Liikuntaa ja lahjoja

Sunnuntai 2.10

Aamusta se on taas herättävä ja lähdettävä töihin. Jos saisi öisin nukuttua kunnolla, niin ei aikaiset herätykset niin haittaisi. Mutta kun herää aamuyöstä ja pyörii tunnin toista, ei oikein jaksaisi välttämättä herätä viiden jälkeen. Vaan herättävä on, tai ainakin suoriuduttava töihin. Onnistun siinä tänäänkin, olen mä aika sankari!!

Työpäivän jälkeen kotiin ja hetken päästä saammekin Ukkokullan kanssa lähteä, koska olemme saaneet kutsun lähteä rakkaan poitsuni ja ihanan miniäni kanssa syömään. Paikaksi valikoitui Cantina viva Zabata. Helsinkiin emme tällä kertaa lähteneet vaikka siellä useita hyviä ravintoloita varmaan onkin. Vaan eivät taida olla sunnuntaisin auki? Vaikka meille olisi tietty käynyt lauantaikin, mutta mennään joku toinen kerta.

Ruokalistalta löytyi meille kaikille syömistä. Itse valikoin kanakookosruukun kunnes tarjoilija sanoi siinä olevan jotain maitotuotetta. Otin sitten pariloitua kanaa, hyvää oli sekin. Itse asiassa me jokainen olimme tyytyväisiä ruokiimme, voidaan mennä toistekin.

Ruokailun jälkeen lähdimme nuorelle parille kahville. Paljastan tässä pienen salaisuuden, mulla on ylihuomenna synttärit, niin sen kunniaksi olimme syömässä ja kahvilla, poitsuni tarjosi. No, menimme siis heille ja he keittivät kahvit. Meitä oli neljä, mutta pöytään mennessämme kahvikuppeja oli vaan kolme. Katoppas vaan, yksi kuppi puuttuu sanoi poitsuni ja jakoi kupit muiden eteen, mä jäin ilman. Haki mulle kans kupin, erilaisen kun muilla. Katsoin sitä tarkemmin, siinänähän oli meikäläisen kuva. Olivat teettäneet mulla oman kahvikupin omalla kuvallani. Tosi hauska yllätys. Toisella puolella kuppia oli Ukkokullankin kuva, saan ihailla hänenkin kuvaansa kahvitellessani. On mun poika ja miniä vaan niin rakkaita.

Maanantai 3.10

Taas vapaapäivä. Justhan mulla oli vapaata. Tänään mulla on taas syöpälääkärikin. Viimeksi vaihtui sytostaatti toiseen ihan suunnitellusti. Näin rintasyövässä taidetaan usein käyttää näiden kahden yhdistelmää. Ilmeisen toimivaksi kompoksi ovat ne havainneet. Nyt lääkäri haluaa kuulla, miten ensimmäinen satsi on mennyt ja voidaanko jatkaa. Saa nyt kuitenkin odottaa vielä hetken, eka käyn vielä treenaamassa Mian kanssa.

Mian kanssa meillä on treffit puoli yhdentoista aikaan. Koska viime ja edellisellä viikolla olen treenannut kädet ja olkapäät pt:n kanssa ja lauantaina tein jalat itsekseni jää luonnollisesti selkä ja rinta ainoiksi vaihtoehdoiksi. Näitä me siis nyt kuumotimme. Jokaisella pt:llä on oma tyylinsä vetää treenejä ja jokainen teettää vähän erilaisia liikkeitä mikä tietty on vain positiivista. Näin saat aina uusia vinkkejä omaan tekemiseen ja se tietty on tarkoituskin. Pt:n tärkein tehtävä onkin tehdä itsestään tarpeeton. Mia ei todellakaan ole tarpeeton. Jos haluatte hyviä treenejä kokeilla mahtavan muikkelin kanssa niin ota Miaan yhteyttä, hänet löydät täältä.

Treenien jälkeen suihkuun, eihän lekuriin voi mennä hieltä haisevana. Vaikka hikoilen nykyään enemmän, on muuten hassua, etten haise kuitenkaan. Vai haisenko? Oletko huomannut mitään hajua tulevan perässäni? ”Perästä” varmaan tulee, mutta sitä tuskin kukaan haluaa haistella. Suihkun jälkeen vielä syön salilla, eväät on matkassa mukana tietenkin. Tämän jälkeen lähden syöpikselle lekurin juttusille. Toivon ”Kyllitädin” olevan lekurina, jos hän vaikka piirtäis mulle taas jotain kivaa samalla kuin selittää asioita. Vaan eipä käynyt tuuri, vaan jälleen oli sama lekuri kuin viimeks. Hän jonka kanssa me ei oikein ymmärretty toisiamme. Kun mä puhuinkin niin nopeaan. Tästä vierailusta voit halutessasi lukea täältä.

Meidän molempien ilmeet oli varmaan näkemisen arvoiset, kumpikin katsoi toisiaan ajatuksella, ai toi taas täällä. Nyt mä olin kuitenkin hyvällä tuulella, massu täynnä ruokaa ja en jaksanut kiukutella yhtään. Helpotus varmaan molemmille. Hän kyseli miten viime hoito oli mennyt ja mä kerroin pahasta olostani, siitä kuinka saman aamupuuron sai syödä viisi kertaa, kuvotuksesta ja ripulista. Mutta aika kai kultaa muistot, koska ei ne enää niin pahalta tuntuneet. Huonomminkin olisi voinut olla ja niin me yhteistuumin tulimme tulokseen, että jatkamme samalla lääkityksellä eli samat tiputukset vielä kaksi kertaa. Siis enää kaksi, mä tunnen niin suurta onnellisuutta tän asian takia ettei sitä oikeen voi edes sanoin kuvailla. Tätä ei oikeen varmaan kukaan muu voi ymmärtää paitsi ihminen joka on kokenut saman itse.

Juttelemme tulevasta hormoonihoidosta, joka tulee olemaan varmaankin sen 10v. Sen haittapuolena on se, että se saattaa aiheuttaa munasarjasyöpää eli suo siellä vetelä täällä. Vaan ei se varmaa tietty ole, että sellainen tulisi ja kontrolleissa tietty pitää käydä vuosittain. Painonnousu on se mikä mua eniten huolestuttaa, en oikein jaksa innostua ajatuksesta, että saisin kymmenen kiloa painoa lisää. Vaan pakko sekin on hyväksyä jos sellainen tulee, mutta täytyy sen olla vähän itsestäänkin kiinni, mitä laittaa suuhunsa. Mutta jos lääkkeellä on taipumus aiheuttaa ruokahalua vaikka mahasi on täynnä eli valenälkää niin vaikeaa sitä on olla syömättäkin. Olin näiden sytojenkin kanssa sitä mieltä, että itsestä kiinni mitä syö, mutta pakko myöntää ettei se ihan niinkään ole. On vaan pakko syödä sitä mitä voi ja pystyy vaikka se ei niin terveellistä olisikaan. Itse ainakin viime tiputuksen jälkeen söin paljon puuroa, leipää ym mitä ei ruokavaliooni kuulu. Puuro kuuluu joo, mutta ei taas leipä. Kasviksia ei tehnyt mieli melkeen viikkoon ja sitten kun alkoi tekemään mieli parsakaalia tiesin olevani jälleen hengissä ja terveenä.

Tälläkin kertaa lekuri sai kuunnella keuhkoni, ne kun edelleen tykkää olla vähän nesteiset ja hengitys vaikeaa varsinkin kortisonin aikana. Vaan ei keuhkoissa mitään kuulunut. Mutta vasemman tissin alla olen huomannut kosketusaran kohdan ja sitä lekuri kans tutki ja laittoi ultraan. Sanoi kyllä, että olisi aika sitkeä syöpä jos uusiutuis sytojen aikana. Mutta ei mun Simoni ole mikään lälläri, se voi levitä ja lisääntyä just miten sitä huvittaa. Olen tietty sitä mieltä, ettei siellä mitään ole, mutta mistä mä varma voin olla ja on se mun mielenterveydelleni parempi, että pääsen kuvauksiin. Saan sitte senkin asian pois päiväjärjestyksestä.

Illalla menen vielä ystäväni kanssa lenkille. Kierrämme jälleen tunnin pururadan, saman missä heposia näkee. Vaan tällä kertaa en ottanut heistä kuvia vaan otin meistä. Sillä ihana ystäväni oli toisen ihanan ystäväni kanssa muistaneet mua synttäreideni kunniaksi. Ja mikäs sen parempi lahja olisikaan ollut kuin Roosanauhatermari. Olin niin otettu tästä, kaikki roosanauhatuotteet menevät todella hyvään tarkoitukseen, saan siitä itsekin hyötyä ja ainakin myöhemmin sairastuneet hyötyvät niistä rahoista jotka lahjoitetaan rintasyöpätutkimuksiin.

Itse olen ostanut monta roosanauhaa, itselleni ja Ukkokullalle myös. Myös poikani ja miniäni olivat hankkineet omansa ja tyttäreni oli ostanut roosanauhahihamerkin. Sellaisen haluan itselleni myös reppuun ommeltavaksi. Eräs ystäväni oli kans ostanut roosanauhan, koska Aikku. Aivan ihana fiilis tuli siitä, mua ajatellaan. Olen ennenkin sanonut ja sanon vieläkin, että kaikki ajatukset ja tsempit tänne päin auttaa mua jaksamaan tän kaiken läpi. Vaikka olen päässyt suht helpolla hoitojen suhteen, niin on tää myös henkisesti rankkaa. Positiivisella mielellä ollaan menty koko aika, ei ole siitä kiinni, mutta on tässä omat mutkansa. Ja senkin ymmärtää parhaiten vertainen ja onneks olen löytänyt hienon ryhmän jossa vertaisilta saa paljon tukea. Ja toivottavasti myös itsestäni on jollekin apua ja iloa siellä. Ja täällä ja jokapaikassa.