Apua Jumalalta vai Perkeleeltä??

Sunnuntai 13.11

Isänpäivä, onnea kaikille iseille ja omalle erityisesti. Ukkokulta lähtee kans viettämään isänpäivää lapsen ja lapsenlapsensa kanssa, minä jään tekemään ruokaa ensi viikolle, joka onkin työviikko. Nyt on mennyttä lomat, niin sairas kuin vuosiloma. Todella mukavaa palata taas huomenna töihin.

Ruokien valmistuttua valmistaudun itse salille rääkkäämään jalkoja. Olisi kolmas treeni tälle viikolle. Nythän niitä hoitojen aikana on ollut kolme viikossa, normaalisti käyn salilla neljä kertaa viikossa. Katsotaan sitten  ensi vuonna millainen jako tulee olemaan, nyt mennään vielä näin.

Saan hyvän jalkatreenin tehtyä. Nyt en ota katsekontaktia kehenkään, haluan treenata rauhassa ja sitten kotiin. Jalat saavatkin kyytiä, reidet hapottaa mukavasti ja suihkuun mennessä maistuu todellakin banaani hyvältä.

Saan ystävältäni viestin, että se mun lehtijuttuni näkyy nyt digilehdessä. Voihan kääk, menen heti katsomaan. Siellähän se on, kommentejakin on muutama tullut. Lueskelen niitä huvittuneena, ei oikein muutakaan voi. En vastaa yhtään mitään, antaa muiden hoitaa kommentoinnit, sen he tuntuvat osaavan. Vai mitä sanotte näistä? Nämä ovat siis suoria lainauksia jutun kommenteista, itse kommentoin sitten siihen perään. 

Tuskin Perkeleen Helvetin apu paljon auttaa?? 

En osaa sanoa, kun en ole kokeillut. Kannattaisiko kokeilla??

Typerää puhetta. Ei syöpää voi itse selättää. Ei se mitenkään liity urheuteen. Hoidot joko purevat tai sitten ei. Ei sitä voi itse päättää. 
Ei varmasti voi itse päättää, sehän kai on aika selvää. Jos pystyisi, niin tuskin kukaan sairastaisi, vai??

Ei siinä auta perkeleet eikä jumalat. Lääkärit sinut parantavat, jos pystyvät. Kyseessä ei ole mikään taistelu. Jos olisi, niin miksi sairastuit ? Miksi myös pikkulapset sairastuvat???

Lääketieteeseen uskotaan täälläkin, ei mua todellakaan paranna Jumala eikä Piru alakerrasta. Mutta miksi sairastuin? Jos sen tietäisin, niin viisas olisin. Miksi lapset sairastaa?? Kysytäänkö vielä, että miksi on sotia jne.

Kukin tavallaan, mutta kyllä se kuolemankin mahdollisuus olisi hyvä käsitellä ja käydä läpi. Itseäni ainakin helpotti ajatus siitä, että jos kuolen, siirryn johonkin toiseen olomuotoon. Ruumis voi kuolla, sielu elää.

Tässä on jo asiaa. Tosiaan kukin tavallaan, olen ihan samaa mieltä. Joku haluaa jäädä kotiin murehtimaan kuolemaa ja toinen haluaa elää ja olla murehtimatta. Miksi ihmeessä tässä pitäisi kuolemaa miettiä?? Ja kuka on sanonut, etten olisi sitä vaihtoehtoa miettinyt?? Toinen olomuoto? Kunhan ei matelijaksi, kiitos!!

Parempi on rukoilla apua ja voimia Jumalalta kuin kirota Perkeleen nimiin. "Siunatkaa, älkää kirotko! "opetti äitini ja vanhemmiten olen havainnut että se on viisas ohje. Siunatessa luokse kutsutaan myönteisiä voimia, jotka auttavat jaksamaan ja sopeutumaan tilanteeseen, tapahtuipa sitten tervehtymistä eli ei. Mistään rukkaset naulaan luovuttamisesta siinä ei kuitenkaan ole kyse! Rukoillessa asia annetaan "Herran haltuun", jolloin stressi vähenee ja elimistöllä on parempi mahdollisuus parantua kuin perkeleitä paiskoen ja raivokkaasti stressaten "taistellen".

Tää oli mun lemppari. Meikä, antiuskovainen, joka ei todella usko mihinkään, en ihan näe itseäni rukoilemassa. Mun myönteiset voimat ovat minä itse, huumorintajuni, positiivisuuteni ja kaikki läheiseni. Ne riittää oikein hyvin, kiitos vinkistä kuitenkin. 

Alkaa olla liikaa nämä uhoamiset. Kyse on sairaudesta mille emme voi itse mitään. Nämä eivät auta heitä joille päivät vat luetut.

Olen pahoillani jokaisen puolesta joiden päivät ovat jo luetut. Se aika tulee itsellenikin, jossain vaiheessa. Mutta mua se auttaa ja se riittää mulle. 

Koittakaa nyt hyvät ihmiset osoittaa hieman ymmärrystä lähimmäisen taistelua kohtaan sen sijaan, että parjaatte ja jaatte omia karuja kokemuksianne! Jokaisen täytyy kerran kuolla, mutta meille on annettu erilaisia keinoja selvitä tästä maallisesta vaelluksesta. Kuka tahansa voi sairastua koska vain. Aijalle on annettu taistelutahto ja uho, ne hänelle suotakoon vaikka toiset vierastavat. Jokainen päivä on lahjaa ja päivät saa kukin käyttää haluamallaan tavalla. Terveydestä, hiuksista ja tästä elämästä täytyy luopua, mutta asennettasi ei syöpä voi viedä!

Näin juuri, jokainen saa kokea asiat omalla tavallaan. Mun asennetta ei vie hiukset eikä syöpä, se on varmaa. 

Tuo taistelu liitty asenteeseen miten asiaan suhtautuu. Toiset skarppaa ja pitää mielen mahdollisemman pirteänä. Toiset lamaantuu ja surkuttelee itseään. Tuskin tuossa muuta on.

Aivan, mieli pysyy virkeänä ja se on tarkoitus. Ei jäädä tuleen makaamaan. 

Kyllä muutama ärräpää on sallittua 
Niin minustakin ja on tainnut muutama päästäkin. 

Tsemppiä ja voimia taisteluun vaikeaa sairautta vastaan ! Luja usko ja tahto luo varmasti hyvän pohjan selviytymiseen ! Onneksi sinulla tuntuu olevan mahtava puoliso tukena !

Oi kiitos kaunis. Ukkokulta on todellakin ollut ihanana tukena koko ajan ja sitä hän on jatkossakin, mun Ukkokulta!! 

Oli muitakin kommenteja, tässä oli vain muutama. Tässä linkki jos haluatte käydä lukemassa jutun tai jos se on jäänyt lukematta. Aikun juttu

Maanantai 14.11

Työaamu ja meikä nukkui sikeesti koko yön, mahtavaa. Mitäs sitä tosiaan stressaamaan ja jännittämään töihin menoa, tuttua huttuahan se on. Töissä on jälleen mukavaa, nyt tuntuu jälleen, että oma ajatus kulkee, pää on selvä (en tällä tarkoita etteikö se normaalisti olisi, nyt se ei vaan ole sytoissa enää) on hyvä olla taas omassa työssään. En haikaile muihin töihin, pidän omastani ja täällä haluan olla.

Töiden jälkeen tapaan ihanan ystäväni, menemme kahville. Joskus käymme kävelyllä tapaamisella, nyt ei ilma ollut sellainen, että olisimme halunneet lähteä kävelemään. Kahvit ajaa hyvin sen asian, pääasia että näemme taas. Kun asuu kaukana toisesta, molemmilla on omat harrastukset ja työt ym niin näkeminen on harvempaa. Mutta siitä nauttii sitten sitäkin enemmän kun tavataan!! 😍 (löysin ekaa kertaa tälläisen hymiön, wau!!)

Matkalla asemalle räpsäsen muutaman kuvan, kun näytti niin kivalta lumi ja valo. Ja tätä kuvaa on kiva katsellakin, varsinkin nyt kun ulkona on taas sysipimeää ja lumesta ei ole tietoakaan.

Kotona jatkuu pyykinpesu. Remontin ajan eli kolme ja puoli kuukautta, oli eteisen kaappimme pois pelistä ja sisältö oli yhdessä huoneessa pinoina lattialla. Siellä oli myös liinavaatteet ja pyyhkeet ja voitte vaan arvata olivatko ne pölyyntyneet siellä. Nyt kaikki joutuu pesemään ja siinä riittääkin tekemistä moneksi illaksi. Ne kun pitää jossain saada kuivatettuakin, kyllähän sitä pesisi, mutta se kuivatus. Siinä menee aikaa joten tätä pyykki rumpaa riittää siis moneksi illaksi.

Niin on maanantai taputeltu. Jos jokaisesta päivästä pitää nauttia ja elää se kuin se olisi viimeinen, niin enpä tiedä oliko tämä juuri sellainen. Haluaisin ajatella, että viho viimeisenä päivänä tekisin jotain muuta kuin pesisin pyykkiä. Mutta ystäväni mielläni näkisin vikana päivänä, kuten kaikki muutkin ystäväni ja läheiseni. Voitaisiko jo nyt päättää, että saan nähdä vikana päivänäni sitten teidät kaikki ihanuudet?? It´s deal??