Ystävät ovat elämän suola

Tiistai 23.8

Tää päivä aloitetaan reippaillen eli mennään ystävän kanssa portaita ravaamaan. Ei, nyt ei juosta niitä vaikka se olisi kuinka hyvää rasvanpolttoa. Nyt ei vaan pysty ei kykene. Tässä hoitojen aikana pakko antaa itselleen siimaa ja armoa, toteuttaa sitä kuuluisaa itselleen armollisuutta josta kirjoittelinkin täällä. Nyt kävellään portaita ylös ja alas, yhteensä viisi tai kuusi kertaa. En pysynyt laskuissa, alkaa oikeasti pää pehmetä. Mutta ei väliä, hiki tuli ja seura oli hyvää, tarvitaanko hyvään aamuun muuta? Ei mun mielestä. Paitsi tietty aamupalaa, sitä ihanaa puuroa jonka joukossa munanvalkuaista ja marjoja. Jos et ole vielä kokeillut tätä yhdistelmää niin kannattaa kokeilla nyt viimeistään.

Ei ollut kameraa mukana joten nämä kuvat ovat googlesta :-)

Aamupalan jälkeen istahdan sohvalle ja kirjoittelen blogia. Tähän saa yllättävän kauan aikaa menemään vaikka ei uskoisi. Tää on terapeuttista, tää on hyvä tapa jäsentää ajatuksiaan ja saada tätä paskaa pois sisältään. Mutta on tää myös aikaa vievää, kirjoittaa, lisätä kuvia, hakea kuvia jos ei niitä itsellä satu olemaan (jostain syystä mulla ei ollut kamerassa esim Uchimuran kuvaa, omituista), mutta silti mä tykkään tästä enkä valita. Kunhan huomautin.

Olen eilen myös ostanut kananpojanjauhelihaa (Ukkokullalle sanoin ostaneeni kananpojanbroileria) ja siitä pitää vääntää ruokaa. Se saa kaverikseen sipulia, paprikaa, papua ja dolmiokastiketta. Siitä tulee hyvää, kokeilkaas vaikka. Samalla keittelen riisiä, tuota jumalten bodareiden ruokaa. En varmaan koskaan kyllästy tuohon Aasian kaupasta ostettuun jasminriisiin. Se vaan on niiiiin hyvää!! Sitä tuleekin sen verran, että riittää pakkaseenkin. Näin on taas muutaman kerran ruoat taattu. Esim huomisen kun olen menossa muutaman ystäväni luokse kylään. Tosin eri aikaan, toiselle aamupäivästä ja toiselle ilttapäivästä. Vähän kuin iskisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Paitsi nyt on kyse ystävistäni, ei kärpäsistä. Enkä iske heitä, ainakaan kovaa!!

Illalla menemme Ukkokullan ja Wilman kanssa hakemaan vielä yhden kätkön. Koko tiimi siis kasassa. Menemme paikanpäälle ja siinä missä kätkön pitäis kuta kuinkin olla seisoskelee pariskunta. Ukkokulta alkoi häveliääksi ja hänen mielestään jatketaan matkaa ja tullaan, hän tulee toiste hakemaan sen. Minä taas en todellakaan ole häveliäimmästä päästä joten menen ja katsastan paikat ympäriinsä, pyörin pariskunnan ympärillä kuin perskärpänen, mitäs eivät väistä. No, koska en voinut heitä tönimäänkään alkaa niin jouduin luovuttamaan ja toteamaan, ettei tällä kertaa löytynyt. Lähdemme pois ja hetken päästä pariskunnan mies huutelee peräämme, että täällä se kätkö on. He olivat sen löytäneet juurikin siitä paikasta missä olivat seisoskelleet ja ystävällisyyttään kutsuivat meidät osingoille. Mehän käytiin merkkaamassa nimemme lokikirjaan ja näin olimme taas saaneet yhden kätkön hoidettua. Vielä ehkä miljoona pari hakematta, onneks tässä on loppu elämä aikaa. Mihins tässä kiirettä??

Keskiviikko 24.8

Aamusta aikaisin ylös, tänään lähden ystäviä kiusaamaan. Eväät olen laittanut jo eilen valmiiksi. Olen sen verran omissa ruoissani etten edes oleta kenenkään osaavan tarjota mulle mitään. Otan kahvimaidonkin mukaani. Ei kenenkään tarvitse ostaa soijamaitoa vaan mua varten, mulla on auto jolla sitä saa kuskattua vaikka isommankin määrän.

Tunti matkaan ja olen ystäväni luona. Käymme heidän koiriensa kanssa ulkona, syön eväitäni, juomme kahvia ja herkuttelemme hänen tekemällään raakakakulla joka oli ihanan raikkaan makuista, ei liian makeaa. Ohjeen saa netistä halutessaan, kakun nimeä en tosin tiedä. Aika kuluu nopeaan ja sitten ystäväni pitääkin lähteä jo asioilleen ja minä jatkan kans matkaani. 

Menen ensin sauvakävelemään entisille hoodeilleni, kierrän lentokentän ja ihastelen entistä kotiseutuani. Jos sieltä jotain näin kymmenenvuoden jälkeenkin vielä kaipaan niin harjua ja mahtavia lenkkeilymaastoja. Täällä niitä ei ole ole, ei samanlaista harjua ja lenkkimaastoa, ei ainakaan suoraan ovelta lähdettyä. Mutta täällä on sitten lyhyempi matka töihin, juna millä sinne kulkea ja vielä huomattavan paljon nopeammin. Ja ennen kaikkea, täällä on Ukkokulta.

Puunhalaaja

Tälläinen teksti voisi ola meidänkin keittiönseinällä, varo lentäviä lautasia :-)

Lenkin tehtyäni on aika mennä seuraavaan kyläpaikkaan joka on toisen ystäväni luona. Taas saan kahvia (onneks otin omat maidot mukaani) juttelemme kuulumiset ja syöpäasiat jne siinä kahvin lomassa. Mietimme miten se syöpä on juurikin minut löytänyt. Ei ole aiemmin löytänyt ketään sukulaistani, ei läheltä eikä kauempaa. Tai kovin kauas en tiedä, mutta joo, tietääkseni olen ainoa suvusta kenelle tämä on iskenyt. Joten kysymys kuuluu, miten se minut löysi? Keksin hyvinkin nopeaa vastauksen, kumma ettei ole aiemmin käynyt mielessäni. Keltaisilta sivuilta, sieltä se on mut bongannut. Ystäväni sanoo, että oliko sitä pakko olla niin saatavilla, ihan keltaisilla sivuilla ilmoitus. Mutta se on tätä nykyaikaa, aina pitää olla tavoitettavissa ja saatavilla, syövällekin. Se on nykyajan kirous, pitää olla tavoitettavissa 24/7. Paitsi mä en ole, mulle on turhaa soitella klo 22 jälkeen. Jos joku kuolee yöllä, en mä häntä henkiin saa ja ehdin kuulla asiasta aamullakin. Jos mulle käy huonosti, ehditte tekin kuulla sen aamulla, älkää menettäkö yöunianne sen takia. Ja älkää laittako ilmoitusta keltaisille sivuille, kutsumattomatkin vieraat teidät tavoittaa. Sellaiset kenellä ei olisi niin väliä, kuten Simo.

Kahvien ja kuulumisen vaihdon jälkeen lähdemme kiertelemään vanhoja kotinurkkiani eli lähdimme kylille, kuten paikallisten on ollut aina tapana sanoa. Paikat ovat hiukan muuttuneet taas viime näkemän, tullut jotain uutta ja lähtenyt jotain vanhaa pois. Käymme samalla ihastelemassa muutamamassakin paikallisessa kirpputorilla kuinka ihanan kaunista krääsää ihmiset myyvät luullen saaden niistä huippu hintoja. Välillä tekis mieli jättää lappu jossa lukisi: ”järjen käyttö salittu tai järki hoi, älä jätä.” Mutta enpä ole koskaan jättänyt ja saattaa olla, etten koskaan edes jätä. Niin, tuskin jätän!! Käymme vielä kaupassa ja sitten suuntaamme hänen luokseen takaisin. Syön vielä loput eväistäni ja sen jälkeen on aika taas sanoa heipa hei, seuraavaan kertaan.

Ajelen kotiin päin, hyvinkin tuijottaen silmä kovana nopeusmittaria sillä nyt ei toista sakkoa kiitos, pääsen perille ehjänä ja yhtenä kappaleena. Matkalla venytän kättäni auton kattoa vasten, ranteelle tekee niin hyvää saada venyä. Huomenna fyssari joka sitä taas availee, mä niin odotan sitä. 

Ja on jotain muutakin mitä odotella, meinaan huomenna menen valkkuni kanssa treenaamaan. Toisaalta vähän hävettää mennä, koska paino on noussut ja kevään jälkeisestä dieetin olotilasta ei ole tietoakaan. Toisaalta hän kyllä tietää mitä tässä on menossa ja varmasti viis veisaa siitä miltä nyt näytän, hänelle on huomattavasti tärkeämpää se, että olen hengissä ja hyvässä voinnissa. Tässähän on tosiaan melkein kolme kuukautta mennyt viime tapaamisesta, nyt se päivä on just täällä kun taas tavataan. 

Piti käydä kotiparturissa vielä ennen huomista, ajoin höylällä ainakin millin vekin päähäni. 

Niin se aika menee, enää ei kovin kauaa siihen kun mullakin nämä myrkytykset ovat ohitse ja sitten mä saan taas alkaa elämään. Vaan tosin olen mä elänyt tässä koko aika, oli hoitoja tai ei, ne ei ole mua estäneet viettämästä elämää mitä olen halunnut. Samalla lailla olen lenkkeillyt (no okei, vähän vähemmän kuin aiemmin, mutta lenkkeillyt kuitenkin) ja käynyt salillakin, ei mua ole tämä sairaus eli Simo estänyt tekemästä sitä mitä haluan. Niin kauan kuin pää pelaa ja jalat kantaa, niin kauan mä liikun. Ja kun ne lopettaa, pyydän Ukkokultaa mua viemään pyörätuolissa, jättää sitten vaikka pihalle istumaan muiden ihmettelyn kohteeksi. Jos siis näette mut ”kylillä” istumassa pyörätuolissa rahakuppi kädessä niin tiedätte, että Ukkokulta on tuonut mut tienaamaan, joutilas muija töitä tekemään.

Näiden tilalle voit miettiä mut ja Wilman :-)

Itseään toisteleva gramofoni

Sunnuntai 21.8

Viimeinen päivä olympialaisia. Alkaa ahdistamaan jo pelkkä ajatuskin. Mutta onneks olen ollut kaukaa viisas ja nauhoittanut lähetykset. Tosin saattaa olla, ettei niitä tule katsottua, mutta onpahan varalle. Kyllä mä painonnoston ja taekwondon katson, ne mitä jääneet katsomatta. Mutta muut saattaa ehkä jäädä katsomatta. Ei kun pitäähän mun katsoa telinevoimistelu, tiedä vaikka näkisin Uchimuran ja hänen pöheikkönsä.

Tai sitten mä ihailen vaan tätä kuvaa aina välillä :-)

Katsomme Ukkokullan kanssa naisten 1500m juoksua. Meinas mennä kahvi väärään kurkkuun, kun katselin osanottajia. Kaikki kunnioitus heille, mutta en ollut ihan vakuuttunut etteikö sinne olisi muutama mieskin mukaan päässyt. Habitus ei nyt ihan naiselta näyttänyt vaan olenkos mä nyt parhain arvostelemaan kenenkään naisellisuutta? Pää kaljuna, toinen tissi puuttuu ja hametta en suostu käyttämään koskaan, vaan mut näkee aina farkuissa ja hupparissa. Joten en ehkä ole se, joka voi ensimmäisen kiven heittää!!

Lähdin salille rakentamaan lisää lihaa (hope so) vaikka ei se tässä tilanteessani taida olla kovin realistinen ajatus. Vaan ei väliä, mulle pääasia on se, että mä saan tehdä sitä mistä mä tykkään ja mielellään tietty hyvässä voinnissa. Ja hyvin tässä ollaan voitu, ei vaan edelleenkään sivuoireet ilmoittele itsestään. Särkylääkettä en ole ottanut senkään vertaa kuin ekan tiputuksen jälkeen, ei vaan ole ollut tarvetta. Ja ei niitä tietty turhaan napsita, olen aina vältellyt särkylääkkeiden syöntiä. Vaan nyt ei saa, otettava on kun särkee vaan kun ei särje. Olen kuin itseään toisteleva gramofoni, tässä tilanteessa mielelläni olenkin.

Salilla olen jälleen yksin, missä kaikki oikeasti ovat? Vielä on kesää jäljellä joo, mutta aikas pian on taas se joulu ja silloinhan pitää jokaisen olla taas tikissä. Yleensä salit pullistelee porukkaa elokuussa kun aletaan sulattelemaan niitä kesällä hankittuja kiloja ja ei meinaa sekaan mahtua. Syyskuussa onkin sitten taas ne samat vanhat pierut paikalla jotka ei vaan tajua pysyä poissakaan. Taidan lukeutua jälkimmäisiin. Vaan saan mä itseni seurassa hyvän selkä/takareisi treenin väännettyä ja tietty samalla parit kuvat otettua. Onpas musta tullut narsisti, kohta saa tää loppua.

Koska sain hyvän treenin taas taputeltua ja samalla taputtelin itseänikin olkapäälle ja taisin jopa itseäni hiukan kehaista. Ei sentään, en mä siihen sentään ryhtynyt. Jotain rajaa. Palkitsen kuitenkin itseni ruoalla joka ei tällä kertaa olekaan oma tekemää vaan menemme Ukkokullan kanssa nepalilaiseen ravintolaan syömään. Ja taisin ollakin aikas nälkäinen koska en ehtinyt edes kuvaa ottamaan ennen kuin oli lautanen melkein nuoltu puhtaaksi. Tälläkään kertaa meidän ei tarvinnut pettyä ruokaan, mutta palveluun hiukan petyin. Alkuun emme saaneet kuin yhden sellaisen paperinohuen leiväskän (joku ehkä tietää sen nimen ja kertoo mullekin) ja laskua maksettaessa emme saaneet ollankaan suklaata. Ei sillä, että olisin suklaan perään mutta mulle ne on periaate kysymyksiä. Ne samat leivät ja samat suklaat kuuluu jokaiselle maksavalle asiakkaalle ja mekin maksoimme omat ruokamme. Joten missä suklaa, kysynpä vaan??

Käymme ruoan päälle vielä anopilla kahvilla. Ja pelaamme hiukan korttia. Tällä kertaa emme pääse ratkomaan kuka on kunkku kortinpeluussa sillä hänelle tulee lisää vieraita ja se on hyvä aika poistua takavasemmalle. Ja toisaalta turha siitä on taistella, mä olen kingi. Vähän kuten Ranekin oli ja samalla potkasen vähän seinää kuten paikkakunnalla on tapana.

Illalla käteni turpoaa kuin hyvin noussut sämpylätaikina. Se on oikeastaan aika friikin näköinen ja voin valehtelematta jopa väittää siltä tuntuvankin. Vasta ensi viikolla fyssarille, miten hitossa mä selviän sinne saakka? Etten sittenkin vahingossa lyönyt kädelläni sitä seinää kun piti potkaista? En oo varma, alkaa muisti heikkenemään. Ja näkö. Muukin kuin ulkonäkö. Nää kuuluu asiaan, vai kuuluikohan sittenkään? En muista ja ohjeista ei voi lukea kun ei näe. Enkä muista minne ne olen laittanut. Vai höpötänköhän mä omiani? Ehkä, usein ainakin, ei voi tietää. Eikä muistaa.

Maanantai 22.8

     

Jäi mietityttämään ne sorsat lauantaina. Aamusta heti ennen aamupalaa lähden sauvakävelylle ja päätän mennä Ankkalampi reitin. Siinä kun yhdistyy asvalttia sekä hiekkatietä, jalat kun ei kovin tykkää asvaltista. Suuntaan siis sinne ja ette arvaa mikä iloinen yllätys mua kohtas? Mun sorsat oli tulleet takaisin. Juma, lammessa ui sorsa jos toinenkin ja vielä kolmas ja neljäskin. Mä olin niin fiiliksissä, tästä ei voi tulla kuin hyvä päivä, mun sorsat ovat palanneet!! 

Jäin sitten miettimään missä ne olivat lauantaina olleet kun viimeksi heitä kävin katsomassa ja vaan yhden näin? Ei kai se pokemon niitä ollut kidnapannut? Pitänyt heitä puskassa piilossa? Vai olivatko lähteneet jollekin suviseuroille? Sorsien yhteisille kokoontumisajoille? Tulipa mieleen, että lauantai oli 20.8 ja alkoi sorsastus. Ei hitto, oikeesti? Lähtikö ne sorsastusta karkuun? Tuntevatko sorsat almanakan? Kattovatko kännykästään mikä päivä on vai oliko serkku soittanut toiselta puolelta suomea ja varoittanut, että nyt täällä paukkuu, nyt karkuun. Olen kuullut koirista jotka osaavat kellon, mutta sorsista jotka lukevat almanakkaa? Tää taitaa olla liikaa jo mullekin.

Siellä ne taas on, mun päivä on pelastettu :-)

Tästä tuli hyvä päivä (kiitos sorsien paluun). Aamupäivällä tuli ystäväni kylään ja hän toi mulle ihanat villasukat. Onni on ihanat ystävät!! <3 

Soitin myös fyssarille josko saisin aikaisemmin ajan kuin torstaille jolle oli aika varattu. Käsi turvottaa edelleen, mihinkäs se olis hävinnyt? En saa aikaa aijemmin, käden kanssa pitää nyt vaan pystyä elämään. Yritän sitä jatkuvasti venytellä vaan ei siitä suurempaa apua ole.

Käyn päivällä taas salilla. Nyt en voi kehua hyvällä treenillä koska se oli kaikkea muuta kuin hyvä, johtuen kädestä. Teen kuitenkin sen mitä pystyn eli rinta-ja hauistreenin sekä päälle vatsoja. Päätän jo nyt, että huomisesta tulee vapaapäivä ja seuraava treeni tulee olemaan vasta torstaina jolloin olen fyssarilla käynyt. Ja hyvä treeni tulee omaankin, on piiiiitkäääästä aikaa varattuna Valkulle treeniaika. Me ei olle treenattu yhdessä melkein kolmeen kuukauteen, ei sen jälkeen kun mulla meni se nilkka. Halutessasi virkistää muistiasi voit lukea siitä täältä.

Illalla kysyin Ukkokullalta, onko hänen rakkautensa ja mielenkiintonsa vähentynyt mua kohtaan sen jälkeen kun tissi on leikattu. ”Ei ole, kyllä se alkoi vähentymään heti ekan tapaamisen jälkeen.” ”Olipa kivasti sanottu, kiitos.” ”Hah hah, se oli vitsi. Ei ole rakkaus vähentynyt tissin myötä, ei ne olleet kovin kummoiset ennenkään.” Joopa joo, mitäs kyselin!! 

Treeniä ja pokemonjahtia

Torstai 19.8

Hiukset ajeltu vaan eivätpä lopeta kasvamista takaisin vaikka niin voisi luulla. Ne pitää ajella taas, siili ei tunnu omalta. Vaikka on sitä kiva silitellä, kieltämättä. Mutta muu karvasto ei kasva, tosin en laita pahakseni. Kuka mitään kainalokarvoilla tekeekään, ellei satu olemaan japanilainen telinevoimistelija Uchimura. Satuitteko katsomaan minkä pehkon oli itselleen kasvattanut? Mä olen sitä pelon sekaisin tuntein kauhistellut aiemminkin!! Kunnioitusta herättävä kainalo, huh ja kumarrus hänelle jos jaksaa sitä kasvatella lisää. Varmaan trimmaa sitä pehkoaan päivittäin. Joo, onko Aikulla kenties aiheet hiukan vähissä?? Ei kun karvat vaan on NIIN mielenkiintoista kirjoitettavaa!!

Koska eilinen salitreeni meni niin putkeen/tuubiin/hienosti, menen tänään uudestaan. Nyt on vuorossa jalat. Paikalle päästyäni huomaan, että on kotiin jäänyt sekä liivit että tissi. Normaalisti naisella on liivit päällä ja tissit mukana. Niin mullakin, vaan kun sattuu omistamaan erikseen urheilutissin, soisi sen olevan mukanakin. Vaan kun ei ole, ei tissiä eikä liiviä. Niinpä mä treenaan tavallisilla liiveillä, tavallinen tissi taskussa (liivin taskussa) ja onnistuu se niinkin. Vaan kuitenkin, mä mielummin treenaisin toisen tissin kanssa, nyt hän joutui taas jäämään kotiin toisen kulkiessa mukana. Onhan se epäreiluakin, toinen aina kotona ja toinen aina mukana. Mietipä omalle kohdalles, jos sattuisit olemaan tissi joka jää aina kotiin. Ei kivaa ei.
 Ja jo vain onnistuu treeni näinkin,  hyvä treeni tuleekin. Teen todella pitkästä aikaa maastavetoa, viimeks olen sitä tehnyt 80kg:lla. Enkkani on muuten 100kg vaan siitä on aikaa ja joka menneitä muistelee sitä tikulla silmään. No, teen siis tänään mavea ja painona on huimat 50kg. Säälittävää kieltämättä, mutta tekosyyksi syyksi sanon, että käteni ei ole kunnossa. Voimasta ei vedot jää kiinni, mutta käden ollessa turvoksissa ei siinä ole hyvä pitää versaa. Ja teille tiedoksi jotka ette harrasta voimailua missään muodossa kerrottakoon, että versat on eräänlaiset vetoremmit jotka auttavat tankoa pysymään paremmin kädessä eikä puristusvoimaa tarvitse niin käyttää. Yleensä vedot ei jää kiinni voimasta vaan puristusvoimasta kun ei jaksa pitää tangosta kiinni, tähän auttaa versat. Ja koska ne on ranteissa ja mun käteni joka on turvonnut kuin kohonnut sämpylätaikina ei tykkää puristuksesta. Tässäpä syytä siis kerrassaan. Ja syke nousi kivasti mavessa, jopa sinne 159:n. Eli on kokonaisvaltainen liike, kuningasliikkeeksi myös tituleerattu.

Tuon lärpykkeen ja käden väliin tulee tanko ja jo vain pysyy ote paremmin

Tässä mää jo venyttelen

Taisin unohtaa ottaa happea välillä? Vatsojen treenaaminen voi olla näinkin rankkaa..

Tässä sitä vaan ihmisiä säikytellään :-)

Treenasin pipo päässä ja kuulokkeet korvilla kuten usein treenaan. Tähän ei siis liity kaljuus mitenkään vaan se, että haluan treenata rauhassa. Näin harvemmin saa ketään juttelemaan joutavia viereensä vaan saa todella tehdä itsekseen ja sitten poistua paikalta. Niin tein siis tänäänkin ja pukuhuoneessa sitten tapasin vanhemman kanssatreenaajarouvan, jonka kanssa olen aina muutaman sanan vaihtanut, niin tälläkin kertaa. Hauskaksi tämän kerran teki se, että siinä jutellessamme mulla oli pipo päässä. Sitten otin sen pois samalla kun hän katsoi muualle. Kun kääntyi katsomaan taas mua, niin hänen reaktionsa oli niin huvittava: ”Iiiiiik, mitä sulle on tapahtunut?” Sitten selittelemään asiaa, ne samat liirumlaarumit mitkä te olette kuulleet/lukeneet jo kyllästymiseen saakka. Hauskinta tässä olikin se, että mä huomasin jopa nauttivani hänen säikyttämisestään. Onkohan mussa jotain itsensäpaljastajan vikaa? Nautin kun toiset säikähtää? Ehkä alankin väijymään ihmisiä kulmien takana ja sitten syöksähdän sieltä pää kaljuna huutaen böö??!! Kuulostaa kieltämättä aika kivalta, tätä(kin) asiaa pitää jäädä pohtimaan!

Illalla käymme vielä ystäväni kanssa lenkillä. Nyt tuntuu olevan taas virtaa kuin sähkötaulussa (onko siellä??) ja sitä pitää käyttää hyväkseen. Tulee ihan varmasti taas se päivä kun en jaksa tehdä mitään. Se saattaa olla jo ihan kulman takana. Sitten se syöksähtää sieltä pelästyttäen mut, böö se huutaa. Ja niin mä olen kanttuvei, jaksamatta tehdä mitään. Nyt en murehdi sitä päivää, tulee sitten kun tulee, nyt mä nautin tästä energiastani ja otan tästä kaiken irti.

Perjantai 19.8

Löysäilen ja luumuilen, tänään on vapaata salilta ja lenkiltä. Ukkokulta keksii, että lähdemme hakemaan Suomen ensimmäistä geokätköä joka on muuten tänne meidän huudeille kätketty. Keitellään oikein kaffeet mukaan ja otetaan kamerakin, jotta saadaan hyviä kuvia metsästä otettua. Näin siis tehdään ja sitten lähdetään matkaan. Jätämme auton tienposkeen (Miksi ihmeessä sanotaan tienposki?? Miksei sanota vaikka tienhuuli?) Sinne automme kuitenkin jätämme ja heti alkuun tulee vastaan kaunis lampi josta tiedän heti tulevan mukavia kuvia. Joten kamera esille ja kuvaamaan. Mä yritän ja yritän, ei räpsähdä mikään, ei missään ellei mukaan lueta päätäni!! Kas vaan, kamerasta olikin virta loppunut. Eihän sellaista tietty tarkisteta ennen lähtöä. Ennen lähtöä tarkistetaan, että mukana on kahvit ja kahvimaidot, keksit ja muut eväät. Tietenkin!!

Niinpä otan sitten kännyllä kuvia, saan sentään jollain niitä otettua. Kahvit ovat vielä kassissa, ollaanhan kävelty autosta ehkä 50m. Jaksan odottaa kahvia jonkin aikaa vielä, mutta kyllä sitä kohta pitää jo saada. Ehkä seuraavan 100m päästä?? Seuraavat 100 metriä onkin sitten sellaista ryteikköä, mutaa ja paskaa, että multa pääsee about tuhat kirosanaa, riittääköhän edes? Ukkokulta kyllästyy kuuntelemaan valitustani ja käskee mun menemään takasin autolle. Ja oikeastaan voitkin saman tien mennä takasin kotiin, mä pääsen täältä kyllä kotiin kävellenkin. Joo, niin on syytä päästäkin sillä me lähdetään Wilman kanssa nyt eikä takasin tulla. Wilma oli aivan musta autolle päästyämme, hänen maavaransa kun ei ole kovin korkea. Kotona sainkin pestä hänet kunnolla jotta sain hänet puhtaaksi. Ja join ne kahvit sohvalla istuen ja olympialaisia katsoen. Ei ehkä maistunut ihan samalta kuin mitä olisi maistuneet kannon nokassa, vaan eipä ollut mutaa eikä ryteikköä mitä rämpiä. Sai ihan lattiaa pitkin kävellä pehmeälle sohvalle. Ukkokulta tuli omilla ajallaan kotiin ja oletteko yllättyneitä jos sanon, ettei meillä paljon keskusteltu illan aikana? Tarinan opetus on se, että jos sua kysytään lähtemään keskelle ei mitään, älä lähde vaan katso Olympialaisia, ne tulee vaan kerran neljässä vuodessa, metsä pysyy paikallaan satoja vuosia (ihan ilman suakin)!!

Lauantai 20.8

Koska eilen pidettiin vapaata salilta, niin tänään sinne mennään ja treenataan välillä olkapäät ja ojentajat. Sitä ennen mennään kuitenkin paikallisille markkinoille, niille jotka joka vuosi pidetään, siellä joka vuosi käydään kiertelemässä ostamatta yhtään mitään. Niin siis tänäkin vuonna. Näillä markkinoilla joka toisella on myynnissä samat tavarat, samat purkit samassa järjestyksessä. En jaksa ymmärtää miksi kilpailevat samalla tuotteella jokainen. Tulee tietty samalta tehtaalta ja sitten kirkkain silmin sanotaan tyhmille kuluttajille niiden olevan itse tehtyä. On ehkä jonkun tekemää vaan ei just sun tai sitten olet ollut kerkeevä ja tehnyt sitä samaa muidenkin myyntipisteelle.

Nämä kuvat eivät liittyneet tuotteisiin joista puhuin

Entäs sitten niiden kaikkien leipien, piirakoiden ja pasteijoiden myyjät? Varmasti on hyvää joo savuporopiiras joka seisoo auringonpaisteessa tunti tolkulla?? Tai fetapiirakka tai mikä hyvänsä joka seissyt siinä iäisyyden. Ei siinä mitään jos välttämättä haluat itsellesi mahataudin vaan minäpä en halua ja jätän ne ostamatta. Sillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä etten voi moisia syödä kun niissä on vehnäjauhoa ja maitotuotteita. Ei, vaan boikotoin niitä ainoastaan siksi, että ne seisoo lämpimässä. Pidän yhden ihmisen boikottia josta kukaan ei ole kiinnostunut, sen takia en siitä muualla puhukaan kun täällä. Täällä mä saan puhua mitä huvittaa, eri asia haluaako sitä kukaan lukea...

Protestini päätyttyä ja markkinat kierrettyäni lähden salille ja saankin olla siellä parhaimmassa seurassa mitä kuvitella saattaa, meinaan itsekseni. Ehkä kaikki muut treenaajat ovat markkinoilla syömässä piirakoita? Who knows? Mun treenejä ei häiritse yksin olo vaan saan jälleen hyvät poltot olkapäille ja varsinkin ojentajiin. Otan muutaman kuvankin, koska olen kuullut, ettei sitä ole vakavasti otettava treenaaja jos ei kuvaa omaa byllyään. Jätän kuitenkin byllykuvat toisten kuvattaviksi ja otan muutaman toisenlaisen kuvan. Yhdessä kuvassa muistan jopa hymyilläkin.

Saatuani treenit taputeltua syön palkkariksi banaanin ja jätän palautusjuomat juomatta. Kaikki lisäravinteet ja vitamiinit kun ovat nyt kiellettyjä tän sytostaattihoidon aikana. Onneksi enää 10 viikkoa ja saan viimeisen tiputuksen myrkkyä. Kymmenen viikkoa ei ole aika eikä mikään mikäli et satu olemaan dieetillä. Jokainen joka joskus ollut tietää, että silloin jokainen päiväkin tuntuu ikuisuudelta. Syövän kanssa on vähän sama asia. Odotat vaan tämän paskan loppumista jotta voit taas elää omaa elämääsi ilman, että tarvitsee miettiä mitä oireita sulle tulee milloinkin. Ja laskea milloin saat seuraavan myrkkyannoksen. Tai miettiä sairaslomiasi. Tai miettiä tissittömyyttäsi (sen miettiminen ei tietty lopu, sitä kun ollaan loppuikä, se tuskin siihen takas kasvaa). Tai miettiä Simoa. Syöpä on syvältä, joutuu miettimään liikaa. Jos saisin valita, niin olisin mieluimmin dieetillä enkä sairastaisi Simoa. Vaan kun en saanut, niin sitten sairastetaan Simoa joko hymyillen tai itkien, mutta sitähän sairastetaan juurikin sen aikaa kun on tarvetta. Valikoin hymyilyn, en mä jaksa itkeäkään. On niin sotkusta puuhaakin, nenäkin valuu ja kaikkea. Ei, tän läpi, ohi ja maaliin saakka mennään pää pystyssä hymyillen, vaikka sitten niiden kyynelten lävitse!!

Illalla ehdotan Ukkokullalle, että mennään paikalliselle ”ankkalammelle” katsomaan sorsia ja ottamaan valokuvia. Ja pidän huolta, että kameran akku on ladattuna. Näin tehdään ja ette ikinä arvaa mikä pettymys mua siellä kohtas??!! Mä en näe sorsan sorsaa, mitä mä tyhjää lampea kuvailen?? No, pakkohan se oli kun ei muutakaan ollut. Kuvataan sitten, tänne asti kerta tultiin ja kamerakin ladattu ja kaikkea. Räpsin niin, että sormeen sattuu. Ja muutaman onnistuneenkin saan (kai) aikaiseksi. 

Kelvollisen nyt ainakin. Ja voi sentään mitä mä näenkään sieltä linssin takaa? Yksi onneton sorsa (ei voi olla kuin onneton, koska oli yksinäinen, ei kaverin kaveria missään). Vaihdamme kameraan sen kuvaakaukaa objektin ja saan hänestä pari kuvaa. Ui aika kaukana, pelkääköhän se mua? Kuten ne lampaatkin siellä Kokkolassa? Ja Ukkokulta aina välillä? En kysele enkä kyseenalaista, olen vaan onnellinen, että lammessa on edes yksi sorsa. Olin jo ehtinyt miettiä pelastuslaitokselle soittoa? Missä mun sorsat? Tai vähintään kiukkuista kyselyä We love meidänpaikkakunta fb sivustolle? Kuka syönyt sorsani?? Vaan yksi löytyi, päätän tyytyä häneen.

Siellä hän on, mun yksinäinen sorsaraukka 

Paikalla on myös lapsia/nuoria/aikuisia jotka ajelivat pyörillään tai ovat kävellen kännykkä kädessään. Hyvin nopeasti tajusimme, etteivät he ainakaan geokätköjä etsineet. Olimme meinaan katsoneet, ettei sellaisia lähistöllä ole. Kyllä nämä etsivät ihan muuta, nämä etsivät Pokemoneja. Mukana oli isä (aikuinen) poikansa kanssa (nuori) ja molemmat pyöräilivät edes takas kuin puolukka ämpärissä (puolukka ei pyöräile, se pyörii). Sitten yhtäkkiä joku huutaa lammen toiselta puolelta: ”Se on täällä” ja saman tien paikalle ryntää useita ihmisiä (mäkin melkein menin, kun eka luulin, että puhuu mun kadonneista sorsistani). Jopa yks koiranulkoiluttaja juoksi sinne kuin tuli persiin alla. Ukkokulta tokas, että se oli ulkoiluttamassa koiraansa, ei se mitään etsinyt. Jos sillä kiireellä juoksi koiransa kanssa paikalle ilman, että etsi mitään niin mahto koiralla olla mahoton ripuli ja pas..lle piti päästä puskaan ja nopeaan.

Hetken päästä paikalle tuli myös nuori pariskunta etsien selkeästi jotain. Kysyin etsittekö tekin niitä Pokemoneja ja hiukan nolona myöntelivät. Osasinpas neuvoa heitä minne kannattaa mennä. Ja tässä vaiheessa toivon, ettei sillä koiralla tosiaan ollut vatsa löysällä. Hetken päästä tulivat takaisin ja sanoivat löytäneensä kadoksissa olleen poken. Me lähdettiin kotiin, me ei oltu löydetty kuin yksi sorsa. Parempi sekin kun ei ollenkaan, sääliksi vaan kävi häntä. Vaan ei niin paljoa, että olisin jäänyt seuraa pitämään. Olihan hänelle se Pokemon, voivat yhdessä viettää yönsä. Ja vaikka loppuelämänsä, niin halutessaan. 

Pokemon ja sorsa ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin..

Päivä kerrallaan..

Maanantai 15.8

Pyörähtää loman toinen viikko käyntiin. Ei huolta, tämänkin viikon jälkeen on vielä yksi viikko lomaa jäljellä. Nautitaan kuitenkin päivästä kerrallaan, elämää kun ei voi elää kuin päivän kerrallaan. Se olisi monesti hyvä jokaisen muistaa. Elää päivän kerrallaan, ei miettiä sitä mitä teen sitten joskus kun olen sitä tai tätä, tai kun asiani ovat niin tai näin. Välttis ne eivät ole koskaan niin kun haluaisit, mutta elettävä se on kuitenkin. Juurikin vain sen päivän kerrallaan.

Tänään vuorossa ei ole lenkkiä, ei metsissä rämpimistä, ei kätkön kätköä etsittävänä. Tänään tehdään ruokaa. Itsehän teen ruokia etukäteen pitkäksikin aikaa, laittaen ne sitten pakastimeen. Mulla ei tod ole aikaa eikä ainakaan mielenkiintoa tehdä ruokaa joka päivä, ei tosiaankaan. Mä teen sitä pakastimeen ja otan illalla sieltä seuraavan päivän eväät. Näin me bodarit eletään (hahahah) ja sitä samaa suosittelen kaikille. 

Vaikka olen entinen kokki yhdeltä ammatiltani, en kuitenkaan jaksa panostaa ihmeemmin ruoan laittoon. Mulle kun ruoka on vaan polttoainetta hengissä pysymiselle, olen gourmeesta kaukana. Ja sitä samaa voin sanoa faijastani. Tai en tiedä, kyllä hän varmasti ruoasta nauttii, kunhan se on jonkun toisen tekemää. Ja mä tulen apuun tässä vaiheessa, tekemään sitä ruokaa hänelle pakastimeen. Sitten syödessä voi lämmöllä ajatella mua. Ukkokullan kanssa teemme useampia ruokia yhdessä. Mitä ne olivat jääköön salaisuudeksi. Sen verran voin paljastaa, ettei ollut kyse sisäfileestä. Ehkä ulkofileestä? Maybe!!

Päivään kuului luonnollisesti myös kaupassa käyntiä ja koirien kanssa ulkoilua ja olympialaisia. Ja sitten illemmalla menemme mun ihanalle tädilleni ja hänen yhtä ihanalle miehelleen kylään. Tätini on ihminen jota olen aina ihaillut, sillain vähän salaa ja takavasemmalta. Jo lapsuudesta muistan sen elämän ilon ja hersyvän naurun joka kivasti kutitti korvia, hänen ihana naurunsa sai mut aina hymyilemään ja saa tietenkin vieläkin. Ja kaunis, mun tätini on aina ollut niin kaunis, vanhenemisenkin hän osaa tehdä niin tyylillä. Tiedän (luulen tietäväni, arvaan), keneltä olen nauruni perinyt. Ja elämäniloni. Ja positiivisuuteni. Häneltä, häneltä olen oman osani saanut, aivan kuten sitä on jaettu hänen lapsilleen ja meidän muille sukulaisille. Mutta olen saanut oman osani ja siitä olen niin kiitollinen. Mun ihana tätini!! <3

Ja tässä olisi sitten kuvia meistä kaikista, mutta koska täti ei antanut lupaa niitä laittaa niin saatte vaan kuvitella kaksi kaljua ja loput tukallisia, iloisia ihmisiä kaikki tyyni!!

Koska en saanut laittaa kuvia tädistäni, laitetaan sitten parhaimmasta lenkkiseurasta. :-)

Lähtiessämme pois haluaa Ukkokulta käydä kuvailemassa paikallista venesatamaa. Me sen ilon hänelle soimme, itse en tosin ulos mennyt vaan jäin autoon istumaan, koska olin unohtanut piponi matkasta ja en halua ottaa sitä riskiä, että sairastun. Mä sairastan paljon mieluimmin terveenä!!

 

Tiistai 16.8

Tänään sitten on aika matkustaa kotiin. Ensin kuitenkin käyn ulkoiluttamassa sauvojani (huom. kävelysauvoja!!) ja vasta sen jälkeen aletaan miettiä auton pakkaamista. Lenkillä nähdessäni matkan varrella käpyjä tulee mieleeni vanha elokuva. ”Käpy selän alla.” Itse leffasta en tiedä mitä se pitää sisällään, en ole koskaan katsonut, mutta nimi muistui mieleeni. Ja koska sitä mietin, oli luonnollista ottaa seuraava askel ja sitä myös kokeilla, miltä se mahtaa siis tuntua. Ja koska sitä kokeilin, piti siitä tietenkin myös ottaa kuva. Nykypäivänä kun ei voi tehdä enää mitään ilman, että siitä ei ottaisi kuvaa. Tai no, tulee mieleen muutamakin juttu, mutta ei niistä sen enempää.

Käpy selän alla, ei kiva juttu ilmeestä päätellen :-)

Ennen lähtöä vielä syömme (emme syö mitään pakastimesta, olkoon ne siellä) ja sitten on hyvä lähteä massu täynnä ajelemaan kohti kotia. Matkalla emme pysähtele etsimään kätköjä, emme juurikaan edes pissalle. Olin kaukaa viisas, enkä juonut kahvia ennen lähtöä enkä edes vettä juurikaan matkalla (oikeasti vettä pitäisi juoda ainakin kaksi- kolme litraa päivässä). Kerran pysähdymme kahvia hakemaan ja samalla käyn ihastelemassa paikallista vessakulttuuria (ei muuten poikennut millään lailla mistään yleisistä vessoista, samalla lailla oli piirrelty seinät täyteen).

Tampereella viimein pysähdyimme syömään, minnekäs muualle kuin FitnessWokiin. Koska Wilma oli mukana ja häntä ei voi ottaa ravintolaan mukaan eikä jättää autoon yksin, jouduimme taas tekemään kompromissin ja syömään autossa. Auto sattui olemaan parkissa paikallisen kiinalaisen ravintolan edessä ja siinä syödessämme katselimme asiakkaita jotka sieltä ulos tulivat. Nuori herrasmies poistui paikalta aasialaisen naisen seurassa. Ukkokulta tokaisi, että mitä mahtaa miehen vaimo kotona sanoa, kun vie mukanaan vieraan naisen. Minä siihen vastasin: "Niin, tiesiköhän mies mitä ruoka-annoksiin tulee lisänä? Vai onko tämä sitä take awayta parhaimmillaan?" Tiedän, meidän huumorintajumme on välillä ala-arvoista!!

Kotiin tullessamme saimme pettyneenä huomata, ettei kotona ole tehty lattian suhteen mitään. Edelleen parketti on auki, sama betoni siellä köllöttää lattialla kuin lähtiessäkin. Tämä taitaakin olla pitkäpiimäistä remontointia. Jos olisi vaikka lattia paikallaan ennen mun hiusten kasvua, sepä se olisikin jotain. Tosin olen saanut sähköpostiini mainoksia miten saada hiuksensa kasvamaan, joten saattaa olla mulla tukka päässä ennen lattian korjaantumista. En kyllä usko mihinkään ihme aineisiin ja varsinkaan kun hiusten lähdölleni oli oma syynsä, niitä ei kasvata takaisin mitkään aineet. Kyllä ne sieltä takas kasvaa, kun sen aika on. Tosin ei mitään kiirettä, viihdyn kaljuna kummajaisena.

Keskiviikko 17.8

Koska on loma ja olen kotona, niin on aika taas aktivoitua salin pariin. Olen käynyt leikkauksen jälkeen salilla, vaan en täällä omalla (koti paikkakunnan) enkä myöskään vakisalillani Mayorsilla (joka on stadin paras sali). Olen käynyt työpaikan salilla ja koska nyt en ole töissä vaan lomalla, en sinne tietenkään voi mennä. Siispä menen ”omalle” salille. Kirjoitan vihkoon jo valmiiksi tulevan treenini (teen sen aina paitsi nyt leikkauksen jälkeisenä lusmuilu aikana) ja saan draivia jo sen kirjoittamisesta. Fiilis nousee pilviin, kämmenet jo melkein hikoilee odotuksesta ja jännityksestä, mä pääsen taas nöyryyttämään rautaa. Mahtava fiilis. Ja se vain paranee mennessäni salille, koska tapaan siellä sattumalta ystäväni joka on myös tullut treenaamaan. Vaihdellaan kuulumiset ja sitten raudan kimppuun. Ai että, tätä mä olen odottanut.

Treenimusana toimii Five Finger Death Punch, tietty!!

Olen jo kotona päättänyt kokeilla vihdoin kunnollista rintatreeniä, oikeastaan ekaa kunnollista leikkauksen jälkeen. Ja se tunne, kun sä saat ladata melkein samat painot masiinaan kuin ennen leikkausta, se meinaa vielä multa järjen. Se pistää hiljaiseksi, se pistää nöyräksi, se pistää mut polvilleni. Se pistää jopa pikkaisen itkettämään. Ei ole voima mihinkään kadonnut, ei halu eikä intohimo tätä hommaa kohtaan vaikka jossain vaiheessa niin vähän pelkäsin. Ja ihanan ystäväni sanoin: ”Tässä sen huomataan, ei sitä rautaa rintarauhasilla nostella.”

Fiilistäni meinaa hiukan laskea kuullessani saaneeni elämäni ensimmäisen ylinopeussakon. Joo, oli kamera sitten halunnut ikuistaa meikäläisen. Olisi mulle sopinut hyvin vaikka olisin seuraavatkin 29 vuotta elänyt ilman sakkoja, mutta ei näköjään sopinut ”Setä Samulille.” Aivan hukkaan heitettyä rahaa. Mutta elämä on, aina ei voi voittaa. Vaan välillä näköjään voi, oikein 140€ edestä pikavoittoa. Siinähän sitä on mitä maksella, maksaisiko osamaksulla, vaikka sellaiset euron/kk? Vai maksaisiko kokonaan heti pois harmittamasta? Täytyy pohtia, ei tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Ei Simokaan tehnyt. Itseään kasvatteli hissun kissun varmaan vuosia. Mitäköhän Simo tekisi sakkojen kanssa? Jospa laitankin foliohatun päähäni ja palaveeraan Simon kanssa asiasta, ei tehdä mitään hätiköiytyä, ei Simo enkä mä!! 

Tästä voisi päätellä, että Simo sanoo viimeisen sanan, mutta ei todellakaan. Kyllä se olen minä!!