Lukijat

torstai 15. kesäkuuta 2017

Elämä on laiffii

Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun mut leikattiin. Toisin sanoen multa leikattiin Simo (syöpäkasvain nimeltä Simo Syöpä), vietiin koko tissi ja tyhjennettiin kainalo imusolmukkeista. Vuosi mennyt ja väkisinkin eilen mietin, mitä tää vuosi on pitänyt sisällään ja varsinkin mitkä mun fiilikset on tästä kaikesta.

Mennyttä vuotta en ala sen kummemmin ruotimaan, se selviää lukemalla blogin alusta, mutta ne fiilikset. Mitkä ne on? No tottahan mä olen kiitollinen, että olen hengissä, sehän on itsestään selvää. Mutta olenko mä tarpeeksi kiitollinen ja mitä on tarpeeksi? Pitääkö mun joka aamu herätessäni kiitellä, että sain herätä vai riittääkö vähempi? Riittääkö, että mielessäni välillä huokasen, että on aika mageeta kun sain jatkaa tätä matkaani? Se mahdollisuus ei ole kaikilla, valitettavasti.




Muistetaanko me ihmiset yleensäkään olla kiitollisia vai pidetäänkö me kaikkea itsestään selvyytenä? Onko meille kaikille itsestään selvää, että meillä on koti, perhe, työ/opiskelupaikka, terveys? Entä kun joku niistä menetetään? Mun tapauksessa meni hetkeksi terveys, mutta voisi se olla vaikka työpaikka tai puoliso tai ihan mitä vaan itselle tärkeää!

Osataanko me olla kiitollisia kaikesta siitä mitä meillä kaikilla on? Mä voin rehellisesti sanoa, että kun sain tietää syövästäni, niin todellakin mietin läheisiäni huomattavasti enemmän kuin itseäni ja olin heistä kiitollinen. Varmasti lupasin mielessäni kiitellä jokaista aamua jolloin saan silmäni aukaista ja jokaista iltaa jolloin saan ne laittaa kiinni. Kaunkohan sitä kesti? Viikko? Kaksi? Kuukausi? Tuskin mitään näistä, enköhän mä unohtanut koko asian saman tien.

Joten kysyn vielä, kuinka kiitollisia pitää elämälle olla vai pitääkö laisinkaan? Jos vaan porskutetaan eteenpäin, ei mietitä turhia, annetaan hevosen miettiä, kun hänellä on iso pää!! Sanon mä kuitenkin kiitos, kiitos elämä, että saan jatkaa kanssasi vielä. En tiedä kauanko, kukaan ei tiedä, mutta sen aikaa kun saan, lupaan olla kiitollinen ajastani. Vaikka sitten vaan syvällä sisimmässäni.

Olen kiitollinen Ukkokullasta ja siitä, että hän on jaksanut mua kohta 11v. :)


Nyt on muutamana päivänä ollut vähän parempaa ilmaa, josko se kesä nyt olisi tullut jäädäkseen? On se vaan erikoista, kun ollaan kohta Juhannuksessa ja lämpötila on +10. Mutta oli lämpötila mitä vaan, niin mä yleensä palelen. Mä palelen hetken ja sittenhän mä taas hikoilen kuin porsas. Kunnes tulee taas palelu jne. Joten mä todellakin osasin samaistua tähän kaveriin. Oli lämmin päivä, olimme kätköilemässä silloin ja näin tämän kaverin, kenen sieluun näin heti. Olimme samiksia!



Mä niin tiedän tunteen ja ymmärrän sua!!


Kävin viikonloppuna töiden jälkeen taas kätköilemässä Helsingissä. On vaan niin parasta potkia potkupyörällä menemään, välillä pysähdellä etsimään jotain kätköä, tai ihailemaan maisemaia tai vaikka evästämään. Mullahan on tunnetusti aina nälkä ja koko ajan jano, joten evästaukoja täytyy pitää ja usein. Mua ei katsele kukaan nälkäsenä, en edes minä ite.

No, asiaan eli viikonlopun kätköilyihin. Kävin työpaikan lähistöllä olevassa kätkössä ja löysin sen kivuttomasti, liikennemerkistä. Se mikä teki asiasta kivuliaamman, oli se etten mä ylettynyt siihen kätköön. Se oli pieni magneetti ja just sen verran korkealla etten siihen ylettynyt. Pomp pomp pomp mä hypin siinä kuin Nalle Puhin tiikeri. Vaan ei auttanut, magneetti oli ja pysyi siellä. Yritin tökkiä kynällä, ei vaikutusta. Löysin repustani haarukan (koska on aina nälkä, niin pitää välineet olla myös aina mukana) ja tökin sitä haarukalla. Kätkö ei siitä välittänyt, ilkkui vaan, että töki töki vaan, mutta mä en antaudu. Eikä se tosiaan antautunut.



Se mikä teki asiasta hauskan, oli se, että n.50m päässä, tien toisella puolella istui rouva koiransa kanssa ja varmasti piti mua ihan kajahtaneena. Välillä häntä vilkuilin ja lähtiessäni koin tarpeelliseksi mennä kertomaan, etten ole karannut mielisairaalasta vaan työpäiväni oli siellä jo loppunut ja nyt kätköilen. Mennessäni hänen luokseen, sanoi hän heti? : "Anteeksi vaan, mutta saanko kysyä mitä ihmettä sä äsken teit?" No minä siihen, että olikin pakko tulla kertomaan mitä mä äsken tein ja sitte aloimme juttelemaan. Hän sanoi nähneensä jonkun kundin koiransa kanssa pomppivan siinä merkillä aiemmin ja ihmetellyt mitä se touhuaa. Hah, ihmiset ovat varmaan seonneet, pomppii ja manaa liikennemerkkiä. Ettei vaan ole huumeilla osuutta asiaan? Saaneet hallusinaatioita, kuvittelevat liikennemerkin puhuvan heille tms. Toisinaan kätköily varmaan näyttää idiootin touhulta ja välillä se sitä varmasti myös on.

Välillä kätköily voi näyttää myös tältä. 


Mutta mä en luovuttanut asian suhteen vaan menin sunnuntaina takaisin sinne töiden jälkeen. Nyt mulla oli kättä pidempää, varmasti saisin sen nyt alas sieltä, mulle et enää vit...le. Mä menin sinne, pompin taas ja en saanut sitä helvetin magneettia alas sieltä. Sitten kuulin viereltäni kuiskauksen: "Oletko geokätköilemässä?" Ajattelin hänen olevan kätköilijöiden haltiakummi, hän auttaisi mua vaikka taivuttamalla sen helvetin liikennemerkin kurpitsaksi jotta se kätkö tippuu sieltä. Mutta ei, hän olikin ihan tavallinen maatias rouva, jonka tuttu kans kätköilee ja siks hän tiesi mitä puuhailin. Ja koska hän oli ihana, hän oli nainen ja hän oli mua pidempi, hän kiltisti auttoi mua ja nappasi magneetin jotta mä pääsin kirjaamaan nimimerkkini kyseiseen logikirjaan. Mä näytin liikennemerkille pitkää nenää ja varmistin ettei seuraavan kätkönetsijän hermo pala kuten mulla meinas käydä ja asetin sen hiukan alemmaksi. Sillähän ei tietty ollut asian kanssa mitään tekemistä, etten yltänyt sitä kovin korkella laittamaan, luonnollisestikaan. Koska pituus..

Siitä mä sitten jatkoin matkaani kätkölle, joka oli jäänyt edellisellä kerralla kirjaamatta. Meinasin jäädä tälläkin kertaa, mutta jäätyäni lukemaan mitä muut löytäjät olivat kätköstä sanoneet, alkoivat kellot päässäni soida. Takerruin lauseeneen: "Ei ole tälläistä kätköä vielä tullutkaan vastaan." Ahaa, siis se tuskin roikkuu puussa, se tuskin on kiven näköinen feikki kivi, se ei varmaankaan myöskään ole magneetti missään liikennemerkissä. Mikä se siis voisi olla? Tätä pähkäillessäni satuin katsomaan vieressäni olevaa jättimäistä kiveä ja huomasin sen päällä olevan pienen kepin. Mietin tuota äskeistä lausetta ja samalla funtsin, että mikäs keppi se tuossa kiven päällä onkaan. Nostin kepin ja voilaa, sieltä tulikin siimassa oleva pieni purkki. Totta tosiaan, en ollut sellaista kätköä nähnyt minäkään vielä koskaan. Kätköjen tekemisessä ja piilottamisessa on vain mielikuvitus rajana. Se onkin sitten toinen asia keksiikö etsijät sen.









Kuten olette varmasti jo huomanneet, on syöpä blogista tullut enemmänkin höpö höpö kätköily blogi. Kivaa jos jaksatte lukea ja jos ainoastaan syöpä kiinnostaa, niin sitten tää ei enää ole sinua varten. Se asia että mulla on syöpä ollut ja jännityksellä joudun elämään jatkossa, että tuleeko se uudestaan ei tietenkään miksikään muutu. Syöpä on toistaiseksi poissa ja jos minulta kysytään ja miksi ei kysyttäisi, saa se mun mielestä poissa pysyäkin.

Mutta meistä sairastaneiden joukossa on aina myös heitä joille se tulee takaisin ja myös heitä jotka eivät siitä selviä. Mutta mä en voi elää elämääni peläten, en miettiä joka hiivatin päivä tuleeko se vai onko se vai eikö vai mitä ihmettä. Hulluksihan mä tulisin, jos sitä aina miettisin. Niin kauan kun sitä ei ole mulla diagnisoitu, olen siitä ns terve. Ja muistan ehkä hetken aikaa taas olla kiitollinen elämälle ja se minkä mä muistan aina on nauttia elämästä. Sen ihan jokaisena hetkenä.

4 kommenttia:

  1. Kiittäen, että olen blogiasi viimeisen vuoden saanut lukea. Avoin ja rehellinen kirjoitus on avannut minulle sitä, mitä läheiseni on kokenut.
    Nautitaan elämästä !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti kommennoinnistasi ja ihanaa kuulla, että olet saanut jotain hyötyä höpinöistäni.
      Elämän makuista tämä on toki jatkossakin, nyt ei enää niin pyöritä syövän ympärillä luonnollisesti, koska ei sitä enää ole. Mutta samalla huumorilla jatketaan kuin tähänkin mennessä. :)

      Poista
  2. Hienosti kirjoitit tuosta kiitollisuudesta.
    Kummasti sitä unohtaa olla kiitollinen kun saa olla terve ja läheisillä asiat hyvin. Sitä tulee vaan marmatettua välillä ihan turhasta. Yritän kuitenkin edes joskus sanoa läheisilleni miten tärkeitä ja rakkaita mulle ovat.

    Hyvää kesää!

    p.s. ei olla vieläkään aloitettu kätköilyä vaikka meidän tiimillä on jo se nimikin, haha :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sitä unohtaa hyvin pian olla kiitollinen, heti kun tilanne ohi on ohitse myös se kiitollisuus. Olemme ihmisiä.. :)

      Nyt kätköilemään, olen varma että pidätte siitä! Aloitus aina vaikeinta! :)

      Lämmintä kesää sinnekin suuntaan.

      Poista