mun lopun elämäni asia. Vai mitä luulette, pitäisikö mun alkaa esittelemään itseni: ”Hei, olen Aikku, olen syöpäsairas?” Samaan tapaan kuin: ”Hei, olen Aikku, olen alkoholisti?” Sitä en nyt onneksi ole, mutta en mä ole pelkästään sairas. Mä olen myös terve, mitä nyt yks tissi puuttuu. Mutta siis, pitääkö aina kertoa jotain syöpään liittyvää??

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Onnenonkija

Keskiviikko 20.7.
Väsymys on väistynyt ja olo on jälleen normaali. Ja koska jäi salit väliin alkuviikosta, niin menen sinne tänään, pumppaan olkapäät ja ojentajat turvoksiin.

Näitä kävin pumppaamassa :-)

Salilla taas mietin ja katselen sivusilmällä peiliin, näkyykö kaikille, ettei rintani olekaan tavallinen, vaan se on tekaistu silikonista. Vaikka kuinka tuijotan, otan kuvankin, niin ei, olen varma ettei kukaan huomaa mitään. Enhän itsekään huomaa tai huomaisi ellen tietäisi asiasta. Voin siis jatkossakin treenailla huoletta sen asian suhteen. Ja tiedänhän mä, ettei kukaan koskaan ole kiinnostunut mun rinnoistani vaikka ne olisi tennissukista tehty, mutta se tunne.. Tiedättehän sen tunteen, kun sä ite tiedät housujen persauksissa olevan suklaatahran ja vaikka kuinka tiedät, ettei se näy kellekään niin sä ite tiedät sen olevan siellä. Se tunne, että kaikki tuijottaa just sun persettäs jatkuvasti, siis just se tunne.. Sä tiedät..
Hyvät treenit saan tehtyä, ihan ilman kenenkään tuijottelua. Tosin kun käyn työpaikan salilla, niin harvoin siellä on edes ketään mun lisäkseni. Ja yksinään treenaavana on vähän huono joutua tuijottelun kohteeksi, ellei sitten itse tuijottele itseään peilistä. Samalla arvostelee mielessään, että ei taida tollakaan olla ihan kaikki tissit liiveissä, miten se kehtaakin tulla tänne treenailemaan. Tai sitten voi ihaillen tuijottaa itseään ja miettiä, että kehtasipa tuokin vaan tulla tänne vaikka näyttäis olevan toinen tissi luomu ja toinen jotain muuta. Tai näyttää peilikuvalleen keskisormea tai olla katsomatta itseään ja keskittyä treenaamiseensa. Sitä voi joka kerta valita millä mielellä sinne menee ja mitä ajattelee. Helppoa sanoa, vaikeampaa ehkä toteuttaa..

Ei erota mitään, eihän?

Oletteko koskaan miettineet mitä tarkoittaa sanonta onnenonkija? Minäpä mietin ja katsoin oikein wikipediasta mitä se mahtaa sanoa asiasta. Siellä oli kolme mahdollista tarkoitusta asialle. Onnenonkija voi tarkoittaa suomalaista romanttista komediaa vuodelta 2016. Tai Ahti Lammen albumia vuodelta 1981 (never heard) tai Aku Ankan (tästä olen joskus kuullut) taskukirjaa nro 353. Tai sitten onnenonkija voi olla tällainenkin, ei voi tietää..




Torstai 21.7

Ei sivuoireita, ei etuoireita eikä takaoireita, ei sitten mitään. Millä mä kehun olevani sytostaattihoidossa jos ei mulla ole edes pahaa oloa väitteeni tueksi?? No, ehkä mun ei tarvi retostella asiasta kellekään.

Tarkoitus oli mennä aamusta punkteeraukseen, mutta koska tissini kuivui kuin sahara en pääse enää sinnekään Menen kuitenkin fyssarille käymään, hän ainakin haluaa tavata mua ja kuulla olostani. Hänelle voin valittaa, mutta kun ei vaan ole mitään valittamista. No, jos vähän liioittelen vaikka alkuviikon väsymistäni, saisikohan sillä muutaman säälipisteen?

Hän haluaa taas katkoa niitä mun kuivuneita imusuoniani, ihme tyyppi. No katkokoon, en mä niillä mitään teekkään, kipeitäkin ovat kuin mitkäkin. Ja ainahan mulla on kädessä parempi olo hänen katkoilun jälkeen, niin mielellänihän mä siellä käyn. Tänään käsi ei ole edes niin kireä kuin aiemmin, josko sekin alkais helpottamaan. Tosin fyssari, joka ei ole ihan positiivisimmasta päästä muistaa sanoa, että saattaa se mennä pahemmaksikin vielä sytostaatin saannin johdosta. Mutta mä en ala murehtimaan asiaa, koska saattaa olla ettei se mene huonommaksi. Molempiin on mahdollisuudet yhtä hyvät. Mä liputan parantumisen puolesta.

Saan ohjeeksi alkaa puristelemaan tissiäni. Jos mulle olisi annettu ennen tätä diagnoosia ohjeeksi puristella tissiäni, niin olisin varmaan nauranut ja ulkoistanut asian Ukkokullalle. Mutta nyt mä puristelen, rutistelen ja painelen sitä kuivaa, kireää ruttukasaa ihan itsekseni. Entä miksi niin pitää tehdä? Ettei sinne tulisi kiinnikkeitä ja estetään arpikudosta jne. Tai ainakin mä luulen niin, en mä varma ole. Mutta teen työtä käskettyä, puristan, väännän, painan ja runttaan. Onpa mukavaa tekemistä samalla kun illalla sängyssä lueskelee kirjaa.

Illemmalla käyn ystäväni kanssa lenkillä. Päivitellään samalla kuulumisia, ihmetellään sivuoireita joita ei ole ja parannetaan samalla maailmaa. Vielä vähän pidempi lenkki ja oltais varmaan parannettu tää syöpäkin. No, en kerralla sitten.

Perjantai 22.7

Aamulla koiruus löytää maasta jotain pientä ja särkynyttä vaan ei sisältöä enää ole. Näemme linnun munankuoret, liekö poikanen olisi sieltä kuoriutunut. Tai sitten vaan naapuri oli tehnyt aamiaismunakasta ja laiskuuttaan heittänyt kuoret pihalle, ei voi tietää. Naapuri talossa meinaan jollakin on tapana tuoda ”sähkö/postikaapin” päälle jogurttia tai kermaa tms, jotta joku sitten sotkisi niitä maahan ja jokuhan yleensä sotkee. Tai sitten itse tuoja (näin hänet, aikuinen mies) sotkee itse niitä. Kerran näin siinä paketin herkkusieniä.  Oikein odotin mikä sotku siitä olisi saatu aikaan, mutta joku fiksumpi oli ilmeisesti ehtinyt heittää ne roskiin sitä ennen. Meitä on todellakin moneen junaan..



Anteeksi kuvien huono laatu, ne on otettu ipodylla. :-)

Käyn tekemässä jalkatreenin töiden jälkeen. Tällä kertaa liiveinä on sellaiset joissa ei kunnollista taskua ole tissille, sellainen löysempi taskupussi vaan. Laitan tissin paikalle ja yritän pukea liivit päälleni. Kas vaan ja tissi tippuu lattialle, hupsista keikkaa. Mua alkaa naurattaa ihan huikeesti, ei meinaa tulla mistään mitään. Nostan tissin takaisin ja puen samalla toisenlaiset liivit, sellaiset joissa ei ole taskua ollenkaan. Ja arvatkaas vaan oliko tissi aika märkä treenin jälkeen. Silikonitissini ei ole meinaan mikään ilmastoitu malli vaan ihoa vasten ollessaan hikoaa hitosti. Seuraavalla kerralla tiedän laittaa liivit jossa se oikeasti on taskussa. Mutta kaikesta huolimatta sain tehtyä hiton hyvän treenin.






Mä olen onnellinen jokaisesta kerrasta kun jaksan mennä treenaamaan. Valkun kanssa en ole vielä mennyt, koska haluan antaa kaikkein parastani hänen kanssaan treenatessani. Ja nyt en voi antaa itsestäni 100%  koska pakko mennä kropan ehdoilla, ei sen mukaan mitä itse haluan. Mutta saan itsekseni hyvän jumpan aikaiseksi ja olen tyytyväinen. Vielä mä pääsen Valkun kanssa treenaamaan ja sitten otetaan ilo irti. Tai irtihän se on varmasti heti kun vaan näen hänet ja treenaaminen on sitten kirsikka kakun päällä. Mutta ei vielä, vielä ei ole sen aika. 

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Ole itsellesi armollinen

Maanantai 18.7

Olen kuullut lauseen: ”Ole itsellesi armollinen” varmaan satoja ellen tuhansia kertoja ja itsekin viljellyt sitä sopivan tilaisuuden tullen milloin kenellekin. Se kun kuulostaa niin pirun hyvältä sanonnalta, kunnon slouganilta, sä olet toisesta huolissasi, käsket hänen armahtaa itsensä. Mutta ootas kun joku sanoo sen mulle niin jo alkaa karvani (niitä on muuten vielä, usko pois) nousemaan pystyyn. Mikä hiton armollisuus? Miten ollaan itselleen armollisia ja mitä se ylipäätään edes tarkoittaa? Luoja armahtaa, minä en.


Nyt kun sairastan syöpää, niin nyt viimeistään mun kuuluis olla armollinen itselleni!? Jätänkö silloin treeneissä yhden toiston tekemättä vai peräti kokonaisen sarjan? Vai jätänkö salille menemättä, olenko silloin armollinen itselleni?

Saanko nyt syödä mitä haluan, vetää navan täyteen armollisuutta (suklaata)? Vai saanko nukkua koko päivän, laittamatta kertaakaan nenääni ulos, en edes viedäkseni koiruutta ulos? Silloinko olen armollinen itselleni (mutta en koiruudelle)?



Yhdestä vertaistukikeskusteluryhmästä luin lääkärin sanoneen potilaalle, että kroppasi tulee olemaan syöpähoitojen jälkeen pehmeämpi ja siihen on vaan alistuttava. Paskan latvat sanon minä, ei todellakaan ole. Jokainen voi tehdä töitä kroppansa eteen juurikin niin paljon kuin itse haluaa, ei tarvitse alistua vaan ja ajatella olevansa itselleen armollinen. Mä en ainakaan ole enkä meinaa jatkossakaan olla. Nyt pakosta himmailen koska en halua vetää itseäni piippuun tän hoidon aikana. Mutta kunhan tämä on ohitse, meinaan jatkaa matkaani kohti elämäni kuntoa 50-vuotiaana. Jos se on itselleen armollisuutta, että nyt olen käsijarru päällä treenien ja liikunnan suhteen ja syönkin vähän sinne päin, niin sitten olen tainnut sisäistää armollisuuden.



Aamulla töihin lähtiessä on hiukan kumma olo, ei hyvä eikä oikein kauhean huonokaan, mutta ei kuitenkaan normaali. Mutta koska pää ei ole kainalossa niin töihin mennään. Sisälläni joku ääni yrittää piipittää ettei ehkä ole viisainta mennä ja kotiinkin voi jäädä, mutta se pää ja se kainalo..

Tähän väliin on pakko kertoa tarina siitä, kuinka kerran lähdin töihin vaikka sain kävellä melkein kaksinkerroin mahani ollessani niin kipeä. Sitä oli alkanut särkeä jo edellisenä iltana, mutta olin taitavasti vaientanut sen ajatuksen etten olisi työkuntoinen. No, töihin menin ja pystyin sinnittelemään pari tuntia ja oli pakko lähteä kotiin. Sain vasta iltapäivällä ajan lekuriin ja sinne päästyäni sainkin melkoista sapiskaa. Umpisuoleni oli tulehtunut ja piti lähteä suoraan sairaalaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Silloinkaan ei ollut se pää kainalossa..

Tähän aamuun takaisin.. Oloni ei siis ollut kaikkein paras, tuntui ettei ajatus kulkenut kunnolla enkä edes tajunnut mitä mulle puhuttiin. Tai ehken vaan halunnut tajuta, koska sain kuulla syöpäni olevan vähän omaakin vikaani. Mähän olen sen verran puupää etten tästä ota mitään syitä itselleni, ei tää mun vikani ole, että Simo mun kroppaani rantautu. Joka niin väittää saa haistaa pitkän pas..n

Ruokatunnilla mä romahdin. Viimeinen pisara mulle oli kuulla, että olin jättänyt yhden työtehtävän puolitiehen. Normaalisti asia olisi hoitunut olankohautuksella ja olisin tehnyt sen loppuun. Vaan nyt kävin huuto itkemään, mikä mua vaivaa?? Mä oikeesti pelästyin, mikä mulle on tullut, tätäkö ne sytostaatit aiheuttaa? Lähin kotiin ja menin suoraan nukkumaan, mä olin ihan romuna. Nukuin melkein kaksi tuntia ja sen jälkeen alkoi taas naurattamaan.

Jumankekka, mä en pystykään kaikkeen, mä huomasin olevani vaan ihminen. Tiedättekö sen tunteen kun tajuat, ettet olekaan mikään superihminen vaan oletkin pelkkä ihminen? Se satuttaa ja siinä tipahtaa ihan hiton korkealta ja kovaa. Tajuta olevansa vaan ihminen. Ehkä nyt tän tajuttuani voin olla itselleni armollinen ja vaan olla ja levätä, mun ei ole pakko tehdä koko aikaa jotain. Maailma pyörii akselinsa ympäri, vaikken ole tiskaamassa, imuroimassa, menossa kauppaan tai kirjastoon tai ylipäätään tekemässä mitään muuta. Kunhan lepään ja olen itselleni armollinen, se riittää just tähän hetkeen.

Ja oloni ei muuten johtunut sytostaatista vaan kortisonin poistumisesta pikku hiljaa elimistöstäni. Tästä oli varoiteltu, kolmantena ja neljäntenä päivänä tulee uupumus. Mutta koska mä olin luullut olevani SuperHessu ihminen, niin en ajatellut sen tulevan uupumuksen sattuvan omalle kohdalleni, mutta niinpä se vaan tuli. Seuraavalla kierroksella tiedän varautua tähän ja olla suosiolla ne päivät kotona ettei tarvi romahdella töissä rakkaiden työkavereiden kauhuksi!!




Tiistai 19.7

Nukuin kymmenen tunnin yöunet ja olisi mennyt vielä lisää. Vaan pakko oli lähteä Helsinkiin rinnan silikonin sovitukseen, koska aika oli sovittu jo aikaa sitten. Ja tätäkään aikaa ei ollut helppo saada, niin en nyt peruuttamaan alkanut vaikka kieltämättä väsytti aivan kamalasti.

Maksusitoumuksen silikonirintaan saadaan Bulevardin klinikalle. Sehän on siis yksityislääkäriasema jossa on plastiikkakirurgiaa, ortopediaa, raskausklinikka ym ym. Täältä voitta halutessanne tutustua lähemmin mitä palveluja siellä tarjotaan, silikonien lisäksi siis. Paikka oli todella siisti, vastaanottovirkailija oli ystävällinen ja avulias ja aulassa oli tarjolla kuumaa ja kylmää juomaa. Viidenteen kerrokseen mentyäni (sinne minut ohjattiin) sain odotella hetken sohvalla sillä sieltä tullaan nimeltä kutsumaan. Henkilökunnalla on tyylikkäät asusteet päällä, ei tullut todellakaan sairaala mieleen vaikka on se sitäkin.



Itse silikonin sovitukseen taisi mennä 10min. Hän kysyi mikä mun ympärysmittani on ja sanoessani sen olleen 80cm ja enää en tiedä koska olen ollut niin turvonnut, kaivaa hän liivit esille. Maksusitoumukseen saa tosiaan yhdet liivit mukaan, joko pitsiset tai urheiluliivit. Yllättyykö kukaan, jos kerron etten ottanut pitsisiä liivejä? Tuskinpa vaan onpa mulla siihen ihan hyvä syykin. Olen pitsille allerginen, se on aina tehty jostain muusta kuin puuvillasta tai mikrokuidusta ja mä olen kaikelle keinokuiduille allerginen. Joten ei siis pitsiä mulle kiitos. Mutta urheiluliivit olivat hyvät ja sain siihen mukaan urheilu/uimasilikonin. Nyt ei tarvitse salillakaan vaihtaa liiveistä toiseen tissiä vaan se on kätevästi liivissä jo valmiina, näppärää.

UUsi tissi päällä, huomaatteko mitään eroa??

Silikoni on niin luonnollinen liivien sisällä, ettei sitä tosiaan kukaan näe paidan läpi ettei molemmat tissit ole luomua. Nyt hartiatkin taas luulee omistavansa kaksi rintaa vaan sepä onkin huijausta, on niitä typeryksiä helppo huijata. Hyvillä mielin lähden kotiin jossa saan taas armahtaa itseäni olemalla tekemättä mitään. Alan jo pitämään tästä armahtamisesta, tätä voisi jatkaa pidempäänkin.


Illalla menemme katselemaan yhtä kätköä joka sijaitsee vesitornin lähettyvillä. Oloni oli vielä aika vetämätön ja keskityinkin enemmänkin vadelman poimintaan. Koiruus jaksoi hetken innostua nuuskimaan ja syömään heinää kunnes tajusi kai olevansa luonnossa eikä tassujen alla ollutkaan asvalttia. Paniikkihan siinä iskee ja silloin täytyy päästä Mamman syliin. Joten jäi kätkö löytämättä ja vadelmat puskaan. Piti lähteä viemään kaupunkikoiraa kotiin!! 






maanantai 25. heinäkuuta 2016

Sivuoireisiin tutustumista

Lauantai 16.7

Aamuni alkaa kortisonilla. Joka kerta ennen sytostaattitiputusta aloitetaan kortisonin syönti edellisenä iltana. Tiputus aamulla sekä illalla jatketaan, seuraavan päivän aamulla ja illalla otetaan ja vielä kolmantena aamuna otetaan kerran. Tämä jos joku saa suun maistamaan kaiken aivan jäätävän kamalalle. Teen sen virheen aamusta, että otan pillerit ennen aamu puuroani ja huomaan heti sen olevan paha virhe. Oksennus kurkussa saan kauhoa puuron menemään. Koska syötävähän se on, muuten tulee hetken päästä paha olo kun on nälkä. Tän hoidon aikana on tärkeää syödä usein ja pieniä annoksia kerrallaan jottei vaan verensokeri laske liian alhaalle ja tee huonoa oloa. Tää lääkitys kyllä huolehtii itsekkin pahasta olosta, ei kannata lisätä sitä syömättömyydellä. Mullehan tämä ei tuota ongelmia koska syön normaalistikin 5-6 ateriaa päivässä. 


Minähän olen käyttänyt vuosia lisäproteiinia ruokailussani. Nyt jouduin lopettamaan niiden käytön koska ei ole tutkittu miten lisäravinteet vaikuttavat sytostaatteihin. Myös kaikki lisäravinteet ovat kiellettyjä. Olen itse käyttänyt omega-3, sinkkiä, b-, c- ja d-vitamiinia sekä magnesiumia. Nämä kaikki ovat kiellettyjä paitsi d-vitamiini. Sytostaatti kun tuhoaa myös luuta kaiken muun lisäksi, niin on lupa syödä d-vitamiinia. Omassa tapauksessa kun en käytä maitotuotteita saattaa kyseeseen tulla myös kalkki. Vielä emme ottaneet sitä mukaan, veriarvoissa kalsium arvoni olivat hyviä. Eli tässä se nähdään, vaikka et käytä maitotuotteita etkä syö kalkkitabletteja saat sitä tarpeeksi terveellisestä ruokavaliosta joka sisältää paljon kasviksia.

Nyt aamuisin kun en saa puurooni normaalia herneprodemarjasekoitustani korvaan tämän munan valkuaisilla. Aluksi tuntui kuin olisin syönyt puuron ja munakkaan samaan aikaan, mutta pari aamua ja siihenkin tottui ja nyt jo siitä pidän. Kummasti ihmisen makuaisti tottuu kaikkeen, paitsi siihen paskan makuun joka seuraa mua nyt koko aika.



Menen aamusta normaalisti töihin. Työkaverini ovat kieltämättä hiukan yllättyneitä tulostani, olinhan eilen tiputtamassa myrkkyä kroppaani. Koska olo on hyvä, en näe syytä olla poiskaan. Tässä me nähdään päivittäin millaista oloa tää pukkaa, jokainen päivä on yllätys kun ei tiedä millainen olo on mikäkin päivä. Tänään kortisoni selkeästi tekee temppujaan, hengästyttää kovasti pelkkä normaali kävely. Välillä joutuu pysähtymään ja vetämään henkeä. Tuntuu ettei happi kulje kunnolla, aivan kuin henkeä saisi vedettyä vaan pinnallisesti eikä syvältä kuten normaalisti pitäisi. Tuntuu myös että keuhkoissa olisi vettä, on sellainen pöhisevä olo jos ymmärrätte.

Myös puna nousee yhtä äkkiä rinnalta kaulaan ja kasvoille, ilman että punastelen. Kummallisia tuntemuksia. Nämä kaikki kuuluvat asiaan, kuten aiemmin taisin sanoakin, tähän kuuluu monenlaisia sivuoireita ja lisää voi keksiä itse jos ei entiset riittäneet.

Ja mähän keksin. Nyt mulla kramppaa (lihas nykii) vasen rintani toisinaan. Se teki sitä koko päivän keskiviikkona, jopa silloin kun olin siellä syöpälääkärissä. Lekuri kysyikin, että ottaako sua pumpusta kun pitelin rintaani. Hän ajatteli, että ahdistuin kaikesta tiedosta mitä mulle esitteli. Mutta ei, en ahdistunut vaan lihastani vaan kramppasi. Saattaa olla ihan magnesiumin puutettakin. Tätä viisaalle työkaverilleni ihmettelin, niin hän osasi sanoa, että sisälläni etsivät paikkaansa uudelleen. Nyt kun ei oikealla puolella ole rintaa ollenkaan niin tasapainoa ei ole ja sitä kroppani nyt hakee. Selitys kuulosti mielestäni hiton pätevältä ja tätä uskoin.

Tyttäreni pyytää mua hakemaan töiden jälkeen Iittalan myymälästä lahjakortin hänen ystäviensä tupari lahjaksi. Niinpä kävellä hissuttelen töiden jälkeen Kamppiin sellaista hakemaan. Ja koska sattuu olemaan aikaa ennen junan lähtöä, ehdin käydä katsastelemassa Stadiumin alennus myyntiä. Ja tarttuuhan sieltä mukaani collarit ja pipo (kohta niitä pipoja tarvitaan). Näitä en olisi todellakaan tarvinut, mutta koska oli aikaa ja oli alennuksessa!!

Haen sen lahjakortin ja huomaan vielä olevan hetken aikaa, juuri sen verran että ehdin hakemaan Punnitse ja Säästä liikkeestä vähän pähkinöitä ja kuivattuja taateleita ja banaaneja. Huomaan kaupasta ulos tullessani entisen työkaverini joka tutkailee kännykkäänsä. Nanosekunnin päässäni pyörii ajatus jäädä juttelemaan ja kyselemään kuulumisia. Sitten se tarkoittaa sitä, etten ehtisi hakemaan niitä pähkinöitä ym. Niinpä purjehdin ohitse, olen varma ettei hän nähnyt mua ja ryntään hakemaan ne kirotut pähkinäni. Taatelit maistui paskalle (yllätys yllätys), banaanit ei millekään ja pähkinät oli kai ihan ok. Mutta olisin mä kuitenkin voinut jättää ne ostamatta ja jäädä päivittämään kuulumisia toisen kanssa. Taas vaan ajattelin itseäni ja himoani saada syödä jotain mitään sanomatonta pa..aa. Pistetään tää taas syövän piikkiin tai vaikka sivuoireiden. Ei tää ainakaan omaa itsekeskeisyyttäni ole!!





Junassa meinaan saada koston heti huonosta käytöksestäni. Syön välipala salaattini (joo, mä tosiaan syön ihan missä vaan jos mulla on aika syödä, en välitä muiden ajatuksista). Siis syön salaattini, pähkinäni ja muut syötävät mitä enää on jäljellä ja seurailen samalla maailman tapahtumia (facea, instaa) kännykällä. Juna pysähtyy, olen varma ettei ole vielä mun asemani, en viitsi edes nostaa katsettani. Vaan nostanpa ihan vaan varmistuakseni ettei ole vielä oma asema. Huolestuttavan tutulta tää kyllä näyttää, ei saatana me ollaan jo perillä ja mä vaan istun kaikessa rauhassa persiilläni. Saan muuten todella nopeaan koottua itseni ja romuni ja rynnättyä junasta ulos juurikin ajoissa ennen ovien sulkeutumista. Olisi se vaan olut noloa joutua jäämään seuraavalla asemalla pois ja soittaa, että lahjakortti on hankittuna joo, tosin se ei ole ihan vielä saatavilla.. 

Sunnuntai 17.7

Toinen päivä sytostaatista ja edelleen maistuu pa..a suussa. Jokohan tähän kohta alkaa tottumaan? Nyt on vuorossa sellaista sivuoiretta kun ettei neste kulje kuin yhteen suuntaan ja se on sisäänpäin. Ulospäin se ei meinaa tulla sitten mitenkään ja sen kyllä huomaa. Olo on kuin vesi-ilmapallolla. Jos menisin selälleni makaamaan ja tehtäisiin pari reikää mahaani, niin saataisiin varmasti iloinen suihkulähde aikaiseksi. Olo on aika tukala kieltämättä, varsinkin kun keuhkot tuntuu edelleen vetisiltä.

Mahani näyttäisi varmaankin juurikin tältä jos siihen tehtäisiin muutama reikä.

Iltapäivällä alkaa kivut ja säryt vaeltelemaan kropassani. Sillain ettei oikein tiedä mitä kohtaa särkee mutta särkee kuitenkin. Lopulta aaltoileva särky pysähtyy olkaniveliini joka ei sinänsä yllätä mua ollenkaan. Jos mulle on tulossa esim flunssa ja alkaa jäseniä särkemään niin ne on aina olkanivelet jotka mulla särkee. Niin siis tälläkin kertaa. Nyt siis alkaa särkylääkkeiden syönti. Missään nimessä ei saa jäädä odottelemaan säryn lisääntymistä vaan lääkittävä itseään suht äkkiä. Jos särkyä pidellään ilman helpotusta, kroppa luulee sen olevan normaali tila ja seuraavan kerran säryt ovat jo pahemmat ja sitten ei normaalit lääkkeet enää riitä. Nyt riittää vielä 600mg burana, aloitetaan sillä ja katsotaan tarvitaanko myöhemmin vahvempaa troppia. Sitäkin löytyy tarvittaessa, mutta vielä ei ole sen aika.

Illemmalla menen ystäväni kanssa sauvakävelemään. Sanon heti alussa, että nyt mennään sillain rauhalliseen tahtiin koska keuhkot huutaa hoosiannaa. Saamme kuitenkin kivan reippaan tunnin lenkin tehtyä ja lopuksi hän sanoo, ettei tää nyt niin kovin rauhallista tahtia ollut. No, koska pystyin reippaaseen menoon niin miksi himmailla. Tulee ihan varmasti vielä niitäkin päiviä kun ei jaksa yhtään mitään ja ollaan pyjama (mikä se on?) päällä, maataan sohvalla ja jaksetaan nousta juurikin vessaan vaan jos sinnekään. Nautitaan vielä näistä päivistä kun jaksan tehdä ja olla ja mennä. Ei murehdita tulevaa, se tulee murehtimattakin. 

Ressu on niin oikeassa :-)

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Sytostaatilla Simon kimppuun

Torstai 14.7

Tänään täytyy valmistautua huomiseen hoitoon. Koska yhtään en tiedä mitä on odotettavissa, ei voi kauheasti miettiä etukäteen. Lääkkeitä pitää ainakin hakea kasa apteekista, kunhan erityiskorvattavuus on varmistunut. Soitan apteekkiin ja kysyn asiaan, eivät osanneet vielä sanoa onko tullut. Ehdottavat, että ostan omilla rahoillani ja haen myöhemmin kelasta rahoja takaisin. Kiitos, mutta ei kiitos. Odottelen iltaan josko asia olisi ehtinyt hoitua.

Enää ei ole tientukkona karavaanarit vaan nämä kaverit. Pieni väli huomautus tähän :-)

Töissä käymme lounaalla työkavereiden kanssa viereisessä kiinalaisessa syömässä. Siellä on todella runsaat antimet pientä korvausta vastaan. Alkupalaksi on erilaisia sushia, lajikoimaa on varmasti kymmentä erilaista. Lämmintä ruokaa on kuutta erilaista, seisovassa pöydässä kaikki vapaasti otettavissa. Hinta on 9,70€ joka on aivan naurettavan vähän. Tällä kertaa osaan jättää tankkaamatta liian paljon, en saa kamalaa ähkyä aikaiseksi. Hyvä mä!!

Töiden jälkeen käyn salilla tekemässä selkä/hauis treenin. Voin hyvin tehdä erilaisia vetoja selälle, joissakin liikkeissä kinnaa kireä rintani, mutta ei liian paljon. Saan mielestäni hyvän treenin tehtyä ja olen itseeni tyytyväinen.



Illalla varmistan kelan sivuilta, että erityiskorvattavuus on tullut joten sitten vaan apteekkiin hakemaan kortisoni, somac (vatsan suoja), neulasta injektio (valkosolun lisääjä), primpera (pahonvointilääke) ja ehkä jotain muutakin. Nielaisen muutaman kerran katsoessani apteekinkuittia. Neulasta-injektio on hinnaltaan 1099€ ilman kelakorvattavuutta. Sitten vielä ehdottivat puhelimessa, että osta omilla rahoilla ja hae rahoja sitten kelalta. Joopajoo, mullahan on tietty aina lompakossa ylimääräistä juurikin tuon verran, kelläpä nyt ei olisi.

Kaupasta käydään ostamassa väritöntä kynsilakkaa. Pitää muistaa lakata kyntensä ennen huomista, jos se vaikka estäisi niiden lähtöä. Saatan meinaan vaan kuvitella kuinka kipeät olisivat jos ne lähtisi. No, tätäkään on tietty turhaa murehtia kun ei ole ajankohtaista, mutta ennaltaehkäisyä voidaan yrittää.

Ukkokulta auttaa mua kynsien lakkauksessa. Ja kuten naiset tietävät (ja ehkä miehetkin), niin kynsiä lakatessa on se niiden kuivumisen odottaminen kaikista ikävintä puuhaa. Kun olimme saaneet lakattua kaikki, Ukkokulta ilmoitti lähtevänsä nukkumaan. Mutta ethän sä voi lähteä ja jättää mua tänne. Sun pitää jäädä mun seuraksi odottamaan kuivumista ja tukea mua. Mä olen sairas!! Viitsitkö sairastaa vähän hiljempaa, että saan nukuttua, oli Ukkokullan vastaus!! Siis ei mitään tukea, taaskaan!!




Tämä oli oikeasti vitsi, olen todella onnellisessa asemassa sen suhteen, kuinka messissä ja tukenani Ukkokulta on ollut. Oikein harmitti oma eilinen käytökseni, kun lääkäriltä tullessani hiukan masentelin tän syöpäni kanssa. Näin kuinka paha mieli Ukkokullalla tuli ja tiuskin hänelle, että mitä sä siinä märiset. Mun asiani tää on, mä tässä sairastan ja jos huonosti käy niin se olen minä joka tästä lähden. Se ei varmaan ainakaan parantanut hänen oloaan. Välillä tuntuu, etten anna yhtään toiselle tilaa surra. Olen heti sanomassa, että mikäs nyt on, turhaan sä siinä vetistelet tms. No, en ehkä näillä sanoilla, mutta kuitenkin. On hänellä oikeus omiin tunteisiinsa, myös niihin surullisiin ja alakuloisiin aivan kuten kaikilla muillakin. En mä saa olla niin itsekäs ja ajatella tän koskettavan vaan mua, koska eihän se niin mene. Pyysin tänään anteeksi, yritän parantaa tapani. Mutta välillä tuntuu, että tää syöpä on muuttanut mut aika itsekkääksi. En tykkää sellaisesta ollenkaan!!

Perjantai 15.7

Vihdoin päivä jolloin hyökkäämme Simoa ja hänen mahdollisia seuralaisiaan vastaan. Ja ei sitten ihan pienin asein hyökätäkkään vaan Simo saa sellaista myrkkyä silmilleen, että tietää meidän olevan tosissaan. Jos olisin hän, niin vapisisin pelosta ja juoksisin ja lujaa karkuun. Saattaahan olla, että hänet on jo häädetty, tuo alivuokralaiseni joka ei tosiaan meteliä itsestään pitänyt vaan ei maksanut vuokraakaan. Nyt on vielä tuholaistorjunta työssään, ties mitä ötököitä ja ökkömöröjä Simo jätti jälkeensä.



Rakas tyttäreni lähtee mukaani tuholaistorjuntaan. Pääkallopaikalla mennään neljän hengen huoneeseen jossa saan valita sängyn ja lepotuolin välillä kumman haluan. Istun tuoliin, hoitsu laittaa kylmäpussukat (jääpussit) käsiini ja jalkoihini joilla taas ehkäistään niitä kynsien lähtöä. Ne pussukat on niin kylmät, että meinaa lähteä järki. Mulla kun ei ole minkäänlaista verenkiertoa varpaissa muutenkaan niin nyt sitä oli vielä vähemmän. Olin aivan varma, että ne joudutaan vähintään amputoimaan tiputuksen lopuksi. Paskaako niistä kynsistä kun ei ole varpaitakaan!!




Jottei kylmyys olisi vielä siinä, niin imeskelin koko aika jääpaloja. Suu oli kuiva kuin beduiinin sandaali ja jäät auttoivat siihen. Ja auttaa ne kuivuviin limakalvoihinkin, ne kun saattaa kuivua ja aueta ja sitten taas sattuu. Koska mulla oli ne ”lapaset” koko aika kädessä sai tyttäreni kauhoa mulle jäitä suuhun. Vastahan siitä on 22v kun minä syötin häntä ja nyt hän sai ammentaa evästä Mammalle. Näin ne roolit vaihtuu, aiemmin kuin arvelinkaan.

Ennen tiputusta pitää potilaan aina tarkistaa, että papereissa ja tippapulloissa lukee oma nimesi, painosi ja henkilötunnuksesi. Myrkky mitataan painon mukaan, ei liian vähän eikä liikaa. Painoa tarkkaillaan joka kerta hoitoon mennessä, haluavat seurata ettei tule suuria pudotuksia eikä myöskään suuria kiloja plussaa.

Suussa maistui myös koko tiputuksen ajan aivan kamalalle. Hoitaja sanoi tämän valitettavasti jatkuvan ja neuvoi olemaan syömättä nyt lempiruokiaan ettei sitten miellä jatkossa lempiruokaansa paskaan makuun. Hah, päinvastoin. Nyt juuri kannattaa syödä kaikki maailman herkut niin jatkossa niitä ei tee enää mieli, kun ne muistuu mieleen paskan makuisena. Taidankin mennä kaupan kautta kotiin.

Ensin tiputettiin suolaliuosta jonka jälkeen alkoi ”täystuho Simolle” tippumaan ja sen päälle vielä kerran suolaliuosta jotta suonet ja putki huuhtoutuvat. Koko hommaan meni sellaiset kaksi tuntia ja pääsimme lähtemään. En liioittele yhtään jos sanon, että koko hommasta jäi jäätävä paskan maku suuhun, kirjaimellisesti!!






Meitä oli samassa huoneessa kolme naista, toinen heistä oli ensikertalainen asian kanssa kuten minäkin ja toisella oli menossa onnekkaasti jo kolmas tiputus. Hoitaja kävi vähän väliä kertomassa jotain asiaa, pyöri ympärillä ja katsoi kaiken olevan kunnossa. Ei montaa hetkeä saanut rauhassa olla. Toivoisin ensi kerralla hiukan rauhallisempaa tiputusta, olisi miellyttävämpää saada olla hetken rauhassa. Tai ehkä tää eka kerta vaan oli niin jännittävä, ettei sitä oikeaan osannut rentoutua siellä. Seuraava kerta menee varmasti jo enemmän rutiinilla. Ukkokulta lähtee varmaan seuraavan kerran mukaani, saa hänkin kokemuksen mitä sytostaattitiputus on, onhan tämä yksi osa tätä sairautta!

Saimme jokainen lahjaksi villasukat jotka ovat joku toinen syöpää sairastanut Sisko kutonut. Olin todella otettu niistä sukista, mikään voi olla kauniimpaa ja lämmittää enemmän mun jäätyviä varpaitani kuin Syöpä Siskon tekemät villasukat. <3