Välillä ei vaan jaksa

Keskiviikko 14.9

Eilistä virtaa riittää vielä tällekin päivälle sillä herään jälleen 4,30 ja vien Wilman, keitän kahvin mukaani ja lähden töihin. Menen taas salille, treenaamaan jalat ja tietty ennen työpäivää. Tämä viikko on ajallisesti hiukan haasteellinen, sillä mulla on neljännet treffit myrkyn keittäjän kanssa perjantaina. Sitä ennen olisi kovin suotavaa ehtiä treenata koko kroppa läpi. Ja tietty käydä lenkillä eli kävelemässä tai sauvailemassa. Joten siksi aamusta jo junaan ja siellä aamupala numero uno.

Lähtiessäni, omaan tyyliini tietenkin, eli liian myöhään huomaan hissiin mennessäni, etten ole muistanut pestä hampaitani. Ajatuskin siitä, että menen töihin ilman hammaspesua kuvottaa. Mutta ajatus, että jäisin kotiin pesemään niitä on ihan nounou, ei käy päinsä, koska silloin en ehdi salille ennen työpäivää ja herätys olisi ollut turhaa. Ainoa ratkaisu oli siis napata hammasharja ja tahna mukaan ja pestä ne sitten töissä. Anteeksi kanssamatkustajille, aina ei voi voittaa. Ainakaan vieruskaveria joka tuoksuisi ruusuille ja sen terälehdille. Välillä ne väkisin vaan haisee paskalle, kuselle tai pesemättömille hampaille. 

Huomasin, ettei kukaan muu syö eväitä junassa tähän aikaan. Mihin hiton aikaisin ne oikeen herää??

Aamuisia kuvia matkan varrelta :-)

Salille päästyäni pipo korville, luurit päähän ja menoksi. Alkulämpö oli otettu jo kävellessä töihin, sinne kun reippaasti kävelee, niin siinä menee 20min. Ehdin salilla olla jonkin aikaa (ottamaan tärkeät kuvat), niin ovi kävi. Ihmettelin kuka siellä tähän aikaan on, kukas muukaan kuin ihana työkaverini. Aamuvirkut ne parhaimmat treenit nappaa vai miten se sanonta meneekään?

Tässä meni se uskottavuus työkavereiden silmissä, mä treenaan salilla, joopa joo! :-)

Salin jälkeen suihkuun, ne pesemättömät hampaat saa tahnaa ja harjaa suuhunsa ja sitten töihin. Aamurapsan jälkeen aamupuuro ja sitten lähdenkin labrakokeita ottattamaan. Ne kun pitää taas ennen sytotiputusta varmistaa, että ovat kohdillaan. Tällä kertaa joutuu kundi sorkkimaan kolme kertaa ennen kuin saa verta tulemaan. Mulla kun on ennestäänkin ollut vaikeaa ottaa verta, niin nyt Simosta ja sytoista johtuen se on entistä vaikeampaa. Suonet kun kuivuvat jotensakin, tai jotain. Onneks en tarvitse suoniani päivittäin, menis aikaa löytää niitä. Ja mun kärsivällisyydellä en niitä jaksaisi olla etsimässä.

Töiden jälkeen menen jälleen fyssarille. Meillä varmaan tulee olemaan aika tuskaa kun joudumme toisistamme luopumaan, nähdäänhän me sentään viikoittain nyt. Ja vielä hiton monta viikkoa tästä eteenkinpäin, luulen niin.

Fyssarilta lähtiessäni soitti hanskatäti, hanska ja hiha ovat viimein tulleet ja saan käydä hakemassa ne. Menenkin heti saman tien, koska sattuu olemaan aikaa. Oi sitä helpotusta kun ne saan, jos nyt alkais ihmeparantuminen tapahtumaan. Molemmat ovat aivan hiton kireitä, joten turvotuksella ei ole todellakaan tilaa turpoilla. Näitä ihanuuksia saan sitten pitää seuraavat kuukaudet. Jos auttavat niin pidän, elleivät niin pidän silti. Nukkuessani en pidä, siihen vedän rajan. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tällä hanskalla on hiton vaikeaa kirjoittaa ja käyttää hiirtä.

Lähtiessäni hanskakaupasta kävelen rantaa pitkin ja tietty nappailen pari kuvaa. En kehdannut kuvata ihmisiä jotka vielä olivat bikineissään ottamassa aurinkoa. He ainakin nauttivat viimeisistäkin auringonsäteistä, kaikki mahdollinen D-vitamiini talteen luonnon keinoin. Eipä tarvitse sitten napata sitä samaa purkista.

Torstai 15.9

Tänään annan sille vallan, meinaan vitutukselle, ei kuin ketutukselle. Mua ottaa päähän tää syöpä, mä olen ihan valmis heittämään hanskat tiskiin asian suhteen. Voisin soittaa syöpikselle ja sanoa, ettei turhaan odota mua huomenna. Tää oli nyt tässä, olen aivan kaput. Olen väsynyt tähän hoitoon, hoidon odotteluun, hoidon sivuoireisiin. Mua ei tunnu kiinnostavan mikään, mieliala alkaa olemaan alavireinen. Ei, mä en ole masentunut vaan mä olen väsynyt tähän paskaan. Tänään mä en jaksa tätä, mulla on oikeus olla jaksamatta ja nyt käytän sen kortin. Noin, nyt on Musta Pekka heitetty pöytään.

Koska tämä olotila ei todellakaan ole mua, olen mä ihan hukassa tän asian kanssa. Ei ole mua se, ettei mua kiinnosta, en jaksa välittää mistään. Ja varsinkaan en voi hyväksyä sitä, etten ole samalla tasolla treenatessani kuin ennen Simoa ja näitä hoitoja. Mä vaan en voi hyväksyä sitä. Ja mun on todella, todella vaikeaa hyväksyä myöskään sitä mitä näen katsoessani peiliin. Siellä kun ei ihan ole se timmissä kunnossa olevaa typykkä vaan sieltä katsoo takaisin sytoturvotuksissa oleva kummajainen. Joka ei jaksa edes hymyillä tänään.

Juttelin asiasta pomoni kanssa (mies) ja hänellä oli heti antaa diagnoosi mulle. Vaihdevuosi oireet. Asia siis ratkaistu, mikäs hätä tässä enää on.

Joskus mietin sitä, onko mulla oikeus olla jonkinlainen vaan sen takia, että sairastan syöpää. Voinko mä kävellä päin punaisia tai naarmutella naapureiden autoja jos ne sattuu ärsyttämään mua? Ei autot vaan naapurit. Onko mulla oikeus kiukutella toisille ihmisille ja haistattaa vaikka paskat jos haluan? No ei tietenkään ole, eihän tää ole toisten syytä, se että mä sain elämän korttipelissä nämä kortit. Ei esim. alkoholisti tule mulle aukomaan siitä, kuinka vaikeaa hänellä on. Ja tässä tilanteessa olisi varmaan hyvä olla tulemattakin, ettei kävis hassusti. Tämä olotilani ei ole se, jolloin jaksaisin jakaa empatiaa. Tän kurjuuden keskellä haluan nyt lillua rauhassa tässä liemessäni, huomenna on ehkä jo parempi päivä. Toivon ainakin niin.

Perun ystäväni kanssa sovitun lenkin, ihan sillä mitä juuri äsken kirjoitin. Nyt en jaksa, pakko levätä ja ladata akkuja. Kyllä mä huomenna menen sinne tiputukseen, kuinkas muutenkaan. En mä tätä kesken jätä, tietenkään. Ajatuksella oli kiva leikkiä pari sekuntia, kunnes tuli taas järjen ääni päähän. Näitä päiviä tulee ja se on kai ihan normaalia ja sallittua. Niin mulle on sanottu. Ja vaikka ei olisikaan, niin tulee niitä silti, halusin tai en. Mäkin taidan olla vaan ihminen, niin vaikeaa kun se välillä onkin hyväksyä.  Minun siis, hyväksyä sitä etten ole mikään superlatiivi, en super Aikku enkä super terve. Olen Simon saanut pelkkä Aikku vaan ja sellaisena taidan pysyä, kaikkien kesken pelkkänä Aikkuna vaan. Se riittää mulle, se riittäköön myös muille.