Synttäriä ja hyvää seuraa

Tiistai 4.10

Hyvää syntymäpäivää Aikkuseni. Kiitos kiitos, taas sitä vanhennuttiin vuodella, missään ei vaan meinaa tuntua. Jos ei lasketa mukaan silmäryppyjä joita olen huomannut ilmestyneen jopa minunkin naamalleni. Johtuiskohan ne kuitenkin näistä hoidoista eikä vanhenemisesta? Tiedä tuosta, mutta ei kai ne ainakaan pahemmin mua rumenna, ei tässä naamassa enää muutamat rypyt tunnu missään.

Tänään lähdemme työporukalla Tallinnaan kehityspäiville vai oliko ne koulutuspäivät? No, huomenna nähdään, ollaanko sitä kehitytty vai työttömiä, molemmat vaihtoehdot ovat yhtä mahdollisia. Meillä on treffit satamassa jo 7,15 eli aikaisin saa lähteä. Tai oikeastaan ihan samaan aikaan kuin menisin töihinkin, ei muutosta siihen mitenkään. 

Saan soiton rakkaalta tyttäreltäni, hän laulaa mulle onnittelulaulun. Itsehän aina rääkkään pikkusiskoani hänen syntymäpäivänään, soitan ja laulan, joka ikinen vuosi. Hän varmaan kauhulla aina odottaa synttäreitään, taas se sisko sieltä soittelee ja on vähän kuin pakko hänen ”lauluaan” rääkymistä kuunnella, vaan ei auta, olenhan mä hänen siskonsa ja iso sellainen joten mun etuoikeus on rääkätä häntä. Edes kerran vuodessa näin aikuisena. Mutta rakkaan tyttäreni laulu ei ole rääkkäystä korvilleni vaan sulosointua jota mamma jaksaa kyllä kuunnella. Hän sanoo lahjani olevan sähköpostissani ja sinne kun kurkkaan, niin huomaan saaneeni häneltä suolahoidon. Ihana lahja, sinne menen todella mielelläni. Saa huonosti voivat keuhkoni kyytiä, hyvää sellaista. 

Laivalla viemme tavaramme kokoontumistiloihin ja sen jälkeen menemme aamiaiselle seisovaan pöytään. Miten sitä voikin aina seisovissa pöydissä olla kuin lapsi joululahjakasan vieressä, ihan yhtä innoissaan kuin ei olisi koskaan saanut ruokaa tai ainakaan tarpeeksi sitä. Meikäläinen menee ainakin ihan sekaisin aina siellä, tekisi mieli ottaa ihan jokaista asiaa lautaset täyteen vaikka tietää ettei kaikkea jaksa syödä tai ei ainakaan pitäisi syödä, koska oma maha ei vaan siedä kaikkea. Varsinkaan sellaista missä on maitoa eikä oikein viljaakaan. Mutta ajattelenko mä sellaisia niissä notkuvien pöytien ääressä? Tai ajattelenko mä ystäviäni jotka joutuvat mun seurassa olemaan koko päivän? Valitettavasti en ajattele, vaan itsekkäästi vedän ihan sitä mitä mieli tekee ja just nyt sen tuntuu tekevän mieli vähän kaikkea. No, mietitään sitä laihdutusta ja painon hallintaa sitten taas näiden hoitojen jälkeen, nythän se ei ole oikeastaan edes sallittua. Maalaisjärjen käyttö on varmasti nytkin sallittua, mutta se taisi jäädä kotiin. Voi voi..

Aamiaisen jälkeen käymme kaupassa ostoksilla, itse ostan lakupusseja, en itselleni vaan työkavereille tarjottavaksi. Onhan ne mun syndet, jos satuitte jo unohtamaan. Kaupan jälkeen meillä alkoi koulutusosio, jolloin työkaveri saivat mussuttaa lakusia, samalla kun itse röyhtäilin aamiaisen jälkihöyryjä. Laivan tullessa satamaan lähdimme Tallink Spahan, jossa meille oli huoneet ja kokoustilat varattu. 

Ystävälleni mustapaholainen niminen paukku :-)

Ensin tavarat huoneeseen, sitten pientä lepoa sängyllä ja sen jälkeen jatkui kokoustelut/koulutukset/kehitykset eli KKK. Sen loputtua mitäs muutakaan ohjelmassa kuin ruokailua. Huh huh, taas tuli syötyä vatsansa pinkeeksi. On se vaan, kumma kun se ruoka maistuu niin hyvälle, kun se on toisen tekemää ja jossain muualla syötyä kuin kotona tai töissä tai junassa muovirasiasta. Eikä taaskaan tullut mieleenikään miettiä vatsaani ja sen hyvinvointia tai ainakaan ihanaa ystävääni samassa huoneessa, voi ei, olin täysin itsekäs ja söin mitä teki mieli ja uskokaa tai älkää niin mieli teki, ihan kaikkea ja kaikenlaista. Kuinkas muutenkaan.

Työkaverit kiittelivät tarjoiltaviani, olihan synttärini. Yksi ihanuus sanoi, että on Aikku mahtavat synttärit kehittänyt meille kaikille, vaikka ikää tuli vasta 49v. Millaiset juhlat mahtaakaan olla tulossa vuoden päästä? Olen laittanut almanakkaan päivän jo ylös, Aikku 50v ja otan siihen viikon loman. Hih hih, saapas nähdä, millaiset bileet sitä ensi vuonna on. Oli mitä oli, mutta hengissä niitä ollaan juhlimassa, sehän on selvää. Ja juhlimisesta puheen ollen, meillä oli Ukko-kullan kanssa tänään kolmevuotis kihlajaispäivä. Yksi vuotis päivänä olin juhlistamassa kyseistä päivää treenaamalla Pasin kanssa, viime vuonna treenasin Juhan kanssa ja tänään juhlitaan sitten vähän isommalla porukalla. Jos sitä joskus pääsis juhlimaan Ukkokullan kanssa. Toisaalta, itsehän kihlajaispäivämme on valinnut, olihan hänelle sitten yksi päivä vähemmän muistettavaa, kun yhdisti mun synttärit ja kihlauksen. Aika kultainen mun Ukkokulta. 

Tässä vasta alkupalaa, ihan saletisti lisää tuli haettua. :-)

Ruokailun jälkeen lähdimme tallustelemaan Tallinnan keskustaan, katselemaan kauppoja mitä ne oli mahtaneet syödä. Itselläni ei ollut mitään tarvetta oikein yhtään millekään, katselu on aina kivaa ja olihan sitä nähtävää tälläkin kertaa. Kuten kenkiä, mitä erikoisempia kenkiä hyllyt täynnä, ihan piti kuvata niitä ihmeellisyyksiä. Tai lompakkoa joka maksaa 150€ vaan sen takia, että siinä roikkuu killutin, jossa on kirjaimet MK. Hei oikeesti, en todellakaan ostaisi moista, ellei se nolla tippuisi pois siitä hinnasta. Vaan mä en olekkaan elegantti nainen vaan pipo päässä liikkuva resupekka joka ei tiedä eikä edes välitä tietää mitään muodista. Mulle sopii hyvin punainen takki, ruskeat housut, vaaleanpunaiset kengät ja oranssit säärystimet jos sellaiset sattuisi olemaan. Kaiken kruunaisi varmaan maksanruskea baskeri. Tai jotain muuta yhtä kamalaa sekamelksaa, pääasia että on hyvät päällä ja ei maksa liikaa.

Olisikohan nää mun tyyliset? Salille mennessä voisin laittaa jalkaani? :-)

Kauppojen jälkeen menimme yksille viineille tai siidereille tai limulle kuten minä. Minähän kun en oikeastaan juo alkomahoolia normaalistikaan ja Simon kanssa en sitäkään vähää niin cokis sopi oikein hyvin ja senkin minulle tarjosi ihana työkaverini. Mulla on sitten aivan ihana työkavereita, jos ette ole sitä vielä tienneet, niin kerron sen nyt.

Tämän jälkeen lähdimme takaisin hotellille, sillä olimme sopineet toisten kanssa, heidän jotka olivat jääneet uimaan altaalle, että tavataan aulassa puoli seiskalta ja lähdemme yhdessä syömään. No, me olimme siellä siihen aikaan ja mitä kävikään. Pulikoiminen olikin niin hauskaa, ettei ruoka maistunutkaan vaan he jatkoivat uintiaan ja me lähdimme takaisin kaupungille syömään. Saimme sentään mukaamme entisen pomomme. Menimme idylliseen ihanaan Italialaiseen ravintolaan syömään, nimeltään Restoran Controvento. Tätä voin suositella kaikille, oli kiva paikka. Jos jotain negatiivista voi sanoa, niin se oli se, että ravintolan alakerrassa poltettiin takkaa, joka savutti niin, että yläkerrassa missä me istuimme, tuntui se savu kurkussa saakka. Aamullakin vielä haisivat vaatteet kuin olisimme olleet nuotin äärellä makkaraa paistamassa.

Ruokalistalla oli pastaa, risottoa, lihaa, kanaa, kalaa, ihan kuten normaalistikin on. Ainoa ettei siitä meinannut ymmärtää mitään, joten itse päädyin ottamaan tryffelirisoton. Oli muuten aivan juukelin hyvää, vaikka olisi sitä herkkua voinut olla enemmänkin. On tainnut vatsa kummasti venyä kaikesta ruokailusta, ettei mikään enää meinaa riittää. Hassua oli se, että yksi meistä tilasi kalaa ja saikin sellaisen, meinaan kokonaisen kalan. Ja toinen ihanuus, hän on kasvisruokailija, voi hiukan pahoin istuessaan kalansyöjää vastapäätä. ”Toi tyyppi tuijottaa mua, mä en kestä.” Kalansyöjä peitti kalansilmän sitruunanlohkolla ja näin oli sekin hauska ongelma selätetty.

Tryffelirisotto ja tuijottava fisu :-)

Ruokailun jälkeen talssimme jälleen hotellille takaisin. Tallinnassa oli muuten aivan juukelin kylmä koko aika, tuuli kuin Siperiassa, vaikka en tiedäkään kuinka siellä tuulee, niin saatan kuvitella, että yhtä paljon kuin nyt. Onneksi mulla oli riittävästi vaatetta päällä, muuten olisi saattanut tulla pahasti vilu.

Hotelliin mennessämme veimme päällysvaatteemme huoneisiin ja menimme aulabaariin odottamaan kylpeviä ystäviämme, jos heistä enää oli mitään jäljellä, olivathan ne lilluneet siellä vedessä 6-7h. Aika rusinaa sieltä tosin valui paikalle, mutta ihan tunnistettavissa he vielä olivat. Me siinä sitten pidimme hauskaa, kuka alkomahoolin innoittamana ja kuka Simon kanssa selvinpäin, mutta kaikilla meillä oli varmaan ihan yhtä hauskaa. Nauroimme kaikelle ja kaikille, mahat kipeänä. Itse jaksoin istua siinä yli yhdentoista, jolloin oli pakko jo mennä huoneeseen nukkumaan. Sain unen päästä kiinni nopeaan, nukuin kuin porsas (unessa varmaan näin jo huomisen aamupalan ja kuola valuen tyynyliinaan varmasti nukuinkin). Heräsin vain kerran vessassa käymään, en herännyt edes ystäväni tullessa nukkumaan. Hyvät sängytkin siis hotellissa, siinäkin yksi syy miksi sinne kannattaa mennä yöpyämään. Siis ruoan lisäksi. 

Keskiviikko 5.10

Aamulla herään suht virkeänä, vaikka olinkin unohtanut hammasharjani kotiin. Ei ole muuten mitään ikävämpää, kuin olla likaisilla hampailla. Hain aamusta heti hotellin respasta helpotusta asiaan ja sain kuin sainkin tekarit puhtaaksi ja pääsi taas syömään. Tällä kertaa oli hiukan hiljaisempaa porukkaa paikalla, mistäköhän johtuisi? No, itselleni tietty ruoka maistui, sitä ei varmaan kukaan lukijakaan enää epäile? Mulle kun taitaa maistua suht aina, paitsi sytojen jälkeen jolloin ei oikein maistu mikään, kun kuvottaa koko aika. Mutta sen aika ei ole nyt, turhaan sitä murehditaan etukäteen. Seuraavaan kertaan on sentään monta päivää vielä aikaa.

Aamupalan jälkeen meillä jatkui koulutus ja laivalle lähdimme yhdentoista aikaan. Saimme tavarat hyttiin ja sitten olikin taas, minkäs muun kuin ruokailun aika. Tällä reissulla tuli tosiaan syötyä koko aika ja jatkuvasti. En uskalla katsoa vaakaa, se tuskin kovin kiitollisena mua tervehtisi. Ruoka oli seisovassa pöydässä jälleen hyvä ja ihan surutta taas mätöin kaikkea massuuni. Tuolla laivalla ja hotellissa kun tarjoillaan laktoositonta ja maidotonta tuotetta ihan samana. Esim hotellilla oli erikseen pöytä missä luki laktoositon ja gluteeniton ja sitten tarjolla on kauramaitoa joka ei varmasti ole lehmän kanssa nähneetkään toisiaan, elleivät ole sattuneet viereisillä laitumilla märehtimään. Siis lehmä ja kaura. Joten nytkin meni suklaamousset naamarin (suklaa tuskin oli maidotonta, sen munkin järki sanoo), mutta rahkat jätin suosiolla väliin. Rahka on muuten ruoka mitä en suostu enää kuuna päivänä laittamaan suuhun ellen ole tajuton. Tai tuskin mä silloinkaan sitä itse laittaisin ja tuskin kukaan muukaan. Ja tarkemmin ajatellen ei taida ensiapuohjeissa lukea, että syötä tajutonta rahkalla, mielellään mansikkasellaisella.

Ruokailun jälkeen vyöryimme ostoksille, itse ostin rakkaille lapsukaisilleni vähän namia ja Ukkokullalle kanssa. Itselleni ostin kynsilakan, oranssin sellaisen. Olen aina, häpeäkseni myönnettäköön, ollut kynsien pureskelija, mutta Simon kanssa olen päässyt siitäkin eroon. On Simosta ollut jotain hyötyäkin, vaikka en häntä aina kovin lämmöllä ajattelekaan. Miten sitä voisikaan, onhan hän vähän kuin ylimääräinen kumppani jota ei matkaseurakseen olisi halunut. Mutta ei kysellyt hän halumisiani vaan tuli ja pesiytyi tissiini. Tähän voisin sanoa sanat mitkä koneellani lukee tämä tarinan takana: ”Simo Saatana”. Kirjoitan siis aina ensin wordilla ja sitten siirrän sen blogiin, kansion nimi on Simo Saatana, mielestäni sopiva nimi Simolle. No, tää ei nyt millään lailla kuulunuu tuliaisten osteluun, mutta sen voin tietty vielä sanoa, etten ostanut Simolle mitään. Hah, siitäs sait!!

Laiva oli perillä puoli kolmen aikaan ja minäkin kotona jo puoli neljän jälkeen. Oli aivan ihana reissu, jokaiselle jäi varmaan hyvä mieli ja tätä muistellaan vielä pitkään yhdessä. Kotona minuakin odotti Wilma kultaseni, hän oli onnesta sekaisin Mamman tultua kotia. Olihan kehdannut olla yhden yön poissa hänen luotaan. Niin me yhdessä sitten vietimme iltaa, kävimme ulkona ja makoilimme sohvalla vierekkäin. Mahtui sinne mukaan vielä yks Ukkokultakin, oli häntäkin jo ollut ikävä. Olihan hänenkin näkemisestään mennyt jo sama vuorokausi toista. Mun oma rakas Ukkokulta, ihanaa oli häntä taas nähdä ja halia ja pusutella. Mun rakasta!! 

Ps. Osaako joku neuvoa miksi toi kirjoitus on välillä tiheällä rivivälillä ja välillä taas ei? Samalla ohjelmalla kirjoitan aina ja kopioin sitten tänne. Itse kun olen aivan käsi näiden asioiden kanssa.  :-)

Liikuntaa ja lahjoja

Sunnuntai 2.10

Aamusta se on taas herättävä ja lähdettävä töihin. Jos saisi öisin nukuttua kunnolla, niin ei aikaiset herätykset niin haittaisi. Mutta kun herää aamuyöstä ja pyörii tunnin toista, ei oikein jaksaisi välttämättä herätä viiden jälkeen. Vaan herättävä on, tai ainakin suoriuduttava töihin. Onnistun siinä tänäänkin, olen mä aika sankari!!

Työpäivän jälkeen kotiin ja hetken päästä saammekin Ukkokullan kanssa lähteä, koska olemme saaneet kutsun lähteä rakkaan poitsuni ja ihanan miniäni kanssa syömään. Paikaksi valikoitui Cantina viva Zabata. Helsinkiin emme tällä kertaa lähteneet vaikka siellä useita hyviä ravintoloita varmaan onkin. Vaan eivät taida olla sunnuntaisin auki? Vaikka meille olisi tietty käynyt lauantaikin, mutta mennään joku toinen kerta.

Ruokalistalta löytyi meille kaikille syömistä. Itse valikoin kanakookosruukun kunnes tarjoilija sanoi siinä olevan jotain maitotuotetta. Otin sitten pariloitua kanaa, hyvää oli sekin. Itse asiassa me jokainen olimme tyytyväisiä ruokiimme, voidaan mennä toistekin.

Ruokailun jälkeen lähdimme nuorelle parille kahville. Paljastan tässä pienen salaisuuden, mulla on ylihuomenna synttärit, niin sen kunniaksi olimme syömässä ja kahvilla, poitsuni tarjosi. No, menimme siis heille ja he keittivät kahvit. Meitä oli neljä, mutta pöytään mennessämme kahvikuppeja oli vaan kolme. Katoppas vaan, yksi kuppi puuttuu sanoi poitsuni ja jakoi kupit muiden eteen, mä jäin ilman. Haki mulle kans kupin, erilaisen kun muilla. Katsoin sitä tarkemmin, siinänähän oli meikäläisen kuva. Olivat teettäneet mulla oman kahvikupin omalla kuvallani. Tosi hauska yllätys. Toisella puolella kuppia oli Ukkokullankin kuva, saan ihailla hänenkin kuvaansa kahvitellessani. On mun poika ja miniä vaan niin rakkaita.

Maanantai 3.10

Taas vapaapäivä. Justhan mulla oli vapaata. Tänään mulla on taas syöpälääkärikin. Viimeksi vaihtui sytostaatti toiseen ihan suunnitellusti. Näin rintasyövässä taidetaan usein käyttää näiden kahden yhdistelmää. Ilmeisen toimivaksi kompoksi ovat ne havainneet. Nyt lääkäri haluaa kuulla, miten ensimmäinen satsi on mennyt ja voidaanko jatkaa. Saa nyt kuitenkin odottaa vielä hetken, eka käyn vielä treenaamassa Mian kanssa.

Mian kanssa meillä on treffit puoli yhdentoista aikaan. Koska viime ja edellisellä viikolla olen treenannut kädet ja olkapäät pt:n kanssa ja lauantaina tein jalat itsekseni jää luonnollisesti selkä ja rinta ainoiksi vaihtoehdoiksi. Näitä me siis nyt kuumotimme. Jokaisella pt:llä on oma tyylinsä vetää treenejä ja jokainen teettää vähän erilaisia liikkeitä mikä tietty on vain positiivista. Näin saat aina uusia vinkkejä omaan tekemiseen ja se tietty on tarkoituskin. Pt:n tärkein tehtävä onkin tehdä itsestään tarpeeton. Mia ei todellakaan ole tarpeeton. Jos haluatte hyviä treenejä kokeilla mahtavan muikkelin kanssa niin ota Miaan yhteyttä, hänet löydät täältä.

Treenien jälkeen suihkuun, eihän lekuriin voi mennä hieltä haisevana. Vaikka hikoilen nykyään enemmän, on muuten hassua, etten haise kuitenkaan. Vai haisenko? Oletko huomannut mitään hajua tulevan perässäni? ”Perästä” varmaan tulee, mutta sitä tuskin kukaan haluaa haistella. Suihkun jälkeen vielä syön salilla, eväät on matkassa mukana tietenkin. Tämän jälkeen lähden syöpikselle lekurin juttusille. Toivon ”Kyllitädin” olevan lekurina, jos hän vaikka piirtäis mulle taas jotain kivaa samalla kuin selittää asioita. Vaan eipä käynyt tuuri, vaan jälleen oli sama lekuri kuin viimeks. Hän jonka kanssa me ei oikein ymmärretty toisiamme. Kun mä puhuinkin niin nopeaan. Tästä vierailusta voit halutessasi lukea täältä.

Meidän molempien ilmeet oli varmaan näkemisen arvoiset, kumpikin katsoi toisiaan ajatuksella, ai toi taas täällä. Nyt mä olin kuitenkin hyvällä tuulella, massu täynnä ruokaa ja en jaksanut kiukutella yhtään. Helpotus varmaan molemmille. Hän kyseli miten viime hoito oli mennyt ja mä kerroin pahasta olostani, siitä kuinka saman aamupuuron sai syödä viisi kertaa, kuvotuksesta ja ripulista. Mutta aika kai kultaa muistot, koska ei ne enää niin pahalta tuntuneet. Huonomminkin olisi voinut olla ja niin me yhteistuumin tulimme tulokseen, että jatkamme samalla lääkityksellä eli samat tiputukset vielä kaksi kertaa. Siis enää kaksi, mä tunnen niin suurta onnellisuutta tän asian takia ettei sitä oikeen voi edes sanoin kuvailla. Tätä ei oikeen varmaan kukaan muu voi ymmärtää paitsi ihminen joka on kokenut saman itse.

Juttelemme tulevasta hormoonihoidosta, joka tulee olemaan varmaankin sen 10v. Sen haittapuolena on se, että se saattaa aiheuttaa munasarjasyöpää eli suo siellä vetelä täällä. Vaan ei se varmaa tietty ole, että sellainen tulisi ja kontrolleissa tietty pitää käydä vuosittain. Painonnousu on se mikä mua eniten huolestuttaa, en oikein jaksa innostua ajatuksesta, että saisin kymmenen kiloa painoa lisää. Vaan pakko sekin on hyväksyä jos sellainen tulee, mutta täytyy sen olla vähän itsestäänkin kiinni, mitä laittaa suuhunsa. Mutta jos lääkkeellä on taipumus aiheuttaa ruokahalua vaikka mahasi on täynnä eli valenälkää niin vaikeaa sitä on olla syömättäkin. Olin näiden sytojenkin kanssa sitä mieltä, että itsestä kiinni mitä syö, mutta pakko myöntää ettei se ihan niinkään ole. On vaan pakko syödä sitä mitä voi ja pystyy vaikka se ei niin terveellistä olisikaan. Itse ainakin viime tiputuksen jälkeen söin paljon puuroa, leipää ym mitä ei ruokavaliooni kuulu. Puuro kuuluu joo, mutta ei taas leipä. Kasviksia ei tehnyt mieli melkeen viikkoon ja sitten kun alkoi tekemään mieli parsakaalia tiesin olevani jälleen hengissä ja terveenä.

Tälläkin kertaa lekuri sai kuunnella keuhkoni, ne kun edelleen tykkää olla vähän nesteiset ja hengitys vaikeaa varsinkin kortisonin aikana. Vaan ei keuhkoissa mitään kuulunut. Mutta vasemman tissin alla olen huomannut kosketusaran kohdan ja sitä lekuri kans tutki ja laittoi ultraan. Sanoi kyllä, että olisi aika sitkeä syöpä jos uusiutuis sytojen aikana. Mutta ei mun Simoni ole mikään lälläri, se voi levitä ja lisääntyä just miten sitä huvittaa. Olen tietty sitä mieltä, ettei siellä mitään ole, mutta mistä mä varma voin olla ja on se mun mielenterveydelleni parempi, että pääsen kuvauksiin. Saan sitte senkin asian pois päiväjärjestyksestä.

Illalla menen vielä ystäväni kanssa lenkille. Kierrämme jälleen tunnin pururadan, saman missä heposia näkee. Vaan tällä kertaa en ottanut heistä kuvia vaan otin meistä. Sillä ihana ystäväni oli toisen ihanan ystäväni kanssa muistaneet mua synttäreideni kunniaksi. Ja mikäs sen parempi lahja olisikaan ollut kuin Roosanauhatermari. Olin niin otettu tästä, kaikki roosanauhatuotteet menevät todella hyvään tarkoitukseen, saan siitä itsekin hyötyä ja ainakin myöhemmin sairastuneet hyötyvät niistä rahoista jotka lahjoitetaan rintasyöpätutkimuksiin.

Itse olen ostanut monta roosanauhaa, itselleni ja Ukkokullalle myös. Myös poikani ja miniäni olivat hankkineet omansa ja tyttäreni oli ostanut roosanauhahihamerkin. Sellaisen haluan itselleni myös reppuun ommeltavaksi. Eräs ystäväni oli kans ostanut roosanauhan, koska Aikku. Aivan ihana fiilis tuli siitä, mua ajatellaan. Olen ennenkin sanonut ja sanon vieläkin, että kaikki ajatukset ja tsempit tänne päin auttaa mua jaksamaan tän kaiken läpi. Vaikka olen päässyt suht helpolla hoitojen suhteen, niin on tää myös henkisesti rankkaa. Positiivisella mielellä ollaan menty koko aika, ei ole siitä kiinni, mutta on tässä omat mutkansa. Ja senkin ymmärtää parhaiten vertainen ja onneks olen löytänyt hienon ryhmän jossa vertaisilta saa paljon tukea. Ja toivottavasti myös itsestäni on jollekin apua ja iloa siellä. Ja täällä ja jokapaikassa.

Jäätävää jännitystä

Perjantaina 30.9

Vapaapäivä joka menee asioiden hoitoon. Pitää käydä fyssarilla, labrassa ja hakemassa passi. Ajatuksena oli mennä myös salille, mutta siirrän sen suosiolla huomiseen. Täytyy hoitaa nyt muut asiat ensin.

Fyssarille menen ensimmäiseksi. Kädessä ei ole turvotusta ollenkaan niin paljon kuin aiemmin, olisko komressiohiha auttanut? Kättä saadaan avattua, ei satu enää oikein ollenkaan. Nämä juoksut täällä saattaa olla pian historiaa, ainakin kerran viikossa suoritettuna. Toivon näin.

Lähtiessäni sieltä näen käytävällä ystäväni, huudan hänen peräänsä niin lujaa kuin kehtaan. Muutama pää kääntyy vaan ei käänny ystäväni, pistän juoksuksi. Saan hänet kiinni ja huutelen uudelleen. Nyt hänkin kuulee. Nauran minne hän on niin topakkana menossa. Kuulotutkimuksiin kuulemma. Hyvä, ovat varmaan aiheelliset. Päivitämme kuulumiset pääpiirteittäin, sovimme kahville menon heti kun oloni sallii sen. Nyt vaan tulossa taas kaiken laista rientoa ettei meinaa ehtiä, mutta lupaan ottaa heti yhteyttä kun olo ja aika sallii ja menemme sitten kahville. Ihanaa nähdä ystäviään joita ei ole nähnyt aikoihin.

Tämän jälkeen menen Kirurgisen sairaalan labraan verikokeisiin. Sinne ei saanut aikaa ja siellä saa käydä ainoastaan sairaalan potilaat. Mutta koska olen juuri fyssarilta tullut, on mulla oikeus mennä sinne. Pääsen melkein heti sisälle ja täti saa otettua kokeet. Sattuu aivan vietävästi. Ennenkin on verikokeiden ottaminen sattunut, mutta nyt tuntuu kuin iho olisin herkempi kuin aiemmin ja suonet ovat kadoksissa. Ei auta, kokeet on otettava ja ensi viikolla taas uudestaan. Ei ole helppoa vaan mikäpäs tässä syövässä helppoa olisi.

Labran jälkeen hyppään ratikkaan ja lähden Pasilaan passin hakuun. Vaihdan matkalla ratikasta toiseen jotta pääsen melkein oven eteen. Tai pääsisin jos olisin tajunnut hypätä oikealla pysäkillä pois. Koska en tajunnut, jouduin ajamaan Pasilan asemalle saakka ja kävellä takaisin poliisilaitokselle. Liikunta ei ole koskaan pahaksi joten ei haitannut. Poliisilaitoksella oli väkeä ruuhkaksi saakka. Oli useampi perhe hoitamassa paperiasioitaan, näin päättelin heidän ulkoisesta olemuksestaan. Onneks itselläni oli valmiina asiakirja eli passi jota hain, niin jonotin heidän kanssaan eri jonossa. Passini sain ja jatkoin matkaani.

Tarkoituksena oli mennä kotiin syömään, mutta kummasti löysin itseni taas jostain kiinalaisesta ravintolasta lounaalta. Mulla menee kohta jo silmät vinoon, niin paljon tuntuu sitä viime aikoina on tullut syötyä. Lupaan itselleni tämän olevan hetkeen viimeinen kerta, alkaa menemään maku koko eväästä.

Kotona ollessani harkitsen lenkille lähtöä. En kuitenkaan mene vaan päivittelen blogia. Huomenna päätän mennä salille, heti töiden jälkeen käyn tekemässä jalkatreenin. Saan toimittajalta viestiä, että on varannut mulle kuvaajan joka tulee ottamaan musta kuvia salilla. Saankin melkein saman tien soiton kuvaajalta ja sovimme treffit huomiselle Mayorsiin, jotta saadaan kuvat otettua ja juttu lehteen jossain vaiheessa. Mua alkaa jännittämään saman tien. Musta kuvia, kääk!! En varmasti osaa olla niissä luonnollinen, irvistelen naama vääränä ja sitten kaikki luulee (tietää) ettei mulla ole ihan kaikki kotona. Alkaa jo vatsaa vääntämään. Kuvauksiin.. Eikä, ahdistaa, voiko koko homman vielä perua? Jos en mä haluakaan?? Pakko mun on kestää tää kun olen leikkiin lähtenyt. Vaikka nyt tää alkaa tuntumaan jo ihan todelliselta, alkaa olemaan leikki kaukana. Vielä kerran kääk!!

Lauantai 1.10

Tää on se päivä, tänään se tapahtuu.. Näin lauloi aikoinaan edesmennyt Riki Sorsa, laulaessaan illasta jolloin taisi kaveri ekaa kertaa saada.. No, mun kohdalla ei ole kyse todellakaan siitä vaan niistä kuvista. Mua jännittää entistä enemmän, saankohan töitäni edes tehtyä.

Töissä meillä jälleen hyvä fiilis ja syke, nauramme joka asialle. Itsestäni tuntuu, että olen tänään hiljaisempi kuin yleensä, koska mua jännittää ihan hiton kauheen paljon. Sanon työkavereille, että jos ihmettelette miksi olen ollut tänään vähän hiljaisempi ja vaisumpi, se johtuu vaan siitä, että tänään on se kuvaus ja olen kauhusta kankea. Nauravat ryökäleet, ai sinä hiljaisempi ja vaisumpi, ehkä omassa mielikuvissasi joo, mutta et todellisuudessa. Tai sitten mä olen vaan kauhuissani ajatellut koko aika jotain, enkä tuonut ajatuksiani esille ja sen takia kuvittelin olevani hiljaisempi. Ihan miten vaan, mutta ei se jännitystäni poista millään lailla.

Evästä ennen salille menoa :-)

Töiden jälkeen menen salille ja ehdin tekemään jalkatreenin ennen kuvaajan saapumista. Salille mennessäni näen siellä Valkkuni ja hänelle sanon, että kuvaaja saapuu ja kysyn häntä kuvaan mukaan. Vastaa tukevansa mua kaikella tavalla mitä voi ja suostuu tulemaan mikäli on ehtinyt oman treeninsä tekemään.

Itse treenaan jalat ja joudun pitämään pitkät tauot sarjojen välissä koska sykkeeni nousee helposti. Saan tehtyä omasta mielestäni hyvän treenin ja toisten mielipiteistä en välitä joten ei muuta kuin suihkuun ennen kuvauksia.

Kuvaaja saapui sovittuun aikaan ja kysyn häneltä voisiko Valmentajani olla samassa kuvassa, tässä kun on kyseessä kuitenkin juttu siitä kuinka treenaan Valmentajan kanssa joka tekee mulle ruokavalion ja treeniohjelmat. Tottakai, hienoa että tulee mukaan ja niin me sitten yhdessä ”treenataan”. Teen taljassa hauista ja toisessa kuvassa teen ristikkäistaljassa tuplahauista ja Valkku on vieressä ”varmistamassa.” Otamme kuvia myös niin, että olen yksin ja muutaman missä hymyilen/nauran. Näpäs näps näps ja kuvat on otettu. Ammattilaiselta homma sujuu nopeaan, ei kauaan tarvitse ihmetellä. Homma on ohi noin kymmenessä minuutissa. Kiitän ja kumarran ja kuvaaja poistuu. 

Kiitän Valkkua, hänen kanssaan en jännitä kuvausta ollenkaan niin paljon. Hänen tukensa merkitsee mulle tosi paljon. Yhdessä olemme tiimi, mottomme on. ”Never give up.” Me emme luovuta, emme todellakaan. Ennemmin helvetti jäätyy kuin me luovutamme. Aikoinaan olisin voinut lisätä tähän, että ennemmin Suomi voittaa euroviisut, mutta sitten se ihme pääsi tapahtumaan eikä sitä sanontaa voi enää käyttää. Vaan helvetti tuskin jäätyy ihan hetkeen joten sitä sanontaa voidaan viljellä jatkossakin ihan huoletta.

Siskoni mies soittaa, voivatko tulla Eltsun kanssa kylään. Tätsyn muru on aina tervetullut, niin tälläkin kertaa. Eltsu antaa heti pusuja ja vasta sen jälkeen kysyy missä autot. Hyvin hän muistaa ja käy heti ne kaikki hakemassa. Eltsu on selkeästi kuljettaja-sukua, autot ovat todella suuressa roolissa pienen miehen elämässä. Mutta niin se usein poikien kanssa on, autojen merkit tunnetaan jo ennen kuin osataan sanoa niiden nimiä.

Kysyin tältä tätsyn sydämen murkaajalta onko hän tätsyn kulta. Ei kun isin kulta. Jos vähän tätsynkin? Ei yhtään. No, aina ei tarvitse ollakaan. Myös tätsystä saa pitää taukoa, kunhan tulee pusuttelemaan ja halimaan. Ja tämä mies tulee. Saimme näin ihanan kuvan meistä, se on puhelimeni taustakuvana. Tämä hymyilyttää joka kerta sitä katsoessani. Tätin muru.

Kekkosen kuulumiset

Keskiviikko 28.9

Aamusta saakka hiertää kenkä, kirjaimellisesti. En muista viime syksystä tällaista vaivaa, etteikö kengät mahtuisi jalkaan. Tai mahtuuhan ne, mutta koska jalat kai on jatkuvasti niin turvonneet, niin kengät hiertää koko aika. Tai ei koko aikaa, vaan laitettaessa jalkaan ja hetken päästä ne joko venyy tai jalat kutistuu ja vaiva helpottaa. Kerta kaikkisen relevanttia tietoa heti tähän alkuun.

Saan viestiä päivällä, passinne on saapunut. Tietenkin joo, kun otin sen pikapassin josta maksoin maltaita. Eilen virkailija sanoi, että hyvällä tuurilla tulee ens maanantaina. Meni vajaa päivä ja passi valmis. Nyt toivotaan vietävän paljon, että myös tarkistavat sen mennessämme Tallinnaan ens vkolla. Muutenhan olen ostanut sen ihan turhaan.

Töiden jälkeen suuntaan salille, onhan meillä Valkun kanssa yhteiset treenit. Ajatuksena oli treenata jalkoja, mutta koska nyt ei hengästyminen ole paras vaihtoehto niin jätämme jalat yhdessä treenaamatta ja sen sijaan treenataan olkapäät ja kädet. Mulle kädet on helpoimmat hermottumaan, ne turpoaa jo melkein painot nähtyään ja sen takia ne onkin hiukan muita lihaksia edellä. Ajatuksena on keskittyä olkapäihin ja alakertaan enemmän, mutta nyt ei ole sen aika, vaan sitten kun taas päästään treenaa kunnolla. Nyt tää tuntuu enemmän tällaiselta satujumpalta. Hyvä treeni me tietty saadaan vedettyä, kuinkas muutenkaan.

Treenin lopuksi mennessäni pukuhuoneeseen hämmästykseni oli aikamoinen kun vieras nainen kysyy multa, että oletko sä Aikku? Joooo, olen mä. Sitten melko pian tajusin hänen olevan Laura jonka blogia ja instaa olen seuraillut jo pidempään. Täältä voit käydä lukemassa Lauran kuulumisia. Juttelemme treeneistä, hänen kuulumisiaan ja siitä missä asumme, jos olisimme käyneet vaikka lenkillä yhdessä. Koska asumme kaukana toisistamme päätämme, että joskus ainakin voimme treenata yhdessä. Nyt olotilani oltua mikä on eikä treenit kulje ihan siten kuin haluaisin, ei mielekästä ole yhdessä vetää, mutta kunhan tästä taas noustaan, niin taatusti näette meitä yhdessä kolkuttamassa rautaa.

Kotiin mennessä olikin alkanut satamaan. Mä diggaan syksyä, vaikka sataa ja on kylmä, tuulee ja tuiskuaa, ei haittaa. Syksy on mun lempi vuoden aikaa, ehdottomasti. Jos olisin kynttilä ihminen, niin nyt olisi hyvä aika niiden poltteleminen. Vaan kun en ole, niin ei tule polteltua. Joskus saatan ottaa kynttilöitä esille, mutta en sitten muista poltella niitä. Vaan voihan niitä katsella vaikkei ne palaisikaan, mutta laatikossa ne nyt vielä on. Vaan ehkä tulee ilta, että pääsevät pöydälle palamaan, ei voi tietää. Jäädään odottelemaan.

Syksy on kaunista ja värikästä aikaa :-)

Torstai 30.9

Aamusta jatkuu syksyinen ilma, ainakin täällä meillä päin. Helsinkiin mennessä ei olekaan enää niin sateista, näin se vaihtelee paikasta riippuen.

Tammenterhoja on todella paljon työmatkan varrella :-)

Töissä meillä on kehityskeskustelut. Ovat ryhmäkeharit, onneksi. Tykkään enemmän sellaisesta, joissa on muitakin paikalla, etten ole ainoa jota kuumotetaan koko aika. Tai ei kai sitä kuumoteta, mutta tajusitte varmaan pointtini. Ryhmässä on turvallisempaa, sitä saa toisista tukea. Ryhmän tuki on tärkeää, ainakin meidän työssämme. Ja ainahan kehityskeskustelut jännittää, vaikka olisit kuinka valmistautunut niihin. No, ne on taas tältä vuodelta ohi ja jokainen olimme tyytyväisiä, ei siitä että ne ovat ohitse, vaan siitä kuinka hyvin ne menivät. Ehkä me olemme nyt kehittyneet. Ja vaikka emme olisikaan, niin työryhmämme on täyttä rautaa ja timangia. Rautaista ammattitaitoa jokaisella jota kunnioitan todella paljon. Monesti mietin, kuinka onnekas olen saadessani tehdä töitä niin ammattitaitoisen työporukan kanssa ja yritän imeä sitä kaikkea itseeni, jospa itsekin olisin vielä joskus edes verrattavissa heihin. Työaikaa on vielä toista kymmentä vuotta edessä eli ehkä mulla on jotain mahdollisuuksia kehittyä heidän tasolleen.

Tänään iskee taas uupuminen, ei jaksa mennä salille eikä edes lenkille. Pyhitän illan sohvalla makaamiselle. Ehkä joinakin päivinä sekin on tarpeen. Sitä kuuluisaa armollisuutta taas. Mähän alan olemaan tässä jo ihan mestari, armollisuudessa. Onneks en ole presidentti, armahtaisin varmaan kaikki vangit jotka keksisi hakea armahdusta tuomioilleen, olisin niin hiton armollinen. Ainakin toisinaan, toisinaan taas en. Millainen fiilis sattuisi milloinkin olemaan. No onneksi en ole, ei tarvitse tehdä isoja päätöksiä.

Presidentistä tulikin mieleen Kekkonen. Lapsena muistan, kuinka kateellinen olin ruotsalaisille. Heillä oli kuningas ja meillä oli Kekkonen. En tiennyt, että suomella oli tasavalta ja presidentti, vaan tiesin vaan että meillä on Kekkonen ja hänet valitaan joka kuudes vuosi. No, nyt ei ole enää edes Kekkosta jota valittaisiin joka kuudes vuosi ja ruotsalaisilla on edelleen kuningas. Tasan ei mene nallekarkit vai miten se menikään?

Kuka kaipaa kuningasta jos on tarjolla Kekkonen? 

Töissähän potilaan sanoivat mua Kekkoseksi kun ajoin pääni kaljuksi. Vastasin aina, ettei haittaa vaikka nimittelevätkin. Kekkonen oli viisas mies joten mielelläni tulen häneen verratuksi. Nyt kun kaljuni on jo vanha juttu, eivät he jaksa enää vertailla Kekkoseksi. Kaikkeen siis tottuu, myös kaljuun hoitajaan. Hetken se jaksaa ihmetyttää, mutta pian se menee ohitse. 

Itsekin olen jo niin tottunut tukattomuuteen ja nyt hiukset ovat jopa jo hieman kasvaneet. Ja sieltä on tulossa valkoista karkeaa hiusta tilalle. Tiedä sitten onko tämä vielä sitä lopullista hiusta, kun sytostaattia on kuitenkin vielä kaksi kertaa jäljellä. Jos on lopullista, niin kohta mä näytän vanhalta paapalta, valkonen tukka pystyssä. Jos näin käy niin sitten käy, otetaan kaikki vastaan. Tosin mielelläni ottaisin 70-luvun discopallon, sellaisen pyöreän afron, mutta se tuskin on itse valittavissa mitä sieltä tulee. Vaan olisi se vaan aika jännää herätä yhtenä aamuna afropallo päässä, hitto se vasta olisikin mielenkiintoista. Minkä pipon sitä sitten päähänsä laittais? Sitä joutuis varmaan virkkaamaan afrolle oman pipon joka mahtuis päähän. Juma kuinka mielenkiintoinen ajatus, jään odottamaan saanko sellaisen.

Tää se vasta olisi jotakin :-)

Passi ja hammasharja

Maanantai 26.9

Töihin, vihdoin mä pääsen taas töihin. Onko kukaan yhtä innoissaan siitä, kun pääsee töihin? Kotona on kivaa joo, mutta töissä on vielä kivempaa ja sinne mä tänään taas pääsen. Voi tätä onnenpäivää.

Meidän aamupalaveri :-)

Onnenpäivä saa kummasti mustia reunuksia tajutessani, ettei mulla ole voimassa olevaa passia. Olemme viikon päästä lähdössä kehittymispäiville Tallinnaan ja passi olisi vähän kuin oltava taskussa silloin. Ei ole myöskään kuvaa jota siihen passiin länttäis joten alkaa puskemaan pienen pientä hikeä pintaan. Täytynee tänään alkaa asian eteen jotain tekemään. Niin kuin ei tätä(kään) asiaa olisi voinut ajoissa hoitaa, mutta näin se on paljon jännempää.

Töihin mennessäni saan myös minulle töihin tuodun paketin. Eräs vertainen lahjoitti minulle itselleen tarpeettomat, täysin uudet liivit jossa tietenkin on tissitasku. Hän ei halunut niistä mitään korvausta, hänelle riitti, että ne saivat itselleen uuden kodin. Tämä oli niin kauniisti tehty, mielestäni käsittämätöntä hyvyyttä. Hän on oikea aarre, sanoinkin toivovani hänen itsensä tietävän sen myös. Tälläinen paketti mua odotti.

Töiden jälkeen mä menen salille purkamaan passijännitystä, siellä unohtaa passit ja hammasharjat, lihakset töihin ja rauta kuumaksi. Pukuhuoneessa tapaan nuoren naisen, hänen kanssaan olemme ennenkin jutelleet tästä mun tilanteestani. Hän sanoo arvostavansa suuresti mun asennettani. Kiitän ja kumarran ja kysyn haluaako kenties nähdä millainen on liiveihin laitettava silikonitissi. Hän haluaa, kysyy myös saako katsoa arpeani. Tietenkin sitä näytän ja koskeakin saa. Olen ihan sata varma ettei kaikki tällaista ole nähnyt, saati kokeillut. Enhän itsekään ollut ennen itseäni. Joten jos haluat nähdä miltä näyttää 15cm pitkä arpi tissin tilalla, niin tuu vetää hihasta, mä näytän kyllä. Ja jos kerralla on useampia halukkaita, niin kaikki vaan jonoon, vuoronumeroita ei tarvitse ottaa. No, höpö höpöä, mutta jos oikeasti kiinnostaa, niin mä olen avoin tän asian kanssa. Jos saatais sitä tabua tän asian ympäriltä murrettua ja hajotettua, niin mikä sen parempi. Mitä enemmän tästä puhutaan ja tuodaan julki, niin sen helpompaa se on heille jotka siihen sairastuu. Tän kanssa voi elää, hoitojen aikana voi elää, hoitojen jälkeen vasta voikin elää. Mä en ole katoamassa mihinkään, minä ja tissini ollaan täällä vielä aivan hiton kauan.

Teen salilla muutakin kuin esittelen itseäni, arpeani ja tissiäni. Treenaan selän, rinnan ja vatsan. Tähän kaikkeen menee tehokkaasti 50min, ei salilla tarvitse tunteja viettää. Hiukan pitkään joudun katsomaan miestä joka tekee rintakonetta samalla painoilla kuin minä. Olenko vahva vai onko hän toipumassa jostain, ettei voi treenata kovempaa vai viettääkö kevyttä viikkoa vai wtf? Vaihtoehto 1 kuulostaa parhaimmalta, valikoin sen.

Kotona käy isännöitsijä ja remonttimies ja saamme sovittua kuka korvaa mitäkin meidän vesivahingosta joka ei millään muotoa ollut meidän vikamme. Olemme kohta kaksi kuukautta olleet lattiat auki, tähän on vähän jo kuin tottunut. Mutta enpä pane pahakseni jos saisin lattian jouluun mennessä kondikseen. Siinä vaiheessa voisin laittaa vaikka tanssiks. Tanssisin niin, että alakerrassa heiluisi kattokruunut. Tää on vaan ajatelmaa, en mä tuu tanssii, koska en pidä siitä. Mutta uudella lattialla voisin vaikka punnertaa, tai tehdä vatsoja tai vaan ihailla sitä, koska se lattia on siinä.

Tiistai 27.9

Tänään aktivoidun passi asiaan. Jos sinne Tallinnaan meinaan mennä, on se passi haettava. Varasin eilen Pasilan poliisilaitokselta ajan asian hoitoon. Sitä ennen pitää mennä valokuvaukseen. Kesken päivän keksin, etten menekään Pasilaan asiaa hoitamaan vaan menenkin Järvenpäähän. Peruutan varaamani ajan ja varaan Järvenpäähän uuden. Mutta se valokuva ensin. Joudun lähtemään töistä aiemmin, jotta saan asian hoidettua. Junasta juoksen suoraan valokuvausliikkeeseen kuvaukseen ja siitä kirjastoon tekemään passihakemusta. Mutta koska paperikuvat oli halvempia kuin digiversio, en voikaan tehdä koneelta hakemusta, mutta varaamani ajan voin siirtää aikaisemmaksi. Perun siis varaamani ajan ja varaan aikaisemman.

Haen auton ja ajan kaasupohjassa poliisilaitokselle. Tai olisin ajanut, ellei joku muropaketista korttinsa saanut olisi ajanut mun edellä. Onneks ajoi, vältyin ainakin sakoilta. Matkalla paniikissa katsoin kelloa, en tule ehtimään varaamalleni ajalle. Peru se kesken ajon, vaikeaa etsiä viestiä ja saada se vielä peruttua. Perillä huomaan olevani kaksi minuuttia ennen varaamaani aikaa jonka olin jo peruuttanut. Ei auttanut kun istua odottamaan, ehkä pääsen luukulle samana päivänä. Hah, sain odottaa ehkä kaksi minuuttia. Ja koska en typeryyksissäni ollut ottanut vanhaa passia mukaani, saan vastailla erinäisiin kysymyksiin kuten onko sulla lapsia ja jos niin minkä nimisiä? Asutko jonkun kanssa? Jos niin kenen jne. Vastaukseni ovat oikeita joten saamme passin anomuksen tehtyä. Ja koska olen auttamattoman myöhään liikenteessä, joudun anomaan pikapassia joka maksaa 65€. Virkailija sanoo passin olevan valmis 3-5 päivän päästä. No en kovin pikaisesta puhuisi, mutta pakko luotta siihen, että se on valmis maanantaihin mennessä. Tai saan mennä seuraavalla potskilla perässä. Taas on elämä jännää!!

Vankikarkuri :-)

Illalla mulla on taas valokuvauskurssi. Viimeksi se alkoi jo tuntumaan rakettitieteeltä ja hiipi mieleen onko kuitenkaan mua varten koko juttu. Tänään oli taas huomattavasti mukavampaa ja tuntui, että ehkä mä tässä sittenkin jotain tulen oppimaan. Viime kertaiset fiilikset laitan huonon olon piikkiin. Jos väsyttää, vatsassa kiertää ja kaipaa vaan sänkyynsä peiton alle, ei voi olla kovin kivaa ja asiat kiinnostavia. Tänään olo aivan eri ja taas näkyi valoa tunnelin päässä. Näin ne fiilikset vaihtelee.

Tänään puhuimme (opettaja puhui) suljin ajasta, aukosta ja ISO arvosta. Eikö vaan kuulostakin ihan heprealta? Uskokaan kun sanon, sitä lähes tulkoon onkin. Mutta mä tän jutun opin, vaikka henki menisi niin mä tän opin kun olen niin päättänyt!!

Opettaja Antti näytti kuvia havainnollistaakseen asioita. Yhdessä kuvassa oli kaukaa otettu kuva junasta. Hän kysyi mitä omituista kuvassa on? Kukaan ei vastannut mitään, koska todennäköisesti he olivat samaa mieltä kuin minä eli ei kuvassa ole mitään vikaa. Vastaus oli: juna ei liiku. Mun mielestä siinä ei ollut mitään omituista koska kyse on VR:stä. Juna on vaan simahtanut matkalla, ei siis mitään erikoista. Mutta pointti oli, että arvot ja aukot ja ISOT ja kai pienetkin oli pielessä. Saattaa se olla niinkin, tai sitten ei. Koska kyse tosiaan on VR:stä, silloin kaikki on mahdollista. 

Tämä juna ei liity tarinaan mitenkään