Jatkoon- ei jatkoon

Tiistai 25.10

Tänään on jännä päivä. Menen aamusta työhaastatteluun, jännittää todella paljon. Kyseessä on ryhmähaastattelu, joten muut ovat samassa tilanteessa kanssani, joten en ole onneks ainoa jännittäjä. Tilannetta ei auta yhtään se, että olen menossa autolla ja on luvattu räntää tai lunta. Ja eikös vaan ajaessani moottoritietä alkanut satamaan, hiukan rännän sekaista vettä, mutta sen verran jotain että sai ajaa kieli keskellä suuta kesärenkaiden ollessa alla. 

Menin haastatteluun ihan omana itsenäni, eli kaljuna tai onhan mulla vähän jo hiuksia päässä, mutta kyllä se oikeasti kalju vielä on. Miten sitä muutenkaan olisi mennyt, kun peruukin annoin eteenpäin vertaiselle jolla oli sille enemmän käyttöä kuin itselläni, siellä se oli kaapissa koko aika enkä ollut ottanut sitä kertaakaan edes esille. Joten jatkoon tai eteenpäin, ihan miten vaan.

Haastatteluun piti tulla viisi ihmistä, mutta meitä oli vain neljä. Ilmeisesti joku oli jänistänyt jo heti, liekö tiesi minun olevan kans tulossa ja siten paikka jo täytetty, asia selvää pässin lihaa niin sanoakseni. Hain lastenkotiin töihin, jos ihmettelitte minne hain. No, meitä oli siis neljä haastateltavaa ja kolme haastattelijaa. Yksi haastatteli ja kaksi kirjoitti paperille meidän vastaukset ja tekivät tarkentavia kysymyksiä. Jokainen meistä sai vuorollaan aloittaa vastaamaan, joten ei voinut beesata toisen vastauksia eikä se tietty ole tarkoituksenmukaistakaan. Kysymykset olivat välillä pitkiä ja kun oli oma vuoro viimeisenä, niin olit ehtinyt jo unohtaa koko kysymyksen, kun muut jaaritteli ties kuinka kauan. Omat ajatukset jo harhaili ties missä siinä vaiheessa. Me jokainen jouduttiin kysymään vuorollamme kysymystä uudestaan ja jokainen vuorollamme menimme hiukan lukkoon ja ajatukset jäihin, se on ihan inhimillistä. 

Työpaikkaa mitä haimme oli meidän  koulutuksen suuntautumisen ja työkokemuksemme  huomioon ottaen enemmän mun paikkani kuin muiden, kaikella kunnioituksella. Teki mieli sanoa muille, että kiitos käynnistä, oli kiva tutustua ja hienoa, että olitte kiinnostuneita MINUN uudesta työpaikastani, muttä tää on nyt ihan selviö, kenen tää paikka on. Enhän tietenkään sanonut mitään, olen sen verran kohtelias. Ja ei tosiaan ollut aika vielä paukutella henkseleitään, koska huomenna oli tulossa vielä viisi haastatteluun ja en tiedä mitä helmiä sieltä olisi vielä tulossa. Mutta aika timantteja saisi olla, että mut päihittää. Tää oli sarkasmia..

Fiilis oli hyvä haastattelun jälkeen ja se oli pääasia mulle. Jännitin hiukan sitä, miten suhtautuvat kampaukseeni, mutta kukaan ei kysellyt (tietenkään), enkä ottanut itsekään asiaa puheeksi, miksi olisin ottanutkaan. En mä tulevana työtekijänä muutu miksikään vaikka lataisin vastauksiani huppu päässä, ei se mua miksikään ihmisenä muuta. Ja mennessäni paikalle päällikkö päästi mut sisälle ja lähti pois. Tullessaan takaisin olin riisunut päällysvaatteet ja tietenkin piponkin. Päällikön ilme oli lämpimän hyväksyvä, ei millään lailla tuomitseva. Ja jos paikka olisi tukasta ollut kiinni, niin olisivat saaneet paikkansa mielestäni pitääkin.

Meille luvattiin soittaa maanantaina tai tiistaina viimeistään, joten sinne saakka oli nyt odotettava. Mutta peukut on pystyssä, sehän on selviö.

Hyvä fiilis jatkui koko päivän. Kävin treenaamassa olkapäät ja kädet pumppiin. Täällä ”omalla” salillani jossa käyn kotona ollessani, on siinä kiva, että siellä harvemmin on paljoa ihmisiä ja saat tehdä oman treenisi rauhassa. Tai saahan sitä muuallakin rauhassa olla, mutta ei tarvitse jonottaa mihinkään laitteisiin ja saa ihan rauhassa ottaa vaikka jonkin kuvankin jos haluaa. Vaikka kuvien ottaminen itsestäni ei todellakaan ole se prioriteetti nro yksi meikäläisen treenatessa. Kyllä sinne salille mennään ihan muuta varten. Itse asiassa luin hyvän kirjoituksen Täältä siitä, millaista oli ennen saleilla. Siellä ei todellakaan otettu selfieitä vaan treenattiin ja sen jälkeen lähdettiin kotiin. Eikä silloin haissut hajuvesi vaan hiki, nyt välillä saa olla silmät sumeena pukuhuoneessa kun suihkutellaan hajuvettä ennen treenaamaan menoa ja treenin jälkeen taas menee aikaa peilin edessä, jotta saadaan naama taas kuntoon. Meikä käy suihkussa, laittaa hajuttoman dödön kainaloonsa, rasvaa nassunsa ja pyyhkii kaljunsa, mutta ei vahaa sitä. Ja kotiin tai minne sitten olenkin menossa. Joo, on meno muuttunut, vaan mitäpä se mua haittaa. Mä saan tehtyä treenini vaikka joku siinä vieressä kuvailisikin ja itse otan sitten muutaman kuvan jos otan, kun muita ei ole paikalla. 

Kukaan ei nähnyt näitä räpsäyksiä :-)

Illalla mulla oli taas valokuvauskurssi. Nyt päästiin mun mielestä asiaan, eli miten hyvä valokuva saadaan aikaiseksi ja mitä elementtejä siihen tarvitaan. Nyt jopa minä heräsin kurssilla vaikka väsy meinasi painaa. Olihan päivä ollut aika tapatumarikas ja jännittävä. Ehkä mä saan tästä kurssista jota irti, johan mä tiedän jotain isosta, arvosta jne. Nyt vielä opin miten niitä hyviä valokuvia saadaan aikaiseksi, seuraavaksi sitten vaan kuvaamaan, kyllä se tästä. Kohta voitte tilata mua kuvaamana teidän tärkeät juhlanne ja tapahtumat. Joo niin varmaan, älä usko äskeistä!! 

Keskiviikko 26.10

Yhden päivän vapaa tuli pidettyä, joten tänään taas töihin. Paleli hiukan koko päivän, meinasi aivastuttaa ja alkoi pelko hiipiä persuksiin, etten vaan tulisi kipeäksi ja jäisi perjantaina sytostaatit saamatta. Kaikki jotka siellä joutuvat käymään, varmasti tietävät kuinka kamalalta pelkkä ajatus hoidon siirrosta tuntuu. Ei todellakaan kiitos, mä haluan kaiken siinä aikataulussa mitä ollaan suunniteltu, jotta saadaan tää paska joskus päätökseen. Mä haluan ne säteen alkavaksi 24.11 ja loppuvan 30.12, mä en halua mitään muutosta aikatauluun, joten mikään flunssa ei nyt sovi mun suunnitelmiini. Katsotaan sitten ensi vuonna, jos olisi aikaa sairastaa jotain normaalia, vaikka en mä sairasta koskaan mitään, ellei oteta vastatauteja lukuun. Flunssaa mulla ei ole koskaan ja saa jäädä nytkin tulematta.

Tälle kuvalle nauroin aikoinaan maha kipeänä, sopii mun huumoriini :-)

Flunssasta viis, mä menen töiden jälkeen salille treenaamaan. Vaikka olen aina sanonut, ettei sinne huonoa treeniä kannata mennä tekemään, niin tosi asia kuitenkin on ettei aina pysty parhaimpaansa. Tämä oli sellainen kerta. Ja mä en vaan pysty vieläkään (tuskin koskaan) hyväksymään sitä, etten jaksa enkä kykene kaikkeen siihen mihin olen ennen näitä hoitoja pystynyt. Mun kuntoni on aivan eri luokkaa kuin silloin, eikä se aivan varmasti ainakaan parantunut ole, sen varmaa arvasitkin?

Tein kuitenkin reisien ojennuksia koukistuksia, hack-kyykkyä, askelkyykkyä paikallaan ja lankkukyykkyä, lantion nostoa ja pohkeita. Ei kiitettävä treeni, mutta tehty treeni kuitenkin. Sitten kotiin hoitamaan Wilmaa ulos, syömään ja tekemään huomiset eväät töihin. Näin nää päivät menee, töitä salia, eväitä jne.

Vertaisryhmässä vasebookissa on juttuja painon noususta, kellä ei ole noussut ollenkaan hoitojen aikana ja joillakin saattanut nousta 15kg ja kaikkea siltä väliltä. Ei välttämättä syto hoitojen aikana vaan jo myöhemminkin hormoni hoidon aikana jne.

Olen huomannut itsessäni erittäin ikävän piirteen. Olen vähän kuin antanut itselleni luvan syödä sitä sun tätä, selityksenä se, että lekuri sanoi, että tulet lihomaan keskimäärin neljä kiloa hoitojen aikana. Sillä olen itselleni sen selittänyt, mun vähän kuin kuuluukin lihoa, mun kuuluu tehdä koko aika mieli jotain ja mun kuuluu syödä kaikkea sellaista mitä en normaalisti söisi. En halua edes tietää, enkä edes saa tietää, paljonko olisin lihonut, jos en olisi yhtään kontrolloinut syömisiäni. Nyt olen kuitenkin aamiaisen ja lounaan ja päivällisen punninnut normaalisti, mutta näiden päälle olen syönyt surutta kaikkea lisää.

Jos olisin koko tämän 18vkon (nyt mennyt vasta 15vkoa mutta vielä on 3vkoa aikaa siihen, että sytostaattien lasketaan poistuneen elimistöstäni) syönyt ohjeideni mukaan enkä ylimääräistä, niin missä luvuissa nyt oltaisiin. Mielenkiinnolla odotan sen 3vkoa vielä ja saan lopullisen lukemani. Mutta sen tiedän, että hyvin ihminen saa huijattua itseään, sun vähän kuin kuuluu syödä koska olet sairas ja koska sulle sanotaan, että tulet lihomaan. Jos mulle oltais sanottu, ettet liho hoitojen aikana vaan syöt kuten ennenkin, oltaisiinko tässä tilanteessa? Miten ihmisen mieli ottaa vastaan asiat ja tekeekö se sen mukaan mitä sille sanotaan? Mielenkiintoinen ajatus mun mielestä, mutta kuka sellaisia tutkii? En minä ainakaan. 

Kekkosen kuulumiset

Keskiviikko 28.9

Aamusta saakka hiertää kenkä, kirjaimellisesti. En muista viime syksystä tällaista vaivaa, etteikö kengät mahtuisi jalkaan. Tai mahtuuhan ne, mutta koska jalat kai on jatkuvasti niin turvonneet, niin kengät hiertää koko aika. Tai ei koko aikaa, vaan laitettaessa jalkaan ja hetken päästä ne joko venyy tai jalat kutistuu ja vaiva helpottaa. Kerta kaikkisen relevanttia tietoa heti tähän alkuun.

Saan viestiä päivällä, passinne on saapunut. Tietenkin joo, kun otin sen pikapassin josta maksoin maltaita. Eilen virkailija sanoi, että hyvällä tuurilla tulee ens maanantaina. Meni vajaa päivä ja passi valmis. Nyt toivotaan vietävän paljon, että myös tarkistavat sen mennessämme Tallinnaan ens vkolla. Muutenhan olen ostanut sen ihan turhaan.

Töiden jälkeen suuntaan salille, onhan meillä Valkun kanssa yhteiset treenit. Ajatuksena oli treenata jalkoja, mutta koska nyt ei hengästyminen ole paras vaihtoehto niin jätämme jalat yhdessä treenaamatta ja sen sijaan treenataan olkapäät ja kädet. Mulle kädet on helpoimmat hermottumaan, ne turpoaa jo melkein painot nähtyään ja sen takia ne onkin hiukan muita lihaksia edellä. Ajatuksena on keskittyä olkapäihin ja alakertaan enemmän, mutta nyt ei ole sen aika, vaan sitten kun taas päästään treenaa kunnolla. Nyt tää tuntuu enemmän tällaiselta satujumpalta. Hyvä treeni me tietty saadaan vedettyä, kuinkas muutenkaan.

Treenin lopuksi mennessäni pukuhuoneeseen hämmästykseni oli aikamoinen kun vieras nainen kysyy multa, että oletko sä Aikku? Joooo, olen mä. Sitten melko pian tajusin hänen olevan Laura jonka blogia ja instaa olen seuraillut jo pidempään. Täältä voit käydä lukemassa Lauran kuulumisia. Juttelemme treeneistä, hänen kuulumisiaan ja siitä missä asumme, jos olisimme käyneet vaikka lenkillä yhdessä. Koska asumme kaukana toisistamme päätämme, että joskus ainakin voimme treenata yhdessä. Nyt olotilani oltua mikä on eikä treenit kulje ihan siten kuin haluaisin, ei mielekästä ole yhdessä vetää, mutta kunhan tästä taas noustaan, niin taatusti näette meitä yhdessä kolkuttamassa rautaa.

Kotiin mennessä olikin alkanut satamaan. Mä diggaan syksyä, vaikka sataa ja on kylmä, tuulee ja tuiskuaa, ei haittaa. Syksy on mun lempi vuoden aikaa, ehdottomasti. Jos olisin kynttilä ihminen, niin nyt olisi hyvä aika niiden poltteleminen. Vaan kun en ole, niin ei tule polteltua. Joskus saatan ottaa kynttilöitä esille, mutta en sitten muista poltella niitä. Vaan voihan niitä katsella vaikkei ne palaisikaan, mutta laatikossa ne nyt vielä on. Vaan ehkä tulee ilta, että pääsevät pöydälle palamaan, ei voi tietää. Jäädään odottelemaan.

Syksy on kaunista ja värikästä aikaa :-)

Torstai 30.9

Aamusta jatkuu syksyinen ilma, ainakin täällä meillä päin. Helsinkiin mennessä ei olekaan enää niin sateista, näin se vaihtelee paikasta riippuen.

Tammenterhoja on todella paljon työmatkan varrella :-)

Töissä meillä on kehityskeskustelut. Ovat ryhmäkeharit, onneksi. Tykkään enemmän sellaisesta, joissa on muitakin paikalla, etten ole ainoa jota kuumotetaan koko aika. Tai ei kai sitä kuumoteta, mutta tajusitte varmaan pointtini. Ryhmässä on turvallisempaa, sitä saa toisista tukea. Ryhmän tuki on tärkeää, ainakin meidän työssämme. Ja ainahan kehityskeskustelut jännittää, vaikka olisit kuinka valmistautunut niihin. No, ne on taas tältä vuodelta ohi ja jokainen olimme tyytyväisiä, ei siitä että ne ovat ohitse, vaan siitä kuinka hyvin ne menivät. Ehkä me olemme nyt kehittyneet. Ja vaikka emme olisikaan, niin työryhmämme on täyttä rautaa ja timangia. Rautaista ammattitaitoa jokaisella jota kunnioitan todella paljon. Monesti mietin, kuinka onnekas olen saadessani tehdä töitä niin ammattitaitoisen työporukan kanssa ja yritän imeä sitä kaikkea itseeni, jospa itsekin olisin vielä joskus edes verrattavissa heihin. Työaikaa on vielä toista kymmentä vuotta edessä eli ehkä mulla on jotain mahdollisuuksia kehittyä heidän tasolleen.

Tänään iskee taas uupuminen, ei jaksa mennä salille eikä edes lenkille. Pyhitän illan sohvalla makaamiselle. Ehkä joinakin päivinä sekin on tarpeen. Sitä kuuluisaa armollisuutta taas. Mähän alan olemaan tässä jo ihan mestari, armollisuudessa. Onneks en ole presidentti, armahtaisin varmaan kaikki vangit jotka keksisi hakea armahdusta tuomioilleen, olisin niin hiton armollinen. Ainakin toisinaan, toisinaan taas en. Millainen fiilis sattuisi milloinkin olemaan. No onneksi en ole, ei tarvitse tehdä isoja päätöksiä.

Presidentistä tulikin mieleen Kekkonen. Lapsena muistan, kuinka kateellinen olin ruotsalaisille. Heillä oli kuningas ja meillä oli Kekkonen. En tiennyt, että suomella oli tasavalta ja presidentti, vaan tiesin vaan että meillä on Kekkonen ja hänet valitaan joka kuudes vuosi. No, nyt ei ole enää edes Kekkosta jota valittaisiin joka kuudes vuosi ja ruotsalaisilla on edelleen kuningas. Tasan ei mene nallekarkit vai miten se menikään?

Kuka kaipaa kuningasta jos on tarjolla Kekkonen? 

Töissähän potilaan sanoivat mua Kekkoseksi kun ajoin pääni kaljuksi. Vastasin aina, ettei haittaa vaikka nimittelevätkin. Kekkonen oli viisas mies joten mielelläni tulen häneen verratuksi. Nyt kun kaljuni on jo vanha juttu, eivät he jaksa enää vertailla Kekkoseksi. Kaikkeen siis tottuu, myös kaljuun hoitajaan. Hetken se jaksaa ihmetyttää, mutta pian se menee ohitse. 

Itsekin olen jo niin tottunut tukattomuuteen ja nyt hiukset ovat jopa jo hieman kasvaneet. Ja sieltä on tulossa valkoista karkeaa hiusta tilalle. Tiedä sitten onko tämä vielä sitä lopullista hiusta, kun sytostaattia on kuitenkin vielä kaksi kertaa jäljellä. Jos on lopullista, niin kohta mä näytän vanhalta paapalta, valkonen tukka pystyssä. Jos näin käy niin sitten käy, otetaan kaikki vastaan. Tosin mielelläni ottaisin 70-luvun discopallon, sellaisen pyöreän afron, mutta se tuskin on itse valittavissa mitä sieltä tulee. Vaan olisi se vaan aika jännää herätä yhtenä aamuna afropallo päässä, hitto se vasta olisikin mielenkiintoista. Minkä pipon sitä sitten päähänsä laittais? Sitä joutuis varmaan virkkaamaan afrolle oman pipon joka mahtuis päähän. Juma kuinka mielenkiintoinen ajatus, jään odottamaan saanko sellaisen.

Tää se vasta olisi jotakin :-)

Elämää, ei sen enempää

Torstai 22.9

Tänään on jälleen fyssarin tapaaminen. Nyt kun olen käyttänyt hihaa ja hanskaa olen saanut uuden ongelman. Nyt neste ei pääse turpoamaan kädessä hihan ollessa esteenä, neste tuleekin rinnan puolelle ja olen saanut siihen kivan nestekertymän. No, liioittelin vähän, se ei todellakaan ole kiva vaan todella ärsyttävä. On kuin mulla olisi ylimääräinen tissinalku siinä.

Fyssari sitä katsoo ja pyytää myös kirurgia sitä katsomaan. Kysyn tältä nuorelta mieheltä (kirurgi), mahtaako se olla uusiutunutta syöpää, koska tuntuu kuin ihokin olisi hiukan paksuuntunut. Eihän se tietenkään ole, mutta väkisinkin jää mieltä kaihertamaan, että tätäkö tämä on tulevaisuus? Tulee vähäinenkin muutos kroppaan, niin heti ajattelen sen olevan Simoa tai vähintään sukulaista! Toivon ettei ole, koska kurjaa se on pelossa elää. Itsestähän nää on kiinni, joten päätän jo nyt, etten tule antamaan pelolle valtaa yhtään enempää myöhemmin kuin olen nytkään antanut.

Fyssarilta lähdettyäni menen salille, matkalla tosin bongaan mäkkärin ja siellä jotain joka maistuu mullekin eli puuroa. Hampurilaista en ole syönyt vuosiin ja silloin kuin olen sellaisen syönyt, on se ollut jonkinlainen ruisversio. Hampparimestat ei ole mua varten, varsinkaan kun en enää voi syödä edes sitä jäätelöä kinuskikastikkeella. Tai voisin, vaan en halua, koska se aiheuttaa jo sellaisia mahakipuja, etten niitä kaipaa yhtään. Oli ihan pakko käydä hakemassa puuroa. Kysyn onko puuro maidotonta ja myyjä (ikäseni mies) vastaa, että eikös puurot aina ole maidottomia. No kato kun ei oo!! Pyydän lusikan mukaan ja hän se varsin vitsikkäästi vastasi, että tottahan toki. Olishan se vähän noloa myydä puuroa ilman lusikkaa. Meidän huumori ei ihan kohdannut, teki mieli kysyä, onkos herra uransa huipulla ja päätä huimaa? Jätin kysymättä, ei ansainnut enää mun huomiotani. Moukka!!

Kannoin puuron metroon ja lusikoin menemään. Ei tarvitse ostaa toista kertaa, ainakaan tuosta kuppilasta. Oli suolatonta, muuten ihan ok. Eikä se ollut kallis, euron boxi. Mutta tuskin kuitenkaan toiste ostan. Kokemus tämäkin.

Salilla tarkoitus on tehdä jalkoja. Laitan roosanauhan rintapieleen, tissi tissitaskuun ja menoks. Huomaan jo lämmitellessäni ettei kunto ole ihan optimaalinen. Hengästyn ja sydän hakkaa vaikka heiluttelen vaan jalkoja. Ensimmäiseksi teen kyykkyä. Enkkani on ollut 70kg, nyt kyykkään 40kg:lla ja syke huitelee 160:ssä. Teen kolme sarjaa, en jätä kesken. Teen myös prässiä, takareisiä, pakaraa, pohkeita. Pakko lopulta vaan sopeutua siihen, ettei tästä tänään tule mitään ja jätettävä treeni hiukan kesken. Ei todellakaan mun tapaistani, mutta joskus kuulen päässäni sellaisen pienen hennon äänen, lieneekö järjen ääni. Vaikea sanoa, mutta nyt sitä ääntä kuuntelen ja painun suihkuun. Niin jätän roosanauhan ja tissin kaappiin odottamaan seuraavaa treeniäni, taitaa olla lauantaina. Siellä ne lepää, kuin se kuuluisa kiekko vastustajan maalissa.

Tämän jälkeen hain vielä salaatin Fazerilta ja ei muuta kuin kotiin syömään. Oli tarkoituksena mennä vertaistuki ryhmään tänään, paikalliseen sellaiseen. Olisi ollut syöpäjärjestön järjestämä, mutta koska kaveri ei lähde niin en mäkään. Heittäydyn lapseksi enkä suostu jos ei toinenkaan lähde. Oikeastaan ajatuksenani oli, että ystävä olisi saanut piristystä siitä, hän kun on voinut huomattavasti huonommin kuin minä. Vaan ei hän jaksanut lähteä ja itse en sitä nyt kokenut tarvitsevani, niin se jäi väliin. Sen sijaan menen ystäväni kanssa sauvakävelemään. Kävellesäkin syke huitelee korkealla, pakko kai uskoa ettei nyt olla ihan kunnossa. Loppu illan makaan sohvalla. Syke normaali, olen hengissä.

Perjantai 23.9

Tämä päivä on tehty ystävillä ja Eltsulla, tädin kultsulla. Aamusta heti ajelen Prismaan, ystäväni on tulossa kylään ja nyt ei tarjoilut ole yhtä huonoja kuin hänen viimeksi käydessään. Siitä voi lukea enemmän täältä. Kauppareissun jälkeen ajelen itähelsinkiin, menen käymään entisellä työkaverilla. Sinne saakka päästyäni tuntui aika hassulta, olin itse asunut samoilla huudeilla yli 40v sitten. Kuitenkin mulla on muistoja siitä ajasta, ajasta ennen kouluun menoa. Lähtiessäni kotiin päin ajelin ”meidän” korttelin ympäri. Tuossa on edelleen parturi, siellä se faijakin kävi silloin ottaa minivoguen. Parturin vieressä oli silloin kauppa/kioski (yhdistelmä tai sitten en muista kumpi oli), siitä sai ostaa suklaatupakkaa joka maksoi 5 penniä kappale. Kiskurihinta muuten. Tuossa kaupan tilalla oli silloin Rake (rakennustarvikeliike) ja siellä oli faijan tenniskaveri töissä. Tuolla pihalla me leikittiin, pompoteltiin superpalloa seinää vasten, hypittiin hyppistä ja twistiä. Vitse, osaatteko kuvitella kuinka lämmin fiilis mulle tuli? Hei, siitä on aikaa yli 40v. Käsittämätöntä!!

Ystäväni tuli, lähdimme saman tien lenkille. Ilma oli kylmä, tuuli oli raaka, mutta eihän se urheilevia nuorukaisia haittaa. Tuulta päin vaan, ei haittaa meitä tuulet ei sateet kun liikunnasta on kyse. Lenkin jälkeen joimme teetä ja söimme leipomaani mutakakkua. Ai ei vai, no oli se ainakin mun ostamaa. Sen päälle kun laittoi ihan itse vispaamaa soijakermavaahtoa niin avot ja oli paha olo taas taattu. Jännä miten sitä aina pitää heittää överit, sokeri överit oikein parhaasta päästä. Tykkäänkö mä itseni kiusaamisesta? Eikö sytostaattiönkyräpahatolot riitä mulle? Pitääkö hankkia sokerista vielä vähän huonompi olo? Että varmasti oksettaa, paskattaa ja päätä särkee. Ilmeisesti pidän siitä olosta, ei tätä mikään muu selitä.

Wilma tiesi heti, että tällä tädillä on jotain herkkua mukana. Mutta kun ei täti meinaa tajuta millään sitä Wilmalle tarjota, niin hänen pitää itse mennä kassiin se hakemaan. Ja totta totisesti, sieltä löytyi yksi eksynyt koiran nami. Tässä nähdään, että vaikka Wilma on vanha (12v.) ei hajuaisti ole mihinkään kadonnut. Namit tänne vai pitääkö ne itse kaivaa?! 

Ystäväni lähtiessä ajelemaan kotiaan kohti, lähdimme me Wilman kanssa Eltsua hoitamaan. Pääsi tätsy halimaan ja pusuttelemaan oikein mielin määrin. Eltsu meinaan tykkää pussailla. Kesken leikkiensä hän auliisti tulee jos kysyn pussataanko. Hän vastaa jooooo ja tulee ojentamaan poskensa tai suunsa toimenpidettä varten. Kysyn pussataanko lisää, on vastaus varma: jooooo! Me ajelemme autoilla, välillä syömme ja juomme ja pussailemme. Ajatuksena oli mennä uloskin käymään välillä ja asian tullessa puheeksi Eltsu heti huomauttaa: ”Aikku-tätille pipo päähän”. Hellyyttävää huomaavaisuutta nuorelta mieheltä.

Tullessa iltapalan aika, haluaa kundi voileivän, puuro ei kelpaa. Okei, olkoon sitten leipä. Yökkäriä ei haluaisi laittaa, koska tietää sen johtavan sänkyyn ja sen taas nukkumiseen ja se ei nyt sopinut nuorelle miehelle. Hän ehdottaa, että mennään nyt ulos. Joo ei, sitä olleen yritetty jo muutamaan otteeseen ja sinne ei menty, joten ei sinne mennä nytkään. Saamme sovitettua yökkärin päälle. Sitten hammaspesu. Ei, koska sitten halutaankin puuroa. Hyvä, olkoon sitten puuroa. Puuron jälkeen ehdotan hammaspesua. Ei käy. Selvä, sitten saa Herra Hakkarainen (fluoritabletti) hoitaa hammaspesun virkaa tänään. Sitten sänkyyn. Sängyssä hän haluaa hammaspesulle. Sinne mennään. Takas sänkyyn ja tätsy viereen vanhempien sänkyyn. Tätsy ihailee ihanaa unikaveria, Pekka Töpöhäntää. Eltsu ojentaa sen, Aikku-täti saa nukkua Pekka Töpöhännän kanssa. Voi kiitos, olipa kivaa.

Ee haluaa nukkua Pekka Töpöhännän kanssa. Okei, saat takaisin. Aikku-täti saa nukkua pupun kanssa. Tätä kaikkea me oltais voitu jatkaa vaikka koko yö, mutta ei jatkettu koska tätsy nukahti sitä ennen. Saattaa olla, että tästä sai käsityksen, että tätsyä viedään kuin pässiä narussa ja ei se väärä mielikuva olekaan. Näin käy ja saa käydä. Tätsyä saa vähän vedättää, se kuuluu vähän niin kuin toimenkuvaan.

Kotiin tullessani en olisi mä, ellen söisi palaa mutakakkua. Vain sellaista ihan pientä, niin pientä ettei siitä saa edes oikein kunnon pahaa oloa aikaiseksi. Sellaisen pienen ällötyksen vaan.

Tervetuloa syksy

Keskiviikko 31.8

Mä heräsin 4,20 aivan kuten olin suunnitellutkin. Ei tehnyt edes tiukkaa, johtunee varmaan siitä, että kortisoni jyllää vielä kropassa ja vireystila on paljon korkeampi kuin normaalisti. Käytän Wilman ulkona, keitän kahvin valmiiksi ja hampaiden pesun jälkeen lähden junaan. Tosi paljon ihmisiä muuten liikkeellä  klo 5,15. Junassa nautin ekan aamupalani eli marjoja, soijajogurttia ja sitä kahvia minkä juurikin keitin.

Otin mukaani sauvat ja olin sauvonut työpaikalle niin, että olen treenivaatteet päällä klo 6,20. Treenaan jalat, kyykkäilen kuminauhan kanssa ja ilman, persus huutaa hoosiannaa, ainakin olen kuulevinani. Teen lopuksi myös vatsaa ja huomaan hassun asian. Ollessani selälläni oma tissini valuu kainaloon tai jonnekin, mutta tekotissi se iloisesti törröttää pystyssä. Täytyy olla huolellinen, kun treenaa toisten seurassa. Saattaa aiheuttaa hämmennystä ihmisissä. Olen ihan oletuksessa, että joku mua katselisi. Siellä missä eniten treenaan, ei varmaan ole kenelläkään mielenkiintoa katsella juuri mun tissejä, mutta onhan se kiva kuvitella olevansa kovin mielenkiintoinen ihminen. 

Treenin jälkeen suihkuun ja työpaikalle ehdin sopivasti ajallaan. Aamurapsan jälkeen teen sitten aamupalani eli puuron valkuaisilla ja marjoilla. Olin ottanut kaiken valmiiksi mukaani, valkuaiset, marjat, hiutaleet. Eilen kävin vielä työpaikan lähettyvillä olevassa kirpparilla hakemassa itselleni tubberwaren astian jossa voin puuroni tehdä. Olin siis suunnitellut kaiken valmiiksi, ei tarvinnut muuta kuin suorittaa. Valkuaiset oli muuten kivasti vaahtoutuneet kassissa, mutta ei haitannut, hyvin menivät puuron seassa.

Työpäivän jälkeen vielä sauvon Pasilaan ja näin olen saanut tehtyä kaksi treeniä päivän aikana. Olen mä vaan tehokas. Kotona sitten jään odottelemaan milloin alkaa mun väsymykseni. Menin valmiiksi sohvalle makaamaan ja odottelemaan, mutta ennen tuli nälkä kuin uni ja oli pakko valmistaa ruokaa. Syötyäni taas piristyin niin, että jouduin vielä puolen yön aikaankin istumaan odottamassa väsymystä jota ei sitten tullutkaan. Viimeksi väsymys tuli pari päivää myrkytyksen jälkeen, mutta nyt ei ilmeisesti tullut. No, onneksi oli täsmäase odotukseen. Katsoin meinaan olympialaisia. Mulla edelleen nauhoituksia jäljellä, nyt katsoin taekwondoa. Se kiinnostaa lajina, koska sitä olen itsekin harrastanut aikoinaan. Sitten hajosi polvi ja olkapää ja piti lopettaa, onneks ei sentään hajonut pää.

Torstai 1.9

Alkoi virallisesti syksy, saako liputtaa?? Mä rakastan syksyä, sen kauneutta, kuulautta ja viileyttä. Syksy tuo muhun energiaa, silloin mä jaksan vaikka siirtää kivitaloja. Mutta koska tää talo on aika hyvällä paikalla niin antaa olla tässä, ei siirrellä.

Jos olette olleet pidempään mukana matkassani, niin tiedätte että meillä tuli vedet sisälle jo aikoja sitten, no ainakin viikkoja sitten. Tänään sitten tuli remonttimies tekemään jotain. Vastahan tässä tietty on mennyt neljä viikkoa lattia auki, eli mikä ihmeen kiire nyt on tulla, mun vapaapäiväni?? Hän kuitenkin tulee ja Wilma kertoo monella sanalla etten pidä susta. Se tosiaan tulee remonttireinolle selväksi, hänestä ei pidetä ja hän voisi vaikka poistua. Reino sitten sanoo, että eteisen kaappi pitää tyhjentää. No selvähän se, odotahan kun mä sen tyhjennän. Noin, olisiko nyt hyvä??

Tyhjensin kaapin kuten näkyy :-)

Käymme ystäväni kanssa lenkillä. Mä niin nautin taas, onhan syksy vaikka ilma onkin lämmin. Lenkin jälkeen kauppaan ja ruoan laittoon. Odottelen väsymystä, odottelen sivuoireita. Vaan ei näy kumpaakaan, mihin ne on menneet? Ilmoitinko osoitteeni väärin? Hiukan maistuu pahan maku suussa, mutta se ei lähde hampaita pesemällä. Syön pastilleja, ei vaikutusta. Oikeastaan pahinta on kahvi, mutta eihän sitä voi pois jättää. Mä olen sitä juonut vasta reilu viisi vuotta, mutta olen jo niin koukussa, ettei ilmankaan osaa olla. Maistu se paskalle tai ei, juotava on. Olo on hiukan nuutunut ja annan itselleni luvan olla tekemättä mitään. Katselen tölsää, nauhoituksia mitä nauhoitellut ja nautin olemattomuudesta. On niin armollinen olo, tätäkö se itselleen armollisuus on? Aika hienoa, pitänee toteuttaa toistekin. Yöllä kröhisen muutaman kerran, sattuu keuhkoihin. Pelkään, että nytkö se alkoi, saan kuumeen ja joudun päivystykseen?? Nukahdan uudelleen, jos aamulla hiertää jostain niin en lähde portaisiin vaikka on sovittu.  

Perjantai 2.9

Kun ei väsytä niin ei väsytä. Väkisin makaamisesta saa linnaa joten nousen ajoissa ylös ja lähdemme ystäväni kanssa niitä portaita kävelemään. Ennen niitä pystyi jopa juoksemaan, nyt kun pääsee kävellen ylös ilman, että tulee sydän ylös ja ulos, niin saan olla tyytyväinen. Hapenottokykyni on laskenut kuin lehmän häntä. Huomaan, että ilmeisesti olen sittenkin saanut jonkinlaista myrkkyä itseeni, enkä pelkkää lumelääkettä. Puhisemme viisi kertaa rappuset ylös ja alas ja sitten riittää. On tää rappuilu vaan hienoa, hiki vaan meinaa tulla. Ja nyt ei yskitäkään, taisin kokea ihmeparantumisen. Olispa Simon kanssa yhtä helppoa.

Remonttireino tulee jälleen meille ja Wilma kertoo taas mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa hän ”huputtaa” eteisen ja laittaa todella kovaäänisen imurin päälle. Tarkoituksena on kai kuivattaa loputkin mestat jos jossain on vielä märkää. Tässä metelissä ei voi olla joten lähden Helsinkiin tuntia aiemmin kuin oli aikeena. Mulla on tänään treffit fyssarin kanssa, ylläri pylläri.

Saan oireen, en ole varma onko tämä sivuoire vai normaalia, mutta vatsani sanoo, ettei olisi kannattanut pitää niin kiirettä sillä kotoa lähdöllä. Junassa en mene vessaan ellei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei vielä tunnu siltä joten en mene. Mutta heti asemalla tuntuu jo siltä, että kohta on sinne vessaan päästävä.. Mulla ei satu olemaan ainoatakaan kolikkoa joten pakko mennä ostamaan kiskalta jotain. Ja koska sieltä on jotain ostettava, niin lehteähän ei kukaan osta ellei tarvi paperia pyyhkimiseen. Mä en tarvi, oletan sitä löytyvän sieltä vessasta koska joudun käynnistä euron maksamaan. Purkka olisi ollut kova sana tässä paskan maussa suussa, mutta arvatkaas huviksenne mikä käteeni tarttuu kuin liimapaperi?? Tietenkin jäätelö. Oikeasti vasta ostettuani sen ajattelen edes purkkaa ja vain hämmästyäkseni ajatuksesta miksen sitä ostanut? No, jäätelö nyt tarttui matkaan ja silloinhan se oli taas syötäväkin, koska olin sen ostanut. Aika ärsyttävää!!

Koska mulla on ylimääräistä aikaa, mä kiertelen kauppoja. Ja koska mahani on saanut nyt sivuoireen tai normaalin oireen tai mahataudin tai minkä lie niin hän päättää ettei kaupoissa kierrellä turhan pitkään vaan etsitään lähin vessa. Ei tarvi jättää luottokorttiaan kotia, lähtee vaan huonossa yhteistyössä olevan vatsan kanssa liikenteeseen niin rahat säästyy. Suuttukohan se mulle siitä jäätelöstä??

Fyssarilla saan taas kehuja. Olen luotettava potilas, joka kerta olen hankkinut uuden strangit käteeni mitä hän saa availla. En tosiaan tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Hän laskee, että tämä on yhdeksäs kerta kun käyn siellä ja loppua ei näy. Todennäköisesti saan käydä koko loppu vuoden. Eipä mulla muuta ohjelmaa kai ollutkaan suunniteltuna?? Fyssarilla ravaamista, jipiii.

Sieltä lähdettyäni menen hakemaan Fazerilta salaatin jonka syömisen aloitan jo junassa. Kotona syön loput ja sitten se iskee. Uupumus!! Mä hyppään sohvan pehmeään kainaloon ja nukahdan saman tien. Vedän parin tunnin päikkärit, ah että olikin mukavaa. Kortisoni väsymys siis tuli kuitenkin, ei vaan niin kovana kuin aikaisemmilla kerroilla.

Illalla en tee mitään, jatkan tölsän katsomista ja armollisuutta. Huomenna töihin ja salille joka jäi tänään tekemättä. Ei haittaa, olen tässä(kin) asiassa armollinen. 

Ole itsellesi armollinen

Maanantai 18.7

Olen kuullut lauseen: ”Ole itsellesi armollinen” varmaan satoja ellen tuhansia kertoja ja itsekin viljellyt sitä sopivan tilaisuuden tullen milloin kenellekin. Se kun kuulostaa niin pirun hyvältä sanonnalta, kunnon slouganilta, sä olet toisesta huolissasi, käsket hänen armahtaa itsensä. Mutta ootas kun joku sanoo sen mulle niin jo alkaa karvani (niitä on muuten vielä, usko pois) nousemaan pystyyn. Mikä hiton armollisuus? Miten ollaan itselleen armollisia ja mitä se ylipäätään edes tarkoittaa? Luoja armahtaa, minä en.

Nyt kun sairastan syöpää, niin nyt viimeistään mun kuuluis olla armollinen itselleni!? Jätänkö silloin treeneissä yhden toiston tekemättä vai peräti kokonaisen sarjan? Vai jätänkö salille menemättä, olenko silloin armollinen itselleni?

Saanko nyt syödä mitä haluan, vetää navan täyteen armollisuutta (suklaata)? Vai saanko nukkua koko päivän, laittamatta kertaakaan nenääni ulos, en edes viedäkseni koiruutta ulos? Silloinko olen armollinen itselleni (mutta en koiruudelle)?

Yhdestä vertaistukikeskusteluryhmästä luin lääkärin sanoneen potilaalle, että kroppasi tulee olemaan syöpähoitojen jälkeen pehmeämpi ja siihen on vaan alistuttava. Paskan latvat sanon minä, ei todellakaan ole. Jokainen voi tehdä töitä kroppansa eteen juurikin niin paljon kuin itse haluaa, ei tarvitse alistua vaan ja ajatella olevansa itselleen armollinen. Mä en ainakaan ole enkä meinaa jatkossakaan olla. Nyt pakosta himmailen koska en halua vetää itseäni piippuun tän hoidon aikana. Mutta kunhan tämä on ohitse, meinaan jatkaa matkaani kohti elämäni kuntoa 50-vuotiaana. Jos se on itselleen armollisuutta, että nyt olen käsijarru päällä treenien ja liikunnan suhteen ja syönkin vähän sinne päin, niin sitten olen tainnut sisäistää armollisuuden.

Aamulla töihin lähtiessä on hiukan kumma olo, ei hyvä eikä oikein kauhean huonokaan, mutta ei kuitenkaan normaali. Mutta koska pää ei ole kainalossa niin töihin mennään. Sisälläni joku ääni yrittää piipittää ettei ehkä ole viisainta mennä ja kotiinkin voi jäädä, mutta se pää ja se kainalo..

Tähän väliin on pakko kertoa tarina siitä, kuinka kerran lähdin töihin vaikka sain kävellä melkein kaksinkerroin mahani ollessani niin kipeä. Sitä oli alkanut särkeä jo edellisenä iltana, mutta olin taitavasti vaientanut sen ajatuksen etten olisi työkuntoinen. No, töihin menin ja pystyin sinnittelemään pari tuntia ja oli pakko lähteä kotiin. Sain vasta iltapäivällä ajan lekuriin ja sinne päästyäni sainkin melkoista sapiskaa. Umpisuoleni oli tulehtunut ja piti lähteä suoraan sairaalaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Silloinkaan ei ollut se pää kainalossa..

Tähän aamuun takaisin.. Oloni ei siis ollut kaikkein paras, tuntui ettei ajatus kulkenut kunnolla enkä edes tajunnut mitä mulle puhuttiin. Tai ehken vaan halunnut tajuta, koska sain kuulla syöpäni olevan vähän omaakin vikaani. Mähän olen sen verran puupää etten tästä ota mitään syitä itselleni, ei tää mun vikani ole, että Simo mun kroppaani rantautu. Joka niin väittää saa haistaa pitkän pas..n

Ruokatunnilla mä romahdin. Viimeinen pisara mulle oli kuulla, että olin jättänyt yhden työtehtävän puolitiehen. Normaalisti asia olisi hoitunut olankohautuksella ja olisin tehnyt sen loppuun. Vaan nyt kävin huuto itkemään, mikä mua vaivaa?? Mä oikeesti pelästyin, mikä mulle on tullut, tätäkö ne sytostaatit aiheuttaa? Lähin kotiin ja menin suoraan nukkumaan, mä olin ihan romuna. Nukuin melkein kaksi tuntia ja sen jälkeen alkoi taas naurattamaan.

Jumankekka, mä en pystykään kaikkeen, mä huomasin olevani vaan ihminen. Tiedättekö sen tunteen kun tajuat, ettet olekaan mikään superihminen vaan oletkin pelkkä ihminen? Se satuttaa ja siinä tipahtaa ihan hiton korkealta ja kovaa. Tajuta olevansa vaan ihminen. Ehkä nyt tän tajuttuani voin olla itselleni armollinen ja vaan olla ja levätä, mun ei ole pakko tehdä koko aikaa jotain. Maailma pyörii akselinsa ympäri, vaikken ole tiskaamassa, imuroimassa, menossa kauppaan tai kirjastoon tai ylipäätään tekemässä mitään muuta. Kunhan lepään ja olen itselleni armollinen, se riittää just tähän hetkeen.

Ja oloni ei muuten johtunut sytostaatista vaan kortisonin poistumisesta pikku hiljaa elimistöstäni. Tästä oli varoiteltu, kolmantena ja neljäntenä päivänä tulee uupumus. Mutta koska mä olin luullut olevani SuperHessu ihminen, niin en ajatellut sen tulevan uupumuksen sattuvan omalle kohdalleni, mutta niinpä se vaan tuli. Seuraavalla kierroksella tiedän varautua tähän ja olla suosiolla ne päivät kotona ettei tarvi romahdella töissä rakkaiden työkavereiden kauhuksi!!

Tiistai 19.7

Nukuin kymmenen tunnin yöunet ja olisi mennyt vielä lisää. Vaan pakko oli lähteä Helsinkiin rinnan silikonin sovitukseen, koska aika oli sovittu jo aikaa sitten. Ja tätäkään aikaa ei ollut helppo saada, niin en nyt peruuttamaan alkanut vaikka kieltämättä väsytti aivan kamalasti.

Maksusitoumuksen silikonirintaan saadaan Bulevardin klinikalle. Sehän on siis yksityislääkäriasema jossa on plastiikkakirurgiaa, ortopediaa, raskausklinikka ym ym. Täältä voitta halutessanne tutustua lähemmin mitä palveluja siellä tarjotaan, silikonien lisäksi siis. Paikka oli todella siisti, vastaanottovirkailija oli ystävällinen ja avulias ja aulassa oli tarjolla kuumaa ja kylmää juomaa. Viidenteen kerrokseen mentyäni (sinne minut ohjattiin) sain odotella hetken sohvalla sillä sieltä tullaan nimeltä kutsumaan. Henkilökunnalla on tyylikkäät asusteet päällä, ei tullut todellakaan sairaala mieleen vaikka on se sitäkin.

Itse silikonin sovitukseen taisi mennä 10min. Hän kysyi mikä mun ympärysmittani on ja sanoessani sen olleen 80cm ja enää en tiedä koska olen ollut niin turvonnut, kaivaa hän liivit esille. Maksusitoumukseen saa tosiaan yhdet liivit mukaan, joko pitsiset tai urheiluliivit. Yllättyykö kukaan, jos kerron etten ottanut pitsisiä liivejä? Tuskinpa vaan onpa mulla siihen ihan hyvä syykin. Olen pitsille allerginen, se on aina tehty jostain muusta kuin puuvillasta tai mikrokuidusta ja mä olen kaikelle keinokuiduille allerginen. Joten ei siis pitsiä mulle kiitos. Mutta urheiluliivit olivat hyvät ja sain siihen mukaan urheilu/uimasilikonin. Nyt ei tarvitse salillakaan vaihtaa liiveistä toiseen tissiä vaan se on kätevästi liivissä jo valmiina, näppärää.

UUsi tissi päällä, huomaatteko mitään eroa??

Silikoni on niin luonnollinen liivien sisällä, ettei sitä tosiaan kukaan näe paidan läpi ettei molemmat tissit ole luomua. Nyt hartiatkin taas luulee omistavansa kaksi rintaa vaan sepä onkin huijausta, on niitä typeryksiä helppo huijata. Hyvillä mielin lähden kotiin jossa saan taas armahtaa itseäni olemalla tekemättä mitään. Alan jo pitämään tästä armahtamisesta, tätä voisi jatkaa pidempäänkin.

Illalla menemme katselemaan yhtä kätköä joka sijaitsee vesitornin lähettyvillä. Oloni oli vielä aika vetämätön ja keskityinkin enemmänkin vadelman poimintaan. Koiruus jaksoi hetken innostua nuuskimaan ja syömään heinää kunnes tajusi kai olevansa luonnossa eikä tassujen alla ollutkaan asvalttia. Paniikkihan siinä iskee ja silloin täytyy päästä Mamman syliin. Joten jäi kätkö löytämättä ja vadelmat puskaan. Piti lähteä viemään kaupunkikoiraa kotiin!!