Torstai 19.5
Saan
entiseltä työkaveriltani viestin, hänkin on kokenut juuri syövän. Itse asiassa
hän sai tällä viikolla terveen paperit syövän osalta. Melkein alan itkemään,
niin kaunis ele laittaa mulle viestiä ja tsempata matkaan. Hän tietää mistä
puhuu, hän on kokenut samantapaisen matkan kuin mitä minullakin tulee olemaan.
Hän kertoo,
että ihmiset jotka ovat sairastaneet syövän ovat asiasta kiitollisia. Hän ei ole
vielä siinä vaiheessa, itsekkään en osaa tässä vaiheessa ainakaan miettiä mitä
kiitollisuutta herättävää tässä sairaudessa voisi olla. Asia valkenee varmasti
vielä meille molemmille. Olen saanut hänestä vertaisen, ihmisen jolla voin
varmasti aina laittaa tuntemuksiani ja hän tietää varmasti mistä puhun. Vaikka
syöpä olisi jossain muualla kuin minulla eli rinnassa niin syöpä se on silti,
yhteinen vihollinen jonka toinen jo voittanut ja minun taisteluni vasta alkaa.
Teroittelen jo sapeliani taisteluani varten, tämän matsin voitan minä. Ei
tiennyt syöpä keneen iski, aivan väärään ihmiseen. Näytän sille keskisormea!!
En ystävälleni vaan syövälle, pieni tarkennus!!
Siitäs saat Simo!!!! |
Perjantai 20.5
Vihdoinkin
päivä jolloin saan lopullisen varmistuksen asiaan. En ole enää epäröinyt onko
kasvaimeni syöpää vai ei, olen ollut varma asiasta jo viikon. Lääkäri soittaa
iltapäivällä. Tällä kertaa kysyy voisinko tulla käymään. Ei, en voi koska olen
töissä ja töiden jälkeen on menoja. Jätän mainitsematta, että olen menossa
treenaamaan Valkun kanssa. Kaikkea ei tarvitse lääkäreidenkään tietää. Saan
varmuuden, duktaalinen rintasyöpä, levinnyt oikeaan kainaloon. Vasemmassa ei
pitäisi olla syöpää, mutta sekään ei ole varmaa.
Saan luvan
elää normaalia elämää ennen leikkausta. Ei ole mitään mitä pitäisi välttää ja
ei ole mitään mitä tekisin väärin, ei sellaista asiaa joka pahentaisi
tilannettani. Hienoa, treenit jatkuu kuten tähänkin mennessä ja ruokani onkin
jo terveellistä joten ei muutosta elämään. Jään odottelemaan syöpäklinikan
yhteydenottoa joka sitten tuleekin iltapäivällä. Saan ohjeet käydä heti
alkuviikosta labrassa ja keskiviikkona menen TT-kuvaukseen ja leikkauspäivä on
alustavasti 14.6. Nyt lähti juna liikkeelle, nyt nautitaan kyydistä.
Kyyti on kylmää tässä junassa :-) |
Illalla
poikani ja miniäni tulevat kylään. Kerron mitä lääkäri sanonut, saan jatkaa
normaalia elämää ennen leikkausta. Poikani kysyy tietääkö se lääkäri miten sä
elät? Se ei ole normaalia nähnytkään. Taisi viitata tapaani liikkua ja syödä.
Miten määritellään normaali? Mulle normaali on 4 salitreeniä viikossa ja sen päälle
3 aerobista. Jollekin muulle se on jotain muuta. Mutta nyt puhutaankin
minusta!!
Lauantai 21.5
Soitan
ystävälleni, kerron syövästäni. Tästä kertominen nostaa aina palan kurkkuuni,
ei ole helppoa puhua toisille asiasta joka tulee heille ihan yllätyksenä. Itse
olen ehtinyt asiaa jo miettiä ja siihen sopeutua. Hän sanoo toivovansa, että
selviän. Korjaan, että ei me toivota mitään, mä selviän. Joo, niinpä, toivotaan
niin. NYT ei toivota, vaan tiedetään että tästä selvitään. Siirrytään puhumaan
lätkästä, siitä että Suomi pelaa finaalissa. Hän sanoo, että toivotaan nyt,
että Suomi voittaa. JUMA, nyt loppu se toivominen!!! Usko jo, nyt ei toivota
mitään!!
Kotona
tästä puhun Ukkokullalle, itselleni on niin päivänselvää, että tämä matka
kuljetaan voittajana. En halua olla ylimielinen asian suhteen, mutta mä vaan
niin tiedän sen!! Ei mun toivoa tarvitse, ei se mua kanna eteenpäin.
Olen syönyt
muutaman illan nukahtamislääkettä, koska yöt olleet niin vaikeita uutisen
tultua ja tiedän nukkumisen tärkeyden, unta on saatava tavalla tai toisella.
Lääkkeissä ikävä sivuoire, jäätävä raudanmaku suussa aamuisin. Sanon nukkumaan
mennessä, että toivottavasti ei ole sitä samaa paskan makua aamulla suussa.
Ukkokulta sanoo, että mua alkaa vit..taa noi sun toivomuksesi. Se suu joko
maistuu paskalle tai on maistumatta, ei se toivomalla parane!! Repeän täysin,
meinaa tulla pissa housuun kun nauran niin. Sain heti takaisin!!
Ps. Suomi
hävisi ja sai hopeaa. Olisiko sittenkin pitänyt toivoa Suomen voittoa??
Maanantai 23.5
Tänään
menen labraan. Kotona lähtiessäni Ukkokulta kysyy onko minulla kaikki mukana?
Luettelee salivaatteet, avaimet, matkakortin, puhelimen jne. Labrassa huomaan
ettei minulla ole lompakkoa mukana. Sitä ei ollut varmistanut joten tämä on
hänen vikansa. Saadaan verikokeet otettua ilman kelakorttia, huhhuh!!
Ottajana on
opiskelija. Omistan suht vaikeat suonet, yleensä niistä on vaikeaa saada mitään
tulemaan. Ei tee tämäkään kerta poikkeusta, ei tule mitään. Yrittää toisen
kerran, yhtä laiha tulos. Ohjaajansa näsäviisaana selittää miten se pitää ottaa
ja otti sen itse. Sai sen pari putkea otettua, mutta mustelma käteen tuli
kuitenkin. Mitäs diivaili opiskelijalle!!
Tiistai 24.5
Saan
lapsuuden ystävältäni viestin. Emme ole olleet pitkään hetkeen yhteyksissä,
miten hän osaakin ottaa yhteyttä juuri nyt. Kerron hänelle asiasta, itkeä
tirautan samalla. Joka kerta kun asiasta puhuu ääneen tai vaikka viestin kautta
alkaa itkettää. Asia konkretisoituu itselleni puhuttaessa siitä. Olen varma
etten ole asiaa sisäistänyt kunnolla vielä, mutta kyllä se sieltä tulee kuin
metrin halko takaraivoon, viimeistään kun menen leikkaukseen!
Viestittelemme
hetken ja koska nukkumaan meno aika, sovitaan että soitellaan huomenna.
Jännittää huominen, menen TT-kuvauksiin. Toivon todella, ettei ole samanlaista
kärsimystä kuin oli mammot ja tissin puristelut.
Tullessaan nukkumaan Ukkokulta
katsoo puhelintaan ja tokaisee: ”11 päivää.” Mikä 11 päivää, ihmettelen? ”Olemme tienneet sairaudesta vasta 11 päivää varmuudella vaikka aika tuntuu
paljon pidemmältä.” Ihmettelen laskeeko hän päiviä, itse en ole ajatellut asiaa
tuolla lailla. Hän sanoo huomanneensa puhelimestaan nykyisen päivämäärän ja
heti tajunnut, että vasta 11 päivää on mennyt, tuntuu iäisyydeltä. On mun
Ukkokulta niin rakas!!
Mä niin ihailen sun asennetta! Juuri noin, sapelit tanassa taistoon =D
VastaaPoistaKiitos Merle :-)
PoistaEi tässä oikeen osaa olla kuin oma itsensä vaikka tulee niitä vaikeitakin hetkiä, todellakin tulee. Mutta missään vaiheessa en ajattele ettenkö tästä selviä, mä niin tiedän selviäväni.
Tänään tuli taas uusi lasti paskaa niskaan, mutta siitä sitten myöhemmin. Kohta ollaan tän kanssa jo reaaliajassa. ;-)
Tuo tie on kuoppainen, on isoja ja pieniä kuoppia.... Aikkumaisella sisulla eteenpäin. Onneksi sinulla on luonteesi ja taistelutahtosi. Tässä sodassa se auttaa paljon, vaikka ei aina tuntuisikaan siltä. Sinä sodit eturintamassa, perhe ja ystävät "suojaavat selustasi".
VastaaPoistaKiitos Sari ihanista sanoistasi. :-)
PoistaTodellakin sisulla ja elämän ilolla tulta päin, itse eturintamassa ja kaikki ihanat ihmiset turvaamassa selustani. Kiitos teille kaikille, että olette olemassa!! <3
Olet tärkeä ♥️
VastaaPoistaKuin myös ❤️
Poista