Syöpälääkärillä käynti

Keskiviikko 13.7

Nyt on tullut sen aamun aika jolloin menen syöpälääkärille. Syövän kanssa eläminen tuntuu olevan pelkkää odottelua. Ensin odotit lekuriin pääsyä ja kun se oli ohi niin odotit kuvauksiin pääsyä. Sitten odoteltiin tietoa ja kun se oli done, odotit tietoa syöpikseltä, milloin leikkaus ym. jotta saadaan pyörä pyörimään. Leikkaukseen päästyäsi odotit osastolla ruokaa, seuraavaksi punkteerauksia, fyssaria, lekuria, hoitajaa, labraa, hoitoa, sitä, tätä ja jotain siltä väliltä, pelkkää odottelua!! Olen aika kurkkuani myöten täynnä odottelua, alan pian oppimaan oman navan tuijottelun ja en malta odotella enää mitään vaan haluankin kaiken mulle heti nyt ja samantien. Mutta eihän se maailma niin mene joten täytyy jaksaa odotella ja mä jaksan, ainakin vielä.

Ennen syöpälääkärille menoa menen jälleen kerran, taas ja edelleen punkteeraukseen. Nyt näyttää oikeasti jo siltä, että tää alkais olemaan tässä, jospa ei enää tarvitsisi käydä siellä. Punkteerauksen jälkeen on tietty fyssari ja vasta sitten sinne syöpikselle.

Nestettä tulee tällä kertaa 40mg ja se on vähän koska edellisestä kerrasta on aikaa viisi päivää, pistän toivoni/markkani loppumiselle. Fyssari antaa jälleen hellää kyytiä mun strangeille. Hellä on oikeasti sana jota ei voi käyttää fyssarin kanssa samassa lauseessa, ei sitten mitenkään. Sadistinen sopisi paremmin, huomattavasti paremmin. Mutta on hän mukava, hän jutustelee kanssani jonnan joutavia jotten huomaisi kipua. Tosin ei sitä voi olla huomaamatta, kun kättäsi venytetään kolme metriseksi (siltä se ainakin tuntuu). Mutta se auttaa ja tässä vaiheessa olen valmis jopa kipuun, jotta saan strangit joskus loppumaan. Nyt käteni muistuttaa lähinnä monttuista perunapeltoa, kuoppaa ja mutkaa siellä sun täällä.

Fyssarilta selviydyttyäni on minulla aikaa tuhlattavaksi, tuhlailen sitä sumeilematta (muuta mulla ei olekaan tuhlattavaksi kuin aikaa). Istun Esplanadin puistossa ja nautin aamusta, katsellen turisteja ja nauttien aamuvälipalasta, salaatistani. Odotan ajan kulumista jotta voin lähteä syöpäklinikalle jossa tapaan rakkaan pikkusiskoni. Hän tulee kanssani lääkärille, jottei tarvitse itsekseni mennä. Normaalisti sitä ihminen käy yksinään lääkärillä, mutta kun sairastat syöpää on itselleni ainakin tärkeää saada sinne seuraa. Kahdet korvat kuulevat paremmin, asiaa voi toisen kanssa käydä lävitse uudestaan ja uudestaan. Ja koska Ukkokulta ei tänään päässyt mukaani, lähti pikkusiskoni mukaani. Arvostan tätä todella paljon!!

Lääkärille sisään mennessämme tiedän heti, että tässäpä ihminen josta pidän. Hän käy lävitse koko patologin lausunnon ja kertoo lääkityksestä, niiden sivuoireista, tulevaisuudestani ja samalla hän piirtää kaiken kertomansa paperille. Tulee lapsuusajan Kylli-täti mieleeni.

Hän piirtää aikajanaa paperille. Siihen tulee kuusi kertaa sytostaatti, jokaisen kerran väliin tulee kolme viikkoa eli sytostaattilääkitys tulee kestämään 18 vkoa eli 4,5kk. Sen jälkeen janalle piirtyy 25 sädettä (ei ihan ilotulitusta luvannut eikä edes sädetikkua), mutta sitä saadaan joka arkipäivä joten se kestää viisi vkoa. Omien laskujeni mukaan olemmekin sitten jo vuoden vaihteessa jolloin taas syönkin jo hormonilääkettä joka kestää 5-10vuotta, todennäköisesti 10v. Jos ja kun sitoudun tähän lääkitykseen, on mulla  tilastollisesti 70% mahdollisuus olla 15v päästä hengissä. Ja jos en sitoudu enkä lääkitystä huoli on mahdollisuuteni 20%. Arvatkaas huviksenne otinko lääkityksen, lupauduinko sitoutua siihen? Ei teidän tarvitse arvailla, itsestään selväähän se on, että otan sen. Mutta ei se ole selvää kaikille, kaikki eivät sitä halua kuten olemme lehdistäkin joskus lukeneet (7-päivää lehdestä päivää!!)

Lekuri kerto faktoja, jos saan 38-asteen kuume niin mentävä saman tien päivystävään sairaalaan. Ja kerrottava saavansa sytostaattihoitoa niin ei passiteta kotiin syömään buranaa. On huono asia sairastaa sytostaattien aikana. Jos olo romahtaa tai tulee selittämätön yskä niin taas mennään päivystykseen. Keskimäärin kaksi kertaa hoidon aikana ollaan sairaalassa tiputuksessa muutaman päivän juurikin kuumeen takia. Tämä johtuu siitä, että sytostaatti on sellaista myrkkyä, että se tuhoaa syöpäsolut, mutta samalla se tuhoaa sun omat kiltit solut joita myös valkosoluiksi kutsutaan. Nuo urheat elimistösi puolustajat!! Viikko syto-tiputuksen jälkeen on valkosolusi matalimmillaan ja itse olet altis saamaan pöpön jos toisenkin. Ja se ei ole hyvä juttu, ei.

Erilaisia sivuoireita saatat saada, tunnetuin tietty hiusten lähtö. Se tulee tapahtumaan parin viikon päästä ensimmäisestä hoitokerrasta. Mutta ei hätää, peruukki pelastaa!! Enpä vaan osaa nähdä itseäni peruukissa, en lyhyessä enkä pitkässä, enkä myöskään kaljuna. Kaljuna tosin tulen itseni näkemään hyvinkin pian. Sivuoireita ovat myös lihas- ja luustokivut, turvotus, limakalvojen kuivuminen saattaa aiheuttaa kirvelyä ja limakalvojen rikkoutumista. Sormissa saattaa esiintyä puutumista, pistelyä ja tunnottomuutta. Iho saattaa punoittaa ja hilseillä ja kynnet saattaavat sarveistua ja irrota. Pahoinvointia esiintyy harvoin (!!!!!!). Siinäpä niitä olikin, eikö vaan??

Ennen jokaista hoitokertaa käydään labrassa (ei todellakaan samalla tädillä joka haukkui arpeasi kamalaksi!!) ja katsotaan, että veriarvosi ovat kohdillaan. Myös ennen hoitoa syödään kortisonia ja pari päivää vielä tiputuksesta. Sille on sitten omat sivuoireensa (ei kai ne samat voi olla kuin sytostaateilla, eihän lääketehtaan työntekijöillä olisi mitään tekemistä muuten). Kortisonin mahdolliset sivuoireet ovat sitten närästys, univaikeudet, akne, väsymys kortisonin loputtua. Jos jotain jäi kertomatta niin huomauttakaa, mun mielestä näitä kaikkia mahdollisia oireita oli jo aivan liikaakin.

Kolme ensimmäistä syotstaatti-tiputusta tulevat olemaan Doketakselia ja seuraavat kolme sitten Ceffiä. Ceffissä tulee sitten olemaan omat oireensa ja niistä en välittänyt vielä edes kysyä. Jotain kamalaa varmasti, mutta harvemmin enää tarvitsee pönttöä halailla lohduttaa lekuri. Jätetään se lääke hautumaan, saan sitä vasta syyskuussa joskus joten en ala sitä vielä miettimään. Kaikki se on vastaanotettava, oli se mitä tahansa sontaa. Tässä vaiheessa voisin lainata pomoni sanoja: ”Nyt ei enää yhtään harmita maksaa veroja”. Eipä tosiaan harmita, saatan kuvitella ettei tämä ole ihan halpa sairaus!!

Sairaslomaa ei ole pakko ottaa, he eivät kuulemma harrasta pakkosairaslomia. Hyvä, ei siis tarvitse alkaa tinkimään niiden kanssa. Sovitaan, että katson miten kroppani ottaa hoidot vastaan ja tarpeen mukaan otan saikkua. Ensimmäinen hoitohan on jo ylihuomenna joten hyvinkin pian tiedämme miten reagoin.

Lekuri kirjoittaa monenlaista reseptiä. On pahoinvoinnin estoon (sitä jota ei pitänyt tulla), särkylääkettä, mahansuoja lääkettä, kortisonia, sammakseen lääkettä. Resepti tulee valkosoluinjektioon, (koska joudun ehkä vielä käymään punkteerauksessa niin saan injektiona valkosoluja, niitä hyviä kavereita, elimistöni puolustajia). Ilman reseptiä on sitten silmätippaa silmien kuivumiseen, öljyä kaikille limakalvoille, kynsilakkaa. Mulla ei todellakaan ole kynsilakkaa kotona ja sitäkin olisi hyvä olla, koska se saattaa estää niitä pureskeltuja kynsiä irtoamasta.

Lekurilta lähtiessämme menemme vielä hoitajan luokse. Hän puhuu niin paljon, etten siitä muista juurikaan yhtään mitään. Hoitsulla on hyvin muotoillut kulmakarvat ja huomaan tuijottavani vain niitä miettien miten saa pidettyä ne niin hyvässä mallissa. Vaatiiko se kenties päivittäistä nyppimistä??

Hän antaa useita esitteitä syövistä, kaikenlaista tuista mitä mahdollista saada (esim ravintoterapeutilla pääsee käymään halutessaan). Hän kertoo aikatauluista, milloin menen labraan, milloin lekuriin, milloin hoitoon. Hän kertoo lisää erilaisista sivuoireista (en ole varma tuliko uusia tai sellaisia mitä ei lekuri olisi jo kertonut.) Hoitsu puhuu niin paljon ja yhteen putkeen, että itselläni meinaa loppua happi jo kuunnellessa. Tekee mieli sanoa, että hengitä välillä. En kehtaa huomauttaa!!

Olemme siskoni kanssa aika puhki lähtiessämme. Suunnistamme syömään ja kertaamme asioita mitä kuulimme. Sanoko se siitä sivuoireesta oikeasti niin? Miksi saan 10v hormonihoitoa? Mitä sanottiin hammaslääkärillä käynneistä??

Kotona sitten yritän muistaa kertoa kaiken Ukkokullalle ja soitan lapsilleni, mutsille ja faijalle sekä isosiskolleni kertoakseni uutiseni. Kovin paljon ei uusia uutisia ollut tai oli, mutta ne oli enemmänkin mulle tarkoitettu. Sivuoireet, aikataulut milloin mennä minnekin jne. Kaikki asiat pyörii mielessä kuin karuselli ja illalla huomaan olevani taas todella väsynyt, tyhjiin puristettu kuin tiskirätti. Lähtiessäni koiruuden kanssa ulos pyydän Ukkokultaa laittamaan mulle iltapalaa valmiiksi sillä aikaa. Kerron mitä iltapalaani tulee ja tullessani kotiin se onkin jo liki valmis!!

Tarvitseeko leikattua rintaansa hävetä??

Maanantai 11.7

Aamulla kävellessäni kohti pääkallopaikkaa tunsin suurta halua huutaa kaikille ja ei kenellekkään, että MÄ olen elossa. Mä olen niin hiton elossa ja meinaan olla jatkossakin. Mä tunsin niin suurta kiitollisuutta asiasta, että mua alkoi itkettämään siinä itsekseni kävellessäni. Nappailin muutamat kuvat kukkasista kun tuntui niin hyvältä olla mä ja varsinkin elossa oleva mä!!

Tämä aamu ei alkanutkaan punkteerauksella eikä fyssarilla, vaan tämä aamu alkoi labrassa käynnillä. Keskiviikkona on se suuri päivä ja pääsen syöpälääkärille kuulemaan enemmän syövästäni, muutakin kuin sen, että se oli iso ja se saatiin leikattua pois ja kainalosta vietiin solmukkeita niin, että vieläkin paukkuu. Ennen lekuria kuitenkin labrat joissa varmistetaan minussa olevan kaikki suht kohdillaan. Samalla otetaan sydänfilmi, jotta nähdään lyökö sekään raukka enää oikeaan tahtiin.

Labrassa joutui tällä kertaa vain hiukan odottelemaan, vaikka onkin maanantai. Taitaa olla eläkeläiset ym olla lomilla tai nukkuneet maanantain ohitse, labraan he eivät ole tulleet ainakaan. Otetaan kokeet ja muistan sanoa, ettei saa ottaa oikeasta kädestä, koska sieltä on kainaloa putsattu ja taisi rintakin lähteä (se onkin asia jonka tuppaa nykyään jo unohtamaan vähän väliä). Se on ihan totta, harvemmin ajattelen koko asiaa. Tai ajattelen tietty, mutten koko aika. Saatan hississäkin matkustaa ilman etten muista edes tarkistaa onko tissi kohdillaan, vapauttavaa sanon minä.

No, ne kokeet siis tulee otettua ja sen jälkeen onkin EKG:n vuoro. Niinpä käyn makaamaan sängylle rinta sekä nilkat paljaana. Hoitaja katsoo arpeani ja kysyy kauanko leikkauksesta on aikaa. Neljä viikkoa tulee huomenna. Ajattelinkin, että on aika kamalan näköinen arpi, sanoo hoitaja. WTF?? Miten sä voit sanoa mitään tuollaista?? Sanon hänelle, ettei minun mielestäni, mun mielestä se on hyvin parantunut ja siistin näköinen. Hän heti korjaamaan sanojaan, tarkoitti että tuoreen näköinen. No tarkoitit ihan mitä tahansa niin todella tökerösti valikoit sanasi ja en ainakaan peukuta sulle yhtään. Kiitos kohtaamisesta, en äänestä sulle vuoden hoitaja palkintoa vaan äänestän itseäni tai jotain ihanaa työkaveriani. Ensin pitää ottaa selvää pidetäänkö sellaisia äänestyksiä ja jos ei pidetä niin suunnitella sellainen itse ja sitten soittaa Rouva Hoitajalle kertoakseni terveiset ettet sitten saanut ääntäkään tässä äänestyksessä!! Oppiihan pitämään mölyt mahassaan, toivottavasti ainakin!!

Tätä kannustusta ei saisi Rouva Hoitaja minulta ainakaan!!!

En ole käynyt kertaakaan salilla neljään viikkoon ja tänään on sen aika, että mä alan taas jumppaamaan. Kuten monet tietää, niin olen treenaillut enemmän ja vähemmän tosissani ollakseni silloin 50-vuotiaana elämäni kunnossa. No, tähän matkaanhan tuli nyt mutka, mutta se kunto saavutetaan vielä. Ehkä lopputulos ei olekaan ihan sitä mitä alun perin ajattelin, mutta se tulee olemana ihan loistava kuitenkin. Täältä voit käydä lukemassa aiempaa matkaani, nyt en ole sitä päivitellyt, koska matkani suunta vaihtui ja tämä polkuni tallataan nyt ensin loppuun ja sitten jatketaan toisella suunnalla.

Tänään siis pääsin salille, olin ihanan työkaverini kanssa työpaikkamme salilla. Huomasin katselevani itseäni vähän väliä peilistä, mallaten tissiäni oikeaan kohtaan. Hah, just kun pääsin sanomasta, etten sitä koko aika tuijota. No en koko aikaa, mutta nyt ekaa kertaa leikkauksen jälkeen ollessani salilla sitä tuli katseltua, näkyykö se muille jne. Pumpulitissi hikoili enemmän, siihen kiinnitin huomiota. Se nousee topin ja liivien alla ylemmäs ja varsinkin topin oikealta reunalta pursuava nesteinen pöhötys ei saanut kovinkaan ihastunutta vastaanottoa multa. Sain kuitenkin kaikelta tältäkin tehtyä ihan kelpo treenin, olkapäitä ja ojentajia ihan rinnan, arven ja käden ehdoilla. Ei voinut revitellä suuremmin, painot olivat maltilliset, liikkeet tein niin kuin vaan kykenin. Hyvä treeni siitä tuli, olin tyytyväinen jo siitä, että sain aloitettua. Huomenna on sitten jalkojen vuoro.

Suihkusta tullessani kysyin voitaisiinko leikkiä roolileikkiä? Jos leikittäisiin sellaista, että mä olen mä ja olen ekaa kertaa salilla ja suihkussa sen jälkeen niin, että pukuhuoneessa on muitakin. Sitten mua tietenkin hävettää toinen rinnattomuuteni ja pelkään toisen tuijottavan sitä inhoten. Ihana työkaverini oli tietenkin heti leikissä mukana. No hän olisi sitten tälläi, (kuivaili itseään) ja katsoisin tällai salaa, mukamas ettet sä huomaa mitään. No, tätä me leikittiin ja huomasin ettei se tunnukaan miltään. Ei mua haitannutkaan se, että toinen näki arpeni ja ettei rintaa ole ja ettei hän ainakaan sitä kauhistellut eikä sanonut onpa kamalan näköinen. Niinpä äänestänkin häntä (ehkä) vuoden hoitsu palkinnon saajaksi. Tämä oli hyvä testi itselleni, koska tässä tilanteessa tulen oleman kymmeniä ja satoja kertaa vielä tulevaisuudessani. Mutta se eka kerta on aina pelottavin ja nythän seurassani on tuttuni, ihana rakas työkaverini joka ei mua loukkaisi. Mutta mä tulen kestämään jatkossakin ne toisenlaiset mielipiteet ja sanomiset, ne ikävätkin. Jos joku on oikeesti niin tökerö sanoakseen että onpa kamalan näköinen arpi, niin hän näyttää oman tyhmyytensä, minä en ole se tyhmä siinä tilanteessa. Piste!!

Tarvitseeko tätä hävetä ja saako tälläistä sanoa kamalaksi, varsinkaan ammattilainen hoitoalalla??

Tiistai 12.7

Olen saanut ensimmäisen laskun syöpääni liittyen (ellei oteta mukaan apteekin kuitteja). Sain sairaalasta laskun, tästä yhden yön visiitistäni. Samasta jossa mua pidettiin nälässä ja kurjuudessa. Ei vaan, hyvin mua kohdeltiin ja kun ajattelee kuinka moni työntekijä huseerasi minun takiani, niin 77€ laskua ei voi kohtuuttomaksi todellakaan sanoa. Johan leikkaussalissakin oli ne seitsemän kääpiötä touhuamassa (niin olin ainakin näkevinäni, mutta olin kieltämättä aika pöllyssä joten saattoi laskut mennä siinä vaiheessa sekaisin ja ehkä he olivat hiukan pidempiä kuin kääpiöt olisi. Ja tuskin leikkaava lääkärikään sanoo edes päivää tuolla hinnalla jos oltaisiin yksityisellä puolella. Vaan nytpä emme olleet vaan olimme Hus:lla ja eka lasku on kolahtanut postilaatikosta.

Aamulla aloin laskuani etsimään, olisin hoitanut sen töissäni, mutten en löytänyt sitä mistään. Mielestäni olin sen laittanut keittiönpöydälle odottamaan, mutta eipä näkynyt missään. No, illalla sitten uusi yritys. Töistä tullessani löysin laskun ja kas, siinä luki, että se oli maksettu. Mun Ukkokulta oli maksanut sen puolestani. Hän on niin rakas!! <3

Minäpä hövelinä lupasin tästä ihanasta teosta palkita hänet ja viedä hänet syömään. Ja koska olin niin hyvällä tuulella, niin lupasinpa vielä hakea hänet sieltä poiskin. Ilmoittaisi vaan koska on syönyt ja laskunsa maksanut, minä tulen sitten hakemaan!! Enkö olekkin ihanaa vaimomatskua?? No, ei vaan, kyllä mä hänet vien ja maksan hänen eväänsä myös ja vien vielä kotiinkin samaan hintaan. Olenkin tässä yrittänyt kysellä tekisikö mieli hampurilaista vaikka kauppareissun aikana vaan eipä ole ainakaan vielä sanonut haluavansa juuri hampurilaista. No, pidetään peukkuja, ettei hän ihan Marskiin halua tai mitä niitä hienoja paikkoja nyt onkaan?? Mulla ei ole sellaisista mitään hajua koska en usein käy ulkona syömässä. Ja jos käyn niin mulle kelpaa hyvin kiinalainen, nepalilainen tai intialainen tms.

Ennen kotiin tuloa ja laskun löytämistä mä kävin salilla tekemässä jalkani hapolle. Koska työpaikan sali on aika pieni eikä siellä ole paljon vaihtoehtoja mitä tehdä niin silloin vaan mielikuvitusta peliin. Kyykkyä 10kg painolevyllä jalat toisella painolevyn päällä ja ottaa meinaan hyvin jaloille. Sitten kun liikut täysin smoothisti eikä turhia pysähdyksiä vaan liikut koko aika kuin vaijerilla mennen niin on taattu polte jaloissa. Sen päälle kepillä askelkyykkyä taaksepäin hiukan vinosti niin, että pakarat saa ihanan poltteen. Tietää monta päivää jälkeenpäin tehneensä jaloille töitä. Tietty tein muutakin kuin nämä liikkeet, mutta ihanaa oli taas jumpata jalkoja. Onhan tästä 1,5 kk kun olen viimeksi päässyt niitä tekemään, en ole sen jälkeen tehnyt kun nilkka meni. Siitäkin voit halutessasi lukea Täältä.

Huomenna on jännä päivä. Aamusta heti punkteeraamaan tisuli ja sen jälkeen menen fyssarin kidutuspenkille jälleen ”nauttimaan” hoidosta. Sitten onkin syöpälääkärin vuoro kuulemaan totuuksia hoidoista ja syövästäni, Simoon saan siis tutustua hiukan paremmin. Mutta eka yksi yö vielä nukuttava, jännittää kuin lasta joulua odotellessa. Ja kuten olen ennenkin sanonut, niin tänä vuonna tosiaan sitä joulua odotan, ja hyvästä syystä odotankin. Jospa hoidot olisi silloin jo ohitse. 

Joku oli ystävällisesti taiteillut Simolle tälläisen :-)

Voihan lymfastrangi

Perjantai 8.7

Toistan itseäni kuin vanha gramofoni, mutta mun elämä tuntuu olevan samaa koko aika. Olen jälleen kerran punkteeraamassa tissiäni. Kuinka helppoa olisikaan jos tämänkin homman voisi tehdä kotona sohvalta käsin. Tai joku tulisi meille tekemään sen puolestani, ei tarvitsisi liikkua sitäkään vähää. Mutta ei, täällä mä taas olen.

Täällä mä odotan, että pääsen tyhjentää tisuni

Menee muutama minuutti ja kiittelen itseäni tullessani tänne koska näen unelmien lekurin, tuon naisten päiväunen, rintasyöpää sairastavien sairaala-klovnin. Yritän vääntää itseni niin, että saan ihailla häntä mahdollisimman paljon. Suustani melkein jo pääsee, että tulisikos lääkärisetä auttamaan hiukan tässä sudokussa! Saanpa vedettyä takaisin tuon sammakon, onneks saankin, koska tajuan ettei mulla ole edes sudokua esillä. Olisiko ollut pikkasen noloa, olisiko?

Nyt tulee tissinestettä enää 60mg vaikka edellisestä kerrasta on neljä päivää. Tää alkaa totta tosiaan näyttämään hyvältä, ehkä mun juoksut täällä on kohta juostu. Vaan konkareilta olen kuullut, että sytostaatti voi sekoittaa kroppaa uudestaan ja tisukka voi alkaa uudestaan vuotaa. Vaan sepä on sen ajan murhe, nyt sitä ei märehditä!!

Punkteerauksen jälkeen menen fyssarille aukoilemaan, en päätäni vaan kainaloani. Hän hieroo käsiään yhteen nähdessään kainaloni, sanoo mun olevan fysioterapeutin unelma. Mulla on niin kovat/suuret/mahtavat lymfastrangit kainalossa ja hän pääsee niitä availemaan. Joudun ihan vaan hiukan ihmettelemään mistä kukakin saa nautintonsa töissään. Toisen kainalon kopeloinnista/ hieronnasta. No, sallin sen hänelle jos se vaan auttaa mua saamaan käteni parempaan kuntoon ja paremmin suoraksi. Nythän se kiristää, sitä ei saa suoristettua ja liikerata on edelleen huono vaikkakin jo parempi kuin viimeksi.

Tässä näkyy yksi iso, mutta ei pienempiä, niitä kyllä riittää. 

Viimeks käskin olemaan googlailematta strangeista ja tein sen ite, koska voin nyt vähän selkeämmin kertoa mitä ne ovat. Ne ovat siis kovettuneita imusuonia joita pyritään avaamaan manuaalisella käsittelyllä. Niitä ilmaantuu n. kahden viikon päästä leikkauksesta ja pahimmillaan/kireimmillään ne ovat kuukauden päästä leikkauksesta, kutakuinkin. Saattaa esiintyä 2-3 kuukautta leikkauksen jälkeen. Käsittelyn jälkeen saadaan välitön vaste ja liikerata paranee. Tämän olen tosiaan huomannut.

Itselläni nämä strangit alkoivat tosiaan kasaantua viikon parin päästä leikkauksesta. Turvotustahan mulla tuli kainaloon ja selän puolelle heti ja siihen ne on jumiutuneet. Nyt ollessani siellä fysarin ”hellässä” hoivassa tuntui kuin hän yrittäisi vetää käteni irti luista ja muista. Se kipu on välillä niin tajuton vaikka olenkin ottanut kunnon tropin särkylääkettä tuntia ennen käsittelyä, ei auta yhtään. Välillä kuuluu oikein iso naks, aivan kuin olisi suuri puun oksa katkennut. Pelästyin ääntä ja kysyin: ”Mikä toi oli?” Olin liki varma, että nyt hän katkaisi käteni, kiva juttu joo, millä mä nyt kirjoittelen blogiani?? Mutta se olikin yks imusuoni joka katkesi ja se oli hyvä juttu, kuulemma. Kuului monta pientä naksista vielä ja sitä äänestä tuli mun lemppari musaa suorastaan. Sillä tunsin kuinka fyssari sai venytettyä kättäni paremmin ja pidemmälle pään yläpuolelle. Lähtiessä tuntui siltä, etten malta odottaa seuraavaa kertaa, että päästään taas naksuttelemaan imusuoniani. Nyt ymmärsin miksi oli niin innoissaan nähdessäni kainaloni.

Mullahan on myös oikea käsivarsi turvonnut. Tuossa eräänä iltana niitä peilistä katsoin ja sitten pyysin Ukkokultaa niitä kuvaamaan, jotta näemme kuinka iso ero on vasemmalla ja oikealla kädellä. Jokaisellahan meillä, varsinkin naisilla alleja roikkuu, mutta tää mun oikea käsivarsi on varsinainen Allien isoäiti, vai mitäs sanotte tästä??

Tässä turvonnut oikea käsi

Tässä vasen käsi normi alleilla.

Näitä turvotuksia ei vielä voida alkaa hieromaan, naksuttelemaan tms ennen kuin on rinnan arpi kunnolla parantunut ja hoidotkin meneillään (viimeisen keksin ite, en tiedä pitääkö paikkansa, mutta se kuulosti kovin ammattimaiselta). Jossain vaiheessa niille toivottavasti jotain tehdään, että pääsen eroon ylisuurista liiveistä ja oman ympärysmittani takaisin. Seuraavan kerran pääsen hänen käsittelyynsä ensi keskiviikkona jolloin olen vapaalla ja samalla taas punktioidaan tisuli, jos sinne olisi taas nestettä kertynyt.

Lauantai 9.7

Työpäivä. En oikein ole osannut tarttua kunnolla töihini sairasloman jälkeen. Pitää hakea uutta intoa tähän hommaan, joten haetaan sitä viikonlopusta. Ja koska en ole hetkeen joitakin työkavereitani nähnyt niin intoa meillä riittää. Ja naurua. Me saadaan joka asiasta väännettyä vitsiä ja ei ole huonoja hetkiä meidän kanssamme. 

Muistankin kun menin ekaa kertaa tutustumaan työpaikkaani, niin minulle sanottiin että meistä ollaan kyllä aina tykätty, kesätyöntekijät, opiskelijat ja muut. Jos ei tykkää niin itsessään on vika. No, tämän voin täysin allekirjoittaa, jos ei meistä tykkää niin itsessään on vika.

Ajatuksena oli mennä mustikkaan tänään töiden jälkeen. Mutta kummasti tää leikkausväsymys edelleen jyllää päälle ja en saakkaan lähdettyä. Aika menee maaten ja lukien, olen vihdoinkin taas pystynyt keskittymään lukemiseen ja nyt otan asiasta kaiken irti. Ennen leikkausta en pystynyt keskittymään mihinkään, nyt kun hommat pyörii, ollaan saatu jo ensiapua syövän nujertamiseen niin voi taas tehdä sitä mistä pitää eli lukea. Ja varsinkin kun ei voi tehdä sitä mitä haluaisi tehdä eli liikkua niin olkoon toiseksi paras vaihtoehto sitten ja toteutetaan sitä. Hyvällä mielin.

Sunnuntai 10.7

Töissä jälleen. Hassuttelu jatkuu. Työkaverillani on puhelimessaan sovellus jossa saadaan kahden ihmisen kuvista vaihdettua piirteitä toisen kanssa. Hän ottaa minusta ja itsestään kuvat ja tekee taikoja. Tulos oli jotain niin hauskaa, että meinasimme pissata pöksyymme sitä katsellessa. Katselen sitä pitkin päivää ja aina jaksaa naurattaa. Kertooko tää mun huonosta huumorintajusta vai hyvästä huumorintajusta? Saatte itse päätellä kummasta.

Tässä mä olen, otettavissa, olkaapa hyvä!!

Täysin turhaa höpötystä

Keskiviikko 6.7

Kahden päivän ”työputken” jälkeen on hyvä jäädä kolmen päivän vapaalle. Näin ekana vapaapäivänä aktivoidun ja tilaan itselleni ajan silikonin sovitukseen. En ole ihan varma mitä tarkoittaa sovitus, saanko kokeilla eri kokoisia ja valita sitten sen itselleni sopivan. Haittaako se jos toinen tissi olisi monta kokoa isompi kuin toinen? Sehän saattais vaan olla hauskan näköistä, tosin ehkä hiukan epäkäytännöllistä. Hankalaksi sen saattaisi tehdä liivien hankinta, miten saada toiselle puolelle suurempi kuppi? Vai joutuisiko itse tekemään rintaliivinsä? Mietintää, mietintää..

Tarvisinko tälläisen?

Saan ajan viikolle 29 joten vielä hetken saa olla pumpulitissi. No, eipä toi haittaa. Yksi asia mikä tässä hiukan hiertää on se, että se on kovin lämmittävä. Sama kuin pitäisi lämpötyynyä liiveissä, ei pääse ainakaan vilu tulemaan. Kohta on sitten silikoni ja samaan hintaan kun saan sen uimatissin, niin otan senkin. Ja jotta kaikki olisi varsin kateellisia, niin kerronpa vielä, että saan liivitkin kaupan päälle. Jotain iloa siitä, että on toispuoleinen.

Joudun samalla varaamaan myös koiruudella ajan eläinlääkärille, hänellä kun on taas korvatulehdus. Koiruudella on vehnä- sekä maitoallergia ja hänelle tulee korvatulehduksia säännöllisen epäsäännöllisesti. Usein kesäisin tulee tulehdus joten uskon, että hän on siitepölylle myös allerginen. Pieni tietopläjäys koirasta.

Jännittää niin kovasti

Käymme hänen kanssaan lekurissa, tulehdushan siellä on molemmissa korvissa. Saimme siihen lääkkeet, särkylääkettä sekä ohjeet alkaa pesemään tassuja erikoisshampoolla. Myönnän syyllistyneeni heitteillejättöön enkä ole kyseistä shampoota hakenut. Olikin eka eläinlekuri joka on asiaa edes kysynyt kahdentoista vuoden aikana mitä hänelläkin allergiaa on ollut joten ei toi kovin akuuttia kai ole?? Kunhan menen apteekkiin seuraavan kerran niin ehkä sitten??

Torstai 6.7

Lähden kaupungille ystäväni kanssa salaatille sekä kahville ja muutamalle kaupalle. Olen jälleen Kluuvin Fazerilla, tästähän on tainnut tulla vakipaikka mulle. Salaatti on edelleen hyvää, seura on hyvää ja elämä on hyvää. Ei paina mieltä syöpä, ei juopa eikä mikään muukaan murhe. Kaikki on fantsuu!!

Käymme H&M:lla, ostan parit urheiluliivit. Ympärysmittani on edelleen liian paljon entiseen verrattuna eikä mulla ole kunnon liivejä mitä laittaa päälleni. Siellä on sopivasti ale menossa ja saan parit liivit todella halpaan hintaan. Niissä kun on tasku mihin voin laittaa pumpulitissin piiloon ja kas, kukaan ei hiffaa ettei mulla oikeasti olekaan kuin toinen rinta. Näin ollaan taas saatu huijattua ihmisiä, heitä hyväuskoisia höperöitä!

Pumpulitissi, tosin ei oma. Eihän mulla noin suuri sentään ole :-)

Käymme myös kahvilla, samalla kuolaan tiskin takana olevia muffinseja ja piirakoita, keksejä ja muita herkkuja. Olen päättänyt elellä hiukan tiukemmin, syödä vain ruokavalioni mukaan ja en ota mitään herkkuun viittaavaakaan. Tosin päätös on helppo tehdä kuin ei ole maidotonta tarjolla. Tosin eihän se mua estänyt viime viikollakaan kun kävimme siellä Porvoossa syömässä ja vedin niitä keksejä. Ei käynyt mielessä silloin maidot eikä se ettei se satu sopimaan mun suolilleni. Mutta onneks mulla on sen verran kiva suolisto, että se kyllä mua muistuttelee jos olen asian unohtanut. Muistutus on sen verran kivuliasta, että sen muistaa aina hetken jälkeenkin päin. Muffinsit jää siis tiskon toiselle puolelle.  

 Kummalta tiskiltä ottaisitte mielummin? Mun valinta olisi kasvikset ja marjat. 

Koska tämä blogi laahaa noin viikon todellisuutta perässä vaikka kuinka yritän reaaliaikaan päästä, niin olen joutunut laittamaan päivittäin muutamalla sanalla ylös mitä olen miettinyt päivän aikana. Mutta koska en aina saa omasta käsialasta selvää (noloa myöntää joo), niin tulee välillä tilanteita ettei ole harmainta aavistusta mitä lukee/mitä pitäisi lukea ja ei ainakaan mitään tietoa mitä tarkoittaa/pitäisi tarkoittaa. 

Esimerkiksi kun lukee: juntti poui ei tajua 800mg ourance. Okey, wtf?? Mikä ihmeen poui? Mitä se ei tajua ja miksi se ei tajua?? Yritän lukea, yritän selventää, yritän tajuta!! Ehkä juntti polvi ei tajua buranaa? Kenen polvi? Kuka on juntti? Miksi hän syö 800mg buranaa? Onko hänellä polvessa jotain vaivaa? Miks hitossa se lukee mun muistiinpanoissa? Koska en ainakaan itse kuolemaksenikaan muista, että mun polvessani olisi ollut viime aikoina vikaa. Jos se tarkoittaa nilkkaa? 

Tää ei aukene mulle, ei sitten millään. Ehkä mä vaan olen niin juntti? Tai en tajua ottaa edes buranaa jos särkee paikkoja? Tai ehkä mä en vaan saa aikaiseksi blogata itseäni reaaliaikaan jotten tarvitsisi muistiinpanoja? Tai ehkä mä vaan arvailen mitä mikäkin tarkoittaa ja kirjoitan sen mukaan? Ei tässä mitään tolkkua ole muutenkaan, tuskin kukaan huomaisi eroa? 

Töihin paluu

Maanantai 4.7

Trallalallalaaa, tänään pääsen töihin takaisin. Olenhan tätä odottanut, pääseväni takaisin ihanien työkavereideni kanssa nauramaan, höpöttämään ja vähäsen töitäkin tekemään. Mutta ensin pitää mennä taas punkteeraukseen ja sen jälkeen fyssarille aukaisemaan noita ah niin ihania lymfastrangeja. Niistä pitääkin kertoa lisää joku toinen kerta, mutta ei nyt koska nyt mennään töihin. Ja sitten maltetaan odottaa eikä mennä googlailemaan mitä ne mahtaa olla, vaikka ne onkin varsin ihania juttuja, sellaisia mitä jokainen haluaa itselleen vaan harva saa. Sellaisia saa vaan ne harvat joilta on tissi poistettu. Pitäähän meidän jotain kivaa palkintoa saada siitä, että meiltä on kivulla ja säryllä viety osa meitä ja itsetuntoa. No niin varmaan joo, mutta sinne töihin siis..

Tällä kertaa olen punkteeraus jonossa ekana. Läheltä piti etten olisi ollut, mutta sain kiilattua erään rouvan joka tuli taksilla, mutta liikkui portaissa hiukan hitaammin kuin meikäläinen. Oikein nauratti kun tuli mieleen naiset alennusmyynneissä, kyynärpää taktiikalla alennuskorin luokse tappelemaan siitä -0,5% alennuksesta olevasta keittiöpyyhkeestä joita kukaan ei edes tarvi. Tätä oli ainakin joskus 20v Stockmannin hulluilla päivillä. Se olikin sitten ainoa kerta kun siellä kävin (enkä edes saanut sitä keittiöpyyhettä!!).

Jonossa siis ekana, kerrankin. Itsetunto nousi kummasti monta pykälää, mä olen nro 1. Iloni loppui todella nopeaan kun menin fyssarille sanomaan, että olen tässä jonossa ekana ja siten olenkin ennen puol ysiä valmiina joten voitko ottaa mut etuajassa hellään hoitoosi? Hän vähän kummissaan katsoi mua, mitä sä viserrät siinä? Ei meillä ole edes aikaa tänään! Siis anteeksi kuinka?? Mä olen kirjoittanut almanakkaan, että meillä on aika heti punkteerauksen jälkeen ja sen takia olen nyt täällä enkä työpaikallani missä mä todella paljooon mielummin nyt olisin. Ei ollut aikaa, ei. Ei vaikka kuinka mutisin, etten olisi edes tullut tänään vaan olisin mennyt heti töihin tämän tiedettyäni.

No, punkteeraamassa kävin ja sieltä saatiin tulokseksi piikki suoraan johonkin mihin sitä ei ollut selkeästi tarkoitettu koska sattui niin paljon. Ja märät housut kun nestettä falskas housuihini. Mä näistä paljoo välittänyt, mä pääsin lähtee töihin!!

Haluan suuressa itsekeskeisyydessäni ajatella, että minultakin tulee noin iloista nestettä tisulista. :-)

Olipa ihanaa nähdä taas työkavereita. Ja he taisivat olla vilpittömän iloisia minut nähdessään tai sitten osasivat ainakin tosi vakuuttavasti esittää iloista. Mä pidän tän ajatukseni, että olivat oikeasti iloisia (toivottavasti en lue kommenteista myöhemmin, että lälläslää, halpaan menit). 

Olin aika puulla päähän lyötynä koko päivän, ei oikeen tiennyt mitä pitäis tehdä ja miten olla. Ja varsinkaan kun olivat kehvelit mulla mielettömän yllätyksen keksineet. Valitettavasti joudun kertomaan, ettei tullut palomiestä strippaamaan mulle privaatisti vaan sain jotain muuta, jotain aivan ihanaa, sain todella kauniin kaulakorun heiltä. Mukana oli myös todella kaunis kortti johon olivat laittaneet Joe Cockerin erittäin kauniin laulun sanat, kappaleen nimeltä Love lift us up (where we belong). Täältä voitte käydä kuuntelemassa kyseisen kappaleen, hän laulaa siinä Jennifer Warnesin kanssa.

 

Hämmennyin ja häkellyin asiasta niin, etten tiennyt miten päin olisin ollut. Höpötin kaikkea mahdollista faktaa tissistä ja tissittömyydestä, miten sitä tuijotetaan hissin peilistä, onko se suorassa tai mukana ollenkaan. Kuinka saan uuden silikonin, uuden peruukin roolileikkeihin ja muuta hölyn pölyä. Kauheaa kun olet niin hämmentynyt, ettet osaa suodattaa mitään puheitasi. Tai koskas mä osaisin, olen hämmentynyt tai en!! Mutta jokainen työkaverini on aivan ihana, mä todellakin pidän heistä kuin hullu puurosta ja toivon sen olevan vähänkään molemmin puolista. <3 <3 

Eikö ole kaunis? Mun ihanat työkaverit. pus pus!! 

Nyt kannan heitä kaikkia mukanani koko aika, saan voimaa jaksaa kaiken tulevan paskan jota varmasti on edessä. Vaikka olen kuinka positiivinen ihminen niin ei edes minun mieleni saa taiottua sytostaattihoidosta mitenkään hohdokasta, sitä tuskin voi verrata elämän shamppanja ja vaahtokarkki osioihin. Tai mun tapauksessa selkä- tai olkapäätreeneihin!! 

Tiistai 5.7

Tänään mua väsyttää ihan kauheasti. Ei töihin paluu tapahtunutkaan ihan helposti. Olikin pieniä vaikeuksia siirtää rytminsä siitä: menen milloin jaksan nukkumaan herätekseni milloin haluan aikataulusta takaisin työ rytmiin jolloin nukkumaan pitäisi mennä huomattavasti aikaisemmin. Tai jos en saa aikaiseksi mennä ajoissa nukkumaan niin ainakin on herättävä niin, että sinne töihin ehtii ajoissa. 

Tämä ei selkeästi ole ihan vielä hallussa koska kotiin tullessani tuntuu kuin joku olisi kaatanut kilon hiekkaa silmiini. Sohva kutsuu, jälleen kerran ja jälleen kerran sen houkutuksiin lankean. Kuinka helposti onkaan tapahtunut tämä siirtymä liikkujasta sohvaperunaksi. Lainaan ystäväni sanoja ja sanon, että sohvalla asustelee ”pikku nälän” kaveri, olkoon hänen nimensä vaikka sohva imu. Sohva imu vetää sua puoleensa, imee sut sinne sohvatyynyjen väliin niin, että pian susta ei näy enää kuin varvas tai käsi joka yrittää heiluttaa apua sieltä sohvan uumenista. Varoitan teitä kaikkia sohva imusta, ihan heti varotoimiksi jokainen voisi heittää sohvatyynynsä pois. Ei olisi sohva imulla minne imeä, mutta eiköhän se jotain muuta keksi. Kauhulla jään odottamaan mitä se keksii, sohvalla maaten, tietenkin!! 

Näitä kannattaa varoa!!

Onko tässä Sohva Imu?? Ei tiedä, kukaan ei ole palanut kertomaan!!

Kätköjä ja löytöjä

Lauantai 2.7

Tämä päivä alkaa mitenkäs muutenkaan kuin punkteeraamalla tissi. Taas mä olen jonossa hoidattamassa tätä samaa asiaa mihin alan olemaan jo lopen kyllästynyt.  Tällä kertaa seromaa tulee sellaiset 60ml, jokohan tää alkais olemaan vähenemään päin? 

Tosin ei tässä vielä voi alkaa tuulettelemaan, jälkitarkastuksessa lekuri sanoi sen kestävän kuukaudesta puoleen vuoteen. Siis oikeasti, puoli vuotta??  Salli mun nauraa, en tosiaankaan ajatellut juosta täällä puoli vuotta punktoimassa tissiäni!! Pistän siis sormet ristiin ja odotan tuon nesteentulon loppua. Eihän tulvatkaan iäisyyksiä kestä, eihän?

Koska tänään on lämmin/kuuma ilma, niin normaalit ihmiset ovat varmasti rannalla ottamassa aurinkoa. Tai sitten he ovat terassilla istumassa ja ottavat vähintään kaljaa. Mitäs me Ukkokullan kanssa tehdään? Mennäänkö me rannalle vai terassille? Oikein arvasit, ei kumpaankaan vaan me mennään metsään etsimään geokätköjä. 

Tällä kertaa kätköt vievät meidät pellon viereiselle metsäkaistaleelle ja sieltä löydämme kätkön. Seuraava etappi oli metsässä ja se ei sitten ollutkaan ollenkaan niin helppo tapaus. Välillä noi kätköt ovat todella vaikeassa paikassa. Ja koska oma ymmärrykseni puhelimen koodeista (koordinaateista) on todella vajavainen, niin en oikeasti ole aina edes varma olenko oikeassa paikassa etsimässä. Keskellä synkintä risukkoa se on vielä vaikeampaa tietää ollaanko oikeassa paikassa. Mutta ei se mitään, itse etsintähän se tässä se jutun anti on ja tällä kertaa sitä antia tuli oikein kunnolla, vaan ei löytynyt. Lopulta kyllästyimme ja lähdimme seuraavaan paikkaan. 

Se löytyikin jo helpommin, tosin taas sai Ukkokulta kiipeillä puuhun samalla kun mä toimin valokuvaajana ja nauran katketakseni. Mikä siinä onkaan , että toisen räpiköiminen puussa pistää naurattamaan?? Tulee aina mieleen lapsuus kun leikimme ystäväni kanssa Tarzania. Tosin leikki loppui lyhyeen kun hän kiipesi puuhun eikä uskaltanut tulla sieltä alas. Mä sain juosta heille kotiin hakemaan hänen äitinsä apuun. Oliko se sitten Janen tehtävä, juosta hakemaan apua? Nykyajan Jane seisoo puun alla ja ottaa kuvia ja nauraa katketakseen. Niin ne roolit muuttuu!! 

Seuraava eli kolmas (oikeasti neljäs mutta yhtä ei lasketa koska sitä ei löydetty) onkin sitten hitsin korkella, meinaan sai kiivetä kalliota aikas korkelle. Olin ekana ylhäällä ja löysin kätkön, olen selkeästi erikoistunut kivien alle/väliin/taakse kätkettyihin kätköihin ja Ukkokulta puissa oleviin. Pidetään jatkossakin tämä jako. 

Kotiin tullessamme olinkin todella hikinen (on meinaan hikistä hommaa rämpiä siellä metsässä/pellolla/kalliolla), kun asteita on ulkona sellaiset toista sataa. Menin tietty suihkuun ja koska olin ollut aamulla siellä punkteerauksessa, niin oli sen piston kohdalle laitettu sideharson palanen ja haavasuoja. Nämä jäi ottamatta pois suihkuun mennessä, pukiessani taas liivit päälle en ajatellut yhtään koko asiaa ennen kuin tajusin liivien olevan aivan märät. Liivit pois ja tissi kuivumaan. Tissistä ensin pumpuliset täytteet pois. On se vaan näppärää, kun voi kuivatella tissinsä erikseen, ihan narulle saakka en sitä laittanut vaan tuossa se sohvan rahilla paistatteli päivää ja kuivui.

Illalla päätimme, että tämä nukkuva jäsenemme saa osallistua kätkön etsintään. Hiukan vastahakoisesti lähti mukaamme, mutta ei auttanut hänen kiukutella. Sanoimme, että tiimistä ulos tai geokätkötulos eli löytö ja hän valikoi tuloksen. Ainakin olin ymmärtävinäni asian näin, koska mukaamme lähti. 

Nukkuva jäsen joutui hommiin. 

Ulkona huomasin kauhukseni, etten ollut muistanut laittaa liivejä päälleni ollenkaan (ne oli kuivumassa jos muistatte). Ukkokulta sanoi, että mitä väliä, ei kukaan sitä huomaa. Hyvähän hänen on sanoa, entäs jos hänellä olis ollut pallisyöpä ja olisi viety toinen palli, olisko kiva kävellä ulkona ilman sitä. No, toisaalta ei se ole niin näkyvä menetys, tuskin kukaan huomaisi vaikka liikkuisi aina ilman toista kulkustaan. Mutta se mun tissi, se nyt puuttui ja sen takia jouduin vetämään hupparia päälleni löysemmin, ettei vaan näkyis ettei toisella puolella ole mitään. Kun joku tuli vastaan niin olin niin, että Ukkokulta oli mun edessäni, ettei vaan kukaan näe multa puuttuvan jotain. 

Välillä en tosiaankaan muista edes koko rinnan olemassa oloa tai olematonta oloa kun ei sitä ole ja toisinaan se tuntuu maailmaakin tärkeämmältä asialta. Oikeasti rnnat ovat saaneet uskomattoman paljon aikaa mun ajatuksissani, ennen en koskaan ajatellut niitä. Ihminen muuttuu kummasti kun siltä viedään jotain. Toivon todellakin, ettei koskaan olla tilanteessa jossa esim mun varvas vietäisiin. En kyllä jaksais ajatella päivästä toiseen varpaitani!!

Huolissani kysyin, missäköhän se tissi mahtaa olla? No kuivumassa sanoi Ukkokulta. Olin jo ihan unohtanut mihin olin sen laittanut, kotiin mennessä löysinkin sen sieltä rahin päältä mihin olin sen jättänyt. Tahatonta huumoriakin välillä, mutta kaikki naurattaa.

Löysimme kätkön ja sitten saimmekin kipin kapin kiirehtiä kotiin. Alkoi taivas meinaan synketä aika nopeaan. Ihan emme ehtineet kotiin saakka ilman kastumista, mutta ei haitannut, tissihän oli jo kotona kuivumassa.

Sunnuntai 3.7

Tänään koitti viimeinen päivä kotona tällä erää. Sen kunniaksi menen lenkille ja ette ikinä arvaa mitä tein siellä?? Arvaatte kuitenkin.. Kerron, löysin kolme kätköä lenkkipolun varrelta. Näpsäkkää yhdistää lenkkeilyt ja kätköily, oma aika ja lenkki aika, kaikki samassa paketissa. Ei kukaan ole niin näppärä ajan käyttäjä kuin nainen!!

Päivän otan rennosti, laittelen eväitä huomista varten ja illemmalla lähdemme ajelemaan vielä kundille ja miniälle kylään. Tällä kertaa ei matkalla tarvinnut tapella ollenkaan, kuten täällä. Ai miksi ei? Koska MÄ ajoin!!