Kauas on pitkä matka

Maanantai 7.11

Koska kämppä on tyhjä, ei tee paljoa mieli jäädä kotiin kuhnailemaan vaan lähdetään Wilman kanssa ajelemaan. Ajatuksena oli käydä kirjastossa hakemassa se äänikirja, mutta mun tuurillani kirjasto on kiinni pari vkoa, kun uudistavat jotain käyttöjärjestelmäänsä. Katson Elisalta äänikirjoja, kirja minkä olisin halunut, maksaa melkein 20. Saavat pitää kirjansa. En yleensäkään osta kirjoja vaan lainaan niitä. Jos luen kirjan kerran ja sen jälkeen se on turhake, en ala niitä ostamaan. Kirjastot on sitä varten.

Me lähdetään ajelemaan ja päästään Toijalaan saakka, sitten on pysähdyttävä ekaa kertaa. Koska tein eväät, on nyt hyvä aika niistä nauttia. Ajatuksena kun oli, että niitä voisi napostella matkalla, ei oikein toteudu, koska Wilma istuu etupenkillä mun vierelläni ja haluaa syödä evääni heti kun silmänsä pois kääntää. Ja hänelle ei viinirypäleet sovi, joten syön vain pysähtyessäni.

Mulla on matkaseuralaisena myös Rouva Navikaattori, mutta koska mä en usko hänen höpinöitään, niin huomaan taas löytäneeni uusia reittejä Kokkolaan. Sanonta kaikki tiet vievät Roomaan voidaan unohtaa tai ainakin uusia ja sanoa, että kaikki tiet vievät Kokkolaan, mutkien kautta jos ei muuten.

Pysähdyn uudelleen ja käyn hakemassa kahvia ja sorrun samalla yhteen korvapuustiin joka ei todellakaan kuulu mun ruokavaliooni. Ei kerrota tästä Ukkokullalle mitään, hän kun muistaa aina paremmin mun ruokavalion kuin mä ite. Ja totta totisesti olisin voinut jättää sen puustin ostamatta, saan siitä vaan kamaln turvotuksen. Mutta kerrankos sitä..

Matka jatkuu ja näen kaukaa tien vierellä jotain tummaa. Ensiksi luulen niitä kaupungin työmiehiksi, seisoskelevat ja odottavat työpäivän loppumista, mutta lähemmäksi päästyäni huomaan "työmiesten" olevan hirvi ja hänen vasansa. He seistä könöttävät tien vierellä, emä edessä ja vasa takana. Aivan kuin emä olisi sanonut, että Aikku se sieltä vaan on tulossa, ei hätää. Ja niin he lönköttivät tien yli ennen kuin ehdin ottamaan kuvaa, kännykkä oli jo kädessä kyllä, mutta en ehtinyt kuvata. Oli muuten eka kerta, kun omalle kohdalle sattui näin läheltä piti tilanne, vaikka ei tämä ihan lähellä ollut. Sen verran lähellä kuitenkin, että ehdimme toisiamme tervehtiä. Ei heitetty ylä femmoja, mutta huutelen heidän peräänsä hauskat syksyn jatkot ja olin kuulevinani vastauksen, että ajelehan varovasti. No mähän ajelen.

Pysähdyn myös Seinäjoella hakeakseni Fitwokista ruokaa. Mut tuntevat ja blogiakin seuranneet saattavat muistaakin. että olen Fitwokin ystävä. He wokkaavat tilauksesta tuoreista raaka-aineista sulle evästä ja millaista evästä. No sellaista joka vie kielen mennessään. Mulla on taas Rouva Navikaattori päällä ja hän ihan kovin paljon haluaa auttaa mua löytämään paikan, vaan kun on tie katkaistu talon purun takia, ei rouva osaa mua oikein opastaa. Pyörin siellä kuin puolukka ämpärissä, aivan kamala hätä (ette ikinä arvaa mikä hätä) ja tuntuu, että kohta räjähtää pötsi tai pää. Viimein saan kinnerini parkkiin, juoksen Fitwokkiin ja ehdin jopa tilata ennen helpotusta. Saan ruokani, jatkan matkaani ajatuksena, että pysähdyn kohta syömään ja nauttimaan. Ajatuksena hyvä vaan toteutus hiukan ontuu, kun ei vaan ole paikkaa minne pysähtyä. Joten saan joitakin kymmeniä kilometrejä ajella ennen kuin pääsen pysähtymään. Mutta kun pääsen, niin mä nautin siitä mausta, nam nam nam.

Ehtii tulla jo pimeää ajessani, vaikka kello ei ole edes neljää. Aikaisin se hämärän hyssy tulee. Näen takapeilistä kaukaa, että joku se ajelee hiukkasen kovempaa kuin meikäläinen. Vaikka tie oli vapaa, niin kuitenkin annoin tietäkin hänelle ja kukas sieltä tulikaan ellei Pekka Poliisi. Tai mistä mä tiedän vaikka olisi ollut Pirkko Poliisi, ei he pysähtyneet itseään esittelemään eikä ollut tarvettakaan. Ei mennyt kauaa kun heitä ei enää näkynyt joten vauhti ei ihan tainnut olla 80km/h vaikka se olisi ollut sallittu nopeus. Koska heillä ei myös ollut hälytysvaloja saatika pillejä huutamassa, hiukan ihmttelin tän laillisuutta. Onko poliiseilla lupa ajella ylinopeutta jos ei ole tarvetta? Kuka heitä valvoo ja sakottaa?? Aika epistä sanon minä. Minä saan kyllä maksella sakkoja vaikka ylinopeus on muutaman hassun kilometrin ja he saavat ajella miten sattuu?? Missä oikeus? Missä kohtuus? Minne saa valittaa? Liittoonko? Jos niin mihin liittoon? Käykö Super tai Tehy?? Perille pääsen vaikken heidän vauhtia tullutkaan ja ihan ehjänä. Antaa poliisien ajella miten haluaa, mä ajelen omaa tahtiani.

Tiistai 8.11


Herään jo ajoissa, en viitsi jäädä väkisin makaamaan vaan lähden aamu tuimaan sauvakävelemään. On ihanan raikas ilma, -10 astetta, vaan ei haittaa yhtään, hiki tulee kummasti. Kierrän viime kesänä löytämäni kuntopolun ja vastaani tulee siellä vanhempi pariskunta vaikka kello on vasta hiukan yli seitsemän. Jään heidän kanssaan vaihtamaan muutaman sanasen. Rouva oli ihmeissään, että yksin uskallan liikkua. Mikäs tässä ollessa, ei kai täällä karhuja isompia otuksia liiku ja enemmin ne mua pelästyy kuin minä heitä. Hän ei uskalla ja sen takia on mies mukana. Hienoa, näin saa mieskin liikuntaa. Tosin ei ollut oma miehensä, se oli tärkeää oikaista. Kertoivat, että heillä oli isompi porukka jotka kävivät yhdessä lenkillä, nyt porukasta jäänyt yksi toisensa jälkeen kyydistä ja jäljellä on enää he. Rouva hämmästelee myös kun kierrän kuntopolkua ikään kuin väärään suuntaan. En tiennyt, että sillä olisi jotain merkitystä miten sen kiertää. Eihän sitä niin urautunut saa olla (sanoo yksi jolla menee aamupalaverissa sumoit väärään kurkkuun ellei saa istua "omalla" paikallaan.) Välillä on hyvä heittäytyä villiksi ja rikkoa rajojaan, kiertämällä sitten vaikka sen kuntopolun toiseen suuntaan.

Lenkin jälkeen ehdin syödä aamupuuron ja juoda kahvin, sitten lähdemme koirien kanssa ulos, sellaisen 40min lenkin teemme. Päivällä teen jotain sellaista herkkua, että meinaa mennä taju. En ole saanut tätä herrojen (ja vähän rouvienkin) herkkua vuosi kymmeniin ja ihan vaan siksi, että olen sen tyystin unohtanut, vaan nyt sen taas muistan meinaan ruispuuron. Ruispuuro oikeista ruisjauhoista, ei hiutaleista on sellaista nannaa, ettei mitään määrää. Mummoni sitä mulle lapsena aina teki ja nyt sit tee itsekin. Voisin syödä sitä niin, että maha ratkeisi. Voisilmän kanssa se on niin suussa sulavaa, samettista, taivaallisen nautinnon tuovaa. Ellette usko, niin tehkää ite, sitten uskotte. Voi, tuli niin lapsuus mieleen, että alkaa ihan itkettämään. Ruispuuro, I love you forever!!

Jotta liikunnat eivät olisi vielä tässä tänä päivänä menen vielä iltapäivällä salille. Täällä Kokkolassa on eräs sali jossa aina käyn. Sijaitsee keskustassa, auton saa halliin parkkiin ilmaiseksi ja käynti maksaa vaivaiset 6€. Mielestäni tosi halpa kun vertaa pääkaupunkiseudun kertamaksuihin saleille. Harvemmassa paikassa taitaa selvitä alle kympin.

Tänään vuorossa on selkä ja rinta. Kiinnitän väkisin huomioni kanssa treenaajiin. Paikalla on nuoria kundeja joista yksi tekee ja toiset katsoo tyyliin. Vieressä istujalta kysyin tarvitko tätä penkkiä, ellet niin mä tarvisin. Kundin naama oli hiukan näkkärillä, kun kehtasin hänen istumistaan häiritä. Oli nuoria naisia (tyttöjä), joista joku puhu iloisesti puhelimessa samalla kuin heilutteli jalkojaan jalkojen ojennuslaitteessa. Monet istuivat sarjavälit laitteessa, näppäilivät puhelintaan ja varasivat laitteet tekemättä yhtään mitään. Tunsin oloni aika kummajaiseksi, olin tyyliin ainoa joka teki liikkeet teknisesti oikein, sarjat loppuun niin, ettei olisi enää yhtään jaksanut enempää ja hiki päässä ja naama punaisena. Saattoi muutama ähinä ja puhinakin päästä. Kiva sali joo lomalla käytynä, mutta ei ihan mun tyylinen muuten.

Illalla oli vielä koirien lenkin vuoro ja näin olin saanut päivän aktiivisuudeksi yli 200%. Aika paljon enemmän mitä hetkeen ollut. Tosin pahoinvoivana ja autossa istuen ei paljon liikuta. Siksi onkin vaan niin ihanaa olla lomalla ja jaksaa myös tehdä jotain. Ja liikunta, mä niin rakastan sitä.

Elämme kovia aikoja

Lauantai 5.11

Jännittikö lie töihin tulo vai mikä oli, mutta nukuin ehkä kolme tuntia. Heräsin kolmen aikoihin, pyörin sängyssä kuunnellen Ukkokullan kuorsausta hentoja ääntelyjä ja ennen neljää kyllästyin ja menin sohvalle. Puoli viisi kyllästyin siinä makaamiseen ja nousin ylös. Tuntia ennen herätystä. Saattaa tänään hiukan väsyttää töissä.

Töihin mennessä on niin hyvä fiilis, että tekisi mieli huutaa: "Olen elossa." Mä selvisin tästä sytostaattirumpasta, pahoinvoinneista, väsymyksestä, ripuleista ja kaikesta paskasta mitä tähän liittyi. Olen ihmeen vähän kiukutellut (Ukkokulta myönsi tämän), vaikka eipä mulla tietty ole ollut mitään aihetta kiukutella, olenhan voinut loppu peleissä tosi hyvin. Ei varmaan mene kauaa, kun tää on mun ajatuksissani jo mennyttä, en todellakaan jää tätä murehtimaan.

Koska on jo marraskuu, niin ajatukset ovat jo ensi vuodessa ja silloinhan ostetaan uusi almanakka johon saadaan taas laittaa ylös kaikki riennot ja liikunnat. Mähän laitan ylös aina kun liikunnat ja yritän kerätä niitä vuoden aikana vähintään 250 kpl. Tänä vuonna mulla oli tavoitteena 300 kappaletta, vaan nyt se tavoite ei tule täyteen, koska on tässä ollut tänä vuonna kaiken laista muutakin, kuten Simo.

Olen saanut liitoltani vuosittain allakan jota olen käyttänyt ja olen ollut siihen tyytyväinen. Siinä on ollut pehmeät kannet ja siihen saa kynän mukaan joten on sekin aina mukana eikä tarvitse kynää olla etsimässä. Tullut allakka esni vuodelle ei sitten ollutkaan pehmeä kantinen, vaan se oli kovakantinen jossa ei ollut paikkaa kynälle.Valitin tästä Ukkokullalle joka tokaisi: "Elämme kovia aikoja." Joo, mutta ei niin kovia, että suostuisin käyttämään kovakantista allakkaa. Menen siis kauppaan jo ostan sen, en suostu siihen, että elämäni on kovaa.

Myös töissä on marraskuu aikaa jolloin ensi vuoden allakat tulevat ja meikä aina päällystä omansa jollain kivalla kuvalla, en halua sen olevan tylsän sininen. Olen ottanut kuvan aina Tieteen Kuvalehdestä ja se on ollut joku kuva avaruudesta. Nyt  katselin kuvia ja mikäs sieltä eteen tulikin. Hetken jopa harkitsin tätä, en tosin vakavissani, mutta olisihan tää ollut aika hyvä. En ehkä olisi kehdannut kaivaa allakkaa esille toisten aikana, joten jäi laittamatta tämä kuva.

Olisiko hieno päällys allakkaan? Käyttäisitkö? :-)

Laitoin sitten tälläisen kuvan. Nyt kehtaan kokouksissa ottaa allakkani esille, eikä tarvitse hävetä. :-)

Viime yön huonon nukkumisen takia olen illalla tosi väsynyt ja olo on kuin zombiella, mikä se sitte mahtaakaan olla. Käymme kaupassa, teemme ruokaa (molemmat omaamme, harvoin syömme samaa ruokaa) ja katsomme taas Fallia Netflixistä. Siinäpä se menee tämä ilta, ajoissa vaan nukkumaan josko huomenna olisi pirteämpi. 

Sunnuntai 6.11

Huomenna alkaa loma. Nyt ei kyseessä ole sairasloma vaan ihka oikea loma. Saan hengähtää tän kaiken loputtua ja ennen säteiden alkua jotka tulee rytmittämään päiviäni sitten viisi viikkoa. Viisi viikkoa on pitkä aika, 25 arkipäivää juoksen Syöpiksellä saamassa säteitä. Vaan ne ovat vasta kolmen viikon päästä, nyt en ajattele vielä sitä. Vaan ajattelen huomenna alkavaa lomaani ja sitä, että lähden ajelemaan kohti Kokkolaa, jonne on yllättävän pitkä matka ja se aika pitäisi saada kulutettua jotenkin. 

Keksin, että kyän hakemaas kirjastosta äänikirjan ja kuuntelen matkalla sitä. Sitten keksin, että äänikirjoja voi ladata myös omalle puhelimelleen ja kuunnella siitä. Omistan kyllä kannettavan cd-soittimen joten ei cd:t ole ongelma, mutta helpompaa tietty jos puhelimella voi kuunnella. Seuraavaksi sitten mietin, miten tälläinen äänikirja jutska onnistuu puhelimeen. Kyselen työkaverilta apua, hän tietää kaikesta kaiken tai ainakin paljon enemmän kuin meikäläinen nuori fiksu mies kun on. Ensin haetaan Storesta sovellus jolla sitä kuunnellaan. Ahaa, okey, siis mitä??

Katselen netistä kirjoja joita voisin haluta kuunnella, löydänkin sellaisen, eikä maksa paljoa. Joo, tuon haluan. Näytän työkaverille, että tässä olisi nyt kirja jonka haluan ladata puhelimeeni, mitä teen?? Hän katsoo löydöstäni ja sanoo: "Muuten hyvä, mutta tuo on E-kirja eli se pitää kyllä ihan lukea, ei sitä kukaan sulle lue." Nauran maha kipeänä, vajoan melkein pöydän alle nauraessani. Vai oliko se vaan häpeästä? Miten mä voin olla näin untama kaikesta tekniikasta, en osaa erottaa edes äänikirjaa e-kirjasta?? Toinen työkaveri sanoo: "Wilma lukee sulle sitä etupenkillä." Voi kun lukisikin, olisi se vaan kivaa. Vaan ei taida onnistua, Wilmalla kun on niin huono näkö. Päätän kuitenkin lainata kirjastosta perinteisen äänikirjan. Olen niitä ennenkin lainannut paljon. Pidän kuunnella niitä, esim lenkki sujuu oikein mukavasti kuunnellessa kirjaa. 

Auttaisko jos Wilmalla olisi lasit päässä??

Kotona alamme Ukkokullan kanssa tyhjentämään kämppää, tai olohuonetta, keittiötä ja eteistä. Huomenna alkavat tekemään sitä lattiaremonttia meillä, pakko saada lattia tyhjäksi. Myös eteisen kaappi pitää tyhjentää, koska joutuvat purkamaan kaapin saadakseen laminaatin myös sinne alle. Keräämme kengät kassiin, Ukkokulta on viemässä niitä parvekkeelle. Parahdan mihin sä viet niitä?? Parvekkeelle, vastaa Ukkokulta. Ei mun kenkiä ainakaan, vastaan. Miksei, ihmettelee toinen? Koska niille tulee siellä kylmä. Mutta eikös ne ole ulkokenkiä? Nehän viihtyy ulkona. Joo, hetken silloin tällöin, mutta 24/7, ei mun kengät ainakaan. Joten Ukkokullan kengät joutuvat parvekkeelle, mun sisälle. Nauran tätäkin taas maha kipenä, välillä ihmettelen omaa huumoriani. Tai sitä miten jaksankin nauraa Ukkokullan jutuille vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkin näin paljon. Huumori onkin yksi meidän yhteinen kantava voimamme, se on samanlaista ja omituista, ihan parasta!! 

Laittelen itselleni eväitä huomista varten, matka on pitkä ja nälkä ehtii tulla kerran jos toisenkin. Tosin autolla ajaessa ei nälkää tule ollenkaan niin kuin muuten tulisi. Kaipa se johtuu siitä, ettei sitä tee mitään, senkun vaan istuu ja kääntelee rattia kun käännös tulee. Mutta evästä on kuitenkin oltava, en viitsi moneen kertaan olla pysähtelemässä ja käymässä kahvilla tms, koska Wilman joutuu joka kerta jättämään yksin autoon ja hän raukka saa paniikkikohtauksen yksin jäädessään. Joten eväät on paras vaihtoehto. Ja koska kämppä on aikas tyhjä, voi mennä ajoissa nukkumaan. Ellei sitten halua istuksia tässä ja näpytellä konetta. En halua, joten valikoin nukkumisen.

Rautarouva

Torstai 3.11

Rakas tyttäreni on yön aikana saapunut Mammaa hauskuttamaan. Saankin hänestä seuraa sauvakävelylle aamupäivästä. Tosin en ymmärrä mikä järki ottaa sauvoja mukaan, kun ne lipsuvat koko aika, vaikka ottaa tassut pois ja on piikit näkyvillä. Nämä sauvat ovat ilmeisesti tehty käytettäväksi Espanjassa tai muualla missä ei ainakaan ole pakkasta, liukasta eikä lunta. Yritän muistaa tän seuraavan kerran, kun lähden lenkille. En kuitenkaan kauaa voi sauvoilla tepastella, kun sormeni ovat aivan umpijäässä, ei auttanut kunnon sormikkaatkaan. Tytär saikin sitten harjoitella loppumatkan  sauvakävelyä, lipsuvilla, auringon alle tarkoitetuilla keputtimmillani.

Kotiin tullessa iskee taas, arvatkaas mikä!! Ei tullut nyt pahoinvointia, vaan tuli ihan jäätävä ripuli. Ja arvaan ihan satavarmasti mistä se johtuu. Syyllinen on eilinen pahoinvointilääke, Primperan. On se nyt kumma, että tehdään pahoinvointilääke, jonka sivuoireena tulee ripuli. En kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää mikä ihmeen logiikka siinä oikein on. Onko tarkoitus potilaan puntaroida, kumman haluaa mieluimmin, pahan olon vai paskamaisen olon? Tuleeko se tavara alhaalta vai ylhäältä? Mahaa kouristi, istun vessassa. Ehdin selaamaan Hobby Hallin katalogin useampaan kertaan. Onneksi en tarvitse mitään, siellä istuessa olisi ehtinyt kyllä tehdä tilauksen jos toisenkin.

Olo menee aivan vetämättömäksi, en jaksa mitään muuta kuin raivota vessassa, kuinka mä vihaan tätä paskaa. Mä vihaan, mä vihaan, mä vihaan!!! On annettava periksi ja otettava jälleen tujumpi pilleri. Tiedän siitä tulevan tajuttomuus, mutta just nyt on kaikki parempaa kuin tämä. Eikä todellakaan mene kauan, kun se iskee. Nukun jälleen koko illan. En kykene mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Ja hassuinta tässä on se, että koen tästä huonoa omaatuntoa. Ei sovi olla heikko, pitäisi kai tamppaa mattoja ja pestä ikkunoita, tehdä kunnollinen suursiivous. Ja selvennän vielä, että tää on siis mun mielipide, ei todellakaan Ukkokullan. Hän tajuaa kyllä, itselläni on vielä tässä(kin) oppimisen paikka.

Perjantai 4.11

Tuli sitten nukuttua kellon ympäri, hupsista keikkaa. Olo onkin jälleen tosi pirteä, kummasti tuntuu siltä, että alkaa jälleen elämä voittamaan. Ja voitettavahan se on, on meinaan mentävä fyssarille käymään. En ole jaksanut edes laskea kuinka usein olen siellä jo käynyt, mutta edelleen on kädessä turvotusta ollut ja sitä tarvitsee availla joten käynnit jatkuu. Hyvä niin.

Jännä päivä muutenkin. Tänään minusta tehty juttu julkaistaan Ilta Sanomissa. Asemalla käyn hakemassa lehden kioskista, varmistan vielä, että juttu varmasti on lehdessä. On se, kääk!! Tuntuu niin hassulta nähdä itsensä lehdestä. Juttu oli mielestäni hyvin tehty, se oli just mun näköinen. Toisaalta ei varmaan kovin yllättävää, minuahan siinä oli haastateltu ja minä ne asiat olen sanonut. Laitan faceen myös kuvan lehdestä, käykäähän ostamassa omanne. Saan paljon positiivista palautetta, hämmennyn. Mähän olen vaan mä, en yhtään sen kummempaa. Rakas poikani laittaa myös viestiä, hyvä oli juttu ja kuvat, olen susta ylpeä. Itku meinaa tulla.

Naurattaa jutun otsikko, rautarouva. Varsinainen Thatcher, joo. Naurattaa myös ajatus, että nyt mää sitten makaan ihmisten ruokapöydällä. Mietitään vaikka maajussia joka ruokapöytänsä äärellä kastaa pullansiivua kahviinsa ja siinä vierellä se Aikku makaa kainalot paljaana. Tai insinööriherra, kiireellä juo latteansa ja samalla lukee viikonlopun IltaSanomia ja mitä hittoa, kuka voi kalju akka on? Hassua, mä saatan maata missä tahansa nyt, kodissa kun kodissa. Toivottavasti ei kauhian pahoja vointeja kelleen tule, olis se kamalaa saada tietää aiheuttaneensa jollekin huonovointisuutta. No, tää oli vitsi, mutta totta toinen puoli, naurattaa ajatus, että nyt mä olen ympäri Suomea.

Fyssarilta lähtiessä huomaan oloni vaativan suolaa. Eilinen totaali tyhjennys teki tehtävänsä, nyt kroppa vaatii suolaa. Käyn kaupassa ja heti silmiini osuu jotain mitä on pakko saada, mandariinia. Edellisillä kerroilla pahoinvoinnin loppuessa, on mieleni tehnyt parsakaalia ja salaattia. Nyt olen niitä koko aika syönyt ja nyt vesikielellä himoitsen mandariinia. Suolaista on myös saatava ja ostankin pähkinöitä. Ostan myös protskupatukan, kovasti kehutun Quest barin. En tosin yhtään tajua miksi näitä kehutaan, mun  mielestä kauheaa kuraa. Söin puolet ja loput lensi roskiin. Pähkinät sitten söin kyllä loppuun saakka. Pähkinät kun siinä hassuja, ettei niitä voi syödä sivistyneesti muutaman kerrallaan. Niitä pitää syödä kourallinen kerrallaan, suu täyteen, että on vaikeaa saada pureskeltua. Alkaa muuten tuntumaan siltä, että mulla on kumma halu tukehtua syömääni ruokaan. Pitäisikö olla huolissaan??

Iltapäivällä menen ”vertaiskahville”. Hänen miehensä ilme oli näkemisen arvoinen, tullessaan kotiin. Olihan ”kaljujen kokous” menossa. On niin mahtavaa saada jutella toisen samassa tilassa olevan kanssa,  hän tasan ymmärtää mistä puhut, mitä olet joutunut kokemaan, sillä hän on kokenut ja tuntenut ne ihan samat asiat itsekin. Näytän hänelle tissini, sen silikonisen. Kysyn haluaako nipistää nännistä? Nauramme, tää on parasta syöpähuumoria ja tälle asialle pitää pystyä myös nauramaan. Se kummasti puhdistaa, helpottaa ja keventää. Vaan liika asioiden vatvominen ja märehteminen, se ei ole hyvästä. Mutta välillä vertaisen kanssa kokemusten vaihto, se tekee hyvää. Ja olen myös muutamassa vertaistuki ryhmässä, ne ovat myös kullanarvoisia. Ei ole asiaa mitä et voisi kysyä ja aivan varmasti ei ole vaivaa mitä ei olisi joku toinenkin jo kokenut. Vertaistuki on ihan parasta!

Huomaan oloni olevan jälleen normaali jo siitä, että alkaa energiaa olla taas yllin kyllin. Koko aika tekisi mieli tehdä jotain, vaan ei ole kovin paljoa mitä tehdä. Siivota ei voi, tai ainakaan kannata, koska ensi viikolla meillä alkaa vihdoin remontti. Lattia laitetaan kuntoon, vastahan tässä ollaan oltu kolme kuukautta ilman lattiaa. Jospa se nyt vihdoin saatais tehtyä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. En jaksa tehdä kummempia, eväät huomiselle niin this day is done. 

Voihan Fingerpori

Maanantai 31.10

Lokakuu, mennyttä on kohta lokakuu ja tervetulleeksi toivotamme marraskuun, tuon kuukausista pahimman. Olen aina ajatellut marraskuun olevan kuukausista synkin, pimein ja kaiken ilon ja valon nielevä. Vaan tänä vuonna otan marraskuun ilolla vastaan, olenhan tämän kuukauden jälkeen taas yhtä askelta lähempänä aikaa, jolloin saan ajatella Simon olleen vaan ikävä ajatus ja muisto mielessäni. Annetaan palaa marraskuu, meitä ei mikään voita.

Herään yöllä neljä kertaa, vaatimattomasti, käyden vessassa jokaisena kertana. Vaan näkyykö se vaaàlla? Ei sitten millään muotoa, kaiken nesteen pidän itselläni minkä sinne olen saanut menemään.

Tähänkin päivään kuuluu pahoinvointipillerit, vaikka sitä ei ole ollutkaan, niin ehkäistään sen tuleminen. Kortisonia menee alenevin annoksin, se taas tuppaa tekemään keuhkoihin ikävää oloa, kuin siellä vettä olisi. Mutta nyt saa hölskyä, antaa tulla vaan tuvan täydeltä kaikkea, tää on vika kerta!! Maha tosiaan hölskyykin, tuntuu kuin mahani alkaisi leuan alta ja loppuisi housun kaulukseen, siinä välillä tuntuu oleva pelkkää höllyvää mahaa ja se ei ole paras tunne, ei todellakaan.

Pistän eilistä tavaraa kaupaksi, saankin kaksi hakijaa tälle päivälle ja pari pakettia kahvia, kyllä nyt kelpaa kahvia keitellä ja hakijoiden taas pipareita tehdä jouluksi. Itsehän en ole millään muotoa jouluihminen, taidan olla oikein antijouluinen. Tähänkin on omat syynsä, entisellä alallani, kun joulun valmistelut aloitettiin jo lokakuussa tilaten kinkkuja ja miettien rosolleja jne. Jouluruokia kun oli tehty ja maisteltu ja varsinkin  haisteltu, jo muutama kuukausi ennen joulua, ei siinä joulufiilistä enää paljon jouluun riittänyt. Vaan en minäkään jouluruokien päälle sylje, en todellakaan, mutta se joulun hypetys, se ei jaksa mua innostaa. Joululaulut kaupoissa lokakuussa, mä kärsin!!

Kuka näitä kaipaa??

Illalla menen ystäväni kanssa lenkille.  Tarkoituksenani oli mennä sauvakävelemään, vaan keuhkot olivatkin toista mieltä asiasta. Menen siis kävellen, hyvää terapiaa tämäkin, pääasia, että pääsen raikkaaseen ilmaan, vetämään sitä rutussa olevat keuhkoni täyteen. Ne meinaan tarvitsevat nyt raitista ilmaa ja sitä niille annetaan. Pyytäjälle annetaan vai miten se sananlasku menikään?

Tiistai 1.11

Jatkan viime yön samalla teemalla kuin edellisenkin, juosten vessassa. Niin kuin ei ihmisellä olisi muutakin tekemistä öisin vaan ei tunnu olevan. Toisaalta, koska olen kotona, ei kai ole niin väliä, miten yöni vietän. Tästä johtuen otankin ensimmäiset päiväuneni jo yhdeltätoista. Joo, menee ne päivät näinkin.

Tekis mieli lähteä lenkille tai salille tai siivota kaappeja (ei vaiskaan, niitä ei tee enää yhtään mieli siivota), vaan mitään en jaksa. Ja tänään se iskee, pahoinvointi. Iskee niin, ettei tarvitse kuvitellakaan menevänsä illalla oppimaan mitään valokuvauksesta. Tosin en mä siellä olisi mitään oppinut kuitenkaan, ei tällä ololla ja väsymyksellä voi eikä kykene ottamaan mitään vastaan. Ainoastaan kuvottavan olon, sen kroppa ottaa nyt vastaan ja kovasti ottaakin, vaikka kuinka yritän taistella vastaa. Vaan ei ole musta vastaan taistelijaksi, pakko antaa periksi. Kuvotus-Meikäläinen 1-0-

Annan periksi ja otan pahoinvointipillerin viiden aikaan. Seuraavaksi tajuan jotain kahdeksalta, kun tyttäreni soittaa. En kykene puhumaan, mumisen jotain puhelimeen, nyt ei mutsista ole paljoa apua. Puhelun lopuksi käännän kylkeä, ihan vaan hetken olen tässä vielä ja ummistan silmäni. En kauaa, hetken vaan.. Herään taas tunnin päästä, kääntääkseni kylkeä ja nukkuakseni aamuun saakka. Saatana, että on ihanaa voida pahoin. Sitähän on kuin pöllyssä, paremman luokan pilvessä. Kuka kaipaa jotain kannabista, kun on pahoinvointilääkkeetkin keksitty? Ja ihan laillisiakin vielä. 

Keskiviikko 2.11

Luitani särkee, lantiota, selkää, reisiä (miten mahdollista kun niiden päällä pelkkää pehmeyttä?), mutta ei kai se ihme ole, kun olet maannut kaksitoista tuntia paikallasi?? Tältäkö tuntuu sitten vanhempana, kun et pääse enää liikkeelle? Makaat sängyssä/sohvalla/mihin olet sattunut kaatumaan ja siinä sitten makaat kunnes joku sut tulee siitä siirtämään? Ei kovin häävi ajatus, jo yhden illan/yön makaamisesta olen näin kipeä. Miltä se tuntuukaan, kun teen sitä jatkuvasti? Ei hitto, kamala ajatus.

Olen aina sanonut, että tulen elämään 92-vuotiaaksi. Ukkokulta on luvannut elää 76-vuotiaaksi. Olen siis laskenut, että mulle jää 16-vuotta iloista leskenelämää elettäväksi. Ihan suunnitelmia en sinne saakka ole tehnyt, ellei lukuun oteta Espanjan aurinkoa ja veden liplatusta varpaille samalla kun joku hieroo öljyä sun selkään.. Ei ei ei, siis en ole tehnyt mitään suunnitelmia sinne saakka, mutta toivon tokikin viettäväni sen ajan muuten kuin sängyssä maaten.

Tänään ei voi voida pahoin, olen menossa teatteriin illasta, katsomaan Fingerporia. Ehkäisen pahoinvointia menemällä sauvakävelylle, ottamaan tuota raikasta, talvista ilmaa taas ne rutussa olevat keuhkoni täyteen. Tänään meinaan satoi ensi lumi, tuo ihana valkoisuus, valon tuoja meille pimeästä kärsiville. Ja ihan sen kunniaksi otan sauvat mukaani lenkille. onhan niitäkin hyvä ulkoiluttaa aina välillä. Parempi olisi ulkoiluttaa silloin kun ei ole lunta ja liukkautta, mutta haasteet on tehty voitettavaksi, se on mottoni!!

On siinä lunta kun tarkasti katsoo :-)

Saan raitista ilmaa, mutta saan samalla heikotusta ja pyörrytystä. Sohva kutsuu, kuuleeko Aikku? Kyllä kuulee, täältä tullaan ja siellä myös pysytään iltaan saakka kunnes on aika lähteä nauramaan itsensä kipeäksi. Fingerporilla on sellainen kumma vaikutus muhun, iskee mun huumorin ytimeen ja lujaa. 

Olemme sopineet siskoni kanssa kahvitreffit ennen teatteriin menoa. Junassa istuessani kuuntelen kuulen kanssa matkustaja miehen puhelinkeskustelun tai siis hänen osuutensa keskustelusta. Hän puhui ilmeisesti lääkärin tai hoitajan kanssa ja kyseessä olivat hänen erilaiset allergiansa. En tiedä miksi, mutta keskustelu kuulosti mun korvissa kovin rauhoittavalta, mulle siis. Oli jotensakin maadottavaa kuunnella toisen peruna ja selleri allergioistaan, puhumattakaan heinästä tai koivusta tai muusta pölystä. Tuntui niin kivalta, hänen puolestaan, että hänen ongelmansa olivat allergia. Ei ollut sydänvikaa tai verenpainetta tai diabetesta, syövästä puhumattakaan. En sano, että olisin ollut hänelle kateellinen, sillä en todella ollut. Oli vaan kivaa kuulla, että joillakin murheet ovat tuota luokkaa. Ja en vähättele hänen allergioitaan, ne vasta ikäviä osaavatkin olla. Välillä on hyvä pysähtyä kuuntelemaan vaikka keskustelu ei olisi sulle tarkoitettu. 

Ei mulla käy, ruttusukka on ikävä kengässä :-)

Tapaamme siskoni kanssa vanhassa tutussa paikassamme, Sokoksen kahvilassa. Päivitämme kuulumisia, mulle nyt ei ihmeitä kuulu, vähän kuvotusta ja oksetusta, mutta siitäkin riittää puhetta. Kerron miettineeni aikalisän ottoa, taas kerran. Siis olen taas miettinyt, en sitä vielä ottanut. Jospa mun kroppani ja mieleni oikeasti tarvitsee nyt lepoa ja rauhaa, aikaa saada tää kokemus taputeltua ja käydä tää rauhassa läpi, ilman mitään kiirettä mihinkään. Mihinkäs mulla edes olisi kiire??

Sehän tässä kai suurin ongelma onkin, että mulla on kiire joka paikkaan ja kaikkialle. Mä en osaa rauhoittua, mä en osaa antaa aikaa itselleni. Mä en taida tietää edes mitä se tarkoittaa, pitäisi kai lukea wikipediasta tai jostain. Olen mestari toitottamaan sitä toisille, mutta omalla kohdalla, no way!! Sen verran kuitenkin asiaa mietin, että kropalle on annettava nyt hengähdystauko kunnon treeneistä. Antaa nyt elimistön hetken levähtää ennen kuin aletaan paukuttaa rautaa taas kunnolla. Joo, sen mä päätän tehdä, huh, olipas huojentava mietintä. 

Kahvin jälkeen menemme teatteriin. Kyseessä oli teatteri Kultsan esitys Strippiklubi Fingerpori. Siinä esitettiin 150 klassista Fingerpori strippiä ja niitä sai todellakin nauraa. Monet olivat itselleni tuttuja, mutta se ei niiden hauskuutta yhtään vähentänyt. Teatteri toimii väestönsuoja tiloissa ja olivatkin ihanan pieni ja intiimi paikka. 

Kannattaa käydä tutustumassa kyseiseen teatteriin. Kyseinen näytös on jo mennyttä, mutta varmasti jotain yhtä hyvää siellä on jatkossakin tarjolla. Ja meidän työtiimimme jäsen on näyttelemässä ja laulamassa, aivan huikeaa osaamista. Niin nautin katsomiesta ja kuuntelusta ja olin todella iloinen, että jaksoin lähteä vaikka olo ei paras ollutkaan tänä päivänä. 

Näytöksen lopulla iskee taas kuvotus. Tekisi mieli iskeä takaisin, vaan en tiedä miten sen tekisin. Kotiin mennessä iski vielä jäätävä närästys, tuntui että ruokatorvi palaa kuin juhannuskokko. Kotiin pääsen ja arvatkaa mitä, sohva kutsui mua taas. Ja kuten tiedätte, hänen kutsuunsa on vastattava, myöntävästi!!

Älä tule pahoinvointi, tule hyvä vointi (ja lehtijuttua)

Tähän alkuun kerron, että tänään 4.11 (perjantaina ilmestyi ja on vielä viikonlopun myynnissä eli ehtii hakemaan ja lukemaan jos kiinnostaa) oli juttua meikäläisestä Ilta Sanomissa. Kerron lisää, kunhan ehdin ”oikealle” päivälle. Mutta nyt taas jatketaan siitä, mihin viimeks jäätiin eli lauantaille..

Lauantai 29.10

Yöunet eivät olleet ihan niin pitkät kuin olisi voinut toivoa. Vaan mitä sitä voi odottaa, kun edellisenä iltana on nukkunut koomassa neljä tuntia ja siihen päälle yöunet. Nousen kuudelta, Wilma nousee vasta kahdeksalta, joten saan olla rauhassa kahvini ja blogini äärellä muutaman tunnin. Yöllä en herännyt pahoinvointiin, ilmeisesti se lääke vaikutti vielä yölläkin. Turvotus on taas jäätävää, paino nousi tällä kertaa vain 3,3kg eli vähän vähemmän kuin aiemmin. Mutta eiköhän se taas lähde pois kun ehtii..

Näillä kuvilla ei ole tarkoitus pelotella lapsia!!

En jaksa lähteä ulos sen enempää, mitä Wilman kanssa tarvitsee käydä. Ukkokulta saa käydä kaupassa ja hoitaa eväät mulle. Ja hän kilttinä Ukkokultana tuo sitä mitä pyydän. Evästä jolla ei ainakaan turvotuksia pois saada, cookies-keksiä ja jäätelöä. Nyt tekee sen verran mieli herkutella, olenhan mä oikeasti ansainnut tämän. Johan lekurikin sanoi, että tulee paino nousemaan. Ja koska on paha olo, pitää sitä jollain lailla helpottaa. Vaikka ei edes ole pahaa oloa, mutta näillä eväillä se saadaan viimeistään hankittua. Olen mestari keksimään itselleni selityksiä miksi saan vedellä herkkua herkun perään ja sen jälkeen itkeä kuinka ei turvotukset lähde ja maha kasvaa jne jne. Mullahan on tähän hyvä syy ja sitä käytän loppuun saakka. Vaan lupaan ja vannon, että tähän tää sitten jää. Ei enää selityksiä, ei tiputuksia, ei turvotuksia, ei turhia mässäilyjä. Mutta vasta huomenna, ajatellaan sitä sitten huomenna, ei tänään koska tänään nautitaan cookies kekseistä. Olen aina sanonut, että jos joskus kuolen tukehtuen noihin kekseihin, kuolen onnellisena. Huolestuttavaa, eikö??

Jottei eväät olisi pelkkää jäätelöä ja keksiä, syön välillä terveellisesti, marjoja. Tosin sinne saattoi eksyä mukaan hiukan soijavaniljakastiketta, mutta mitäpä tuosta. Marjat ovat ainakin terveellisiä, yksin tai kastikkeella syötynä. 

Päivä menee sohvalla maaten, katsomme (syönnin) välissä tölsää, tällä kertaa vuorossa on Netflix-sarja nimeltä Fall, jota olemme aiemminkin seuranneet. Nyt siihen oli tullut lisää jaksoja, joita piti katsella pois. Välissä joutui ottamaan päikkärit, ei tuntunut riittävän eilisen illan ja yön unet. Pahoinvointi loistaa poissaolollaan, lieneekö syynä hyvä ruokavalio vai mikä, mutta sitä en kaipaa yhtään. Olen ennenkin sanonut ja toistan jälleen itseäni, kaiken muun siedän, vaan en pahoinvointia. Se on vaivoista kamalin, vaikka hammassärynkin ottaisin mieluimmin. Tai jos sen saisin, niin mieli ehkä muuttuisi, mutta tällä hetkellä olen aivan hiton iloinen, ettei mulla ole kumpaakaan vaivaa. 

Ja tämä kaikki onneksi kestää niin vähän aikaa, ettei ehdi edes tottua. Muistan aina ajan, kun särki aina olkapäitä ja käsiä, hermosärkyä, sitä kesti vuosia. Särky oli sulle normaali olotila ja kun sitä ei ollut ihmettelin mikä mua vaivaa, kunnes tajusin ettei särje mikään paikka. Särkyynkin tottuu, valitettavasti. Mutta pahoinvointiin, siihen ei kukaan voi tottua. Ja tässä vaiheessa mietin kaikkia raskaana olevia naisia jotka siitä kärsivät. Ja tietenkin kaikkia jotka pahoinvoinnista kärsii, mä olen teidän henkisenä tukenanne. Mä tiedän mitä joudutte kärsimään, valitettavasti.

Sunnuntai 30.10

Termostaattini on sekaisin. Olen kekäleenä ilman hikoilua. En saa nukuttua tässä lämmössäni ja heräänkin kahdelta yöllä. Pyörin sängyssä kuin väkkärä ja aikani siinä pyöriessä annan periksi ja menen sohvalle. Katson kelloa vielä neljältäkin, eli ainakin kaksi tuntia tuli valvottua. Ehtii siinä miettiä asiaa, jos toistakin. Mitä mietin? Ei mitään aavistuskaan, varmaan seuraavan treenin kulkua.

Eilen sain kuulla, että täällä meilläpäin pelataan tänään laadukasta kiekkoa. Sitähän pitää tietenkin mennä katsomaan. Vaikka yön olen puoliksi valvonut, ei auta, jääkiekko mennään katsomaan. Onhan kyseessä 9-vuotiaat kundit jotka pelaavat tosissaan siitä, kuka niitä maaleja tekee ja kellä on suurin sämpylä eväänä pelien jälkeen. No ei vaan, en mä tiedä enää minkälaisia ajatuksia yhdeksän vuotiailla jääkiekkokundeilla on, vaan olen mäkin seissyt/istunut/katsonut useampia tunteja ja pelejä aikoinaan, kun kundini pelasi kiekkoa vuosia. Kiekon peluu on aina mukavaa katsottavaa ja tänään menen katsomaan tyttäreni kummitädin pojan peliä ja samalla näen hänen Mummaansa/ Mummoa/ Isoäitiä? Hei M, kuinka sua kuuluu nimittää?

Tapaaminen oli lämminhenkinen, miksipä ei olisi, olemmehan olleet samaa sukua joskus ja yhteinen nimikin meitä yhdistää. On vaan jotensakin hienoa tavata ihmisiä menneisyydestä, sellaisen 20 vuoden takaa. Ja on kuin aikaa ei olisi tässä välissä ollutkaan, ei meistä kummastakaan voisi sanoa, että on mennyt kaksikymmentä vuotta. Ainoa mikä olisi ehkä muuttunut, oli vaatteidemme koko ja malli. Ehkä joskus on ollut pienempää vaatetta päällä ja varsinkin erinäköistä. Tää muoti, kun menee niin nopeaa vauhtia eteenpäin. Hah hah, niin kuin mä muodista mitään ymmärtäisin.

Katsomme peliä, maaleja tulee kotijoukkueelle ja vastustajalle tasaisesti. Niin tasaisesti etten lopputuloksesta tiedä, mutta tällä kertaa seura oli tärkeintä. Ja kävimme vilun tullessa teellä/kahvilla kahvilassa. Halleilla kun on yllättävän kylmä, ellet satu istumaan Hartwall-areenalla. Oli tosi mukavaa nähdä ja päivittää kuulumisia. Odotan seuraavaa kertaa, ehkä vierasjoukkue ei saanut vielä tarpeeksi köniinsä vaan haluaa tulla ottamaan uusintaottelun, silloin olen jälleen paikalla.

Saan Ukkokullan innostumaan kaappien siivouksesata. Mikähän ihmeen into mulla on kaappeja siivota? Niin kuin ne romut siellä häiritsisi? Vaan kun ne häiritsee ja ne on nyt saatava siivottua. Teemme erilaisia pinoja, roskiin, Uffiin, kirpputorille, kaatopaikalle. Mietin mitä joistakin tavaroista voi pyytää vai voiko mitään. Päätän laittaa menemään taas kahvipaketin hinnalla, näin pääsemme eroon turhista tavaroista ja samalla saamme kahvia, jos saamme. Varmaahan se ei tietty ole, mutta kokeillaan.

Illalla menen ystäväni kanssa kävelylle. Pahoinvointi on edelleen kadoksissa enkä ole paljoa perään huudellut. Nautin tästä, hyvästä vaikkakin väsyneestä olosta. Mutta kävelylle meinaan jaksaa lähteä, vaikka keuhkoja ahdistaakin. Ja ahdistaa niitä sen verran koko matkalla, että tuntuvat tulevan rinnasta ulos. Pysytte nyt siellä missä teidän paikkanne on, ei yritetä muuttaa muualle. Riittää, että olen jo ilman tissiä, keuhkoni haluan pitää paikallansa. Saamme lenkin tehtyä ja taas voi hyvillä mielin mennä sohvalle makaamaan. Meistä taitaa taas tulla parhaat kaverit sohvan kanssa, minä ja sohva, vain minä ja hän!

Hyvää Simonpäivää

Torstai 27.10

Tämä aamu alkaa jälleen labralla. Tämäkin riesa on onneksi kohta ohitse, jos tänään kaikki verenkuvassa hyvin, pääsen huomenna tiputukseen. Onhan huomenna Simon nimipäivä ja jotensakin kunniakas loppu meidän yhteiselle matkallamme, ainakin sytostaattien osalta. Vielähän on tulossa säteet, mutta ne mä miellän jotensakin helpommaksi, ikään kuin varmistukseksi Simon lähdölle. Vielä en edes ajattele koko asiaa, niiden alkuun on vielä monta viikko aikaa ja sitä ehtii murehtia sitten, kun niiden aika on. Olen oppinut tässä matkani varrella ajattelemaan kuin Scarlett O´Hara Tuulen Viemistä. ”Ajattelen tätä kaikkea huomenna. Silloin jaksan paremmin. Onhan huomenna taas uusi päivä.” Tää on ollut hyvä tapa Simon kanssa, ei turhaa murehtimista vaan otetaan päivä kerrallaan. Sitä kun ei voi enempää elää, kuin päivä kerrallaan. Ja jos useampia elettäis kerrallaan, niin johan täältä nopeasti lähdettäisiin. Ja sitä ei mulla ainakaan ole aikomustaan tehdä, lähteä vielä siis minnekään.

Labraan mun piti kuitenkin mennä ja meninkin. Se fiilis, kun tiedän ettei sinne tarvi mennä taas kolmen viikon päästä, ei jännittämistä tuleeko soittoa etten pääsekään tiputukseen huonojen veriarvojen takia ja kaikki siirtyy eteenpäin. Vaikka tosiasiassa on ainoastaan yhden kerran käynyt mielessä, että soitto tulisi. Mulla kun on veriarvot olleet koko aika niin hyvät ja tuskin ne tälläkään kertaa huonot olisi.

Labran jälkeen mä menen taas fyssarille. Tulee puhetta influenssarokotteesta, milloin se pitäisi ottaa. Pitäisi ottaa?? En ole kyseistä rokotetta ottanut koskaan, enkä meinannut ottaa nytkään. Vaan kummasti mieleni muuttui, kun kuulin, että influenssa saattaisi olla kohtalokas, koska valkosolut pysyvät matalalla vielä pitkään ja siten olen herkkä saamaan mitä vaan. Olisi aika ironista selvitä syövästä ja sitten influenssa veisi mennessään. Ei helvetissä sentään, oli sen verran hyvä myyntipuhe, että ostin tuon tuotteen. Rokote on haettava, mutta koska olen juurikin huomenna menossa tiputukseen, niin seuraava mahdollinen aika on kolmen viikon päästä, kun valkosolut ovat vähänkään korkeammalla. No, mietitään sitä sitten taas myöhemmin, kun sen aika on. 

Ei tullut soittoa iltapäivällä eli huominen tiputus on melkeinpä pässin lihaa. En malttaisi odottaa tätä vikaa kertaa ja toisaalta on taas jo valmiiksi paskan maku suussa ja oksettaa jo valmiiksi. Jos tätä olisi ollut enemmän kuin tämän kuusi kertaa, en tiedä miten olisin jaksanut. Toisaalta, sitä oli asennoitunut siihen, että niitä on kuusi eikä enempää ja jos olisin tiennyt jo alusta saakka niitä olevan vaikka kymmenen, olisi sitä suhtautunut asiaan sen mukaan. Mutta huomenna on vika kerta ja siitä mä jaksan riemuita ja iloita, tää on vaan niin mieletöntä!! Tää on ohi ihan kohta, tajunnan räjäyttävää!!

Töiden jälkeen menen vielä tekemään vikat salit tälle viikolle. Tiedän jo nyt, etten kykene viikonloppuna enkä vielä ensi viikollakaan juurikaan mihinkään, joten otetaan ilo irti vielä tänä päivänä, kun siihen on mahdollisuus. Teen selälle ja rinnalle saman treenin mitä teimme valkun kanssa viimeksi yhdessä. Se niin osui ja uppos viimekerralla ja sen se tekee myös tänään. Mulla selkä hermottuu tosi hyvin, sitä oiken särkee illalla treenin jälkeen. Ottaa osumaa siis oikein kunnolla, jospa se siitä vaikka joskus vielä levenisi ja kasvaisi. Rinnan kanssa on jo vähän haasteellisempaa, tehtäessä ei niinkään tunnu, mutta jälkikäteen on hellänä joten tiedän senkin saaneen osumansa. Hyvä treeni siis taas tehtynä. Salilla ei mennyt kauaa, vaan ei siellä ole tarvettakaan nyhertää tunti kausia. Kun tekee intensiivisesti ja ajatuksella se menee sutjakkaasti. Ei turhi taukoja eikä facen päivityksiä eikä kuvien ottoja. Keskityn vaan tekemiseen, niin ei turhaan haaskaannu aikaa mitä mulla on kyllä ihan tarpeeksi tuhlattavaksi. 

Illalla lapseni, kundi, käy vaihtamassa meille talvirenkaat. Ensi viikolla sitä lunta sitten pitäisi alkaa tiputtelemaan ja vaikka ei tulisikaan, niin olen lähdössä Kokkolaan lomallani ja sinne ei uskalla lähteä liukastelamaan kesärenkailla. Matkalla saattaa olla säätä, jos toistakin ja mielelläni pääsisin ehjänä perille. Kundi ja miniä toivottelevat tsempit huomiselle ja kyselevät miten juhlitaan viimeistä sytostaattia. Vielä ei lukkoon lyöty, mutta vaikka leffaan meno tai syömässä käynti tai vaikka molemmat kuulosta kivalta. Sitten myöhemmin menemme Ukkokullan kanssa viettämään niitä pyjamabileitä hotelliin, kunhan saisin aikaiseksi varata sen huoneen. Olen nykyään niin saamaton ja aloitekyvytön, että meinaa kaikki jäädä tekemättä. Johtuu ehkä näistä sytoaivoista..

Perjantai 28.10

Simon päivä, vika sytostaattitiputus ja mua alkaa jo valmiiksi itkettää. Tää on tunteellista, mutta samalla niin hiton helpottavaa ja puhdistavaa. Mä tiedän, että nämä käynnit oli tässä, ei enää koskaan uudestaan ja tulihan koettua tämäkin jne. Yhtä kokemusta rikkaampana saan jatkaa matkaani, vaikka tietenkin olisin voinut jättää tämänkin kokemuksen kokematta, mutta aina ei kysellä mielipiteitäsi, kuten ei multakaan tällä kertaa. 

Ystäväni lähtee jälleen mukaani. Meillä on sovittu treffit syöpiksen kahvilaan, mennään siitä sitten osastolla yhdessä. Paitsi, että myöhästyn junasta. Ehdin painamaan oven nappulaa, vaan en niin, että olisin vielä kyytiin ehtinyt. Hyvinpä alkoi päivä, tää ei saa tietää huonoa!! Menen seuraavaksi lähtevällä junalla, vaikka tiedän etten tule sillä ehtimään ajoissa, mutta mentävä on. En todella jätä menemättä. Matkalla yritän soittaa hoitajalle, vaan en saa häntä kiinni. Laskeskelen, etten kovin paljoa myöhästy, muutaman minuutin, se tuskin maata kaataa. Ja meitä istuu siellä kolme potilasta ja kaikille ei saa samaan aikaan laitettua tippaa, joten ei hätää. Paniikki pois.

Ehdin perille, saan tippani ja voin aloittaa ”viimeisestä matkastani nauttimisen”. Paitsi, että tässä ei ole mitään nautittavaa, oksettaa ja tulee paha olo. Toisen/punaisen myrkyn tippuessa tulee käteen jälleen kylmyys, sormet ja käsivarsi ihan kylmänä. Ystäväni tekee mulla kumihanskasta lämpöpussin ja sen verran lämpimän tekeekin, että käsi punoittaa kauan jälkikäteenkin. Ei haittaa, nyt ei haittaa yhtään mikään!!

Tiputuksessa istuessani saan soiton, soittavat sieltä työpaikasta jota hain. Naurattaa ja hymyilyttää, saan varmasti tiedon että olen saanut paikan. WTF?? Kuulinko oikein?? En saanutkaan sitä paikkaa??!! Meinasin tipahtaa sängystäni, mitä tää oikein meinaa? Sehän oli jo melkein mulle sovittu, ainakin mun mielestäni!! Sanoi, että olin ollut vahva hakija (en ilmoittanut penkki tai kyykkytulostani), olivat pitäneet minusta ja olisivat halukkaita saamaan minut sijaiseksi, jos pidempi aikainen sijaisuus olisi tarjolla ja se minulle kelpaisi. Heillä oli hakija, jolla oli työkokemusta 10v alalta ja sellaista ei voi sivuuttaa. Ymmärrän hyvin, itselläni ei sitä ollut ja siinäpä syy, luultavasti. En usko hetkeäkään, että tukattomuus olisi ollut syynä siihen, etten paikkaa saanut. Niin pikkusieluisia tuskin olivat, eivätkä olleetkaan.

Sain myös toisen puhelun, syöpiksen omahoitajani soitti. Vastasin, että Aikku täällä toisessa huoneessa moikka, käveleppä vaan reippaasti tänne jos asiaa on, ei tarvi puhua seinän takana puhelimessa. Olin junassa soittanut hänelle ja nyt hän alkoi soittaa puheluita takaisin. Kyllä meitä nauratti.

Niin saimme tämänkin tiputuksen ohitse. Halasimme omahoitajani kanssa, toivoimme ettei nähtäisi samoissa merkeissä enää. Se oli helppo sanoa, toivottavasti ei koskaan enää. Ja toivottavasti itseni ei tarvitse olla koskaan kenenkään tukena siellä ollessaan. Ei sillä ettenkö lähtisi jos joku tarvitsisi, vaan toivon ettei kukaan ole siinä tilanteessa että sinne joutuisi. Uskokaan vaan, se on paikka jonne ei kukaan halua.

Lähdemme ajelemaan kotia kohti. Käyn apteekissa matkalla ostamassa astetta vahvempaa pahoinvointilääkettä, sillä pitäisi lähteä pahoinvointi. Otan kokonaisen pillerin, koska on niin pieni etten saa sitä puolitettua mitenkään. Saas nähdä miten pahoinvointi tähän reagoi. Matkalla taidan muutaman kerran sanoa ääneen ihmetykseni, etten saanutkaan työpaikkaa jota hain. Ystäväni uhkaa jättää mut matkan varrelle, jos toistan samaa vielä moneen kertaan. Lupaan olla hiljaa, hiljaa mielessäni asiaa pohdin. En saanut paikkaa en, mutta mua varten on luvassa sitten jotain muuta. Ei kiirehditä, toivutaan nyt tästä syövästä ensin ja mietitään sitten taas työkuvioita uudestaan. Vaan en saanut sitä paikkaa, wtf??

Käymme hakemassa ruokaa meille nepalilaisesta ravintolasta, nyt on nälkä ja se ei ole hyvä asia pahoinvoinnin kannalta. Jaksan syödä annoksestani puolet. Ystäväni lähtee ajelemaan kotia kohti ja minä vien Wilman ulos. Kotiin tullessani päätän hiukan levähtää sohvalla. Hetki siinä sitten meneekin, olen meinaan neljä tuntia aivan koomassa. Herään Ukkokullan kotiin tuloon, nukahdan uudestaan. Hän käy kaupassa ja herään jälleen. Syön ruoan mitä jäi ja menen sänkyyn. Nukun aamuun saakka. Oli aikamoinen paukku, toi pahoinvointilääke. Ei ehtinyt tulla mitään vointeja, kun nukuin koko aika. Jos teillä on univaikeuksia, niin täältä saatte apua. Pillereitä on vielä jäljellä ja varmaan jääkin. Joten yhteyttä vaan allekirjoittaneeseen, jos tarvitsette itsellenne tai puolisolle nuijanukutusta. Ja tuskin vaivaa krapulakaan sitä ottaessa, hyvä juttu näin pikkujouluaikaan.