Pikkumiehen vierailu

Perjantai 21.10

Tänään on pitkästä aikaa treenit valkun kanssa. Lähden ajoissa liikenteeseen, jotta ehdin käydä intersportissa sitä ennen. Jostain syystä keksin mennä Forumiin vaikka Mikonkadulla olisi ollut lähin liike ja sen vieressä taas metro. No, menen kuitenkin Forumiin huomatakseni vaan, ettei siellä ole edes Intersportia vaan se on remontissa. Päätän mennä sitten treenin jälkeen sinne Mikonkadulle jonne olisi pitänyt mennä heti suoraan..

Salilla törmään Bettiinaan ja juttelemme millainen olo minulla on ollut, miten olen jaksanut jne. Kerron tämän cefin olevan itselleni rajumpi lääke, olo on viikon huono ja väsynyt. Bettina sanoo: ”Sä oot Aikku vielä rajumpi, sä olet treenaamassa.” Hyvin sanottu ja aivan hiton tottakin. Pakko välillä vetää viikon verran relaa, mutta sen jälkeen mä aina nousen kuin Fenix-lintu, uudempana ja parempana. Onko se mahdollista? Olla parempi versio itsestään? Tuskin mun tapauksessa.

Treeni vedettiin ihan täysillä ja todella loppuun saakka. Vuorossa oli selkä ja rinta, olin säästänyt parhaimman treenin valkulle. Toinen mun lemppari on ehdottomasti olkapäät ja kädet, jalkojen treenaamisesta en niinkään välitä. Ensiksi teimme  tein pulloveria selälle ja lattialla maaten levityksiä rinnalle. Näiden jälkeen oli ylätaljaa kapealla otteella seisten (toimii mulle ihan jäätävän hyvin) sekä tasapenkkipunnerruskonetta, molempia aina peräkkäin ilman taukoa eli supersarjana. Näiden jälkeen oli vuorossa ristikkäistaljaa rinnalle ja kulmasoutua taljassa vastaotteella selälle. Ja taa superina kuten koko treeni. Näiden jälkeen olin kuin selkääni saanut, mutta koska aikaa oli vielä hetki, teimme parit supersarjat olkapäille. Tän kaiken jälkeen mä melkein ulisin lattialla. Treeni oli aivan mahtava. Vaikka painot eivät ole todellakaan sitä mitä ne ovat ennen Simoa olleet, saan kuitenkin tosi hyviä treenejä tehtyä ja olen aivan hiton ylpeä itsestäni. Ja valkku on musta, ihan varmasti!! Ja illalla selkää ihan särki, joten treeni todellakin meni perille  just sinne minne pitikin.

Salilta lähdettyäni oli tarkoitus mennä sinne Intersportiin Mikonkadulle. Menin metrolla ja kas, lähdin asemalla väärään suuntaan niin, että jouduin aivan liian kauaksi Mikonkadusta. Menin takaisin ja tulin toiseen paikkaan, jälleen väärälle kadulle. Katsoessani kelloa, huomasin ettei aikaa ole enää alkaa kiertelemään mihinkään, jos haluaisin ehtiä junaan, sinne oli mentävä suorinta tietä. Joten jäi sitten menemättä sinne Intersportiin. No, ei se oikeastaan haitannut, koska meilläkin on kyseinen kauppa, joten menen sinne illalla. 

Eltsu, tuo elämäni ilo (siskoni poika) on tulossa meille huomenna yökylään. Menen heti aamusta hänet hakemaan ja sitten tulemme junalla meille. Mutta tänään on mentävä hakemaan pikkumiehelle syömistä. Haenkin hänelle nakkisämpylää, kasviksia kuten parpikaa ja munakoisoa. Hedelmiä kuten banaania, mandariinia, omenaa, viinirypäleitä, kiiviä ja vesimelonia. Myös munakoiso, juusto, kala ja pasta pääsevät koriin. Eiköhän sitä näillä pärjätä.. 

Näillä saimme paljon hauskaa ja naurua aikaiseksi :-)

Menen kauppareissulla paikalliseen Intersportiin hakemaan sitä treenipaitaa mitä olin koko päivän yrittänyt hakea. Ja kas kummaa, juurikin sitä väriä ei sitten löytynyt, joten jäin tyhjin käsin. Niin tyypillistä, laitetaan tuotteita tarjoukseen ja sitten niitä ei löydykään. Tällä kertaa en jää ostamaan mitään muuta, kuten kauppias oli ehkä laskemoinut. Ei kiitos, jos en saa sitä mitä haluan, en osta mitään!!

Lauantai 22.10

Lähden heti aamusta hakemaan Eltsua meille yökylään. Tänään on I Love Me messut ja siskoni, Eltsun äiti menee sinne töihin ja Aikku-täti saa viettää koko päivän elämänsä ilon kanssa. Tulemme junalla meille ja ensin hiukan syömme ja leikimme Wilman kanssa. Sen jälkeen lähdemme kirpputorille ostamaan uusia pikkuautoja Eltsulle. Ja niitähän löytyy, tosin niitä oli meillä jo ennestäänkin, mutta voiko pikkumiehellä olla liikaa autoja? Tätsyn mielestä ei, joten haemme niitä lisää.

Ulkona on uskomattoman raaka tuuli ja Elstu haluaa kävellä. Mikäs siinä, mutta tätsyä uhkaa paleltuminen, joten pyydän kauniisti jos vaikka rattaissa istuisi ja pääsisimme hiukan nopeammin etenemään. Hhrrr, että osaakin olla kylmä, miten sitä taas tarkenee talvella? 

Ekasta kirpputorista ostamme kuusi autoa. Siirrymme seuraavalle kirppikselle ja siellä on eräässä myyntipöydässä autoja pusseittain. Ostamme niitä neljä pussia. Hupsista, kumpi tässä nyt innostui asiasta enemmän?? Kirpputorien jälkeen menemme vielä kirjastoon katsomaan kirjoja sekä tätsylle, että Eltsulle. 

Päivä menee yhdessä touhuten. Yritämme yritän nukkua päiväunet ja melkein jopa onnistunkin, meinaan itse nukahtamaan, mutta ei puhettakaan, että Elstu nukkuisi. Tähän saamme kulutettua puolisen tuntia ja kun kundi alkaa vääntämään itkua siitä, kuinka ikävä on miun isää ja miun äitiä, päätän ettei me tänään nukuta päikkäreitä. Ulos emme enää mene, koska tätsy ei halua itselleen minkäänlaista flunssaa, ensi viikon perjantaina on viimeisen syton aika ja en todella halua mitään esteitä sille. Joten leikimme sisällä. Onhan meillä iso kasa pikkuautoja joita ajeluttaa, laittaa parkkiin, miettiä minkä merkkinen mikäkin on, väristä puhumattakaan.

Koska myös Eee oli huolissaan tätin terveydestä, hän aika ajoin katsoi korvani ja kuunteli keuhkoni. Ja yskäähän sieltä kuului ja kuten kunnon lääkäri ainakin, määräsi hän potilaalle yskänlääkettä. Mahdottoman monta tikkua löytyi myös sormista ja pinseteillä ne piti poistaa. Kuumettakin oli aika ajoin, sitä mitattiin ja lääkettä ropsahti joka kerta. Onpa ihanaa kun on oma lääkäri, ei tarvitse lähteä minnekään konitohtorille, valelääkäristä puhumattakaan.

Iltapalalle kuin aloimme, tein Eelle puuroa. Kun laitoin ryynit puntarin kautta, mietin väkisinkin, että onko bodyjutut menneet vähän liian pitkälle. No eihän tokikaan lapsen puuroja aleta mittailemaan eikä punnitsemaan, se tuli ihan selkärangasta. Ja kun laitan tietyn määrän hiutaleita, niin tiedän paljonko laitan vettä. Mutta vinkkinä kaikille, älä juttele samalla siskon kanssa päivänne kuulumisia, sillä juuri silloin se puuro päättää kiehua pitkin mikroa. Helpommalla pääset kun annat iltapalaksi palan leipää. Tai sitä leipää ja kalaa, mitä söitte jo päivällä, samoja joista kuvankin jo laitoin. Ei olisi itselläkään sitten niin paino-ongelmia enää, olisi nopeasti ratkaistu sekin asia.

Ai puuro pitkin mikroa? Olipa hassua :-)

Tuunausta

Keskiviikko 19.10

Eilen jäi sali väliin, joten  menen sinne tänään. Nyt on vuorossa jalkatreeni. En viitsi lähteä Helsinkiin salille vaan menen tänne kotisalille, säästän aikaa, jota mulla on muutenkin ihan liikaa. Kohta ei ole enää kaappeja mitä siivoilla, varsinkaan kun remonttimme on vieläkin kesken eikä eteisessä ole kaappeja ollenkaan, vaan niiden tavarat ovat yhdessä huoneessa lattialla. Tosi hienoa joo. Remontti kestää ja kestää, mutta minkäs teet, itse siihen ei voi vaikuttaa mitenkään.

Ennen salille menoa keksin alkaa tuunaamaan mun urheiluliivejä. Olen ostanut niitä henkkamaukasta ja muualta, sellaisia joissa on pois otettavat toppaukset. Ja koska siellä on ne toppaukaset, saan laitettua sinne myös tissini. Jotta tissin sinne saa helpommin, ratkoin hiukan isommaksi rakoa, josta tissin laitan. Sitten ompelin sen niin, ettei ala purkautumaan. Kukaan ole niin näppärä kuin nainen joka haluaa tissiliivinsä paremmin käyttöön.

Nää kaikki tuli tuunattua :-)

Salilla teen vaihteeksi kyykkyä. Painoa on peräti 50kg eli ei juurikaan mitään, mutta hyvin silläkin sai jalat hapoille. Sen jälkeen suorinjaloinmaastavetoa käsipainoilla sekä takareisiä laitteella. Vielä prässiä sekä jalat leveällä että kapealla, lantion nostoa smithissä ja kaiken kruunaa pohkeet omalla painolla. Näin sain jalat hyvin hapotettua ja itselleni aivan juukelin hyvän mielen. Ei ole parempaa mielen kohottajaa kuin hyvä treeni. Tai on varmaan, mutta en niitä nyt tähän luettele.

Loppuja kirjoja tultiin hakemaan, sinne meni 15kpl hyvää luettavaa. Tai tiedä hyvästä, jos olisi hyvää niin olisin ne varmaan itsekin lukenut, vaan enpä lukenut vaan siellä ne kaapissa vei tilaa. Vaan eivät sentään leipää pyytäneet joten saivat olla ihan rauhassa, tähän saakka.

Illalla soittaa ihana ystäväni, hänen kanssaan päivitämme tärkeimmät kuulumisemme. Mulle nyt ei koskaan kuulu mitään tärkeää, mutta ne vähemmänkin tärkeät asiat kerron. Ihanaa saada tuollaisia piristäviä puheluita.

Puhelusta saan sen verran virtaa, että lähden ystäväni kanssa vielä portaita kipittelemään. Olivat liukkaita ryökäleet, sai tosissaan varoa ettei taita nilkkaansa. Kesän nilkan meno saisi riittää tälle vuodelle, ei yhtään nyrjähtänyttä nilkkaa enää kiitos. Portaat kiipeämme viisi kertaa, juoksusta ei tosiaan voi puhua. Hyvä kun saa käveltyä ne ylös saakka. Mutta katotaan ens keväänä, jos silloin taas jaksaisi niitä vaikka juosta tai loikkia tai hyppiä. Tai mennä vaikka käsillä, ihan sama kunhan kunto nousee. Ja nouseehan se, kun sen eteen tekee töitä. Ja mikäs sitten on tehdessä, kun ei ole enää sytostaatteja kiusaamassa elimistöä.

Tälle päivälle on rääkätty jalkoja niin paljon, että seuraavaksi ne laitetaan kohti kattoa ja rentoudutaan. Sekin vaan on välillä aika huippua. 

Torstai 20.10

Eilen tuli paukuteltua jalat niin hyväksi, että tänään pidän salilta vapaata. Huomenna mulla on sovittuna treenit valkun kanssa, joten tänään on hyvä levätä ja kerätä voimia. Huomenna sitä voimaa meinaan tarvitaan.

Järjestelen jälleen paikkoja, se tuntuukin olevan loputon suo. Olen ihminen joka tekee kymmentä asiaa samaan aikaan, ainakin kymmentä. Vien yhden tavaran keittiöstä makuuhuoneeseen ja siellä huomaan jotain mitä alan työstämään siirtyäkseni taas jonnekin ja siinä vaiheessa oli jo kaksi juttua kesken ja aloitan jo kolmatta. Tätä kun jatkan tarpeeksi kauan, tavarat saattaa ehkä olla paikallaan tai sitten ne ovat vaan saaneet toisen paikan. Uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Muistan nuorena kun eräs ystäväni oli kova ”siivoamaan”. Hän tuli meille ja siivosi koulupöytäni hyvinkin nopeaan. Hän avasi pöydän laatikoston ja laittoi pöydällä olevat tavarat sinne, ei todellakaan minkään laiseen järjestykseen vaan sinne vaan kaikki iloisesti sekaisin. Mun mielestä se ei ollut siivousta, se oli pöydän tyhjentämistä. Tosin pöytä ja sen takia koko huone oli paljon siistimmän näköinen ja sain mutsilta kehuja, joten se tapa toimi. Mutta siivousta, ei mun mielestä!

Käydessäni aikaisemmin kirjastossa, jäi käteeni kirja nimeltään ”Eikö se kuulu kenellekään? Rohkene kohdata seksuaalisesti kaltoin kohdeltu nuori.” Aika rankka aihe kieltämättä, mutta todella mielenkiintoinen. Olen tässä miettinyt työpaikan vaihtoa. Olen töissä josta todellakin pidän, työkaverini/meidän työtiimi on vertaansa vaille, työni on haastavaa ja mielenkiintoista mutta.. Olen myös alanvaihtaja, kolme vuotta sitten valmistunut lähihoitaja ja edessäni on rajallinen määrä työvuosia. Haluaisin nähdä tältä alalta vielä paljon muutakin ja sen takia on ehkä aika siirtyä eteenpäin. Saanko töitä muualta, on jo toinen juttu, mutta jos en edes yritä niin en ainakaan saa mitään. Me jokainen tiedetään, ettei kotoa kukaan tule hakemaan joten itse on asian eteen jotain tehtävä. Ja aina voi lukea kirjoja ja hakea uutta tietoa, olen ihminen joka haluaa muutenkin oppia uutta, kouluttautua lisää enkä haluaisi jymähtää paikoilleni, sitä tein ihan liikaa aiemmin eri alalla työskennellessäni.

Ajatus kouluttautumisesta sai lisää pontta katsoessani erilaisia mahdollisuuksia mitä suuntausta haluaisin vahvistaa, mikä voisi hyödyttää mahdollisesti uudessa työpaikassani. Löysinkin muutaman vaihtoehdon, vaan vielä ei ole sen aika. Katsotaan ensin rauhassa, saanko työpaikan ja sitten mietitään koulutuksia tukemaan ammattitaitoani sillä saralla mihin olen hakenut.

Katsoin joku päivä tölsästä ohjelmaa erilaisen äidit tai perheet tai lapset tai jotain. Jotenkin liittyi erilaisuuteen ja jymähdin jostain syystä sitä tuijottamaan, ei meinaan ollut edes kovin mielenkiitoinen, kunnes tuleva äiti puhui ettei ole saanut minkäänlaista yhteyttä lapseensa. Hän ei osannut käsittää olevansa raskaana, vaikka maha kasvoi ja ulkoisesti näki raskauden, ei vaan osannut sisäistää asiaa. Katsoi sitä ikään kuin ulkopuolisena.

Mulla on sama juttu syöpäni kanssa. Olen odottanut, milloin mä sisäistän tän asian. Itsekin ulkoisesti näen syöpäni hiusten lähtiessä (jotka itse asiassa ovat jo alkaneet hiumasti kasvaa takaisin), mutta en vaan kerta kaikkiaan osaa sisäistää sitä, että sairastan syöpää. Tai sitten mä olen vaan niin hiton umpiluuta, etten osaa ottaa sitä niin vakavasti kuin pitäisi. En tarkoita, että tämä olisi jokin leikin asia, mutta en mä tee tästä itselleni mitään peikkoakaan. Musta tuntuu, että nyt se mulla on ja ihan pian sitä ei enää ole, that`s it. Enää en mieti ihmisten aikana sitä, että olen yksitissinen. En salin pukuhuoneessa ajattele asiaa millään lailla, vaan riisuudun kaikkien nähden normaalisti, asiaa miettimättä ja se on hyvin vapauttavaa.  Aluksi mietin kovastikin sitä, kuinka häpeän yksi tissisyyttäni, kuinka kehtaan olla muiden aikana ilman paitaa tms ja nyt huomaan ettei ole mitään mitä hävetä. Miksi edes pitäis hävetä?? Ei ne hiukset tai tissi tosiaan arvota mua mitenkään, ihan sama ihminen mä olen nyt kuin ennenkin. Ja siitä muuten olen aivan pirun tyytyväinen, ei ole syöpäni mua katkeroittanut, saanut vihaiseksi tai synkäksi. Tämä on taas yksi osa-alue voitto Simosta. Mä  tosiaan voitan tän pelin, Simo jää niin kakkoseksi!! Hyvä niin!!

Salia ja siivousta

Maanantai 17.10

No niin, taas ollaan viikkoa lähempänä Simon lopetusta. Tämä viikko ollaan kotona, jos ehditään. Eilen illalla suljin koneen ja laitoin samalla jotkut päivitykset tulemaan. No, tänään se sitten ruksuttaa toista tuntia niitä päivityksiään ja mulla on hyvää aikaa tehdä jotain muuta, kuin istua koneen äärellä.

Siivoan kaappeja, pipot, hanskat, kaulahuivit järjestykseen. Kävin yksitellen kaikki läpi, joku pääsi jatkoon, toisten matka päättyi tähän, ei jatkoon!! Ne joiden matka päättyi, pääsevät jatkossa Uffin laatikkoon, kunhan sinne ennätän. Kengät kokivat saman kohtalon, jatkoon tai ei, kaikki ei päässyt. Pois pois, jo oli aikakin.

Ostin eilen silakoita ja sain Ukkokullalta ukaasin, että niitä et valmista hänen aikanaan ja mielellään sitten syötkin ne silloin, kun hän ei ole kotona. Lupasin valmistaa ne tänään ja niin myös teen. Silakat uuniin. Teen tomaatti-basilikasilakoita ja sinappisilakoita soijakevytvalmisteella. Ja huh, sanon minä. Varsinkin sinappisilakoista tuli niin taivaallisia, että niiden avulla olisi saanut terroristitkin taipumaan polviasentoon. No, en ajatellut tarjota niitä heille vaan itsekkäästi syön ne ite. Ei hekään ole mulle tulleet tarjoilemaan pussirottarisottoaan, joten tasoissa ollaan, tilanne 1-1.

Nää oli niin suussasulavia, ettei mitään määrää :-)

Silakoiden valmistuessa uunissa, pesen pyykkiä (niin varmaan, konehan ne pesee), tiskaan käsin ja laitan koneeseen, järjestelen paikkoja ja pakkaan salikamat valmiiksi. Lähden meinaan salille pitkästä aikaa, en viime viikollakaan päässyt kertaakaan ja edellinen viikkokin oli niin ja näin, mutta tänään menen. Kunhan silakat ovat valmiina.

Salilla teen olkapäät ja kädet ja hyvin teenkin. Miksipä sitä mennä huonoa treeniä tekemään, kun voi tehdä hyvänkin. Painot ei päätä huimaa, nyt tärkeintä on lihasten hermotus ja tuntuma, rakennetaan sitä biffiä taas, kun on sen aika. Joskus Simon karkotuksen lopettamisen jälkeen, ensi vuonna ehkä. 

Lähden ystäväni kanssa kävelylle ja sen jälkeen menemme vielä kahville. Itse otan maku laten, suklaan makuisen joka tehtiin soijamaidosta. Oli muuten hyvää, voin ottaa toistekin. Me parannettiin maailma paremmalle mallille, kumma kuinka sekin on vaan niin mukavaa, parantaa maailmaa. Syöpää me ei saatu parannettua, annetaan sytostaattien ja säteiden hoitaa se homma, ne osaa sen paremmin kuin me. 
Koska mulla ei ollut lenkillä laseja mukanani, en myöskään nähnyt kunnolla mitään. Lähtiessämme kahvilasta huomasin, että mulla oli tullut viesti, mutta koska en nähnyt sitä lukea, jouduin vaivaamana ystävääni, jotta hän lukisi sen. Ja lukihan hän, se oli Ukkokullalta ja hän kyseli missäs hänen piparnakkelinsa on? Onneks ei sen pahempaa, mutta ehkä tän jälkeen luen viestini sitten kun itsellä on lasit jälleen päässäni.

Illalla me katsotaan Ukkokullan kanssa Yle-Areenalta uutta sarjaa, Sorjonen nimeltään. Tykästyttiin niin, että katsoimme samalla useamman jakson putkeen. Jos ette sitä vielä katsoneet, niin nyt viimeistään kannattaa aloittaa. Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Huomenna me varmasti jatketaan, tällä viikolla on varmana eka kausi katsottu. Hyvää vastapainoa kaikelle muulle touhotukselle, minkä osaan kans oikein hyvin. Sitä jatketaan taas huomenna, katotaan sit mitä seuraavaksi siivottaisiin. Ukkokullalla kun on mielestäni kaikkea tarpeetonta kaapit täynnä. Vaan ei ehkä ole enää kauaa, kun pääsen irti. Ei sovi kertoa hänelle, suuttuis vielä. Kumman pikku sieluinen tyyppi aina välillä.

 Tiistai 18.10

Olisiko tänään lenkin paikka? Saapi nähdä, mitä tässä tänään keksii. Eilisen kaapinsiivouksen koin olevan sen verran palkitsevaa, että jatkan sillä saralla tänäänkin. Ja vaikka eilen uhosin, että voisin siivota Ukkokullan tavarat roskiin (no, ainakin osan, sellaisen osan joka on MUN mielestä ihan turhaa), niin jätän ne rauhaan, tietenkin. Kosken vaan sellaiseen, jonka tiedän omistavani ja itse hankkineeni.

Ensin lähtee kaapista kasa kirjoja. Todella iso kasa lähteekin, meinaan 15kpl yhden kirjailijan, 5 seuraavan ja jne. Yhteensä siitä kaapista lähtee kirjoja 24kpl, johan tuli meinaan tilaa kaappiin. Ja kunhan tästä muutetaan, niin ei tarvi kenenkään niitä kannella, ihan tässä vaan muuttomiehiä ajattelin (niin varmaan joo).

Seuraavan kaapin kimppuun. Kukaan tuskin hämmästyy, nainen ainakaan, jos kerron olleeni painonvartijoissa aikoinaan. Oli meinaan niin typerä systeemi laihduttaa, ettei mitään määrää, tosin kaalikeittodieetin sekin peittosi. Itsekin muistan syöneeni paljon puuroa, josta meni vähän pisteitä jotta sain syödä jotain mistä enemmän pidin, varmaan karkkia. En muista, mutta sen muistan, että laihduin ja kas kun homman lopetti, niin kilot oli korkojen kera takaisin. Tietenkin, kun vältti rasvoja ja ei varmaan paljoa proteiinejakaan syönyt, niin eihän se terveellistä ollut. Mutta joo, ei siitä sen enempää, palataan kaapin siivoukseen. Mulla oli siis painonvartijoiden keittokirjoja 17kpl, kyllä, juurikin sen verran. Ja niistä tuskin olin tehnyt yhtä tai kahta ruokaa enempää, mutta ihan hiton kauniita kuvia niissä oli, sen takia ne olin kai aikoinaan ostanutkin. Vaan enää ei tule katsottua niitä kuviakaan (en sen viiden vuoden aikana mitä tässä olemme asuneet, ole kertaakaan niitä kirjoja vilkaissutkaan), netistä kun löytää huomattavasti nopeammin kivoja kuvia ruoista jos niitä haluaa katsella. Koska tiedän etten niitä ruokia tule koskaan tekemään. Joten, pois pois vaan.

No mitä tapahtu näille poisteteuille kirjoille? Nakkasinko se suoraan roskiin? No en ihan, jotain ajatusta luonnollekin ja ei vaan raaski heittää hyvää kamaa pois, jos jollekin voisi olla siitä hyötyä. Laitoin paikalliseen kirppisryhmään facessa ilmoituksen, että saa hakea ilmaiseksi. Ja ei tosiaan mennyt kauaa, kun painonvartijoiden kirjat olivat saaneet uuden omistajan. Sinne meni ja ikävä ei tule. Tuskin mä tosiaan olisin koskaan enää katsonut niitä kuvia, lukemisesta ja tekemisestä puhumattakaan.

Ystäväni halusi osan kirjoista, joten ne hän sai, ilmaiseksi tietenkin. Neljä kirjaa vein kirjastoon, siellä kun on paikka kierrätyskirjoille. Sieltä saa ottaa ja sinne saa viedä. Itselläni oli aikomus vaan viedä, vaan toisin kävi. Löysin itselleni yhden luettavan kirjan, jospa joskus saisin sen luettuakin. Ja lainasin myös yhden kirjan, joten ei hukka reissu tämäkään. 

Lekuri soitteli myös viime viikon ultran tuloksia. Kuten röntgenlääkäri jo silloin sanoikin, ei siellä tississä eikä sen lähettyvillä mitään löytynyt. Vaan kuitenkin vähän hirvittää tulevaisuus, epäilenkö mä jokaista kolotusta, jomotusta ja kipua Simoksi tai hänen sukulaisekseen, Siiriksi vaikkapa? Osaanko elää täyttä elämää, miettimättä syöpää, miettimättä sen mahdollista uusiutumista tai leviämistä? Miten voin olla varma, ettei hän jää lymyilemää jonnekin suolenmutkaan tai luun sisälle tai minne vaan? En mä voikkaan olla, en mitenkään, mutta se mitä mä voin, on olla miettimättä asiaa. En voi antaa pelolle valtaa, se kyllä syö sisältä tehden sielun tahkojuustoksi. Kunhan nämä hoidot ovat ohitse, täytyy mun jättää tämä kaikki taakseni ja yrittää unohtaa koko syöpä. Jos se joskus uusiutuu niin sitten uusiutuu, mutta en mä sitä ala miettimään ja murehtimaan. Sehän olisi sama kuin antaa Simon voittaa tämä ja sitä en hänelle suo, en todellakaan.

Ukkokullan tullessa kotiin oli hänellä mukanaan jokin paketti. Utelias luonteeltani  kun olen, niin tietenkin halusin heti tietää mitä tuo mysteeripaketti piti sisällään. Selvisihän se, Ukkokulta oli meinaan käynyt ostamassa vaaán. Ihmettelin mitä sillä tekisimme sellaista, mitä ei voisi jo kotona olevilla kahdella vaaálla tehdä. Selvisihän sekin, tuo vaaka meinaan kertoo sen, oletko hengissä. Ei tarvitse enää aamusta hengitellä peiliin katsoakseni olenko hengissä. Nyt vaan hyppään vaakaan ja se sitten kertoo, hengitänkö vai en. Ja kertoo se myös nestepitoisuuden sekä rasvan pitoisuuden kropassa. Eikä tässäkään vielä kaikki, se näyttää myös päivän sään. Ei tarvitse katsoa ulos, tietääkseen millainen ilma on, senkin voin katsoa vaaásta. Samalla voi tietty suunnitella vaikka päivän ulkoilut, katsot vaan onko pilvistä tai sadetta, sitten mietit menetkö lenkille vai makaatko sohvalla. Siis todella tarpeellinen hankinta, olipa hienoa, että Ukkokulta osasi ostaa sen. 

Tänään ei ollut valokuvauskurssia ollenkaan, koska on syyslomaviikko. Mikä ihana tekosyy maata sohvalla ja jatkaa Sorjosen katselua, siitä tulikin heti meidän lempparisarja jota jaksaa katsoa pidempäänkin kuin jakson tai kaksi. Ainakin nyt tuntuu siltä, katsotaan mitä mieltä olen parin seuraavan jakson jälkeen. 

Palautteen paikka

15.10 Lauantai

Aamu alkaa leppoisasti puurolla ja kahvilla. Tänään puuro pysyy suosiolla masussa eikä pyri sieltä mihinkään. Ollaan siis taas elämässä kiinni.

Ajatuksena tälle päivälle on käydä vähän geokätköilemässä Ukkokullan ja Wilman kanssa, illalla sitten katsomaan lintsille valokarnevaalia. Sitä ei ole tullut koskaan nähtyä, jos tänään olisi sen aika.

Aamupäivä menee taas koneella istuen, kunnes lähdemme kaupoille. Haluan ostaa roosanauhaan liittyvää, kuten heijastavat kengännauhat sekä heijastimia. Näillä pimeyksillä ei voi olla liikaa heijastimia. Wilmakin omistaa kaksi heijastinliiviä jotka hajamielinen Mamma unohtaa aina laittaa. Ei ole Wilman vika, hän varmasti käyttäisi jos saisi itse päättää.

Kauppaan mennään, prismassa ei ole mitään muuta roosanauhaan liittyvää, paitsi itse nauhat, mutta niitä mulla on jo ennestään useita joten nyt en halua niitä. Salaattia sen sijaan haluan. Yleensä laitan salaattiini kaikenlaista kasvista, niin että salaatti on ihan sivuosassa. Nyt haluan salaattiini raikkautta ja pelkistystä. Löydän ituja, haluan niitä. Ukkokulta ääneen miettii, että eikös niistä voi saada salmonellaa? Heti perään sanoo: ”Ai niin, eihän sulla ole enää mitään väliä.” Hah, vähänkö nauroin. Vai ei ole musta enää väliä, kupsahdan kuitenkin jossain vaiheessa kun on syöpäkin. Itse asiassa Ukkokulta ei tarkoittanut sitä, vaan sitä etten enää työskentele keittiössä ja salmonella vaara ei niin paha. Tai tottahan se tässä tilanteessa olisi, mutta ymmärsitte varmaan jutun hauskuuden.

Prismasta sitten Cittariin hakemaan tarvittavat roosanauha härpäkkeet. Mun oli vaan saatava heijastavat kengännauhat. Joo, niistä tosiaan taisi mennä keräykseen parikymmentä senttiä, mutta rahaa se on sekin.

Kyllä nyt näkyy :-)

Ostin myös nyhtökauraa, jota en ole tähän mennessä päässyt kokeilemaan. Nytpä pääsin, koska tätä ihmettä oli kerrankin saatavilla. Ite laitoin sen pannulle ja pakastepapujasekoituksen perään sekä tomaattimurskan myös. Oli muuten hyvää, olisi voinut laittaa vaikka tortillan sisälle ja mussuttaa sillain. Varmasti, ehkä, luultavasti ostan sitä uudestaankin vaikka mielestäni aika suolaisen hintaista se oli. 250g maksaa neljä euroa eli kilohinnaksi tulee 16€. Mun mielestä se on kallis, sano kuka mitä muuta tahansa.

Syömisen jälkeen me lähdimme pitkästä aikaa kätköilemään. Ukkokulta on käynyt useinkin yksinään, mutta yhdessä se on vähän jäänyt. Ja koska olemme tiimi, niin myös tiimimme yksi jäsen lähti mukaan eli Wilma. Menimme ensin erään lammen varrelle ja kätkö löytyi kyllä helposti. Samalla kiersimme pitkospuita pitkin lammen ja jatkoimme matkaa seuraavalle  seuraaville kätköille. Seuraavakin löytyi helposti, suorastaan hyppi silmille. Kaksi seuraavaa kätköä olikin sitten jo vaikeampia, eikä ne auennut meille, ei sitten mitenkään vaikka kuinka etsimme. Siitä tää onkin niin kivaa, välillä löytyy helposti ja välillä ei taas mitenkään.

Viimeinen kätkö olikin sitten ihan metsän keskellä. Wilma raukka oli  siinä vaiheessa jo ihan poikki ja koska ei tunnetusti pidä metsistä, oli hän nytkin ihan rikki. Pyrki syliin ja pakkohan hänet oli sitten kantaa. Tämä kätkö oli todella kivasti toteutettu, puussa korkealla ja joidenkin metrien päässä toisessa puussa oli vaijerin kautta menevä painava paino, jota nostamalla sait kätkön laskeutumaan puusta. Todella kekseliästä ja kumarruksen ansaitsevaa toimintaa. Toiset kätköt ovat todella vaivaa vaatineet, niitä mielellään todellakin etsii ja löytää.

Olimme kätköilemässä kolmatta tuntia ja perskannikat olivat kyllä aika jäässä. Kotona olikin aika mukavaa juoda lämmintä glögiä sohvan nurkasta. Oli kyllä mielekäs päivä, mä niin tykkään ulkoilla luonnossa. Wilma raukka oli aivan puoli kuollut reissusta ja hän makasi koko illan, iltapissillä kävi lähistöllä ja heti takasin nukkumaan. Ei vanha neiti oikein jaksa enää tuollaisia seikkailuja, pitkospuita ja metsää ja hevosten läheisyyttä ja muuta ihmeellistä. Wilma haluaa olla tutuilla hoodeilla ja haistella tuttujen kavereiden viestejä ja kirjoittaa parit tekstarit itsekin. Se on vanhan koiraneidin elämää, ei metsissä samoilu, varsinkaan kun pelkää siellä kuollakseen. 

Sunnuntai 16.10

Herään jostain syystä ennen viittä enkä saa sen jälkeen enää nukuttua. Nousen kuuden aikoihin, väkisin makaamisesta saattaa saada linnaa on vanha sananlasku, joten en ota riskejä. Wilma joka normaalisti nousee aina mun kanssa samaan aikaan halutakseen ulos pissalle, mennäkseen takaisin sen jälkeen nukkumaan, ei herää ollenkaan. Oli pakko tarkistaa, että hengitti. Elossa oli, vaan eilinen taisi olla sen verran raskas, että ei jaksanut kuudelta nousta vaan nousi vasta yhdeksän aikoihin. Tätä ei ole tapahtunut koskaan ennen, pitäisikö huolestua?

Ukkokulta ja Wilma siis vetelee sikeitä, ite laitan Simo Saatanan tiedostoa parempaan järjestykseen. Simon tarina kun on ollut koneellani yhdessä pitkässä pötkössä, nyt sitä pilkon omiin kuukausiinsa, jottei olisi niin raskas perässä vedettävä. Word herjaa, että tekstissä on liikaa kirjoitusvirheitä, ei voida enää näyttää kaikkia. Ja höpön höpö, oletteko yhtäkään virhettä vielä löytäneet? Kaiken maailman soopaa viitsivätkin esittää. Koneen äärellä ollessani pidempään, alkaa mulla ahdistaa keuhkojen kohdalta. Mahdanko saada säteilyä koneesta? Omaa Simon karkotusta?? Tää saattaa kuulostaa ihan psykoottisen puheilta, mutta oikeasti tuntu häijyltä. En varmasti kehtaa asiaa ottaa puheeksi lekurin kanssa, laittais vielä lähetteen suljetulle. Mitens mä sitten teille raportoisin tekemisiäni? Tai ei edes olisi mitä raportoida. (niin kuin nyt jotensakin olisi).Tässä hommassa kuluu yllättävän paljon aikaa, jopa niin kauan että toiset heräävät ja sitten on Wilmankin aika taas mennä ulos. 

Tätä ne säteet aiheuttaa. :-)

Päivällä päätämme Ukkokullan kanssa lähteä taas kätköilemään. Hän haluaa, että menemme paikkaan josta hän ei ole kätköä löytänyt, jos mä löytäisin paremmin. No menimme paikan päälle ja en ehtinyt edes kissaa sanoa, kun Ukkokulta sanoi löytäneensä sen. Wtf? Oliko kuitenkin löytänyt jo ennestään ja nyt toi mut paikalle, kun ei ollut muka ennen löytänyt sitä. Mutta ei, hän potkaisi oikeaa kantoa ja hupisista keikkaa, kanto kaatui ja kätkö oli löydetty. Mahtava toteutus taas tässäkin, ihanaa että ihmiset jaksaa nähdä vaivaa näiden kanssa.

Seuraava kätkö oli piti olla tien vieressä olevalla pienellä mökillä. Tätä kävimme eilenkin katsomassa ja tänään ajateltiin asian paremmin aukeavan meille. Ukkokulta katseli kaks minuuttia ja meinasi häipyä. Meikä joka ei anna ihan heti periksi jos ollenkaan sai pienet kilarit. Oli palautekeskustelun palautteen aika. Heti ei luovuteta, jos paikalle tullaan niin sitä etsitään kunnes löydetään, mikä luuseri sä oikein olet, annatko aika periksi yhtä helposti, jo nyt on perkele jne. Sellaista rakentavaa palautetta, kuten avopuoliso aina toiselleen antaa, kehittävällä tavalla. Hyvä tästä muru tulee, mutta jo nyt on perkele sun kanssas. Jatkoimme matkaa, ei tarvinnut kirjata tätä kätköä löydetyksi.

Seuraava kätkö olikin taas jonkin matkan päässä. Tai se olisi ollut huomattavan paljon lähempänä jos oltais  menty sinne mun suunnistustaitoni mukaan. Mutta koska Ukkokulta oli nyt puikoissa, niin me kierrettiin sellainen kilometri mennen ylös ja alas ja ympäri. Onneks olin jo vähän leppynyt äskeisen palautteen annon takia ja melko lailla nurisematta seurasin. Luulitko?? Kyllä palautta tuli ihan varmasti tälläkin kertaa, nyt vaan hiukan hiljemmalla äänellä, nyt ei ihan kaikki kilometrin säteellä kuulleet. 

Takaisin päin menimme jälleen mökille. Ja mun oli ihan pakko taas mennä kokeilemaan onneani. Mä olen kuin terrieri, en anna periksi. Mutta pakko oli tälläkin kertaa todeta, että kätkön laittaja oli mua parempi, tälläkin kertaa. Peli hänelle 3-0, mutta vielä mä sen löydän. Laitan vaikka pommin alle ja räjäytän sen töllin ilmaan. Ja tää ei sitten ollut lupaus eikä uhkaus, ei tarvitse pelätä sitä!!
Kotona mua ja mun jäässä olevia perskannikoitani odotti taas kuuma glögi, sohva ja sudoku. On elämä vaan ihanaa!!

Miten syöpää kuuluu sairastaa?

Perjantai 14.10

Roosanauhapäivä. Lokakuu on virallinen roosanauhakuukausi ja 14. päivä on sitten The Day. Tässä kuussa myydään roosanauhoja sekä kaikenlaista muuta asiaan liittyvää ja liittymätöntä, mutta jokaisesta tuotteesta jossa on roosanauhatunnus, lahjoitetaan jokin tietty määrä roosanauhakeräykseen ja siitä kertyvä summa taas lahjoitetaan rintasyöpätutkimuksiin.

Itse olen ostanut useampia roosanauhoja, niitä on takin rinnuksella, työtakin rinnuksella sekä treenipaidan rinnuksella. Olen ostanut heijastimia pari kappaletta (näiden hankinnasta pitää jokaisen muutenkin huolehtia) sekä heijastavat kengännauhat.  Joidenkin mielestä tavarasta lahjoitettava muutama parikymmentä senttiä ei ole mitään, itse taas tykkään, että pienistä puroista ne joet syntyvät ja jokainen sentti hyvään asiaan on hyvä juttu. Ja roosanauhoista saatava summahan menee suoraan lyhentämättömänä keräykseen. Jostain muuten luin, että tänä vuonna on tähän mennessä myyty enemmän roosanauhoja kuin viime vuonna yhteensä. Tiedän, että läheiseni, ystäväni, työkaverini jne ovat ostaneet, mielessään ehkä juurikin Aikku. Vaikka monet heistä ostavat sen joka vuosi muutenkin, kuten itsekin olen aina tehnyt. Ystäväni laittoi vasepookissa seinälleni kuvan ja siihen tekstin: ”Olet rakas”. Mulla pääsi itku. <3

Vähän kaikkialla on ollut paljon puhetta ”supersairastajista”, heistä jotka jaksavat hymyissä suin sairautensa kanssa. Kuljetaan kalju paljaana eikä hävetä sitä eikä hävetä edes yksinäistä rintaansa vaan ollaan siitä ylpeitä. Unohdetaan heidät jotka eivät koko aikaa jaksa hymyillä. Eivät joka aamu jaksa välttämättä nousta sängystään ylös. Heistä jotka haluavat suojata kaljunsa peruukilla ja heistä jotka eivät näe tässä sairaudessa mitään hohdokasta ja glamouria. Meitä sairastajia on ihan erilaisia, yhtä monta erilaista kuin on sairastajaakin. Ja tuskin tästä sairaudesta kukaan glamouria löytää, ei tää tee kuolemattomaksi, ei jalosta ketään eikä tästä kukaan saa päänsä päälle kruunu tai sädekehää. Saisikin, mun kaljuani koristaisi kruunu tai tiara aivan hiton hienosti. Mun ajatusmaailmassani on tilaa myös heille, jotka tän kokee eri lailla kuin minä ja uskon myös muiden olevan sitä mieltä. Hei, annetaan vaan kaikkien kukkien kukkia, olivat ne sitten liljoja tai rentunruusuja, kaikki yhtä tärkeitä. Annetaan tilaa jokaiselle sen verran, kun he sitä tarvitsevat. Ei se ole ainakaan multa pois. 

Itse lukeudun heihin, jotka kulkee pää kaljuna, rinta rottingilla varmana selviytymisestään. Vaikka totta kai tajuan, ettei kaikki tästä selviydy, tämähän on kuoleman vakava sairaus, ei tätä voi flunssaksi kutsua. Mutta en mä voi alkaa synkistelemään asian suhteen, mä vaipuisin niin syviin vesiin ettei sieltä välttämättä hetkeen olisi paluuta. Mun on aivan pakko jaksaa, mulla ei ole vaihtoehtoja!

Monilla on oma mielipiteensä miten syöpää sairastetaan. Hoitojen ollessa niin rajuja, että silloin kuuluu maata sängyssä seuraavan viikon, niin mummonikin aina teki. Ei silloin töissä käydä, kummini serkun herkku oli yli puoli vuotta sairaslomalla. Itselleen pitää olla armollinen, pitää kuunnella itseään. Ei saa liikkua, et sä jaksa liikkua, sun ei pidä liikkua ja kyllä sä sitten joskus taas pääset liikkumaan, kunhan sen aika on. Mähän sanoin, että sun pitää levätä. Mähän sanoin, ettei sun pidä tehdä sitä ja sen mä ainakin taisin sanoa jo aiemmin, ettei sun pidä tehdä ainakaan tätä. Ja nyt sä sairastat näin, kun mä sanon.. Osaanko mä sairastaa oikein? Niin, että se sopisi jokaiselle? En mä taida osata, musta ei ole tähän. Haluan sairastaa niin kuin mulle sopii, omalla tavallani!!

Itse en osaa mennä sanomaan esim. diabetespotilaalle miten hänen kuuluu sairautensa kokea. Toki osaan varmasti kertoa, miten joku muu sen on tehnyt, mutta onko se sitten oikea tapa juuri hänelle, tuskinpa. Ja tiedän toki mitä viralliset suositukset sanovat elintavoista, ruokavaliosta jne. Mutta eiköhän se diabeteksen sairastaja itse tiedä miten hän haluaa sairautensa kanssa elää, paremmin kuin minä. Syöpää sairastaville ei taida käypäsuosituksia olla, ei ole virallisia ohjeita, miten elää tai syödä tai liikkua tai elää. Jokaisen se on itse päätettävä, oman fiiliksensä mukaan mentävä. Ei niin kuin minä sanon tai kuten joku toinen sanoo.

  

Tämän kaiken paatoksen jälkeen mennään tähän päivään.. Aamupalan jälkeen on taas puurot kurkussa ja samalla meinaa olla myös löysät housussa. On tää mahtavaa…

Menen aamusta fyssarille. Oli ajatuksena mennä myös salille, vaan nyt joudun kyllä skippaamaan sen ajatuksen. Ei, nyt ei todellakaan ole salin aika. Fyssarille mennessäni näen tuttuja jonottamassa serooman poistoon, tuohon punkteerauksen josta itse päässyt jo aikaa sitten irti, onneksi. Se tästä vielä puuttuisikin, että joutuisi vielä sielläkin juoksemaan. 

Fyssari toteaa käteni olevan paljon parempi, ei turvotusta juurikaan ja ei strangejakaan taida ihmeemmin olla. Paitsi oikeassa kyljessäni, nyt on nesteet keksineet uuden reitin sinne ja se on kipiä kohta. Fyssari niitä aukoo ja taas kylki tuntuu sen takia taas hetken kipeeltä. Jos noi nesteet joskus vielä löytäisi oikean reittinsä, niin ettei ne tukkisi joka paikkaa. Ehkä vielä joskus, jään odottelemaan.

Juttelemme fyssarin kanssa olostani, kerroin olevani ensi viikon kotona lepäämässä. Saan taputuksia, hyvä ettei tehnyt aaltoja asian takia. Kerroin hämmästyksestäni, etten ollutkaan superihminen vaan pelkkä ihminen. Sanoo nähneensä syöpäpotilaita 17-vuoden uransa aikana monenlaisia ja saan superihmisen tittelini takaisin, heittämällä kuulemma. Mutta ei minunkaan tarvitse jaksaa koko aikaa jne. Tää sama litania taas, kuultu jo monesti. Plaa plaa, ei tarvi ei.. Pyytää kokeilemaan laittaa sormeni vesilasiin, jos veteen jää reikä niin olen korvaamaton. Arvatkaa kokeilinko? Tietenkin kokeilin. No jäikö?? Mitä luulet, jäikö vai ei?!

Fyssarin jälkeen menen Stockan hulluille päiville. Ihan niin hullu en minäkään ole, että menisin jotain rättiä katsomaan, menen ruokapuolelle. En ole vuosiin sielläkään käynyt ja kaikki on uutta ja ihmeellistä. Esim se, että paprikat laitataan näin kauniiseen asetelmaan. Melkein teki mieli ottaa yks alimmainen ja katsoa miten lopuille käy, mutta en tietenkään sitä tee. Olenhan mä aikuinen, ainakin joskus. 

Muistuu yhtäkkiä mieleen, että eilen oli 13 päivä ja Simon diagnoosista oli viisi kuukautta. Viisi pitkää/lyhyttä kuukautta olen tän asian kanssa elänyt. Lyhyt aika, mutta sitten taas toisaalta pitkä aika. Mutta vielä on vuosia edessä tämän asian kanssa. Huolestun, koska en muistanut eilen juhlia tälläistä suurta juhlahetkeä, viisi kuukautista yhteistä taivaltamme. Juhlin kyllä kanssasisaren puhtaita tuloksia, vaan omat juhlat jäi juhlimatta. Ai mikä katastroooffi. Pakko heti korjata asia, ostan juhlan kunniaksi korvapuustin. Ens viikolla on varmaan sitten viisi kuukautis viikko juhla jne jne. Kyllähän ihminen syitä keksii juhliakseen, ainakin jos omistaa vähänkään yhtä hyvää mielikuvitusta kuin minä. Ostan kamalassa nälässäni myös lohisalaatin ja tuoreita falafel-pyöryköitä jotka muuten osoittautui kuivaksi kuin beduiininsandaalit!!

Loppupäivän en tee oikeastaan yhtään mitään. Paitsi syön ja juhlin korvapuustini kanssa. Koska mä olen supersankari eikä supersankareiden ole pakko jos ne ei halua.