Superihminen ilman superia

Keskiviikko 12.10

Työaamu, herään jo valmiiksi väsyneenä, vaikka nukuin ainakin kahdeksan tuntia. Lähden töihin miettien, onko tässä mitään järkeä? Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa sairaslomaansa? Viime tiputuksen jälkeen olin saikulla ja vapaalla seuraavan viikon. Nyt yritän mennä töihin, kun lepoa on ollut tiputuksesta neljä päivää. Mutta koska otin typeryyksissäni vain tän verran sairaslomaa enkä jaksa alkaa soittelemaan lisää, mä lähden töihin.

Yleensä junassa aina teen sudokua, luen tai katselen somea, tänään mä pidän silmät kiinni ja yritän pitää aamupuuroni sisälläni. Vieressä istuvat tuskin arvostavat sitä, että toisin aamupuuroni näytille, kirjaimellisesti. Olin ottanut pahoinvointilääkkeen lähtiessäni mutta ei ollut tainnut vielä auttaa. Mietin, miltä tuntuisi jos ei olisi sänkyä missä yötään viettää? Miltä tuntuisi, jos ei aikuistenoikeasti olisi asuntoa, minne mennä? Näillä ilmoilla, öiden ollessa jo kylmiä, en saata edes kuvitella miltä tuntuisi, jos ei olisi tyynyä mihin päänsä kallistaa. Muutenkin paleltaa sisuskalujaan myöden, onneksi on todellakin peitto mitä vetää nukkumaan mennessä päällensä, tyyny mihin päänsä kallistaa ja sänky johon väsyneenä ja huonovointisena romahtaa.

Usein aamuisin töihin kävellessäni näen vanhasta makasiinista tulevia ulkolaisia, ovatko romaneita tai muita, en tiedä. He kiipeävät aidan yli, selvästi makasiinilla yönsä viettäen. Koska en ole mikään Äiti Teresa, ajattelen usein kuinka säälittävää heidän olla siellä, mutta en tietenkään tee asian suhteen mitään. (ja mitä edes tekisin?) No en tee tänäänkään, tänään mä palelen ajatuksesta vieläkin aiempaa enemmän. Väkisin hiipii ajatukset elämän epäreiluudesta. He eivät ole osaansa valinnut, yhtä vähän kuin minä omaani. Tai kuka tahansa meistä. Sillä, että antaisin kerjäläiselle rahaa en auta muita kuin mafiaa, näin se menee. Mistä nämä ajatukset tänä aamuna? Johtuneeko kylmästä, väsymyksestä vai sytostaattihöyryistä? Mistä sitä aina tietää mistä ne tulee, kunhan tulee ja tällä kertaa ne tähän kirjasin.

Näitä viime viikolla mietin ja eilen ne kirjoitin. Tänään sitten lehdestä luin, että vietetään kansainvälistä asunnottomien päivää. Olisi halutessaan voinut mennä Dallapén puistoon telttamajoitukseen halutessaan kokeilla miltä asunnottomuus ja ulkona nukkuminen tuntuu. Itselläni ei siihen tietenkään nyt ollut mahdollisuutta, mutta ehkä joku vuosi. Tärkeä asia tämä asunnottomuus ja siihen olisi tietenkin hyvä löytyä jonkinlaisia ratkaisuja. Vaikka uskon ettei kokonaan ongelmaa saada koskaan pois. Ja täytyy myös muistaa, että on ihmisiä jotka eivät itselleen asuntoa halua. Meistä se varmaan tuntuu käsittämättömältä, mutta jokaisella on oikeus myös siihen. Tämä vain tähän välihuomautuksena. 

Täällä he taitavat nukkua :-/

Matkalla töihin näin tämän auton ja mun alkoi ihan järjettömästi tehdä mieli päärynälimua!! :-)

Töissä huomaan aikas pian, ettei ajatus töihin tulosta tainnut olla taas kovin järkevä. Pahoinvointi jatkuu, tuntuu etten saa ajatuksia pysymään asiassa missä niiden pitäisi pysyä, en voi keskittyä, väsyttää, juoksen vessassa, voin pahoin, haluan kotiin. Haluan sinne niin paljon, että lähdenkin, vaikka pääni ei ole edes kainalossa, vielä. Mutta tätä menoa se on kohta pöntössä tai jossain roskiksessa. Nyt on nostettava kädet pystyyn ja todettava, mä en kykene. Lähden kotiin.

Kotiin mennessäni menen saman tien nukkumaan ja nukun kaksi tuntia. Soitan pomolle pois lähdöstäni ja huomisesta poissa olosta. Hän sanoo, että nyt sä Aikku lepäät ja olet kotona. Hän tietää, kuinka rankkoja hoidot ovat, sun ei tarvitse leikkiä supersankaria ja yrittää jaksaa olla töissä. Olet tän ja ens viikon kotona. Leikkiä? Onko tää leikkiä? Enkö mä olekaan supersankari? Mitä hittoa, mä olen oikeesti kuvitellut, ettei muhun tehoa mikään. Mua mikään syöpä selätä, sehän olen mikä joka tästä otan niskalenkin? Leikkiä?? Mä en voi uskoa todeksi tätä, mä en siis ole superihminen? Nyt tipahdin ja korkealta, nyt sattuu. Valehtelisin jos väittäisin, ettei asia mua olisi harmittanut, aluksi. Sitten asiaa enemmän ajateltuani tajusin pomoni olleen ihan oikeassa, mä tarvitsen nyt lepoa. Enkä vaan fyysisen puolen takia vaan myös henkisen. Ei taida mun mieli vieläkään hyväksyä tätä, ettei musta ole koko aika tekemään jotain. Mun on vaan niin hirveän vaikeaa hyväksyä asiaa, en voi sille mitään. Mutta ehkä kroppa alkaa ilmoitella, että nyt sä Aikku lepäät. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Ja nyt olen luvannut itselleni kuunnella itseäni, miltä musta tuntuu milloinkin. Jos tekee mieli mennä kävelylle, niin menen, jos tekee mieli maata ja tehdä sudokua, mä teen sitä. Pitäisikö kuitenkin heti aluksi mitata kuume?? Tää ei tosiaankaan ole mua!! Ei millään muotoa!! Aina pitää pystyä ja jaksaa. Se vaan on niin. Pitää!! Pitää!! Pitää!!

Illalla en tee mitään!! Uskoitko?? En mäkään!! En vaan muista mitä tein!!

Torstai 13.10

Aloitan päiväni teeman mukaisesti eli en tee mitään, paisti päivittelen blogia. Mä tosiaan kirjoittelen tätä milloin sattuu, sitten tallennan ja jossain vaiheessa sitten julkaisen. Jos joka kerta kirjoittaisin vaan ennen julkaisua, niin mulla menis helposti pari tuntia siihen. Vaikka on kova puhumaan ja nopea kirjottamaan, pitää ne ajatukset saada kuitenkin ensin järjestykseen ja siinä saattaa mennä aina tovi. Ja samalla vielä pitää tuijotella facea ja muiden blogeja ja sitä sun tätä, niin meneehän sitä aikaa. Joten siihen mene aamupäivä.

Puolen päivän aikaan lähden ultraan. Löysin joku aika sitten vasemman rinnan alta kosketusaran kohdan ja tästä lekurille mainitsin. Hän laittoi ultraan lähetteen ja sinne siis lähden. Tälläkään kertaa en kävele Pasilasta sinne vaan menen bussilla. Koska mä olen sairas. Oikeasti mun kuuluis istua invalidipaikalla. Jätän tämän kuitenkin tekemättä, jotain tapoja sentään. Aina muuten bussissa katson, etten vaan istu paikkaan joka on varattu vanhuksille tai pystymahaisille matkustajille. Vaikka bussi olisi tyhjä niin vältän niitä paikkoja. Vielä tulee minunkin aika niitä käyttää, vaan luojan lykky se ei ole vielä.

Olen ajoissa paikalla, mutta lekuri tai hoitaja tai kuka lie ei ole, sillä mä odotan vuoroani 50min. Siinä on meinaan 45min liikaa ihmiselle, jolla on paha olo. Oksettaa, kuvottaa, mahassa pyörii, paleltaa, ketuttaa ja kaupan päälle alkoi vielä vituttaa. Vieressä istuu nainen, joka onneksensa pääsee jo sisälle. Vaan tuleekin takaisin, ei lähtenytkään vielä. Meikä lähtee tasan heti, kun pääsee. Pääsisi nyt ensin edes sisälle, niin voisi sitten lähteä ulos.  Rouvan kanssa siinä jutustelemme, hän kertoo olleensa mammossa (ihan saman tien nousee vähäisetkin karvani pystyyn, en mielelläni edes lausu sitä sanaa, niin kamala muisto mulle jäi siitä helvetin masiinasta) ja odottelee vielä ultraan pääsyä. Ehdin jo miettimään, että toivottavasti hänellä on kaikki kunnossa, ettei hän vaan saa samaa diagnoosia kuin minä. Vaan hän kertoikin olevansa viisi-vuotiskontrollissa, hän on sairastanut rintasyöpää viisi vuotta sitten ja nyt käy kontrolleissa. Jospa minäkin vielä joskus, vuoden parin tai viiden vuoden päästä olen samassa tilanteessa. Voi, jospa olisinkin!!

Aikani (sen 50min) odotettuani pääsen jo huoneeseen saakka. Eläkeiän ohittanut jo vuosia sitten oleva hoitaja pyytää ottamaan yläosan paljaaksi ja hyppäämään laverille. Sen teen ja hän kysyy, onko kylmä. No ei totta vie ainakaan hiki pääse tulemaan, joten saan pienen pyyhkeen itselleni. Siinä mä sitten makaan 20min odotellen lekuria. Mä olisin ehtinyt vaikka tehdä köyden papereista ja karata ikkunasta, eikä kukaan olisi huomannut mitään. Mutta vaatteeni oli toisessa huoneessa, niin enpä lähtenyt mihinkään. Lekurikin tuli aikanaan (20min päästä), tutki ja ihmetteli miksi siellä olen, ei täällä mitään näy. Siellä ei ilmeisesti saa käydä, jos ei mitään löydy, tuhlaamassa herra lekurin aikaa. Mieluimmin mä kuitenkin olin siellä turhaan, kuin että siellä olisi joku pikku Simo löytynyt. En ehdi sanoa mielipidettäni, sillä herra lekuri on jo hävinyt ja jään yksin siihen laverille. Kerran jo taivaassa käynyt hoitajakin loistaa poissa olollaan joten pyyhin geelit rinnalta ja häivyn minäkin.

On aivan pakko helpottaa oloaan ja mennä syöpiksen kahvilaan syömään sämpylä ja juomaan teekupponen. Sen verran huono oloni jo oli, nälässä tarvii sairaan ihmisen olla. Omaa syytäni (kai) tämä on, ei kukaan mua käskenyt tulla ilman evästä. Toisaalta, ei kukaan myöskään sanonut, että joudun odottamaan toista tuntia joten tasoissa ollaan, ei kenenkään syytä. Sämpylän syötyäni lähden kotiin, vessan kautta. Siellä tapaan vielä rouvan, joka kävi kontrollissa ja hänellä oli iloisia uutisia, kaikki puhdasta eli ei mitään missään. Iloitsen hänen kanssaan asiaa, kehotan häntä juhlistamaan asiaa leivoskahveilla, on tosiaan sen ansainnut. Itse ainakin juhlistaisin, vaikka en edes leivoksista pidäkään.

Pasilassa mulla on taas liikaa aikaa junan tuloon. Sen takia liikaa, että ehdin käymään punnitse ja säästä liikkeessä. Mietin äskeistä rouvaa ja hänen hyviä uutisiaan. Mietin mahtaako hän juoda ne leivoskahvit? Mitä jos ei juokaan, ei juhlista asiaa mitenkään? Menee hyvä juhla ihan hukkaan?? Kääk, mun on pakko tehdä asialle jotain. Mä joudun juhlistamaan asiaa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ostan siis liikkeestä jotain juhlaan sopivaa joka ei taatusti ole taaskaan sopivaa mun mahalleni. Mutta ei auta, näin iloinen asia sentään kyseessä. Pakko mun on uhrautua. Jos teillä sattuu olemaan jotain juhlia tulossa joita ei millään viitsisi juhlia, niin ottakaa yhteyttä. Mä uhraudun teidänkin puolestanne, etänä. Kerrotte vaan mikä juhla kyseessä, niin mä juhlin. Mitä en tekisi toisten puolesta, olen mä niin ajattelevainen!!

Tälläisiä saattaisin syödä :-)

Illalla menen ystäväni kanssa lenkille, mä kykenen siihen. On ilta pimeä ja on hassun näköistä, kun suunnistajat menevät otsalampun kanssa pitkin pimeää metsää. Kivan näköistä touhua, mutta jos itse olisin siellä mukana, niin olisi aivan sata varmaa, että siinä olisi hauskuus kaukana. Mua, karttaa ja kompassia, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme todellakaan. Valaistulla pururadalla mä lenkkeilen, metsään pimeällä, ei kiitos. Kylmä siellä tuli, kannikat jäässä siellä sai olla. Mutta kotona odotti lämmin sohva, se on upea kapistus. Me tykätään toisistamme, meidän liittomme on taivaissa kuulutettu!!

Syökö syöpä sisältä?

Maanantai 10.10

Termostaattini on edelleen epäkunnossa. Viime yö meni jälleen kahdella peitolla, joista toinen siis villainen versio, villasukilla ja yöpaidalla (jota en ole muuten käyttänyt useampaan kuukauteen). Joko mulla on tullut pahemman luokan mummotauti, tämä kuuluu sytostaatin  haitta puoliin tai sitten meillä ei ole laitettu patteriin lämmitystä. Veikkaan kuitenkin vaihtoehtoa kaksi, vaikka tosin tuskin meillä pattereissa lämpöäkään vielä on. Asia olisi tietty helppo tarkistaa, mutta nyt ei jaksa, koska ei se asiaa miksikään muuta. Mua paleltaa ja sillä selvä.

Ystävän kutomat ihanat ja lämpimät villasukat lämmittävät palelevia varpaita :-)

Pahaolo jatkuu, kuvottaa, aamupuuro pyrkii pihalle sitä mukaa kun sitä lusikoi sisälle. Tekisi mieli olla syömättä, mutta se vasta huonon olon tekeekin, joten pakotan itseni saamaan puuroni alas, monta kertaa vieläpä. No, vähän liioittelin, mutta ei tää kivaa ole, kaukana siitä. 

Tekisi mieli mennä lenkille, mutta ainoa mitä jaksan on maata sohvalla. Saan sieltä käsin kuningasidean, kokeilen vetää leukoja. Pari vuotta sitten en saanut vedettyä ensimmäistäkään ja tästä sisuuntuneena aloin sitä harjoittelemaan ja kohta niitä meni jo viisi. Ei huono suoritus naiselta, moni mieskään ei meinaan vedä ainoatakaan., ainakaan varuskunnassa, jos on uskomista iltapäivälehtiin ja kukapas niihin ei uskoisi . Vielä luetattavampaa tietoa se olisi, jos sen lukisi seiskasta.. Kokeilen siis niitä leukoja. Saan vedettyä puolikkaan ja meinaa pää räjähtää. Ei sen takia, että oli aivan surkea tulos vaan huonon olon takia. Mistä hitosta näitä aivopieruja mulle oikein tuleekaan?? Vetää sytopahoinvoinnissa leukoja? Kas kun en mennyt metsään kaataa puita. Olisin kai mennytkin, mutta en omista metsää ja toisten metsiin on paha mennä kaatelemaan.

Ruoka ei maistu, ei tee mieli mitään vaikka vatsa huutelee evästä. Kasviksia en voi edes ajatella, nyt ei todellakaan tee mieli raikasta salaattia tai rapeaa parsakaalia. Nyt tekee mieli jotain helposti sisälle menevää ja mielellään siellä myös pysyvää. Puuro on kova sana, se mukavasti hellii masua ja tekee sinne hyvän olon. Ja sen jälkeen kroppa suorastaa vaatii sohvalle pääsyä. Ei sänkyyn pääsyä vaan sohvalle, kroppani on osannut valita puolensa ja se on nyt sohvalle 1-0. Joten sinne siis ja parin tunnin päikkärit. Jos sen jälkeen vaikka katsois sitä lenkille lähtöä.

Ei auttanut päikkärit, ei vaan voi nyt astua ulos sen enempää kuin Wilma tarvitsee. Jaksan sen verran, että Wilma pääsee pissalle, hänen ei voi antaa kärsiä mamman pahasta olosta. Syytön hän tähän on. Ja jos tarkemmin ajattelen, niin mäkin olen aika syytön tähän. Simo tähän on syyllinen. Vaikka ei se ketään eikä mitään paranna toisia syyttelemällä, ei mun oloni tästä parane vaikka kuinka Simoa syyttelisin. Kokeilen parantumiseen mieluimmin sitä sohvaa.

Wilman kanssa päikkäreillä :-)

Tiistai 11.10

Aamulla tuntuu siltä, että tästä taas selvitään hengissä. Olen nukkunut hyvin yöni, monta tuntia peräkkäin. Ainahan mä yöllä vessassa joudun käymään, niin tänäkin yönä. Ehkä tästä tulee hyvä päivä, ainakin niin hyvä kun siitä teen. Aamupalan jälkeen päätän lähteä haukkaamaan happea isolla kauhalla eli menen sauvakävelylle.

Matkalla mietin syöpää. Sitä kuinka ruma sana se on. Se tuo mun mieleeni kasan syyliä, kasan rumuutta. En ihmettele miksi sanaa syöpä pidetään pelottavana ja rumana, sitähän se on. Aivan saatanan ruma sana, sen voisi mun mielestä poistaa sanavarastosta kokonaan. Toisaalta ei sille voi mitään kaunista ja herkkää nimeä antaa, se on kaikkea muuta kuin kaunis asia. Se on kasa saastaa, kasa jotain niin pahaa, ettei sen olemassaoloa saisi olla. Vaan se on ja nyt se on minulla. Ei lapsillani, ei Ukkokullalla, ei muilla läheisilläni, ainoastaan mulla. Mä kannan tätä statusta lopun elämääni, syöpään sairastunut. Toivon tosiaan, että saan titteliini vielä lisäyksen, syövästä selvinnyt.

Seuraan Instagramissa monia ihmisiä, myös Heidi Sohlbergiä. En tässä paljasta mitään salaisuutta sanoessani, että hän on vertainen, myös rintasyöpään sairastunut. Instagramissa hänen yhden kuvan mukana oli teksti, joka todellakin toi kyyneleet silmiini, näin siinä luki: ”Joku haaveilee lottovoitosta, joku uusista farkuista. Yksi toivoo löytävänsä elämänsä rakkauden ja toinen toivoo koiranpentua, Jokaisella meillä on omat toiveemme ja haaveemme, yhtäkään niistä väheksymättä. Sairauden kohdatessa on kuitenkin vain yksi toive.. Toivon parantuvani."

Mikael Gabriel, tuo itselleni tuntemattomuudesta tajuntaani hyppinyt mahtava, herkkänuori mies laulaa laulussaan Kipua: Mä olen nähnyt syövän, mä olen nähnyt syövän elämää syövän.. Mietin tätäkin sanontaa, syökö syöpä elämää? Kyllä se varmasti syö, omalla laillaan. Sä et jaksa, voi, pysty tekemään asioita mitä sa haluaisit. Sä saatat olla niin huonossa kunnossa hoitojen takia, että ei susta ole mihinkään. Tai syöpä on levinnyt, syönyt sua sisältä jo niin, ettei sille ole mitään tehtävissä. Syöpä on pahimmillaan kuin termiitit puussa, se nakertaa sua sisältä päin, tehden suhun reikiä, ammottavia aukkoja. Siinä se syövän rumuus konkretisoituu, se rei´itää sut sisältä, sekä fyysisesti että henkisesti. 

Olen monesti ajatellut sitä, kuinka vähällä olen itse selvinnyt tän syöpäni kanssa. On ollut hyvä olo hoitojen jälkeen (paitsi nyt), olen jaksanut käydä töissä ja olen jaksanut liikkua. Olen jopa hävennyt sitä, en aina kehtaa edes sanoa kuinka hyvin olen voinut. Mutta miksi ihmeessä mun asiaa pitäisi hävetä? Ei se ole mun vikani, yhtään sen enempää kuin se on kenenkään vika, että hän voi huonommin. Miksi mun pitäisi hävetä omaa hyvää oloani? Onko se sitä perus suomalaisuutta ajattelutapaa, kellä onni on hän onnensa kätkeköön? Tai mitä onnellisuutta syövässä on? Tuskin kukaan mua tän takia kadehtii?? Ja olen niin monesti sanonut ja sanon jälleen kerran, mun elämäntapani ennen sairastumistani ovat varmasti tähän osallisena. Hyvä, terveellinen puhdas ruoka ja liikunta elämäntapana, ne on varmasti olleet pelastukseni tässä asiassa. Ja kenellekään ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa liikuntaa, ottaa sitä osaksi elämäänsä. Jos tuntuu siltä, ettei siitä juurikaan nyt hyödy, niin vielä se vanhuuskin sieltä tulee meille jokaiselle ja silloin viimeistään sitä lihasvoimaa ja liikkuvuutta tarvitaan. Ihan me jokainen.

Iltapäivällä menemme Wilman kanssa hakemaan hänelle ruokaa. Hän kun painaa peräti kuusi kiloa, ehkä pari sataa grammaa päälle, niin hänelle riittää kahden kilon ruokasäkki kuukaudeksi. Melkeinpä päivälleen kuukauden välein sen haemme. Ja sen tiedän siitä, kun meillä on keräyskortti, josta näemme päiväyksen milloin viimeksi ostettu edellinen eväs. Wilma juoksee kiireellä aina liikkeeseen, koska hän tietää saavansa sieltä samalla jotain herkkua. Tälläkin kertaa menimme eläinkauppaan kiireellä. Siellä Wilma sai itse valita mitä haluaa namiksi, tai minä hänelle annoin vaihtoehtoja haisteltavaksi. Joitakin haistoi ja käänsi päänsä pois ja toista taas heti nuolaisi, eli valinta oli helppo. Eikös nuolaistu herkku ole ostopäätös? Mun mielestä Wilman pitää saada itse päättää mitä haluaa nauttia, tietenkin järjen sallimissa rajoissa. En esittele hänelle sellaista mitä ei voi tai saa syödä. Enhän itsekään tykkäisi jos karkkihyllyllä joku valikoisi mun puolestani pussiin kaikkea sellaista mistä en edes pidä. Ja jos söisin karkkia ja Ukkokulta saisi valikoida niin pussissa tuskin olisi yhtään namia joita kelpuuttaisin. Meillä on aivan eri käsitys siitä mikä on hyvää ja mikä ei. Ja minä tietenkin olen omilla mielipiteilläni oikeassa, kuinkas muutenkaan. Vaan onneks en karkkia syö, ei tarvitse miettiä mitä pussiinsa laittaisin.

Nyt maistuu tälläinen eväs :-)

Illalla mulla on taas valokuvauskurssi. Oloni ei ole vieläkään hääppöinen, väsyttää, kuvottaa, ahdistaa, vituttaa ja ketuttaa. Mutta menen paikalle, kuuntelen toisella korvalla asiaa aukoista (valokuvaukseen liittyvää, huom!!), arvoista ja ajasta. Mä en jumankekka vaan vieläkään tajua niistä mitään ja mun vastaanottokykyni asialle ei todellakaan paras mahdollinen. Ja aina eteeni tulee sama asia, pitäisi olla niiiiin mahtavaa kuvauskalustoa, että sillä kai sais kuvattua jo avaruudenkin. Tuntuu ettei perusjampperin perus kuvauskalusto riitä mihinkään, hyvä jos sitä kehtaa edes kameraksi sanoa. Mutta kyllä mä opin, luen enemmän asiasta, kokeilen kameralla eri juttuja jne. Yrityksen ja erehdyksen kautta kai sekin asia opitaan. Ja musta ei ole tulossa kuvaajaa jonka pitäisi kuvia myydä. Ellei joku sitten niitä välttämättä halua ostaa. Vaan tuskin haluaa tai sitten on todellakin liian paljon rahaa käytössään.

Menen ajoissa nukkumaan, huomenna olisi työpäivä. Pakkaan myös salitavarat mukaani vaikka oloni kyllä huutaa jotain kaikkea muuta kuin salia. Se huutaa lepoa, se huutaa armoa, se huutaa unta. Sitä mä sille annan, ainakin vähäsen, muutaman tunnin kunnes on taas aika mennä ja touhottaa ja suorittaa ja toimia. Olla oma itsensä, oma ajattelematon itsensä.

Iltapalaksi uunipäärynää :-)

Kireää lihaa

Lauantai 8.10

Yöllä olen herännyt muutaman kerran kuvotuksen tunteeseen, ei kuitenkaan ole ylös saakka tullut. Aamupuuro pyrkii pihalle, käy kurkkimassa kurkussa, mutta sitkeesti pistän sen samaa matkaa takaisin menemään. Tässä ole nyt aikaa alkaa oksentelemaan, pitää lähteä Lahteen katsomaan sitä kireetä lihaa, sekä miesten että naisten. Oma liha ei ole kireää kuin hampaiden välissä, jos sinne on sattunut joku rämmäle jäämään. Onneks muuten on se hissin peili, siitä ehtii nopeaan aina tarkistamaan, onko siellä hampaiden välissä kenties metvurstia tms. Ei muuten, mutta jos olet antanut kuvan olevasi jokin bodari, niin metvursti hampaiden välissä saattaa hieman tätä harjakuvaa himmentää.

Punnitsen aamulla painoni. Sillä viisii, tällä kertaa ei tullut kuin +3,7kg nestettä kerättyä kroppaansa. Mistä hitosta tätä nestettä oikein tulee?? Tämä tietää melko varmasti sitä, että meikä juoksee taas vessassa koko päivän, ainakin jos menee yhtään kuten viime kerralla meni. Silloinhan tuli sen +4kg. Seuraavana aamunahan se oli melkein lähtenyt, viimeks. Nyt jää nähtäväksi miten nyt käy.

Aamuaskareiden jälkeen lähdemme ensin ottamaan siskoni ja ystäväni vastaan juna-asemalta ja sitten kyytimmekin saapui, ei kurpitsalla vaan isolla tila-autolla joka olikin ihan tarpeen, kuten takaisin tullessamme huomasimme. Olihan bodykisojen messuilta kaiken laista ostettavaa. Joku osti enemmän kuin toinen, mutta ei väliä koska autoon mahtui kyllä. 

Niin me lähdimme ajelemaan Lahtea kohti hyvässä hengessä, iloinen rupattelu kuului autossa, kun kaikilla oli jotain kivaa kerrottavaa. Itselläni aamupala pysyi kivasti sisällä, eikä ihmeellisiä pahoinvointi kohtauksia tullut koettua. Paikan päällä oli väkeä kuin meren mutaa ja sen huomasi parhaiten, mistäs muusta kuin siitä, että suurin osa aikaani taisi mennä vessajonossa. Mulla kun pyrki se eilinen neste pihalle, kuten arvasinkin käyvän. En viitsinyt laskea montako kertaa siellä vessassa juoksin, mutta sen voin sanoa, että muutamat invalidivessat tuli nähtyä, normi puolella oli ainakin viisi erilaista koppia jne. Kuka näitä nyt laskee, vessajonoissa näkee aina parhaiten tuttujakin. Niin tälläkin kertaa. 

Katsoimme heti aluksi kansainväliset bikinikilpailut (osan niistä) ja oli siellä lavalla naista jos toista mukana. Oli lihaksikkaampaa ja vähemmän lihaksikasta, oi erottuvuutta lihaksissa ja oli olematta. Oli keikistelyä (anteeksi, en osaa tätä toisinkaan ilmaista), hetkutusta ja ketkutusta (rakkaudella kaikkia kohtaa, tältä sen mun silmiin näyttää). Toiset pärjäsivät ja toiset eivät ja koska tässä on kyse arvostelulajista, niin mehän arvostelimme. Eikös se ole just tän jutun suola, arvostella? Ja vielä kun ite on niin maan perusteellisen paras joka asiassa, niin johan mä olen ihan oikeutettu, ellen jopa velvoitettu arvostelemaan?? Eiks vaan? Joo, niin munkin mielestä!! Mutta koska en oikeasti tajua lajista mitään, niin en välttämättä (todellakaan) näe asioita kuten tuomarit. Ja ei mun tarvitsekaan, koska ei mu sinne ole palkattu töitä tekemään vaan ihan olin lipun paikanpäälle ostanut, jotta saan nauttia hyvästä seurasta, hauskasta päivästä ja hyvästä tunnelmasta. Ja näistä myös nautin, täysin rinnoin (täydellä rinnalla).

Kiertelimme messualueella maistellen kaiken maailman maistiaisia, oli erilaista proteiinipatukkaa, suklaata, juomaa, laturia, veturia, hinaajaa jne. Tai en mä tiedä, mä vietin aikaani siellä vessan jonossa. Välillä piti (suht koko sen ajan mitä en ollut siellä vessan jonossa) syödä jotain. En siis näitä mitä maistatettiin, vaan ihan omia eväitä. Näin sain pidettyä taas pahanolon hetken poissa lähettyviltäni, se kun tuntui väijyvän nurkan takana koko aika, odotti vaan iskemistään. Vaan olinpa häntä ovelampi, söin joka välissä ja aikas helpolla pääsin, tämä erä mulle 1-0. Nuppi meinas punastella koko aika, eikä se todellakaan johtunut siitä, että siellä olisi ollut niin hyvän näköisiä miehiä. Olihan tietty niitäkin, mutta ei Ukkokullan vertaista, tietenkään. Nämä punastelut johtuu kortisonista, se pistää nupin punaseksi vähän väliä ja ulkomuoto muistuttaa lähinnä keitettyä rapua tai pinkkiä possua, ihan miten sen kukakin näkee. 

Vaan ehdin mä katsomaan sitä, minkä takia sinne olimme menneetkin, eli niitä kehonrakennuskisoja. Mun valkkuni siis kisasi sarjassa alle 90kg ja hän oli upea ilmestys. Tiedän, ettei tämä ole laji jota suuri kansa ihannoisi, kaikkea muuta, mutta annetaan hänelle kuitenkin arvostus, jonka hän ansaitsee. Hän on ihminen niin suurella sydämellä, että harvoin näkee. Vaatimaton mies joka tekee sitä mitä rakastaa, ihmisten kanssa joita rakastaa, on aina tukena ja auttamassa sua, jos apua tarvitset. Hän on ollut minun matkassani tukena kaikin tavoin, hänelle voin sanoa, kun tuntuu paskalta ja sitäkin tapahtuu, kumma kyllä, kun on musta kyse. Arvostan häntä aivan satasella ja olin todella ylpeä hänestä. Ylpeä kuin omista lapsistani. Ja me kannustettiin, huudettiin niin että taisi kuulua Hollolaan saakka. Missä se lienee onkaan?? Meidän huudoilla ja kannustuksella oli tuskin sen enempää merkitystä lopputulokseen, mutta hänelle varmasti oli. Hän varmasti arvosti jokaista huutoamme, jokaista kannustustamme jonka hänelle annoimme ja uskon sanovani tämän meidän jokaisen matkalla olijan suulla, kun sanon, että hän ansaitsi jokaisen äänemme. Mulla on tosiaan ilo ja kunnia tuntea hänet ja treenata juurikin hänen kanssaan, treenata hänen tekemillään ohjeilla ja syödä sitä mitä sanotaan (joo, sit joskus taas). Meistä on matkamme varrella tullut ystäviä ja siitä olen iloinen ja ylpeä. On hienoa saada olla sellaisen ihmisen ystävä.

Mehän teimme heti rintasyöpädiagnoosin saatuani sopimuksen, että hän voittaa SM-kultaa omassa sarjassaan ja minä selviän hengissä. Ja nyt voin todella ylpenä sanoa, että hän on oman osansa tehnyt ja nyt on mun vuoro tehdä oma osuuteni. Ja minähän todellakin teen, sitähän me ei kukaan edes epäillä, eihän??

Pääsin vielä halaamaan ja onnittelemaan Jaria, tuota kaikkensa antanutta sankaria. Pääsin myös sanomaan, kuinka ylpeä hänestä olen. Ja uskon, että me molemmat olemme ylpeitä toisistamme ja toisillemme omalla tavallamme tärkeitä. 

Loppuu se hauskuus aina joskus ja niin tälläkin kertaa. Oli aika suunnistaa kohti kotia. Sain vielä kotiin tuliaisia (muutakin kuin pari pussia proteiinia) sillä siskoni tuli vielä meille syömään ja ah, pelaamaan korttia. Tässä vaiheessa mulle iski kylmä/kuuma syndrooma vai mikä lie olikaan. Kylmä oli, olin ihan jäässä ja laitoin kaks hupparia päällekkäin, pipon päähän ja villasukat jalkaan. Meni hetken ja tuli hiton kuuma. Vaatteet pois, meni pari minuuttia ja vaatteet takaisin. Tätä sitten edestakaisin, ei puuttunut ohjelmaa. Vaikka olisi kortinpelaaminen ihan ohjelmasta käynyt mun mielestä, vaan sisäinen termostaattini oli eri mieltä asiasta. Näin me saimme viettää hauskan päivän, päivän jota muistella myöhemmin naurussa suin. Valkku sai odotetusti ja ansaitusti mitalin, ite selvisin toisen cefin ekasta päivästä ilman katastrofia, Ukkokulta sai viettää päivän rauhassa ilman mua (hän tosin oli töissä, mutta onks se mun vika? Olisi saanut viettää rauhallisen päivän ilman mua) ja Wilma vedellyt varmasti sikeitä koko päivän. Jokaiselle jotakin, kuten kuuluukin.

Paleltaa :-/

Sunnuntai 9.10

Jos edellinen yö meni vähän kuvotusta tuntien, niin tämä yö meni palellen. Sisäinen termostaattini on ilmeisesti edelleen rikki. Mulla oli päällä kaksi peittoa, villainen sekä normaali, paita, villasukat ja mä palelin. Ei tietoakaan kuumista aalloista tai vaihdevuosien hikoiluista. Ehei, tämä on jotain paljon villimpää, palella hampaat täristen. Kokeilka vaikka. Ja jos ette ihan sytostaattia saa, millä pääsisitte tunnelmaan, niin nukkukaa vaikka ulkona tai ihan vähintään ikkuna auki ja ei mielellään vaatteita päällä jotta pääsette tunnelmaan. Kantsii kokeilla tai sitten ei, kaikki käy. Painon kävin kans katsomassa, oli pudonnut -3,4kg. On tää jännää touhua.

Olen tässä pitkään miettinyt ostaa itselleni uutta tietokonetta ja tänään sen päätän tehdä. Just nyt tuntuu aika oikealta sille. Hah, niin kuin tätä pitäis miettiä ja harkita kuten lemmikin tai auton hankintaa, mutta ei tälläisiä päätöksiä voi hetkessä tehdä. Niitä pitää miettiä, makustella, harkita, punnita jne. Ja nyt olen sen kaiken kai tehnyt, koska päätän nyt olevan oikea hetki hankinnalle. Me Ukkokullan kanssa katsellaan taas koneita netistä, huokaamme ainakin miljoonannen kerran sitä, kun ei me niistä mitään ymmärretä ja sen kaiken jälkeen lähdemme Verkkokauppaan ostoksille.

Jostain ihmeen kumman syystä taitaa puoli suomea olla just tänään vaille jotain vempainta, konetta tai hilavitkutinta. Siltä se ainakin tuntuu, kun yritämme yritän saada auton parkkiin sinne tulitikkurasian kokoiseen parkkihalliin. Sinne on varmasi mittanauhalla tehty parkkipaikat, jokaiselle just eikä melkeen oman kokoinen paikkansa. Hyvä ettei ole joka automerkille omansa, Audeille omansa, BMW:lle omansa, Mersulla omansa jne. Onneks ei ole, koska siinä tapauksessa emme olisi tuota omaa kinneriämme niin lähelle ovia saaneet kuin nyt saimme. Ja selviää sekin, miks joka paikka on turvoksissa. Se ei johtunut meistä, vaikka nopeampi olisi niin voinut ajatellakin, vaan Verkkokaupassa oli digimessut, mitä lie tarkoittaakin. Pirusti porukkaa se ainakin tarkoitti. Me olimme olleet kaukaa viisaita ja tilanneet koneen jo valmiiksi. Kyselen kuitenkin myyjältä hänen mielipidettänsä ja kummasti hän oli koneen suhtee samaa mieltä. Johtuisiko siitä, että hinta oli aika messevä?? Niin tai näin, mutta kone lähti mukanamme kotiin ja niin olimme suoriutuneet suhta nopeaa pois tuolta tavarahelvetistä. Tai jos tarvitsee kaiken maailman hilavitkutinta, niin Verkkokauppa on omiaan siihen tarkoitukseen. Mutta vinkkinä, älä mene sinne autolla, ainakaan omalla.

Matkalla Ukkokulta huomasi haluavansa käydä mäkkärissä. Ja mikäs minä häntä olen estämään, aikuista ihmistä. Itse keksin kuningasidean, koska syön vatsansuojanlääkettä, niin se varmaan suojaa kaikelta, myös jäätelön laktooseilta. Siispä otan itse mäkkärin jäden kinuskikastikkeella, pala taivasta jota ilman olen ollut jo joitakin vuosia. Huomasin iden huonouden aika nopeaan, Ukkokultakin huomasi. Ehkä ei hetkeen ehdota mäkkärille menoa??

Olin hukannut langattoman hiireni johonkin (liekö juossut pesäänsä?) ja muutaman ärräpään päästettyäni oli ihan pakko mennä kauppaan hakemaan uutta. Läppäriä ilman hiirtä ei sitten kukaan katsele, ainakaan minä. Siispä kauppaa hakemaan uutta. Samalla sieltä voi ostaa vaikka jädeä, sitä päivällistä syötyä jädeä kun ei lasketa. Sitähän oli niin vähänkin!!

Päässä humisee

Torstai 6.10

Töihin paluu. Hassua, mutta tämä sattuu olemaan ainoa työpaikalla viettämäni päivä tällä viikolla. Maanantai mulla oli vapaata, tiistai ja keskiviikko meni laivalla ja huominen taas menee sytostaatin kimpussa. Joten tänään menen töihin ja nautin tästä päivästä, en murehdi vielä huomista. Huomenna on taas sen aika, ei tänään.

Käyn aamusta myös labrassa, varmistamassa huomisen tiputuksen. Jos arvot ok, saan myrkkyä, ellei ole niin jää myrkyt saamatta ja sitten asia viivästyy ja mutkistuu ja mua ketuttaa. Labraan pääsen suht heti, muutama mua ennen jonossa. Kokeiden ottaminen sattuu joka kerta enemmän ja enemmän, hoitaja sanookin suoneni olevani jo kraateria. Kohta pitänee alkaa ottamaan jostain toisesta kohtaa. Tosin saattaa ne palautua normaaliksi jossain vaiheessa, sitten kun ei enää myrkkyjä tule ja suonet saa olla rauhassa. Toivotaan ainakin niin.

Työpäivän jälkeen käyn vielä vähän salilla, tällä viikolla kun on siellä käynnit sekä lenkkeillyt olleet aika vähissä. Eikä ne ainakaan loppuviikosta tule yhtään lisääntymään joten käyn siis siellä nyt tekemässä olkapäät ja kädet. Jalat taitaa jäädä tältä viikolta väliin, mutta se armollisuus, muistelen sitä sanaa lämmöllä tällä hetkellä.

Illalla kun ajattelen taas huomista päivää (mun ei pitänyt miettiä huomista vielä tänään, mutta kummasti ne ajatukset taas sinne johtaa..) ja siitä todennäköisesti seuraavaa olotilaa alkaa taas angsti nostamaan päätään. Mua ottaa tää sairaus, Simo ja kaikki sen sukulaiset ja ystävät niin päähän, että tekis mieli lyödä nyrkillä seinää ja huutaa ja parkua. Mikä saatana siinä oli, että sen muhun piti iskeä?? Mitä ihmeen pahaa mä olin hänelle tehnyt? Mä en halua taas sitä kamalaa kuvotusta sytojen jälkeen, sitä helvetin huonoa oloa ja väsymystä?!! Vaan onko mulla oikeasti mitään vaihtoehtoa asian suhteen? Ei tietenkään ole, mun elämänhaluni voittaa kyllä tämänkin angstin, mutta annan itselleni luvan tuntea juurikin näin, juurikin nyt. Nyt mun ei tarvitse olla vahva ja hyväksyvä, nyt annan itselleni luvan tuntea juurikin tätä angstia, jonka tiedän menevän ohitse kunhan asiaa enemmän mietin. Mutta en mieti nyt, nyt mä angstaan ja unohdan olevani aikuinen, ei aina tarvitse olla järkevä aikuinen vaan joskus saa olla pieni lapsonen joka murehtii omaa pahaa oloaan.

Soittelemme ystäväni kanssa huomisesta, saan hänestä seuraa tiputukseen. On aina ihanaa, kun sinne ei tarvitse mennä itsekseen. Vaikka siellä on vertaisia samassa tilanteessa, sama tuttu omahoitaja tekemässä hienoa työtään, niin silti mä tykkään kun mun kanssa tulee jokin läheinen mukaan. Sen kaiken paskan jaksaa paremmin, kuin mukana on tuttu jota pyytää tuomaan vettä tai ojentamaan eväitä kassista tai ottamaan typeriä kuvia susta. Kaikesta ei tarvitse aina selviytyä yksinään, sen olen Simon kanssa huomannut. Olen mä jotain tai oikeastaan paljonkin oppinut Simon ansiosta, joten ei hän ihan turha seuralainen ole ollut. Mutta hän on seuralainen, josta haluan päästä eroon ja sen takia menen taas kiltisti huomenna myrkynkeittäjää tervehtimään.

Olen kuitenkin jotensakin kiintynyt nimeen Simo. Mietin josko vaikka joskus tulevaisuudessa tuleva/oleva koirani olisi nimeltään Simo. Sanonkin tästä Ukkokullalle: ”Meidän koiran nimestä tulee Simo.” Ukkokulta tähän: ”Mun mielestä Wilma on oikeen hyvä nimi ja sopii tyttökoiralle. Mitäs Wilma tykkää jos menet hänen nimensä vaihtamaan Simoksi?” Hah hah haa, saan ainakin nauraa taas tän kaiken angstin keskellä.

Onko tässä nyt Simo vai Wilma?

Perjantai 7.10

Viides sytostaatti tänään, tämän jälkeen enää yksi kerta. Mä olen niin happy asian suhteen, ettei mitään määrää. Aamusta teen valmiiksi salaattia, ystävänihän on tulossa mun kanssani tiputukseen ja sen jälkeen meille. Nyt varmistan, että on evästä mitä tarjoilla. Mulla on olevinaan hyvä aikaa tehdä sitä ja tätä, mutta käy taas kuten aina eli tulee kiire ja meinaan myöhästyä junasta. Kotiin jää tosiaan valmiiksi tehty salaatti, mutta sinne jää myös kaikki eväät joita olisi voinut ottaa mukaansa. Vaikka toisaalta jos käy kuten viimeksi, niin eipä paljon ruokaa/ evästä tee mieli tiputuksen aikana eikä paljoa sen jälkeenkään. Ehdin kuitenkin napata lääkkeeni ennen lähtöä ja jos rehellisiä ollaan, niin juurikin sen takia meinasin junasta jäädäkin. Piti alkaa kuvaamaan lääkkeen ottoa, sitten oli pillerit pitkin lattiaa, sitten niitä perse pitkällä paniikissa etittiin (Ukkokulta oli kotona) ja viimein löydettiin, nappasin lääkkeet kitusiini ja juoksin junaan. Selvitetty eka rasti, monta rastia jäljellä.

Pasilassa hyppään bussiin ja siellä istuessani mietin, mikä ihmeen aivopieru se oli. Mulla olisi ollut hyvää aikaa kävellä syöpikselle, mutta meninpä siis bussilla. Ja koska mulla oli sen takia aikaa jäljellä, niin menin kauppaan hakemaan evästä. Jos ei tälle matkalle, niin sitten huomiselle, sillä olemme lähdössä huomenna Lahteen katsomaan Fitness Expoa, jossa kisataan myös kehonrakennuksessa ja mun valkkuni tulee niin voittamaan Suomen mestaruuden omassa sarjassaan. Mutta se vasta huomenna, tänään on se tiputus ensin. Ostan muutaman banaanin, mandariinin sekä paketin viinirypäleitä. Ostan myös alpron soijarahkahässäkän tai mikä lie onkaan. Ja kotiin mennessäni huomaan sen olevan vielä laukussani. 

Syöpiksellä on jo tuttuja paikalla, edellisellä kerralla tutustuin mukavaan ”siskoon” ja siellähän hän jo valmiina olikin. Tällä kertaa meitä oli paikalla kolme ja ystäväni saapui hiukan myöhemmin.

Tippa menee jälleen hyvin, onhan asialla ammattilainen. Ja vaikka mulla alkaakin olemaan suonet jo vähän kraateria, niin saadaan se tippa sinne kuitenkin laitettua. Jossain vaiheessa kättäni jossa tippa luikertelee, alkaa kylmetä ja saankin siihen apua. Saan lämpimällä vedellä täytetyn kumihanskan suontani lämmittämään. Oli muuten aika mukava olo istua siinä käsi lämpimässä kädessä.

Tiputuksen aikana oikein tunsin kuinka nesteet alkoi kerääntymään kroppaani, viimeksihän sitä tuli vaivaiset 4kg vuorokauden aikana. Saas katsoa mihin lukemaan tänään päästään. Aamusta paino oli enemmän kuin kolme viikkoa sitten, mutta se ei varmasti ketään hämmästytä, vähiten mua itseäni, olenhan syönyt koko alkuviikon kuin härkä. Tai porsas. Tai varpunen, monen kertaisesti oman painoni. Tai ihan miten vaan, ruokaa on mennyt kiitettävästi. Aamulla paino näytti vaivaiset 65,1kg eli todellakin ollaan menty kipurajan yli romisten. Mutta kuten taisin jo sanoa, tää ei taida olla oikea aika murehtia just sitä asiaa.

Tällä kertaa tiputus kestää vajaa kaksi tuntia ja olen valmis. Ystäväni ei pääsekään meille vaan joutuu jatkamaan matkaa, joten menen kotiin yksin. Kotona saan syötyä hiukan ja sen jälkeen aika menee täysin sohvalla maaten. Kuvotus tulee hyökyaaltoina, kerää voimiaan varpaista saakka ja aaltoilee kroppaa pitkin päähän saakka. Varsinainen tsunami, pahanolon tsunami. Oksennukseen saakka ei sentään yletä, vaan tämä kuvotuskin on ihan kamalaa. Päässä heittää, pyörryttää. Makaan sohvalla, yritän nukkua vaan ei tule mitään. Katson telkkaria, en pysty keskittymään. Kiroan Simoa, kiroan syöpää, kiroan elämää, voin pahoin ja vituttaa.

Illemmalla ystäväni on tulossa meille, koska me lähdemme aamusta sinne Lahteen.  Laitan kellon soimaan, että ehdin häntä vastaan. Tulee viesti, että tulee seuraavalla junalla, jatkan uniani. Herään seuraavaan kerran jälleen kellon soittoon, olen aivan sekaisin. Ryntään Wilman kanssa ulos ystävääni vastaan vaan huomatakseni olevani siellä puoli tuntia liian aikaisin. Menen jälleen kauppaan hakemaan lisää evästä, kummasti ihminen jaksaa miettiä syömisiä kauheassa pahoinvoinnissaan. Onkohan hetkeä jolloin en ruokaa miettisi? Nukkuessani? Varmasti näen siitä unta! Haudassa sitten lakkaan ajattelemasta ruokaa? Tuskinpa silloinkaan, eiköhän siellä ole keittokirjat esillä ja meitsi fundeeraa mitä seuraavaksi söisi.

Tästä tulikin mieleeni hauska juttu, joka on vähän ikään kuin pakko jakaa kanssanne. Viimeksi sytojen jälkeen mennessäni ekaa kertaa salille, laittoi ystäväni viestiä: ”Missä olet?” ”Salilla, tietenkin, missäpä muualla.” ”Ole kerrankin itsellesi armollinen ja lepää.” ”Mitä se on, jotain syömistä?” ”Lepäätkö koskaan?” ”Haudassa ehtii lepäämään.” ”Tuskin maltat sielläkään..” ”Tuskin jos siellä on yhtään tilaa liikkua, mukanani on varmasti parit kahvakuulat tms.”. Ja ehkä mukanani on tosiaan parit padat ja pannutkin, jotta saa ruokaa tehtyä.

Minusta ei tosiaan paljon seuraa ole ystävälleni, hän joutuu olemaan täysin omavarainen. Onneks Ukkokulta on suuressa viisaudessaan laittanut nukkumapaikan valmiiksi ystävälleni. Minusta ei siihen nyt olisi, mä olen ihan raato. Mä olen sytostaateilla marinoitu raato. Mutta huomenna on pakko olla taas kunnossa, mun on päästävä huutamaan valkkuni Suomen mestariksi. Hän on niin mitalinsa ansainnut, hän on tehnyt valtavasti töitä kuntonsa ja lihastensa eteen. Mäkin sitten taas joskus, kunhan olen kunnossa. Milloin sen aika on? Kukaan ei voi tietää, nyt mä olen marinoitu raato ja näin on just hyvä näin. Olenhan saanut taas yhden annoksen Simon hävitystä, näitä vielä kerta ja mä olen voittamaton.

Mistä sana voittamaton tuli mieleeni? Tätä kirjoittaessani soi korviini Teräsbetonin Voittamaton. Ja mä olen voittamaton Simon kanssa taistellessani. Ja jos jotakin häiritsee sana taistelu, niin vaihtakaa sen tilalle joku toinen sana. Mikä se mahtais olla? En tiedä, keksi sä siihen joku parempi. Mutta mä olen niin voittamaton, että päässä humisee. Siellä humisee voitto, voitto Simosta ja sukulaisista. Siellä humisee voitontahto. Tai sitten siellä humisee tyhjyyttään. Ihan sama, humina on hitonmoinen!!