Treeniä ja valokuvauskurssia

Maanantai 12.9

Tänään on vapaapäivä tai oikeastaan lomapäivä. Otin sellaisen, koska kuvittelin meneväni sellaiseen Workshopiin jossa olisi ollut erilaisia treenejä ja luento ravinnosta. Koska se peruuntui, mutta lomapäiväni ei peruuntunut (olin sitä päivää aiemmin anonut, enkä tod kehdannut ruikuittaa sen siirtoa) niin olen siis kotona. Tai en ole kotona, koska menen Valkun kanssa treenaamaan. Tällä kertaa vuorossa on olkapäät ja kädet ja koska en vieläkään ole oppinut sanomaan ei hänen ehdotelmilleen, niin sain siitä tietenkin kärsiä. Jos menette treenaamaan salille pt:n kanssa, niin älä suostu hänen ehdotuksiin jos haluatte syödä muutakin ruokaa kuin pillillä imettävää sinä päivänä. Sillä jos treenaatte kädet, niin ei ne hiton kädet enää nouse suun tasalle saman päivän aikana ja silloin on pilliruoan aika. Sosekeitto on kova sana, valmiiksi tehtynä kotona, tietenkin. 

Valkkuni oli treenannut tällä metodilla aiemmin jos oli uskomista videoitua kuvaa jota jokainen voi käydä katsomassa Täältä  ja uskottavahan se on, koska se intteerneeetin ihmeellisestä maailmasta löytyy. Olisi pitänyt olla viisaampi ja kieltäytyä tästä, vaan koska mä olen yllytyshullu ja suorastaan nautin kivusta jota treenaaminen tuottaa, niin olin heti valmis. Teimme siis esim. sivuvipareita koneella ensin 10 toistoa jollain kilomäärällä. Pidimme 20s tauon ja taas 10 toistoa. 10 sekuntia taukoa ja 10 toistoa ja vielä 5s taukoa ja vikat 10 toistoa. Voin sanoa, että tuntui. Todellakin tuntui ja pääsi sellainen ihan pieni tuskainen huudahdus, sellainen vieno vittusaatanakin saattoi suusta päästä, mutta niin hiljaa ettei Valkkuni kuullut. Koska aikuisten oikeasti mä nautin siitä kivusta ja tietenkin halusin sitä lisää ja sainkin. Teimme samalla lailla myös olkapääkoneella sekä haiusta ja ojentajaa kahdella eri laitteella samalla lailla. Ja mä nautin. Joo, tiedän olevani tän suhteen hiukan masokisti, mutta vanha sanonta: ”No pain no gain” pitää täysin paikkansa. Jos mä haluan ja mähän haluan kehittyä, niin kipua on vähän siedettävä ja mentävä ulos siltä omalta mukavuus alueelta. Se on vaan totuus.

Tältä voi näyttää kehitys. Tämä kuva otettu ennen Simoa.

Tässä näkyy myös se, että siltä omalta mukavuusalueelta ollaan poistuttu. Tämäkin kuva on ennen Simoa ja ennen sytostaattipöhöjä!!

Jokainenhan me tiedetään, ettei esim. juoksijaksi pääse harjoittelematta tai harjoittelemalla vaan kävelyä ei juoksukunto parane. Ja kun aletaan juoksemaan saattaa se tuntua tuskaiselta, tulee maitohappoa jalkoihin ja sattuu. Et sä kuitenkaan sen takia lopeta sitä vaan jatkat treenaamista vaikka se välillä sattuu ja tuntuu ikävältä. Kun muistaa, että se on tunne joka sua kehittää, niin jaksaisiko sillä paremmin? Mä ainakin jaksan ja täytyy muistaa erottaa terve kipu ja ei terve kipu toisistaan. Se me jokainen fiksuna osaamme tehdä, eikös vaan?

Odotin eräältä ihmiseltä soittoa illemmalla, mutta sitä ei koskaan tullut. Tästä asiasta kerron vähän lisää myöhemmin, mutta sen verran sanon, että aika mielenkiintoinen ja jännittäväkin asia on kyseessä. Tai mulle jännittävä, toisista en tiedä. Mutta se ei ole ihan vielä ajankohtaista joten en siitä sen enempää nyt avaudu. Tiedän olevani ärsyttävä, mutta joskus saa olla, mutta ei aina.

Loppu ilta meni kaupassa käydessä, sielläkin kun on käytävä muutaman kerran viikossa. Meillä kun asustaa vaan minä, Ukkokulta ja koiruus, niin siellä ei onneksi tarvitse jatkuvasti käydä. Ja vielä kun Wilma syö omia ruokiaan, mitä nyt välillä maksalaatikkoa, ainakin jos sattuu olemaan synttärit tai lääkekuuri menossa, niin hänelle ei tarvi ostaa kuin oma kuivaruoka kerran kuussa. Ukkokultakin syö päivittäin töissä, meidän ruokakulut onkin oikeastaan meitsin eväät. Pitkälle päästään kasviksilla, riisillä, jauhelihalla (kananpojan ja naudan), broilerilla, kananmunilla, kaurahiutaleilla ja hedelmillä. Mitä sitä bodari muuta tarvitsee, pakkanenkin täysi marjoja puuron joukkoon aamuisin laitettavaksi.

Tämäkin on vanha kuva, Ukkokullan tekemä salaatti mulle kun tulin salilta. Ukkokulta <3

Tiistai 13.9

Oltuani eilen lomapäivällä ja vietettyäni omalla tavallani rennon päivän, riittää virtaa tällekin päivälle. Herään aamulla 4,30 ja Wilman käytettyäni ulkona lähden itse sauvakävelylle. Ei mikään ole oikeasti piristävämpää kuin syksyaamuna herätä aikaisin ja käydä lenkillä. On kasteinen, hiukan sumuinen ilma ja se raikkaus yön jäljiltä. Sitä voi vetää sisäänsä niin, että tuntuu. Keuhkot ja mieli täyteen sitä ihanuutta. Kumma jos ei jaksa viettää virkeänä työpäiväänsä. Mä olen aamuihminen henkeen ja vereen ja olen siitä aivan hiton tyytyväinen. Mikään ei ole parempaa kuin aamut.

Tämä on vanha kuva, mutta olisi voinut olla tänä aamuna otettu.

Työpäivä menee kuten aina, nauraen ja tietty vakaviakin ollaan, kun siihen on tarvetta. Ei meidänkään työ ole pelkkää naurua, se on välillä itkua (ei välttämättä työtekijöiden), murhetta ja pahaa oloa, se on elämää kaikella tavalla. Se on juurikin sitä, mitä itse haluaa tehdä ja koen olevani onnekas, kun saan tehdä tällä alalla vielä kauan töitä. Olen alanvaihtaja, tässä työssä ollut vasta vajaat kolme vuotta, mutta tiesin jo kouluun hakiessani mitä haluan tehdä. Kun elää päälle nelikymppiseksi ja vaihtaa silloin alaa, niin usein jo tietää mitä haluaa. Ei olla enää teinejä ja angstata vanhemmille ja mennä sitä opiskelemaan minkä tiedät ärsyttävän vanhempiasi kaikkein eniten. Joo, onneks ei olla enää siinä iässä, vaan tässä iässä. Ja tässä iässä jo tietää mitä haluaa. Mä haluan tehdä tätä työtä ja elää, ensisijaisesti mä haluan elää. Ja sitä oikeutta ei Simo eikä sen sukulaiset multa vie, se on aivan saatanan varmaa!!

Illalla on taas valokuvauskurssi, olen sitä taas odottanut koko viikon. Ekalla viikolla mietin, että otanko kameran mukaani, koska kurssi-ilmoituksessa luki, ettei tarvita omaa kameraa. Ukkokulta sanoi, että eikös se olisi aivan sama, jos menisit uimakurssille ilman tsimmareita. Totta, joten otin silloinkin kameran mukaani ja niin otin myös tänään. Ekalla kerralla kamera sai olla repussa, ei se päässyt edes pöydälle saakka. Mutta nyt se pääsi repusta jo vähän haistelemaan pöydän pintaa, jopa virran laitoin päälle. Me kävimme kameroiden ohjekirjaa lävitse, mitä kameroista löytyy. Mä en sitten löytänyt ohjekirjaamme, tai oikeastaan en sitä edes etsinyt. Vaan olisi pitänyt, koska Ukkokulta oli sen fiksuna pakannut mulle reppuun mukaan. Vaan koska Akkakulta ei ole niin fiksu kuin Ukkonsa niin ei hän tajunnut sitä etsiä. Tyypillistä mua!!

Mä opin, että tämän jälkeen ei automaattitarkennusta enää käytetä, se on jälkeen jäänyttä elämää. Se oli myös elämää, kun vielä sai edes yhden onnistuneen otoksen sadasta. Tuleva elämä taitaa olla yksi onnistunut otos sadastatuhannesta. No, sen takia tätä kurssia käydään. Mä opin myös jotain ISOSTA, sen verran ainakin ettei se tarkoita kameran kokoa eikä edes kuvaajan kokoa eikä varsinkaan kuvaajan kengän kokoa tai kuvaajan minkään muunkaan kokoa. 

Opin tarkennuspisteistä, jotain suljinajasta, pikavalitsemista, takanäytöstä jne. Takanäytöstä sen verran, että siitä ei sitten todellakaan tsuumata kuvia, jos haluat olla vähänkään ammattilaisuuteen viittaavakaan. Kuvia otettaessa jokainen vakavasti otettava kuvaaja katsoo siitä pienestä silmäreiästä, minkä nimen saan ehkä tietää myöhemmin. Tai ehkä tiedän sen jo nyt vaan en muista. Tai ehkä en vaan halua kertoa sitä teille, haluan ehkä kuvitella olevani jo himppasen tietäväisempi kameroista kuin muut enkä voi paljastaa sitä vähäistä tietoani teille. Saat valita itse sopivan vaihtoehdon tähän.

Sitten kun mä alan kuvaamaan ja siinä vaiheessa alan miettimään ISOA, valkotasapainoa, valotuksen mittaustapaa, arvioivaa mittausta, osa-alamittausta, pistemittausta ja keskusta painotteista mittausta, niin se mun kuvattava olla aika helvetin kärsivällinen mun kanssani. Ja ekat kuvat tuskin tulee olemaan ainakaan eläimistä, mä kun en oikein jaksa uskoa, että esim. jollain linnulla on tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa mun kameran säätelyä. Ehkä mä pidättäydyn maisemiin, ne jaksaa odottaa. Ja ei sitten ainakaan auringon nousun tai laskun aikaan, koska siinäkin on kuulemma otollista aikaa vain 15min ottaa ne kuvat. Ja mun tuurilla kun menisin aamusta sitä hiton kuvaa ottamaan, niin ehkä saisin ne asetukset valmiiksi iltaan mennessä jolloin aurinko laskee. Vaan silloin ne säädöt olisi tietenkin väärin, koska ne olisi aamuiseen kuvaan laitettu.

Ei hitto, mä en kuvaa hetkeen mitään. Mä jatkan kurssia vielä hetken ja luen kirjoista lisää tietoa. Kamera on pelottava kapistus, en tajunnutkaan aiemmin kuinka pelottava se onkin. Siitä ilmenee jatkuvasti uusia pelottavia puolia. Kunhan mä luen lisää ohjekirjaa, niin varmasti huomaan, että kameraa saa syöttää jollakin erikoisruokavaliolla. Ja se tuskin syö bodarin ruokaa, varmasti haluaa jotain paljon vaativampaa. Parempi ehkä, etten lue ohjekirjaa lisää. Tieto lisää tuskaa, niin tässäkin tapauksessa. Ennen sai käyttää automaattisäädintä ja tiesi edes jonkun kuvan onnistuvan. Nyt tulee tietoa kaikesta mistä et tajua mitään ja alkaa pelottamaan. En tajunnutkaan tän harrastuksen olevan näin vaarallinen. Ei ole elämäni enää samanlaista kuin aiemmin, tosin sen asian hoiti Simo jo hyvin. Nyt eletään sitä aikaa jälkeen Simon, ennen se oli aikaa ennen Simoa. Tähän on nyt sopeuduttava, sekä Simoon että valokuvauksen vaikeuteen. 

Eikö olekkin pelottava kapistus. Ettei vaan purasis mua. :-)

Soittoa ja sympatiaa

Perjantai 9.9

Wilma täyttää tänään 12v. Aika on mennyt niin nopeaan, ettei mitään määrää. Vastahan kävin häntä katsomassa hänen ollessa 4 viikkoa vanha. Vastahan me käytiin hänet hakemassa hänen ollessa 9 viikkoa vanha. Ja vastahan me juhlittiin hänen ensimmäistä synttäriään ja nyt me juhlitaan jo kahdettatoista vuotta, ihan jäätävää! Aamulla lenkin jälkeen hän saa kuivatun lihapullan kuten joka aamu. Kunhan käyn kaupassa, saa hän maksalaatikkoa joka on hänen parasta herkkuaan. Wilma <3

Mulla on kymmeneltä fyssari ja sen jälkeen menen treenaamaan. Espan puistossa näen ihanan vertaiseni ja jään hänen kanssa juttelemaan. Hän on hoidoissa hiukan itseäni edellä ja saanut juuri muutaman päivää aiemmin samaa lääkettä jota tulen itsekin seuraavaksi saamaan. Ikävää kuulla hänen pahasta olostaan, vähän kauhulla odotan mitä mulle sama lääke aiheuttaa. Ihanaa oli nähdä ja kuulla, että sain edes hiukan piristettyä hänen päiväänsä sillä pienellä hetkellä jota hänen kanssaan ehdin juttelemaan.

Kirurgisella tapaan naisen jolla kaikki vielä edessä. Hän haluaa kysellä miten itse voin, hän katsoi minun olevan rempseä ja hyvä vointinen ja oikein hän näkikin. Hän vuorostaan pelkää tulevaa, lohdutan häntä ja kehoitan olla miettimättä liikaa. Ei kaikki voi huonosti sytostaattien aikana, itse olen siitä hyvä esimerkki, ei sivuoireen sivuoiretta jos ei kahvin maistumista paskalle oteta lukuun. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Fyssari aukoo jälleen kättäni. Nyt se on taas kireä, mutta ei niin turvoksissa. Se kun on aina jompaa kumpaa, kireä mutta ei turvonnut tai turvonnut mutta ei kireä. Aina siinä kuitenkin jotain on, odotan edelleen hihaa ja hanskaa tulevaksi.

Menen Meijerille treenaamaan jalat, siellä on parhaimmat laitteet jalkatreenille. Kuten myös selkä, rinta, käsi, olkapää ja joka hiton lihakselle tarkoitetut treenit on juurikin parasta treenata siellä. Laitevalikoima on huikea, ei turhan kehuttu Helsingin parhaaksi saliksi. Siellä meitsikin käy useimmiten itseäni kasvattelemassa. Aamupäivästä saa olla rauhassa, ei juurikaan muita ihmisiä paikalla, tämäkään kerta ei tee poikkeusta.

Lähtiessäni sieltä jään juttelemaan muutaman sanan nuoremman miehen kanssa. Hän oli nähnyt kuvani jossa olen Valkkuni kanssa ja oli kans tietoinen Simosta (tosin ei ihan nimeltä tiennyt). Kehui arvostavansa mua ja asennettani, se lämmittää niin mun mieltä. Nuori kundi, arvostaa vanhempaa tätiä, wau!! Olen otettu, ihanaa kuulla tuollaista. Lähden paikalta hymy huulillani.

Ehdin kotiin, Wilmalle maksalaatikkoa jota hänelle lupasin, syntskäsankarille. Itse syön ja lähden takaisin Hesaan, mennään Ukkokullan kanssa leffaan joka jäi viime viikonloppuna näkemättä. Menemme katsotaan leffan Teit meistä kauniin. No, tuskin se musta ainakaan teki eikä tehnyt edes suurtakaan vaikutusta kyseinen leffa, mutta Ukkokulta tykkäsi ja se on mulle pääasia. Välillä pitää tehdä sellaista mistä hän tykkää. Nyt se on tehty ja seuraavaa kertaa voidaan miettiä sitten vaikka vuoden päästä, hihhih.

Lauantai 10.9

Viikonloppu jälleen ja jälleen olen sen myös töissä. Sepä ei haittaa sillä töiden jälkeen olen menossa rakkaalle isosiskolle, sillä hänellä taas on kylässä elämäni ilo, Elias. Elias saa hymyn huulilleni jo pelkällä nimellään, jo hänen mainitsemisensa saa minut hymyilemään. Mennessäni sinne saan heti tutustua isoon paloautoon sekä isoon poliisiautoon. Kuulen, että toisen tätsyn kahvikone pitää kovaa ääntä ja sen käyttö oli kielletty. Elias kertoo myös hävittäjäkoneen pitäneen kovaa ääntä, kuten hän kertoo joka kerta kun näemme. Eikä hän kerro sitä kerran tai kaksi vaan saan kuulla asiasta ainakin kymmenen kertaa. Hävittäjä on tosiaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen nuoreen mieheen.

Leikimme autoilla, luemme kirjaa, syömme välipalaa ja välillä vaihdamme vaippaa ja käymme puolittain suihkussa Eltsun niin halutessa. Ja nauramme, me kaikki nauramme maha kipeänä Eltsun matkiessa puheitamme. Hänen sanoessaan ”Niinpä niin”, aivan kuin omasta suustani tulisi niin se saa kyllä vedet silmiin ja mahan kippuraan nauramisesta. Ja kun minä nauran, nauraa Eltsukin. Me hykertelemme molemmat. Ja sitä iloa taas kun vanhemmat tulevat hakemaan, pitää kertoa kaikki ja tietenkin myös se, että iso hävittäjäkone piti kovaa ääntä.

Lähdemme kaikki samaan matkaa, pääsen heidän kyydissä asemalle. Ja sitä pahaa mieltä mitä nuori mies kokee, kun ei saakkaan lähteä Aikkutätin luokse katsomaan Wilmaa ja Ukkokultaa, se saa suun mutrulle ja vilkutuksia on turhaa odotella. Me niin toisistamme tykätään ja toisiamme pussaillaan. Eltsu sanoo lisää kun tätsy pussailee ja lisää saa ihan varmasti, mielelläni häntä halin ja pussaan, elämäni iloa!!

Kotona sitten illalla vielä päivittelen blogia. Ja katson vähän tölsää ja syön. Syömisestä on tullut uusi harrastukseni, ainakin voisi niin kuvitella koska teen sitä jatkuvasti. Syömisestä olen tosiaan huolehtinut ja hyvin olenkin, ainakin jos vaakaan uskoo ja kukapas ei uskois. Ei ollut lääkäri kovin väärässä sanoessaan, että sellaiset 4kg tulee painoa sytostaatin aikana. Nyt ollaan puolessa välissä ja paino noussut kaksi kiloa. Vielä kolme sytostaattia ja paino nousee ehkä toiset kaksi eli sitten ollaan juurikin siinä neljässä kilossa. Mä todellakin toivon, että ne myös lähtee pois tai saattaa tulla harmitus. Näin kauniisti sanottuna. 

Sunnuntai 11.9

Töissä, kuinkas muutenkaan. Sieltä lähtiessäni kuljen jälleen samaa matkaa kuin aina, eli kävelen Töölön puiston läpi osittain. Jos olette siellä kulkeneet, niin tiedätte, että siellä usein kuulee rumpujen soivan. Ei ihan normien rumpujen tietenkään, vaan roskiksella soitettuna. Joku elämää nähnyt, varmaan joistakin aineista riippuvainen ja ehkä asunnoton (en tietenkään tiedä, mutta habitus antais ymmärtää). Hänen soittoaan kuulee usein. Viimeksi kun hänet näin sanoi hän mulle, että älä nyt hiuksiasi kaljuksi aja. Vähän myöhäinen varoitus, ne oli jo ajeltu.

Tänään mennessäni siitä ohitse istui hän ystävänsä kanssa penkillä. Itselläni oli kuulokkeet päässä kuunnellessani musaa, mutta näin hänen puhuvan mulle ja pysähdyin kysyäkseni hänen asiaansa. Kävimme tälläisen keskustelun heidän kanssaan: Rumpali: ”Miksi sä olet hiuksesi pois ajanut?” Minä: ”En ajanut vapaaehtoisesti vaan syöpä vei ne.” Rumpali: ”Älä, ei kai?” Ystävä: ”Joo, syöpä tekee sitä, vie hiukset. Niin se vei mun faijaltakin. Ne on ne säteet jotka vie hiukset.” M: ”Itseasiassa ne on sytostaatit jotka vie ne, ei säteet.” Y:”No niin olikin, sytostaatit. Oletko paljon saanut niitä?” M:”Kolme on takana ja kolme edessä. Mutta mä tulen todellakin selviämään tästä, periksi ei anneta.” R:” No todellakin selviät, ihan varmasti selviät.” Samalla hän heilutteli nyrkkiä ilmaan, kuin selventääkseen yläkertaankin, että tää muija selviää syövästään. M:”Tulette näkemään mua vielä usein tästä menevän ohitse, en katoa mihinkään. Tästä selvitään voittajana” Ja me kaikki heiluttelimme nyrkkejämme, kuka ylös, kuka sivulle päin. Se fiilis joka tuosta episodista jäi, aivan sanoin kuvaamaton. Tyypit oli niin mun puolella, Sä tuut selviämään. Upeaa yhteenkuuluvuuden tunnetta vaikka ei elämäntilanteeltamme ihan samassa tilanteessa ollakaan. Aivan mahtavaa!!

Kotona jälleen ruoan tekoa. Tarkoitus oli lähteä illemmalla katsomaan jotain kätköä mitä ei ollut Ukkokulta päivällä löytänyt. Vaan alkoi satamaan eikä voitu lähteä. Vaan ei satanut niin paljoa, että se olisi häirinnyt kaupassa käyntiä ja jäätelön hakua. Taivaalta saa kai tulla vaikka puukkoja ja puntareita, se ei haittaa kun on kyse jäätelöstä. Tai keksistä tai oikeastaan mistä vaan mikä muistuttaakin syötävää. Ja sitten mä jaksan ihmetellä,  kun paino nousee. Kohta en mahdu enää vaatteisiini. Mutta sitä varten kai vaatekaupat ovat keksittyjä. Jotta naiset saa hakea uusia vaatteita entisten jäädessä pieneks? Vai oliko jotain muuta syytä?? En ainakaan keksi ainoatakaan!! Kauppojen aukioloakin pidennettiin varmaan ihan vaan kiukkuisia naisia varten. Saavat hakea sitä jäätelöä tai keksiä tai mitä keksivätkään olla ilman juurikin sillä hetkellä. Mutta oli se ihan mitä vaan, niin olen varma sen liittyvän syömiseen!! Ainakin itelläni, harvoin tulee mieleen iltasella haluta kaupasta hammaslankaa tai polvisukkia tai imurin pölypusseja.

Vertaistukea

Keskiviikko 7.9

Menivät muuttamaan junien aikatauluja taas kesän jälkeen ja mulla on entistä enemmän aikaa aamulla töihin mennessäni. Välillä saatan käydä aamulla kaupassa jos siihen on tarvetta. Tänään kävellessäni töihin, otan matkan varrelta kuvia, ei paljon viivästytä matkaani. Ohitan aina Töölönlahden ja se näyttää joka aamu kauniilta. Jos on usvaa, se on kaunis. Jos ei ole usvaa, on se kaunis. Se on kaunis sorsilla ja ilman sorsia, mutta kaunein se ehkä on joutsenilla. Heitä jaksan ihailla, pariskuntaa jonka tietää viettävän koko elämänsä yhdessä. Voisin verrata meitä Ukkokullan kanssa joutsenpariin, emme ole yhtä kauniita ja komeita, mutta lopun elämämme varmasti yhdessä viettäen. Sitä ei voi ulkoa päin sanoa kukaan kuten joutsenista, mutta se riittää kun sen itse tietää. Ja Ukkokullalle se ehkä tulee yllätyksenä, toivottavasti edes mieluisena sellaisena.

Töissä kerron rakkaille työkavereille eilisen hauskuuden, Ukkokullan ottaneen päikkärit tissin kanssa. Nauramme, että jos nukkuu tosiaan tissin kanssa niin nukkuukohan hän tissi poskellaan? Ja herätessään on nännin kuva painuneena poskeen? Onko hän sitten kirjaimellisesti tissiposki?

Olemme menossa ensi kuussa työporukalla Tallinnan spahan. Olen sitä varten ostanut uimapuvunkin, sellaisen proteesi taskulla olevan. Mietimme missä vaiheessa ehdimme sinne polskuttelemaan kun on muutakin ohjelmaa niin paljon. Mennäkö aamusta aikaisin vai illalla myöhään? Uinko itse sitten rintaa? Nauramme maha kipeänä, itselläni ainakin tosi hauskaa, kuinkas muuten. Ihanaa kun tälle asialle voi nauraa. Kuten olen ennenkin sanonut, asia mille ei voi nauraa on ongelma. Mulle tämä ei ole millään lailla ongelma, vaan nauran tälle hyvinkin paljon. Tissistä saa yllättävän paljon hyvää vitsiä aikaiseksi. Mutta uimiset saan unohtaa, ei rintaa, ei uintia. Ei kun siis, koska sytot, ei uintia.

Töiden jälkeen menen jälleen Valkun kanssa treenaamaan. Tällä kertaa me treenataan selkää ja rintaa. Hiukan liian kovalla sykkeellä ilmeisesti, koska tulee hiukan huono olo. Pidän versat kädessäni jotta pystyn tekemään selkäliikkeet paremmin, mutta ranne turpoaa ja pakko ottaa ne pois. Käsivarressa on syvät painaumat jotka tulleet versoista, joten jatkossa versat eivät tule olemaan käytössäni. Harmi, koska ne auttaa varsinkin selkäliikkeissä pitämään tankoa ja taljaliikkeissä kahvoja, ei tarvitse puristaa sormilla.

Ihan mahtava treeni saadaan taas tehtyä, mä olen ihan ylpeä itsestäni. Ja Valkkuni on kans ylpeä musta, ainakin väittää niin, tiedä sitten jos narrasi mua, sairasta valmennettavaansa. No ei tietenkään narrannut, ei hän osaa, eikä varsinkaan halua.

Pukuhuoneessa tulee kanssa treenaaja taputtamaan olkapäähän. Ekana tulee mieleen, että tiesiköhän hänkin kuinka hyvän treenin vedin ja sen takia taputtaa. Ei, hän halusi sanoa kuinka arvostaa mua ja mun asennetta tän sairauteni kanssa. Ikävä sana toi sairaus, en koe olevani sairas tai edes potilas. Olen Mä ja haen välillä tipasta myrkkyä, mutta sairaaksi en oikein itseäni koe kun ei satu eikä särje mitään kohtaa. Arvostan valtavasti hänen sanojaan.

Olen koko aika ajatellut, että jos voin jotain auttaa tällä omalla esimerkilläni miten kohtaan tän ”sairauteni”, kuinka jatkan elämääni kuten ennenkin vaikka diagnoosi on saatu, silloin koen tällä olleen jotain merkitystä. En ole julkkis joka asiaa rummuttaa, en ole ihminen joka tällä asialla saisi mainetta ja kunniaa tai rahallista korvausta. Mutta esimerkkinä voisin olla kaikille siinä, että vaikka olet saanut ikävänkin diagnoosin, voit kuitenkin jatkaa elämääsi, olla positiivinen ja iloinen. Kyllä minäkin olen itkenyt, voi kuinka paljon olenkin. Vaan en enää aikoihin, ei ole ollut tarvetta siihen, onneksi niin.

Torstai 8.9

Aamusta hoidan kauppa asiat niin saa tehtyä ruokaa. Sitähän mä teen aina enemmän kerrallaan, niin on sitten mitä ottaa pakastimesta. Helppoa ja näppärää.

Iltapäivällä menen kahville vertaiseni kanssa. Naurattaa kun kaksi kaljua istuu kahvilassa, toisella kasvaa mustaa sänkeä päässä ja toisella valkoista. Mahdamme olla näky. On ihanan piristävää jutella ihmisen kanssa joka on samassa vaiheessa kanssasi, hän on käynyt samat asiat lävitse mitä itsekin olet. Ja hänellä on suht samat asiat vielä edessä, pienillä muutoksilla ehkä. On ihanaa saada jutella, verrata kokemuksia, kauhistella toisen hoidon jälkitiloja ja samalla vähän jopa hävetä omaa hyvää oloaan. Sanonta ”Kel onni on, se onnen käteköön” sopii tähän hyvin. Vaan enhän mä voi sille mitään jos ei mulle tule sytostaatista mitään. En voi olla kuin onnellinen. Ja samalla niin kovin pahoillani toisen puolesta, hän joutunut kärsimään kaikista mahdollisista sivuoireista mitä kuvitella saattaa. Ei ole nyt mennyt tasan tää juttu, mutta harvoin ne menee. Joku saa enemmän kuin joku toinen, rahaa, valtaa, onnea, kurjuutta, kärsimystä. Tätä tää on, elämää!! Ihanaa tosiaan oli saada jutella, sovitaan, ettei jäänyt ainoaksi kerraksi, mennään uudestaankin kahville yhdessä.

Mun piti mennä tänään vesi juoksemaan ystäväni kanssa, mutta sain kuulla, ettei missään nimessä saisi mennä infektiovaaran vuoksi. Ja jos oikein itsekin ajattelen, niin näinhän se on. Sieltä saattaa saada vaikka minkä vaivan, vaivan joka ei normisti tuntuisi missään, vaan nyt tuntuisi. Pitää olla varovainen, valkosolut ovat nyt alimmillaan ja elimistö herkkänä ottamaan tauteja vastaan. Joten jätämme menemättä ja menemme kävelemään. Ite otan sauvat mukaan ja taas on yksi kerta sauvailua plakkarissa ja kerta enemmän mitalinsaalistustiliin. Pikku hiljaa niitä alkaa kertymään, tän vuoden puolella on vielä 50 kertaa kasassa, sen lupaan. 

Matkalla nähtiin hepoja :-)

Kohta mä niin osaan..

Maanantai 5.9

Kuten viimeksi jo sanoin, laahaa tää blogi jäljessä eikä todellakaan ole reaali ajassa. No se nyt olis mahdotonta, mutta jos tän päivän kohdalla lukee sali ja sauvakävely niin mitä hittoa kerron tästä päivästä? Kuka edes muistaa mitä on tehnyt viikko sitten? Tai onko sinä päivänä ollut jotain hullun hauskaa huumori pläjäystä? Ilmeisesti ei, koska ei siitä ole tehty minkäänlaista muistiinpanoa tai sitten on ollut sellaista joka päiväistä mitä meillä aina viljellään eikä niin jää mieleen. Mutta hei, katotaan mitä saadaan aikaiseksi tästä päivästä!

Täytekuvia jotta näyttää paremmalta :-)

Olen muuten aina ihmetellyt tv-poliisisarjoja jossa kysellään mitä mahdoit tehdä vuosi sitten kesäkuun seitsemäs kello 14,21?? Joo, odotas, mä olin silloin syömässä Mäkkärissä tuplajuustohampurilaista ja sain siitä järkyn mahakivun. Viereisessä pöydässä oleva pariskunta tappeli siitä, kun anoppi tulee taas viikonloppuna kylään. Hei oikeesti, ei kukaan muista tollaisia asioita. Hyvä kun muistaa mitä eilen tapahtu, ellei sitten kirjoita sitä ylös. Ja niin monella sanalla kuin sali ja sauvakävely.

Nyt sä kerrot mitä teit viime vuonna tähän aikaan tai ammun pääsi tohjoksi!! No mäpä kerron.. 

Kun nyt oikein muistelen, niin muistankin, että kävin salilla. Tähän tarvittiin tosiaan paljon muistamista, sehän luki mulla ylhäällä. Mutta ei lukenut sitä, että kävin töissä liikuntaryhmän kanssa tekemässä treenin. Tein olkapäät ja kädet, nyt hiukan muutan treenijakoani, ettei olkapäitä treenata kahta kertaa viikossa. Säästellään tuota turpoavaa kättäni. Vielä en ole saanut kompressio hihaa enkä hanskaa, ehkä ne ensi viikolla tulisi. Toivottavasti, sillä käteni on välillä kuin turvonnut sämpylätaikina. Ei kiva.

Töiden jälkeen kutsun ystävääni kanssani lenkille ja hänelle sopikin lähteä. Ilma on kaunis ja seura hyvää (vai oliko se toiste päin?) ja lenkki on tunnissa tehty. Näin olen saanut taas ulkoiluttaa sauvojani ja saan yhden kerran lisää heiaheiaan sauvailua. Enää n.20kertaa ja saan seuraavan mitalini. Ei ehkä vielä ens kuussa ole mitali plakkarissa, mutta tän puolella on, se on varmaa.

Tähän loppuun voit keksiä jonkun kivan vitsin. Kerro se sit mulle kans, ainakin jos se on kovin naurettava!

Tiistai 6.9

No nyt, tänään on se päivä jota olen odottanut koko kesän tai ainakin niin kauan kuin meillä on ollut uusi kamera. Meinaan tänään alkaa mun valokuvauskurssini! Mä olen ihan fiiliksissä, menispä työpäivä nopeesti.

Se onneks menee, ainahan se menee, koska meillä on niin hyvä tiimi ja mahtavat työkaverit. Kotiin mennessäni syön ja juon kahvin, valmistaudun henkisesti kurssiin. Olen ostanut uuden vihkonkin, mukana on myös kynää ja kumia. Ja tietenkin itse päähenkilö eli kamera! Kurssin esittelyssä sanottiin, ettei välttämättä tarvita kameraa, mutta jos sellainen on, saa sen tietenkin ottaa mukaan. Ja minähän otan. Heitän repun selkääni ja menoksi, mä olen niin valmis oppimaan uutta. Kohta mä niin osaan kuvata, suunnittelen jo alanvaihtoa ja oman studion avaamista. Erikoistuiskohan muotokuviin, luontokuviin vai alastonkuviin? Vai eläinkuviin, urheilukuviin vai lapsikuviin? Joo, höpötän, en mä mitään alaa vaihda, mutta täpinöissäni mä olen, se on selvää.

Kurssilla meitä on ainakin viisitoista jos osaan oikein laskea. En kerro kellekään Simosta, esittelen vaan itseni. Olishan he varmaan olleet ihmeissään jos olisin esitellyt sekä itseni että Simon. Olisivat vielä luulleet Simoa mun sivupersoonaksi, ei, parempi etten ainakaan vielä kerro Simosta.

Opettaja kertoo meidän syksyn aikana käyvän lävitse seuraavat asiat: kuvaamisen perusteet erityisesti (tähän loppui tämä lause muistiinpanoissani, en tiedä pitikö sen kenties jatkua mitä erityisesti?). Digikuvan jälkikäsittely ja digitaalinen työnkulku. Millainen kuva on perusteiltaan? Tutkimme digikameran rakennetta, toimintoja ja käyttöä. Tutustumme suositeltaviin lisätarvikkeisiin ja niiden käyttöön.

Eli jatkossa jos olen kovin hoikistunut, kaunistunut ja nuortunut, tiedätte että olen oppinut käyttämään kuvankäsittelyohjelmaa, tuskin olen laihtunut tai käynyt nuorennus/kauneusleikkauksissa.

Saimme muutaman kirjan nimen mitä suositteli lukemaan ja minähän tietty heti kurssin jälkeen ryntäsin kirjastoon niitä hakemaan. Nyt imetään kaikki tieto mitä mahdollista, lukien, näkien ja kokien. Harmitti kun aika meni niin nopeaan, hetkessä oli 1,5h mennyt. Ja viikon päästä vasta seuraava kerta, tylsää. Aikoinaan kävin vuosia enkun tunneilla ja aina katsoin kelloa milloin saa lähteä, nyt katsoin kelloa, että milloin joutuu lähtemään.

Kurssin jälkeen ryntään kirjastoon hakemaan kirjoja mitä mä alan opiskelemaan joka raossa mikä ajasta liikenee. Jos näet mut salilla sarjatauon aikana nenä kiinni kirjassa, tiedät että luen valokuvauksesta. Sitten kun opin vielä kuvaamaan ja treenaamaan samaan aikaan niin awot, kaikki aika säästetään. Kohta ehkä alkaa tulemaan videoo treeneistä tai mun elämästä. Videoin kaiken, nukkumisenkin. Sitten ainakin saadaan selville se, että kuorsaako meillä minä, koira vai Ukkokulta. Häntä syytän kunnes asia toisin todistetaan.

Kurssin vetäjänä on ammattikuvaaja, häneltä saa ottaa mentori tunteja. Mulla on kohta oma pt salilla sekä kuvauksessa. Vielä kun saan oman kokin, niin alkaa elämä hymyilemään. Toistaiseksi joutuu tekemään ruokansa ihan itse. Tosin joudun mä treenaamaan ja kuvaamaankin ite, ei sitä kukaan mun puolesta tee, mutta he auttavat mua saamaan parhaimman tuloksen. Ehkä mä vielä otan tunteja opettajalta tai menen pidempään kestävälle valokuvauskurssille. Täältä voitte käydä katsomassa kurssinvetäjän Antin sivuja, varsinkin jos valokuvaus kiinnostaa kuten mua.

Kirjat jotka lainasin olivat muuten: Scott Kelby Digi kuvaus kirja. Hän on amerikkalainen ja hänen huumorinsa on sellaista joka uppoo minuun eli varsinaista puujalkavitsiä. Jos sitä sietää, niin kannattaa lukea.

Toinen oli Pekka Punkari: Uusi digifoto kirja. Tätä en ole vielä aloittanut, olen lukenut tuota toista nyt. Mutta siirrytään Pekkaan sitten myöhemmin.

Illalla laitan taas kamat valmiiksi huomista treeniä vasten. Meillä on Valkun kanssa taas yhteiset treenit, tiedossa siis verta, hikeä ja kyyneleitä. No ainakin keskimmäistä höystettynä tuskalla ja naurulla. Kysyn jälleen tissini perään, mihin mä aina hukkaan sen? Se tosiaan on välillä sohvan käsinojalla, pöydän päällä tai kylvyn jälkeen kuivumassa missä milloinkin. Ei kaksi tissisenä ollut tälläisiä ongelmia, molemmat roikkui iloisesti paidan alla. Koitan kestää.

Kysyn siis Ukkokullalta missä tissini on ja vastasi heidän olleen yhdessä päiväunilla. Ja kappas vaan, siellähän se tissi köllötteli tyynyn päällä, valmiina huomiseen treeniin. Sekin tietää, että lepo on tärkeää. Se on yhtä tärkeää kuin syöminen ja treenaaminenkin. Koitan jatkossakin pidättäytyä syöttämästä tissiä. Hänelle saa riittää treeni ja lepo. Itse huolehdin syömisestä. Ja yhdessä sitten treetaan, ei ihan käsi kädessä mutta rintarinnan kuitenkin. 

Sivuoireiden odottelua

Lauantai 3.9

Työaamu. Tarkoituksena oli mennä kickbikella asemalta potkien töihin, vaan en sitten mennytkään, koska en saanut ilmaa renkaisiin. Renkaissa kun on auton venttiilit niin sitä ilmaa lisään huoltsikalla. Eilen sitä piti käydä laittamassa, mutta huoltsikan ilmanlaittovehje oli rikki. Ei ilmaa, ei potkimista, ei lisää treenikertoja heiaheiaan, ei uutta mitalia. Kävelen asemalta töihin, kuten normaalisti.

Työmatkalla kuvattua :-)

Oli tarkoitus mennä salille töiden jälkeen, mutta en kyennytkään. On väsyny ja vähän huono olo. Kuulostelen taas itseäni, ettei vaan olisi jokin sivuoire tulossa. En mene salille vaan menen kotiin. Siinä syötyäni välipalasalaattini Ukkokulta kyseli josko mentäis vaikka leffaan. Mua alko saman tien närästämään, ihan hullun lailla poltteli ylävatsaa. Otin pariinkin otteeseen gavisconia. Kirosin, että oliko pakko pelotella tollai sillä, että pitäis lähtee johonkin eikä saisi olla kotona. Heti alkoi mahaa korventamaan. Katsomme tölsää ja sen jälkeen sanon hyvää yötä ja otan kahden tunnin päikkärit. Herättyäni on mahani jo parempi (ja leffa alkanut, ei voi enää mennä).

Sataa kaatamalla. Sadevesiputki, tuo samainen putki joka päästi vedet sisälle, kohisee ja suhisee kuin kaislikossa. Päätämme lähteä katsomaan Miniän koiraa, se kuulemma kun on valtavan kokoinen. Lähtiessämme sanomme putkelle, että katsookin sitten, ettei kuseskele sisälle. Sen verran vanha putki on kyseessä (talo rakennettu -74) jotta jo sisäsiisti pitää olla. Otamme varmuuden vuoksi valokuvan lattiasta, jos vettä lattialla tullessamme, ei olla sisäsiistinä pysytty.

Lähdemme katsomaan valtavaa koiraa eikä kuvaus koiran koosta todellakaan ollut mitenkään liioiteltu. Herra oli valtavan kokoinen, sellaiset 70kg. Harmaata jo parrassa (tosin Hän oli jo 10v). Otimme meistä kuvan, toisella vanhuksella tukka lähtenyt ja toinen parta harmaana. Ei tule vanhuus yksin.

Ei ollut putki päästänyt allensa, hyvä se. Loppu ilta menee katsoessa tölsää, kuka mahtaakaan voittaa Selviytyjät kauden 1385. Kausia on tullut jäätävä määrä ja kaudesta toiseen se pitää aina katsoa. En voi ymmärtää, pitää varmaan hankkia itsellensä elämä.

Ennen nukkumaan menoa laitan huomiset salikamat valmiiksi. Juttelen Ukkokullalle, että olisipa näppärää jos olisi useampi tissi, niin voisi viedä työpaikalle pukukaappiin salille menoa varten tissin ja ei tarvitsisi aina olla kantamassa repussa mukanaan. Ja tietty vielä Meijerin pukukaappiin oma tissi, niin ei tarvitsisi sinnekään muistaa ottaa mukaan. Ukkokulta meinasi, että voisit sitten jättää tissin johonkin rintalaitteen viereen, niin se tekis itsekseen rintatreeninkin eikä tarvitsisi sun tehdä ollenkaan. No olisipa todella näppärää. Mitäköhän muut treenaajat tykkäisi, kun tissi köllöttelisi rintapunnerruspenkillä? Olisi sitten kirjaimellisesti rintapenkki!!

Sunnuntai 4.9

Työpäivä, tietenkin, koska oli eilenkin, niin on tänäänkin. Työpäivän jälkeen menen duunin salille, selkää ja takareisiä. Salille tulee myös joku rouva toiselta osastolta, häntä en ole ennen nähnytkään. Hän varmaan hiukan ihmettelee, kun treenaan pipo päässä. Kuulokkeideni takia vaan, koska olen kuulokkeiden kankaalle allerginen. Jossain vaiheessa tulee niin kuuma, että saan heivaa pipon päästäni ja sitten alammekin keskustelemaan uudesta kampauksestani. Olin kihartanut kaljuni kivasti. No joo, hänellä oli lähipiirissä ollut syöpää ja sen takia asia oli hänelle läheinen. Itse kun olen asian kanssa sinut ja mielelläni juttelen jos joku jotain kysyy, tuli meidän sitten juteltua hiukan pidempään. Toki me vähän treenattiinkin siinä samalla, ettei se pelkäksi jutteluksi mennyt.

Töistä kotiutuessani päätämme mennä syömään Nepalilaiseen jonka Ukkokulta oli bongannut ollessaan Wilman kanssa ulkoilemassa. Kuppila on ollut paikoillaan jo neljä kuukautta, mutta vasta nyt me se löydettiin. Eväs oli hiukan tulista mun makuuni. Ja vielä kun eilen oli närästystä, niin ei kovin järkevää syödä tulista ruokaa. Mutta kerrankos sitä.. Olemme nyt käyneet useammankin kerran Nepalilaisessa tai Kiinalaisessa syömässä. Ensi kerralla Ukkokulta kuulemma haluaa jonnekin muualle, ehdoton että lähdemme Tampereelle ja Fitwokkiin. Ehdotukseni ei saa kannatusta, omituista.

Illalla päivittelen blogia. Tämä kun laahaa aina viikon perässä, niin vaikeaa muistaa mitä viikon aikana tapahtunut. Siksi aina kirjoitankin joka päivästä muutaman sanan muistiin ja loput keksin ite. Ei vaan, totta nää jutut on. Nukkumaan mennessämme Ukkokultakin lukee blogiani. Hän kun ei koskaan lue mitään, tätä hän lukee. Varmaan aina pelkää, että haukun häntä. En oo haukkunut, paljoa ainakaan. Sanonkin, että säkin olet alkanut lukemaan oikeaa kirjallisuutta (blogiani)! Vastaa, että olen mä aina joskus ennenkin lukenut tällaista roskakirjallisuutta. Roskakirjallisuutta??!! Mitä ihmettä??!! Täytyy muistaa ens postauksessa haukkua hänet. Tähän ei enää mahdu!! 

Tervetuloa syksy

Keskiviikko 31.8

Mä heräsin 4,20 aivan kuten olin suunnitellutkin. Ei tehnyt edes tiukkaa, johtunee varmaan siitä, että kortisoni jyllää vielä kropassa ja vireystila on paljon korkeampi kuin normaalisti. Käytän Wilman ulkona, keitän kahvin valmiiksi ja hampaiden pesun jälkeen lähden junaan. Tosi paljon ihmisiä muuten liikkeellä  klo 5,15. Junassa nautin ekan aamupalani eli marjoja, soijajogurttia ja sitä kahvia minkä juurikin keitin.

Otin mukaani sauvat ja olin sauvonut työpaikalle niin, että olen treenivaatteet päällä klo 6,20. Treenaan jalat, kyykkäilen kuminauhan kanssa ja ilman, persus huutaa hoosiannaa, ainakin olen kuulevinani. Teen lopuksi myös vatsaa ja huomaan hassun asian. Ollessani selälläni oma tissini valuu kainaloon tai jonnekin, mutta tekotissi se iloisesti törröttää pystyssä. Täytyy olla huolellinen, kun treenaa toisten seurassa. Saattaa aiheuttaa hämmennystä ihmisissä. Olen ihan oletuksessa, että joku mua katselisi. Siellä missä eniten treenaan, ei varmaan ole kenelläkään mielenkiintoa katsella juuri mun tissejä, mutta onhan se kiva kuvitella olevansa kovin mielenkiintoinen ihminen. 

Treenin jälkeen suihkuun ja työpaikalle ehdin sopivasti ajallaan. Aamurapsan jälkeen teen sitten aamupalani eli puuron valkuaisilla ja marjoilla. Olin ottanut kaiken valmiiksi mukaani, valkuaiset, marjat, hiutaleet. Eilen kävin vielä työpaikan lähettyvillä olevassa kirpparilla hakemassa itselleni tubberwaren astian jossa voin puuroni tehdä. Olin siis suunnitellut kaiken valmiiksi, ei tarvinnut muuta kuin suorittaa. Valkuaiset oli muuten kivasti vaahtoutuneet kassissa, mutta ei haitannut, hyvin menivät puuron seassa.

Työpäivän jälkeen vielä sauvon Pasilaan ja näin olen saanut tehtyä kaksi treeniä päivän aikana. Olen mä vaan tehokas. Kotona sitten jään odottelemaan milloin alkaa mun väsymykseni. Menin valmiiksi sohvalle makaamaan ja odottelemaan, mutta ennen tuli nälkä kuin uni ja oli pakko valmistaa ruokaa. Syötyäni taas piristyin niin, että jouduin vielä puolen yön aikaankin istumaan odottamassa väsymystä jota ei sitten tullutkaan. Viimeksi väsymys tuli pari päivää myrkytyksen jälkeen, mutta nyt ei ilmeisesti tullut. No, onneksi oli täsmäase odotukseen. Katsoin meinaan olympialaisia. Mulla edelleen nauhoituksia jäljellä, nyt katsoin taekwondoa. Se kiinnostaa lajina, koska sitä olen itsekin harrastanut aikoinaan. Sitten hajosi polvi ja olkapää ja piti lopettaa, onneks ei sentään hajonut pää.

Torstai 1.9

Alkoi virallisesti syksy, saako liputtaa?? Mä rakastan syksyä, sen kauneutta, kuulautta ja viileyttä. Syksy tuo muhun energiaa, silloin mä jaksan vaikka siirtää kivitaloja. Mutta koska tää talo on aika hyvällä paikalla niin antaa olla tässä, ei siirrellä.

Jos olette olleet pidempään mukana matkassani, niin tiedätte että meillä tuli vedet sisälle jo aikoja sitten, no ainakin viikkoja sitten. Tänään sitten tuli remonttimies tekemään jotain. Vastahan tässä tietty on mennyt neljä viikkoa lattia auki, eli mikä ihmeen kiire nyt on tulla, mun vapaapäiväni?? Hän kuitenkin tulee ja Wilma kertoo monella sanalla etten pidä susta. Se tosiaan tulee remonttireinolle selväksi, hänestä ei pidetä ja hän voisi vaikka poistua. Reino sitten sanoo, että eteisen kaappi pitää tyhjentää. No selvähän se, odotahan kun mä sen tyhjennän. Noin, olisiko nyt hyvä??

Tyhjensin kaapin kuten näkyy :-)

Käymme ystäväni kanssa lenkillä. Mä niin nautin taas, onhan syksy vaikka ilma onkin lämmin. Lenkin jälkeen kauppaan ja ruoan laittoon. Odottelen väsymystä, odottelen sivuoireita. Vaan ei näy kumpaakaan, mihin ne on menneet? Ilmoitinko osoitteeni väärin? Hiukan maistuu pahan maku suussa, mutta se ei lähde hampaita pesemällä. Syön pastilleja, ei vaikutusta. Oikeastaan pahinta on kahvi, mutta eihän sitä voi pois jättää. Mä olen sitä juonut vasta reilu viisi vuotta, mutta olen jo niin koukussa, ettei ilmankaan osaa olla. Maistu se paskalle tai ei, juotava on. Olo on hiukan nuutunut ja annan itselleni luvan olla tekemättä mitään. Katselen tölsää, nauhoituksia mitä nauhoitellut ja nautin olemattomuudesta. On niin armollinen olo, tätäkö se itselleen armollisuus on? Aika hienoa, pitänee toteuttaa toistekin. Yöllä kröhisen muutaman kerran, sattuu keuhkoihin. Pelkään, että nytkö se alkoi, saan kuumeen ja joudun päivystykseen?? Nukahdan uudelleen, jos aamulla hiertää jostain niin en lähde portaisiin vaikka on sovittu.  

Perjantai 2.9

Kun ei väsytä niin ei väsytä. Väkisin makaamisesta saa linnaa joten nousen ajoissa ylös ja lähdemme ystäväni kanssa niitä portaita kävelemään. Ennen niitä pystyi jopa juoksemaan, nyt kun pääsee kävellen ylös ilman, että tulee sydän ylös ja ulos, niin saan olla tyytyväinen. Hapenottokykyni on laskenut kuin lehmän häntä. Huomaan, että ilmeisesti olen sittenkin saanut jonkinlaista myrkkyä itseeni, enkä pelkkää lumelääkettä. Puhisemme viisi kertaa rappuset ylös ja alas ja sitten riittää. On tää rappuilu vaan hienoa, hiki vaan meinaa tulla. Ja nyt ei yskitäkään, taisin kokea ihmeparantumisen. Olispa Simon kanssa yhtä helppoa.

Remonttireino tulee jälleen meille ja Wilma kertoo taas mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa hän ”huputtaa” eteisen ja laittaa todella kovaäänisen imurin päälle. Tarkoituksena on kai kuivattaa loputkin mestat jos jossain on vielä märkää. Tässä metelissä ei voi olla joten lähden Helsinkiin tuntia aiemmin kuin oli aikeena. Mulla on tänään treffit fyssarin kanssa, ylläri pylläri.

Saan oireen, en ole varma onko tämä sivuoire vai normaalia, mutta vatsani sanoo, ettei olisi kannattanut pitää niin kiirettä sillä kotoa lähdöllä. Junassa en mene vessaan ellei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei vielä tunnu siltä joten en mene. Mutta heti asemalla tuntuu jo siltä, että kohta on sinne vessaan päästävä.. Mulla ei satu olemaan ainoatakaan kolikkoa joten pakko mennä ostamaan kiskalta jotain. Ja koska sieltä on jotain ostettava, niin lehteähän ei kukaan osta ellei tarvi paperia pyyhkimiseen. Mä en tarvi, oletan sitä löytyvän sieltä vessasta koska joudun käynnistä euron maksamaan. Purkka olisi ollut kova sana tässä paskan maussa suussa, mutta arvatkaas huviksenne mikä käteeni tarttuu kuin liimapaperi?? Tietenkin jäätelö. Oikeasti vasta ostettuani sen ajattelen edes purkkaa ja vain hämmästyäkseni ajatuksesta miksen sitä ostanut? No, jäätelö nyt tarttui matkaan ja silloinhan se oli taas syötäväkin, koska olin sen ostanut. Aika ärsyttävää!!

Koska mulla on ylimääräistä aikaa, mä kiertelen kauppoja. Ja koska mahani on saanut nyt sivuoireen tai normaalin oireen tai mahataudin tai minkä lie niin hän päättää ettei kaupoissa kierrellä turhan pitkään vaan etsitään lähin vessa. Ei tarvi jättää luottokorttiaan kotia, lähtee vaan huonossa yhteistyössä olevan vatsan kanssa liikenteeseen niin rahat säästyy. Suuttukohan se mulle siitä jäätelöstä??

Fyssarilla saan taas kehuja. Olen luotettava potilas, joka kerta olen hankkinut uuden strangit käteeni mitä hän saa availla. En tosiaan tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Hän laskee, että tämä on yhdeksäs kerta kun käyn siellä ja loppua ei näy. Todennäköisesti saan käydä koko loppu vuoden. Eipä mulla muuta ohjelmaa kai ollutkaan suunniteltuna?? Fyssarilla ravaamista, jipiii.

Sieltä lähdettyäni menen hakemaan Fazerilta salaatin jonka syömisen aloitan jo junassa. Kotona syön loput ja sitten se iskee. Uupumus!! Mä hyppään sohvan pehmeään kainaloon ja nukahdan saman tien. Vedän parin tunnin päikkärit, ah että olikin mukavaa. Kortisoni väsymys siis tuli kuitenkin, ei vaan niin kovana kuin aikaisemmilla kerroilla.

Illalla en tee mitään, jatkan tölsän katsomista ja armollisuutta. Huomenna töihin ja salille joka jäi tänään tekemättä. Ei haittaa, olen tässä(kin) asiassa armollinen.