Kalju vai peruukki, kas siinäpä pulma

Perjantai 5.8

Tänään on sytostaatti nro 2:n aika. Näin meni kolme viikkoa ja taas on aika mennä istumaan tiputukseen. Nyt on helpompaa, kun tietää jo mitä on tulossa. Ukkokulta lähtee mukaan, saa hänkin kokemuksen mitä on kun tiputellaan myrkkyä kroppaan. Tai eihän sitä tietty hänelle anneta, mutta näkee kun sitä annetaan mulle. Mulla on tän jälkeen jäljellä tätä hommaa neljä kertaa eli jos joku haluaa uusia kokemuksia itselleen, niin voi ilmoittautua allekirjoittaneelle.

Jussi toivotteli hyvää matkaa ;-)

Olemme paikalla ajoissa, lisäkseni huoneessa on kaksi ensikertalaista. Tunnen itseni konkariksi, onhan tämä jo toinen satsi mulle. Hoitsu sanoo, että pääsen varmasti ekana ulos, koska edellisellä kerralla ei ole allergisia oireita tullut ja tänään tiputus voi olla hiukan nopeampaa. Niin hän laittaa tipan käteeni, suolaliuoksen tippumaan ja jään odottamaan sytostaatin tiputusta. Odotellessani Ukkokulta hakee mulle jääpaloja ja vettä sekä myös syöttää ja juottaa mua. Ne kylmäpussit kun on jaloissa/käsissä, niin itse toimiminen on hiukan hankalaa. Ukkokulta tarjoilee myös toisille rouville juomiset ja jääpalat, hän hakisi heille kahvitkin kanttiinista, mutta tällä kertaa rouville riittää kylmät tarjoiltavat. Meille Ukkokulta hakee kahvit, mukavaa vaihtelua jääpalojen imeskelyyn.

Joudutaan hiukan lämmittämään suonia, jotta saadaan tippa menemään :-)

Hoitsu ei tainnut huomata laittaa sytoani tippumaan ollenkaan, koska pelkkää suolaliuosta meni suoneen. Jossain vaiheessa asian huomasi ja sitten syto menikin vauhdilla. Pääasia, että meni, ei itselläni ollut niin kiire (olinkin sitten tosiaan viimeinen joka pääsi ulos sieltä). Kahdeksitoista olin varannut peruukin sovituksen, sinne oli hyvä ehtiä. Näin saimme toisen syton menemään, vielä jäljellä neljä eli kolmas osa ohitse. Seuraavalla kerralla on viimeinen kerta tätä Doksetalia ja sen jälkeen seuraavat kolme kertaa on Cefiä. Tuosta cefistä en tiedä vielä mitään, mutta seuraavalla kerralla se varmaan selvinnee. Sen verran olen kuullut, että pahoinvointi saattaa olla suurempaa kuin nyt. Tosin nyt ei ole pahaa oloa ollut joten kaikki tätä enempi on suurempaa. Pahoinvointilääkkeitä on enemmän ja erilaisia jota otetaan ennen ja jälkeen, mutta ne selviää varmaan ensi kerralla johon on taas kolme viikkoa. Nyt nautin näistä väliviikoista enkä mieti yhtään tulevaa. Ehdin niitä murehtimaan sitten kun niiden aika on.

Jo myrkyn lykkäs, ilmeestä päätellen :-)

Tiputuksen jälkeen kävelemme Kamppiin peruukin sovitukseen. Huvittaa kuinka paljon ihmisiä tuntuu häiritsevän nainen kaljussaan. Aivan kuin sillä tuijottamisella saataisiin tukka päähän tai edes pipo ettei vaan kalju häiritsisi ihmisten silmiä. Tekisi mieli kysyä, olenko kenties syönyt evääsi vai miksi tuijotat? Onko liikaa kaljuja liikenteessä jos kaksi kaljua kulkee samaan aikaan? Eikö pariskunnalla voi olla molemmilla kaljua? Pitääkö seurassa olla muutama tukallinenkin, että saa kävellä rauhassa? Mä ymmärrän lapset, heidän kuuluukin ihmetellä erilaisuutta, se on ihan okey. Mutta, että aikuiset, vanhemmat ihmiset tuijottaa silmät selällään kuin olisin avaruudesta tipahtanut suoraan heidän eteensä, se tuntuu naurettavalta. Mutta paskat mä välitä, edelleen kuljen pää pystyssä, tuijottakaa te moukat, mua ei kiinnosta vaan se lähinnä naurattaa.

Tässä teille kaljua, kaksin kappalein

Niinpä me menimme peruukkiliikkeeseen, jos vaikka saataisiin rumakamala kaljuni piiloon toisia häiritsemästä. No ei vaan, lähinnä haen sen, koska saattaa tän kaljun kauden aikana käydä vaikka niin, että joutuisi hautajaisiin menemään. Ihmiset kun vanhenevat sairasteluni aikana, ei tiedä milloin kenenkin aika on lähteä. Ja jos tulis mun aikani, mikä ei todellakaan tule eikä ole, niin lupaan etten täältä ainakaan lähde majavannahka päässäni. Meinaan sellaisia saakelin majavanraatoja ne tosiaan oli, jotain aivan käsittämättömän kamalia. Peukkuja vaan kaikille naisille/miehille/kaljuille jotka sellaista käyttävät. Mä lupaan ettette tule päässäni sitä näkemään.

Majavan nahka :-)

Sain sovittaakseni erilaisia lyhyitä versioita. Mulla ei ole koskaan ollut pitkiä hiuksia ja olisin oikeastaan halunnut testata sellaista, mutta sovittaja oli hiukan tiukahkon oloinen ja sanoi heti ettei niitä edes katsota. Mä en ehkä osannut olla tarpeeksi hillitty ja asiallinen, siinä ehkä syy miksei pitkiä hiuksia edes tarjottu. Ja taisin sanoakin, etten todellakaan tule käyttämään tätä karsistusta päässäni, ehkei sen takia halunnut nähdä vaivaa. Ja eihän ne peruukit tietty ole nauramista varten, kuten mä luulin vaan toisille se on vakava paikka. Ja kuten eräs vertainen kommentoi, se on itsetunnosta kiinni miten hiuksensa/hiuksettomuuden kantaa. Mulle se ei ole ongelma, enemmän se tuntuu olevan ongelma muille ihmisille, ainakin jos tuijottamista mietitään.

Mielestäni tää on kaikkein paras tyyli :-)

No, mä valikoin yhden kamaluuden ja siihen sitten ostin aineet ja geelin jolla sen saa paremman näköiseksi (sitä ei saa taikurikaan paremman näköiseksi, tekisi se sille ihan mitä vaan). Niin laitettiin majava laatikkoonsa odottamaan roolileikkejä käyttöä. Jos vaikka saisin sen virallisen kutsun jossa oli se hiuspakko, ellen sitten menisi sinnekin Chekkosena!!

Sovituksen jälkeen menimme syömään. Kävimme pita-paikassa jossa sai pita-leipää gluteenittomana, oikein kiva kokemus ja voi mennä uudestaankin. Jos olet vailla ruokamestaa ollessasi katselemassa peruukkia itsellesi tai jollekin toiselle, niin kannattaa piipahtaa Pohjoiselle Rautatienkadulle maistelemaan pita-leivät. Kertokaa Aikulta terkkuja, se ei hyödytä mitään, ette saa alennuksia mutta kuulostaa kivalta. Kokeilkaa vaikka.

Massun ollessa täynnä ei kannata mennä alennusmyynteihin. Saattaa käydä vielä niin, että olette letkeän hyvällä tuulella ja auliita ostoksille. Niin kävi meillekin. Menimme Anttilaan jossa on menossa loppuunmyynnit, kuten varmaan jokainen tietää. Kameroista ja niiden tarvikkeista oli -30%  ja menimme katsomaan josko sieltä meille jotain löytyisi. Ja löytyihän sieltä. Oli objektiivia erilaista, päädyimme sellaiseen jolla näkee kauempaa olevan kohteen olevan lähempänä. Tuiki tärkeä kapistus siis kun stalkkaat kauempaa olevaa naapuriasi. Jos joku nyt on kiinnostunut naapureiden tekemisistä, me ei olla. Ostimme myös kameraan jalustan jotta voimme laittaa sen seisomaan johonkin ja kuvaat sitten seisaaltaan. No, harvemmin kai sitä tuleekaan kuvattua istualtaan, mutta ymmärsitte pointtini, varmaankin?

Myyjä olisi varmasti mielellään myynyt vielä vaikka mitä, mutta ei perse kestänyt ostaa enää yhtään enempää. Mutta näihin oltiin tyytyväisiä, kohta tulee naapurin ruoat tutuksi kun kuvailen kokkia työtouhussa. Tosin ei ole naapuria ketä kuvata ja jos olisikin, niin ei se kuitenkaan kokkais riisiä ja jauhelijaa jotka mua kiinnostaa.  Ja jos kokkailisikin, niin osaan mäkin kokata ja jopa parempaa, sen takia ei tarvitse häntä stalkata. Katotaan tuleeko objektiiville käyttöä.. Niin ja olenhan mä ilmoittautunut jo kamera/valokuvauskurssille, niin siellä sitten varmaan ope kertoo mitä sillä objektiivilla voi tehdä.

Olin ostanut meidän uudelle kameralle myös hienon repun. Sinne saamme kaikki tarvittavat kasattua ja sen pystyy avaamaan vain selän puolelta. Sorry varkaat, ette saaneet meidän repusta mitään itsellenne. Repun avatessasi saat sen jätettyä lantiolle vyön avulla joten reppu ikään kuin roikkuu mukanasi samalla kuin avaat sen. Siitä sitten on helppo kasata tarvittava ja sitä ei tarvitse laskea missään vaiheessa maahan. Näppärää, eikö vaan? Ei kovin varas ystävällistä, mutta kaikkea ei voi saada. Ei edes varkaat!!

Illalla kävimme kokeilemassa miten kamera ja jalusta synkkaavat keskenään. He pitivät toisistaan, mutta en edelleenkään osaa kuvata mitään. Ei auttanut se, että metsä tuli lähemmäksi, samaa metsää se oli kuitenkin. Pistän toivoni opeen, ehkä hän tosiaan osaa kertoa mitä kuvailla. Ja miten, missä ja millä kuvailla. Suuri vastuu opettajalle, sorry!!

Lauantai 6.8

On eka päivä sytostaattitiputuksesta.  Odottelen sivuoireita, paskan makua suuhun, vaeltelevaa kipua jne. Odotan ihan turhaan, ei tule mitään. Siis oikeasti, ei yhtään mitään. Tuntuu ihan epätodelliselta koko touhu, jos olisi tukka päässä, niin en uskoisi edes mitään myrkkyä saaneeni. Mutta koska tukka lähtenyt niin pakko uskoa, että olen jotain saanut. Mutta sivuoireet antaa odotuttaa itseään. Mä jaksan odottaa, ehkä ne pomppaa sitten jonkun nurkan takaa kun en ole varovainen. Pitää olla tarkkana kulkiessaan nurkkien takaa.

Töissä saan hyvää palautetta hiuksettomuudesta. Tietenkin potilaat sitä hiukan ihmettelevät, mutta en selittele sen enempää. Uusi kesätukka, ehkä pidän pidempäänkin jos kovasti tykästyn. Ja mähän tykästyn, tykästyn niin etten viitsi kasvattaa uutta ennen ens kevättä. Joskus se on ihmisen kaljukin kokeiltava, miksipä ei sitten nyt. Mutta en olisi koskaan uskonut, että Ukkokullalla on jossain vaiheessa pidemmät hiukset kuin mulla. Hippi hän on, ihan selkeesti. Ei taida tietää ettei enää elä 60-luvulla. En raaski kertoa, eläköön kuvitelmissaan, mun rakas hippitukka. 

Lekuria, ruokaa ja vesivahinkoa

Keskiviikko 3.8

Vapaapäivä ja syöpälääkärille meno. Ukkokulta lähtee mukaan, kivaa saada seuraa. Menemme junalla Pasilaan ja siitä reippaina kävelemme syöpikselle. Meinaa tulla hiukan kiire, mutta hyvin ehdimme yhdeksitoista. Tosin eipä sillä niin väliä olisi ollut vaikka ei oltais keritty, koska lekurikin oli vaan 50min myöhässä. Jouduin käydä kysymässä olikohan se mun aika tänään ja oliko se oikeasti klo 11? Lekuri oli kuulemma vähäsen aikataulustaan jäljessä. Sitten kun lopulta pääsimme sisälle, selitti hän kuinka oli potilaiden kanssa mennyt aikaa. Ihmeteltiin kenen helvetin potilaiden, kun ei rouva lekurin huoneesta ollut kukaan sisään mennyt eikä ketään ulos tullut. Liekö käyttänyt ikkunaa, ei tainnut kehdata ovesta ulos tulla? Selvennykseksi sanon, ettei tämä lekuri ollut Kyllitäti, sama lekuri kuin viimeksi joka selvensi kaiken paperille. Kyllitäti oli lomalla ja hän oli tuuraajana. Totisesti toivon Kyllitädin olevan seuraavan kerran paikalla kun on mun aika taas tavata lekuria.

Syöpiksellä odotellaan lekuria 

Tapaaminen alkoi sillä, että lekuri avasi labran tuloksia. Kilpirauhaskoe oli otettu toisen tahon pyynnöstä, mutta tulkitsi sitäkin. ”Niiiiin, tässä tämä toinen arvo on hiukan koholla, mutta sen verran vähän ettei sen takia yleensä lääkitystä aloiteta.” Joo, ei varmaan, varsinkaan kun mulla on lääkitys ollut siihen liki 20v, se lukee varmasti niissä papereissa.. ”Niiiiin, jooooo, täällähän tämä lukeekin….” Tämän jälkeen pääsimme itse asiaan, eli arvoihin mitä tutkitaan ennen sytostaatin antoa. Arvot olivat hyviä, ei valittamista. Hemoglobiini oli laskenut, muuten ei suurempia muutoksia. Kysyin miten mahtaa olla mun kalsium-pitoisuus, Kyllitädin kanssa oli puhetta jos kalkkitabletteja söisin. Lekuri meinasi, että he suosittelevat terveellistä ruokavaliota mistä kalkkia saa. Ymmärrän kyllä, mutta kun en voi syödä maitotuotteita, olen niille allerginen. Etkö ollenkaan? En, en ollenkaan, mutta saan tarvittavan kalkin kyllä syömisistäni, koska syön terveellisesti. Mutta se ruokavalio, siinä pitäisi olla maitotuotteita, sanoi lekuri. Joo, mä ymmärrän, mutta kun en voi niitä syödä, koska mahani ei niitä kestä. Että miten olisi ne kalkkitabletit? Saisiko niitä reseptille?

Asia jää kesken, koska lekuri haluaa kuulla miten olen edellisen sytotiputuksen kestänyt, mitä sivuoireita tuli ja olisiko ne vältettävissä seuraavalla kerralla. No, kun ei oikein tullut mitään. Kolmantena ja neljäntenä päivänä oli väsymystä, pientä paskan makua suussa, suu kuivui, jalat särkeneet välillä, vaeltelevaa kipua joka asettui lopulta olkaniveliin. Joo, ja keuhkot tuntuivat olevan kuin pöhöttyneet, aivan kuin siellä olisi ollut vettä ja hengitys oli vaikeaa. Hengästyi kävellessä eikä voinut puhua samaan kun käveli (miehille kuulemma tyypillistä, Ukkokulta sanoi). Lekuri haluaa kuunnella keuhkoja. Kysyn jälleen kerran niistä kalkkitableteista, asia kun jäi kesken. Niiiin, sanoi lekuri, mutta me kun suositellaan sitä ruokavaliota. Joopa joo, mutta kun en mä edelleenkään voi syödä niitä maitotuotteita. Mutta kuunnellaan keuhkoja, sanoi lekuri. Jaa, silläkö me saadaan turvattua se kalkin saanti? Keuhkoja kuuntelemalla?? Niiiin, minä kun en taida oikein ymmärtää mistä sinä puhut, kun sinä puhut niin nopeasti?! Jaa, jos rouva lekurilla jäi jotain ymmärtämättä tästä keskustelusta kalkkitabletteihin liittyen niin ole ystävällinen ja tee tarkentavia kysymyksiä. Niiiin, mutta jos kuunneltais ne keuhkot? No perkele, kuunnellaans keuhkot ja unohdetaan ne kalkit, paskanko väliä niillä oikeastaan onkaan. Tällä keskustelulla saatiin ainakin Ukkokulta hyvälle tuulelle, koska häntä alkoi naurattaa meidän keskustelu lekurin kanssa. Kyseinen lekuri ei saanut kovin korkeita tyylipisteitä meiltä, mutta niistä hän tuskin välitti. Saihan hän kuunnella keuhkot.

Tämän vierailun jälkeen alkoi olemaan jo nälkä joten kurvasimme kiinalaiseen syömään. Itse asiassa samaan paikkaan, missä olen käynyt rakkaiden työkavereidenkin kanssa. Nyt ehdin ottamaan muutaman todistusaineistokuvankin jotta näette, etten ole ihan höpöjä puhunut kehuessani tarjottavan ruoan määrää. Ja tulihan sitä taas syötyä, äskeinen lekurin tapaaminen sai mut ilmeisen nälkäiseksi. Ja ei ollut maitotuotteita lautasella, kalkit saadaan kyllä syöden hyvin kasviksiakin. Ja mähän syön.

Näin kauniisti Ukkokulta asetteli vihanneksensa. Ja luusto kiittää :-)

Piti vielä maistaa tätäkin vaikkei enää olisi jaksanut mitään

Kotiin tullessamme hörppään kahveet ja teen lähtöä salille. Kenkiä jalkaan laittaessani ihmettelen, miksi lattiallamme on vettä. Vaikka Wilman juodessa vettä jää sitä aina vähän karvoihinkin, ei sitä sentään eteiseen saakka ole ennen tullut. Ihmettelen tätä Ukkokullalle joka asiaa alkaa selvittelemään. Parketin välistähän sitä tihkuu, ilmeinen vesivahinko jossain. Mä en jää ihmettelemään asiaa sen enempää vaan lähden sinne salille pumppaamaan jalkani hyväks. Ja sainkin muuten tosi hyvän jalkatreenin tehtyä, parina seuraavana päivänä tulen huomaamaan kuinka vaikeaa onkaan kävellä normaalisti hyvän jalkatreenin jälkeen.

Kotiin pitää kiiruhtaa, koska ihana ystäväni on tulossa meille kylään. Me olimmekin sitten järjestäneet hänelle muutaman mukavan ohjelmanumeron. Meinaan äijää ravasi meillä jos minkä näköistä koko illan, vesivahinko kun ilmeni sadevedeksi, joka oli tullut katolta läpi jonkun sortin putken hajottua. En niistä tajua sen enempää, mutta sen tajuan, että parketti on revitty irti, kuivurit huutaa yötä päivää ja hermo meinaa mennä. 

No, sitä miestä kun siinä ravasi laittamassa milloin mitäkin, tutkimassa vahinkoa, repimässä kattoa ja lattiaa, kyseli Ukkokulta jos voisivat vähän riisua paitaa ja pyörähdellä seksikkäästi ympäri, jotta rakas ystäväni (sinkku) saisi viihdykettä koko rahan edestä. Mitä lie tiukka pipoja työmiehiä olivat, koska ei lähtenyt päältä paitaa, ei kalsaria. No, Wilma haukkui niitä mennen tullen, setä jo tokaisikin loppu illasta, että olet mut jo niin moneen kertaan haukkunut, että eikös se jo riittäisi? No, vaimosikin on varmaan haukkunut sut useasti eikä lisä pahaa tee, uskon niin ja vaimoskin on varmaan samaa mieltä. Joten ei lisä haukku haavaa tee, anna mennä vaan Wilma.

Juttelemme ystäväni kanssa kaljustani, siitä kuinka Ukkokullan kanssa otimme kuvia hiusten leikkauksen yhteydessä ja nauroimme niille maha kipeänä. Ystäväni kysyy onko käynyt kato muualla karvastossa. No, eipä ole, mutta jos leikattaisiin Ukkokullan kanssa niitäkin ja tehtäisiin erilaisia kampauksia ja siitä tietty kuvakollaasi vasepookkiin. Lupaan jäädä harkitsemaan asiaa.

Torstai 4.8

Nyt on kova draivi päällä ja menenkin ystäväni kanssa aamusta jo lenkille, jotta ehdin salille ennen kuin siskoni tulee meille pelaamaan korttia. Tänään vuorossa on selkä ja hauis, mutta saatanpa kokeilla hiukan rinnan treenaamistakin. Ja niin mä vaan saan tehtyä rintatreenin melkein samoilla painoilla kuin 1,5kk sitten ennen leikkausta. Mä olen niin hyvällä fiiliksellä asian suhteen, että jää hauikset ja vatsat treenaamatta. Pistän Valkulle viestiä, saat olla valmennettavastasi ylpeä, täällä se vetelee rintatreenin leikatulla tissillä, melkein samoilla painoilla kuin ennenkin. No, en mä ihan näillä sanoilla asiaa ilmaissut, mutta vastaus tuli: ”Hienoa Aikku, oon ylpeä susta!! Ja niin mä vaan olen itsekin itsestäni, mä tosiaan röyhistelin toista rintaani ja tepsuttelin kuin kukko tunkiolla siellä salilla. Olen mä vaan kova!!

Siskoni tuli pelaamaan jälleen kanssamme korttia ja viettämään laatuaikaa. Jos laatuajaksi voi sanoa sitä, että puhaltimet hurisevat niin ettet kuule mitä toinen sanoo. Niiden takia kämppä on kuuma ja ovet saa olla kiinni jotta kuulet edes jotain. Varsinaista laatuaikaa, joo. Ja sitten itsellä alkaa muisti kai pätkimään, kun kysyin systeriltä mikä sun nimi on? Vastahan me ollaan tunnettu liki 49v, ei kai sitä voi toisen nimeä aina muistaa? Vedän syöpäkortin esille, tää aiheutaa myös dementiaa (kaiken muun hulluuden lisäksi).

Ai niin, jos jotain kiinnostaa tietää niin kerron, että se olen TAAS minä joka voitan korttipelin. Mä olen aika sankari, oman elämäni sankari!!

Hiukset lähtee, tervetuloa kalju

Sunnuntai 31.7

Tänään taas salilla, kävin tekemässä selkä-hauistreenin. Hiukan kättä saa varoa edelleen, mitään maastaveto tai pinnaveto enkkoja on turhaa yrittää lähtee repimään. Muutenkin olen pitänyt maltillisena painot treeneissä ja enemmän pumpannut tuntumaa ja pääpointtina on hyvä fiilis ja lihasten säilyminen. Tässä kun olen hyvässä kunnossa ollut, niin en ole nähnyt mitään syytä olla ollut treenaamatta. Kaikkea kun saa tehdä hoidonkin aikana, kunhan en rykäse maratonia oli lekurin ohje. Siitä nyt ei tosiaan ole pelkoa, juoksu kun ei nyt vaan satu olemaan mun juttuni.

Terkut salihörhöltä :-)

Hiusten lähtö kiihtyy, nyt niitä alkaa olemaan jo lavuaarissa kun föönää, pesee hampaitaan, harjaa hiuksia. Niitä lentelee jatkuvasti johonkin suuntaan. En malta odottaa tiistaita jolloin saan ajaa ne pois, hullulla on nääs halvat huvit. Otan hiusten lähdöstä kuvia ja postaan ne vasepookkiin (kuten ystäväni facea nimittää) ajattelematta oikeastaan sen kummempaa mitä sillä kaikille näytän. Saatuani paljon kannustusta olen aivan ihmeissäni ja meinaa itkukin päästä vaikka se ei ollut tarkoitukseni. Mulle tuleva kalju on kiva asia ja olen itse jo niin sinut sairauteni kanssa, ettei jaksa muistaa ettei toiset asiasta tiedä vaan se tulee aikamoisena yllätyksenä. En tästä kuitenkaan ole yleisesti huudellut, mutta nyt tuli tehtyä siihenkin muutos. Kannustuksen määrä oli tosiaan huikea ja olin/olen tosi otettu jokaisesta tsempistä ja ajatuksesta minun suuntaan.  Kaikki ne jaksavat paremmin jaksamaan tätä showta paremmin. Ajatukseni on tämän olevan väliaikaista ja tällekin tulee loppu kunhan jaksan odottaa. Ja pakkohan se vaan on jaksaa, ei tätä voi kesken leikin lopettaa vaikka mieli tekisikin. Vaikka ei edes tee, tosiaankaan. Mä haluan elää vielä pitkään, mulla on liian monta hyvää ja parasta treeniä vielä tekemättä.

Ukkokullalta kyselen miten pääni tottuu kaljuun ja kylmyyteen ulkona. Lohduttaa, että puolessa vuodessa olet jo tottunut asiaan. Sepäs lämmittikin mieltä, ettei sen kauemmin sitten menekään. Ja toinen lohduttava asia oli, ettei lumi jää kaljulle vaan se mukavasti valuu päästä pois. Se nyt puuttuisikin, että se jäisi kasvamaan päähän kuin lumilyhty, siihen sitten vaan kynttilä ja valaisisi pimeät illat ollessa Wilman kanssa ulkona. Kysyn myös millä mä pesen päätäni tän jälkeen, sahmpoollako? Ukkokulta vastaa, että ihan sama, mutta autovahalla vahaat sen sitten. Jeps, näin tulen tekemään!!

Maanantai 1.8

Aamusta puhelimestani katson sinne vasepookkiin ja näen rakkaan tyttäreni laittaman linkin omalla seinälläni. Hän oli laittanut youtubesta Juha Tapion Kelpaat kelle vaan. Kuuntelin sitä samalla kun olin Wilman kanssa ulkona. Ja ette arvaa kuinka mä märisin, mä itkin kuin vuoriputous. Se sanotus sopi niin hyvin tähän tilanteeseen. Äidille on tulossa kalju, mutta se ei haittaa. Äiti, sä olet kuitenkin kaunis ja sä kelpaat meille juuri sellaisena kuin sä oot. Näin mä sen tulkitsin ja se oli niin kaunis ele, että olen itkenyt sitä moneen kertaan vielä jälkikäteenkin. Nytkin kirjoittaessani mua alkaa taas itkettämään. En juuri pidä Juha Tapiosta, mutta hänen sanotuksensa kolahtaa usein, sen homman se kundi osaa.

Hassua, mutta samalla kun kuuntelen kyseistä kappaletta, näen ystäväni tulevan mua vastaan ja nauran, etten mä yleensä näin herkkänä Wilman kanssa ulkoile. Saimme melkein sovittua kahvitreffitkin, mutta pienellä sytovarauksella jos vaikka tulee taas kovin väsynyt olo kolmantena ja neljäntenä päivänä kuten viimeksi tuli.

Soitan illalla faijalle, jutellaan tulevasta kaljustani. Sanon, että päänahka alkaa olemaan sen verran kipeä, että on kuin olisi tukistettu koko päästä. Mahdatko muistaa miltä sellainen tuntuu? Hyvin oli kuulemma vielä muistissa. Nauramme, että sitten voin pitää sellaista nenäliinasta tehtyä päänsuojaa, sellaisia ruudullisesta nenäliinasta tehtyä. Mutta mistä saada sellainen nenäliina? Pitääkö lähteä kirpputoreja kiertelemään? Löytääkseni sellaisen kellertävän, hiestä ja räästä tummuneen vanhan paapan nenäliinan? Ehkä mä tyydyn lippikseen, pipoon tai kaljuuni mielummin.

Usko tai älä, mutta mä en ole tässä kuvassa :-)

Tiistai 2.8

Tänään lähtee hiukset. Nyt niitä alkaa olemaan suu ja korvat ja silmät täynnä. Puuroni olen saanut pidettyä hiuksettomana, hyvä niin koska haluan syödä puuroni omanlaisenaan, en hiukset seassa.
Ensin on kuitenkin aamusta labrassa käyntiä, siellä kun saa käydä joka kerta ennen sytostaattia ja sen vuorohan mulla on taas perjantaina. Se onkin jo toinen satsi ja sen jälkeen on kolmas osa ohi eli enää neljä jäljellä. Mutta eka on siis perjantainen satsi.

Mulla on tänään myös fyssari. Vaikka käsi on taas kireä, ei se satu ihan niin paljoa koska olen muistanut ottaa buranaa tuntia aiemmin. Mutta helppoa se ei ole kuitenkaan, ei siitä kivutonta toimenpidettä saa mitenkään. Juttelemme tulevasta kaljusta ja peruukista, joko olen hankkinut. Perjantaina sovitukseen aika, vaikka tiedän, etten sitä tule juurikaan käyttämään. Mutta hätävaralle se pitää ottaa ja saahan sen ilmaiseksi. Fyssari sanoo, että onhan se otettava, jos vaikka tulee virallinen kutsu jossa pitää olla hiukset päässä. Ihmettelin, että voiko tosiaan kutsuissa lukea hiuspakko. Erilaisista pukukoodeista olen kuullut, vaan en siitä, että on pakko olla hiukset päässä. Tosin en mä koskaan mitään virallista kutsua ole saanutkaan ellei siskon hääkutsua lasketa mukaan. Ja silloin ei tarvinnut miettiä hiusasiaa kun ne sattuivat olemaan päässä.

Illalla me sitten se tehdään, ajetaan hiukseni. Otamme samalla kuvia, nauran kaksinkerroin kuville, oli ne vaan niin hauskoja. Vaikka tää syöpä on paska juttu, niin mä otan tästä kyllä kaiken ilon irti mitä vaan saan. Ensin mä ite ajelin niitä sen mitä osasin, sitten Ukkokulta teki erilaisia kampauksia ja ajeli taas vähän lisää. Ette usko, että mä nauroin. Maha oli tosiaan kipeenä ja vedet valui silmistä. On meinaan ihanan vapauttavaa saada nauraa tälle asialle. Silloin, kun mä sain tiedon tästä syövästäni, mä itkin, ulisin, huusin ja melkein oksensin syövän itsestäni. Nyt mä olen saanut tästä niin niskalenkin, että mä voin nauraa tälle, mä näytän keskisormea niin, että Simo lähtee nolona kipittää kohti toisia metsästysmaita. Simo, sä oot nolo pelle, mä nauran sulle!! Hahhahahhaaa, siitäs sait!!

Täsät me lähdetään liikkeelle :-)

Tämä kuva puhutteli kaikkein eniten. Tässä kiteytyy niin paljon asiaa, koko tarina alusta loppuun ja se, että olen sinut asian kanssa. 

Myös tämä kosketti mua erityisesti. Tässä mä näen itseni, elämän iloisena, positiivisena, omana itsenäni. Mua ei lannista syöpä, mulla on aivan liian paljon elämän iloa anteekseni syövän mua lannistaa.

Tän hauskuuden jälkeen lähden vielä ystäväni kanssa ravaamaan portaita ylös ja alas, ylös ja alas, yhteensä kuusi kertaa. On meinaan jalat ja varsinkin pohkeet lujilla. Välillä pidin lippistä päässä ja välillä otin sen pois, samalla kanssa treenajille ilmentäen, että katsokaa mua, mä en häpeä itseäni vaan mä olen aivan pirun ylpeä itsestäni ja mun kaljusta. Aivan sama mitä te ajattelette, mä kuljen pystypäin, kalju aivan hiton kiiltavänä!!

Marjat, nuo superfoodeista parhaimmat

Torstai 28.7

Tänään en ajatellut mennä salille, ajattelin josko lenkille menisin kuitenkin. Vaan töiden jälkeen koiruutta ulos viedessäni huomaan, että meidän lähettyvillä on vadelmapuskia ja meinaankin mennä iltasella poimimaan niitä. Wilman tehdessä tutkimusmatkaansa hajujen ihmeelliseen maailmaan, minä poimin samalla vattuja suoraan suuhuni. Välillä Wilma joutuu jäämään mua odottelemaan, ilmeenä se :”Voisitko Mamma jo tulla, että päästään jatkamaan matkaa ilme?” Mutta kun ne vadelmat vaan on niin hyviä.

Kotona juomme kahvit, sanon meneväni keräämään vadelmat ja ihmettelen kun kädessä joku kutittaa. Saakeli, kättäni pitkin ryömi valtava käärme, ainakin kuristajakäärmeen kokoinen, se melkein jo kävi kurkkuuni kiinni. Tai jos tarkennetaan, niin oli se ainakin centin pituinen harmaa vihreä matonen, mutta se huuto oli kuristajakäärmeen luokkaa. Kahvit lensi lattialle, mato lensi minne lie ja meikä hyppäs ainakin metrin ilmaan. Ihmettelin minne se matonen joutui ja siinähän se oli sohvalla luikertelemassa meikäläisen kuulokkeisiin jotka oli jäänyt siihen puhelun jäljiltä (joudun puhumaan puhelimessa aina kuulokkeet päässä, koska olkapääni/käteni ei kestä yli 2min puheluita). Siitä olis siis tulossa korvamato, sanan varsinaisessa merkityksessä. Aika ovela pirulainen!!

En sitten kuitenkaan päässyt sinne vadelmaan koska alkoi satamaan niin hitosti. Niinpä lähdimme cittariin ja mennessäni huomasin marja tyttösen marjojaan myymässä. Mustaherukka oli 20€/5kg ja lupasin ostaa yhden kaupasta tullessani. Hän kysyi otanko kaksi laatikkoa kolmella kympillä. Lupasin ottaa. Tullessani sieltä kaupasta hän kysyi olisinko halunnut kolme laatikkoa viidellä kympillä (hän oli ilmeisesti luullut, että hänellä on kaksi ltk myymättä kun lupasi ne sillä 30€ hintaan). En suostunut, koska mun matikalla 3ltk on 45€ eikä 50. No jos 47€ ja rasia vadelmia kaupan päälle. Siihen mä suostuin ja niin mä sain 15kg mustaherukkaa hintaan 47 +vadelmat. Ei ollenkaan hullummat kaupat. En saanut vadelmia puskasta, mutta sain rasian kerättynä, maistuu niin namille huomisen puuroni päällä.

Perjantai 29.7

Töissä jälleen ja mitä me tehdäänkään, ellei naureta. Olen varmaan kertonut, että meillä on töissä aina tosi hauskaa, nauramme todella paljon. Me nauretaan usein mun sairaudelle, se on meidän kaikkien tapa käsitellä tätä asiaa. Ja koska ei tää itkienkään miksikään muutu niin nauretaan sitten. Nyt nauretaan sille, kun kerroin keskiviikon sali episodista, kuinka vessassa mietin mitä teen sen tissini kanssa. Ihana työkaverini nauraa, että koita pitää itsesi kasassa (miten se onnistuu kun on tissi kädessä?) Ja toinen lausahdus jolle nauramme mahat kipeänä on: Älä hajoo”. Nää sopii niin hiton hyvin tähän tilanteeseeni. Täytyy muistaa yrittää olla hajoamatta.

Itse asiassa on helpotus kun voi kasata itsensä jo kotona, meinaan laittaa urheilutissin jo kotona liiviin valmiiksi ja sitten salilla vaan vaihtaa liivin päällensä jossa tissi on valmiina. Olenkin usein pyytänyt Ukkokultaa tekemään sen puolestani, kasaatko tissini mulle valmiiksi huomista salia varten? Ja hän kilttinä laittaa mulle liivit valmiiksi, aamulla nappaan mukaani ja ei tarvi sitten salin pukkarissa hajota vaan voin pysyä vaan kasassa. Voi kuinka näppärää.

Töiden jälkeen menen salille tekemään selkää ja hauista. Todella hyvän treenin saan taas aikaiseksi ja sen jälkeen lähdemme työkavereiden kanssa ulos syömään, kasvisruoka kahvilaan nimeltään Govindam. Emme ole kukaan ennen juuri kyseisessä paikassa käyneet, se on uusi pieni ravintola Liisan kadulla. Heillä ei käytetä puolivalmisteita vaan he tekevät kaiken itse alusta loppuun. He seuraavat Auervaaran ayurvedan terveysoppeja (älkää vaan kysykö mitä ne tarkoittaa). Täältä  voitte käydä tutustumassa tähän paikkaan. 

Lounas-menu vaihtuu päivittäin ja meille tarjoiltiin munakoiso-tomaatti-peruna subji, höyrytetyt vihannekset, tomaatti riisi, curry keitto, kaali-zucchini pakora ja kookoschutney. Entisenä kokkina olen aika kriittinen ruoan suhteen ja ei tämä kerta tehnyt poikkeusta. Olimme paikalla neljän aikaan ja saamamme ruoka oli viileää. Se oli todnäk seissyt lämpövaunussa koko päivän, lämpövaunusta kaveri sen meille annosteli. Viileän lisäksi se oli kuivahkoa ja seisomisen vuoksi se saattoi olla jopa terveysriski. Saattaa olla ettei kaverit olleet kuulleet omavalvonnasta, samaa ruokaa kun ei saisi tarjoilla kahta tuntia kauempaa. Mutta ei tämä meitä/minua häirinnyt, ruoka oli ihan hyvää, kaipasi suolaa ja seura oli mahtavaa. Mitä sitä muuta tarvitaan?? Ei mitään. Ja mitä yhdestä ruokamyrkytyksestä/ripulista? Vielä sinne housuihin mahtuu, tän vkon teemana onkin ollut, kun jotain pääsi housuun..

Tälläisiä hienouksia näimme kadulla :-) 

Lauantai 30.7

Marjastus jatkuu.. Tällä kertaa mennessämme kauppaan käymme myös torilla. Ihan vaan katsastamassa paljon siellä marjat maksaa. Torikauppias oli juuri lopettelemassa päiväänsä ja kehui jäävänsä lomalle. Oli sitten laittanut marjat alennusmyyntiin niin, että mustikka ja mansikka laatikko, 5kg maksoi 25€ ja vadelma maksoi kans 25€, mutta sitä ei ihan viittä kiloa ollut. Meitsi sitten osti kaksi mustikkaa ja yhden mansikan ja vadelman. Äkkiä laskettuna mulla on pakkasessa yli 30kg marjaa. Jos näillä pärjäisi ainakin vuoden vaihteeseen, silloin voisi olla hyvällä tuurilla hoidotkin jo ohitse.

Ihanat ystävämme tulevatkin sopivasti meille kylään ja yhdessä laitamme marjat pakkaseen. Suit sait ja homma on taputeltu. Tämän operaation jälkeen nautimme tietty kahveesta ja jätskistä kera marjojen. On se vaan niin namia, jäde ja tuoreet marjat. Röyh vaan ja housujen vyötä saa taas löysentää pykälän verran.

Saimme rakkailta ystäviltämme todella kauniin kukkasen. Nolona myönnän etten tiedä mikä hän oli nimeltään, mutta Ukkokulta otti muutaman kauniin lähikuvan siitä. Jos tunnistatte niin vinkatkaa ja Hilde tietää ainakin. <3

Tänään se sitten tapahtuu, mun hiukset alkavat lähteä. Ei tippuneet puuroon vaan niitä alkoi lähteä kun hiuksia kosketti. Jipii, mä en sittenkään tainnut saada lumelääkettä vaan ihan ihka aitoa solumyrkkyä, mun hiukset lähtee!!! Odottavan aika on siis palkittu. Jostain syystä olen odottanut juuri tätä, mä niin haluan tietää miltä mä näytän kaljuna. Muutama päivä ja mä saan nähdä sen. Mulla töitä vielä su, ma ja ti ja sitten on kolme vapaata joten tiistaina me ajetaan hiukset. Tästä tulee hauskaa, mä niin tiedän sen!! 

Sain sytostaatti hoidossa ollessani kertakäyttöisiä myssyjä mukaani. Niitä pidettiin hoitojen aikana käsissä ja jaloissa suojaamassa niitä niiltä jäätävän kylmiltä pusseilta jotka taas suojaa niitä kynsiä. No, nyt tuli myssylle käyttöä. Laitoin sen päähäni mennessäni nukkumaan ettei hiuksia ole sitten tyynyt täynnä. Mähän näytin ihan keittäjä-Lissulta, muistatteko koulusta kun ruokalan keittäjän tädillä oli tällaiset päässä? Sanoin Ukkokullalle, että jos olit teininä ihastunut keittäjä-Lissuun niin nyt olis mahdollisuus päästä sanomaan Lissulle kaikki mitä silloin jäi sanomatta. Ukkokulta ryntäsi heti pussailemaan sanoen: ”Oi Lissu, vihdoin sä oot mun.” Joo, melkein oli taas housuissa jotain.. 

Itsensä kuuntelemista ja hyvää mieltä

Maanantai 25.7

Kuulostelen taas itseäni, josko olisi jotain uutta sivuoiretta pukannut pintaan josta voisin pikkaisen valittaa. Mutta ei, ei vieläkään mitään. Ei sillä, että mä niitä kaipaisinkaan, olen aivan jäätävän onnellinen jokaisesta päivästä jonka saan viettää kivutta, säryttä ja muuten ajattelematta tätä syöpää. Syöpä on ja pysyy mussa niin kauan kunnes se on todistetusti lähtenyt, mutta että mä saan olla tän kanssa näin hyvässä voinnissa, se on mulle suuri yllätys. Täytyy olla jotain taikaa sillä, että olen syönyt terveellisesti kauan ja liikkunut vielä kauemmin. Tai sitten mä olen vaan niin pahan sisuinen akka, ettei edes syöpä uskalla kiukutella mulle. Taitaa Simoa jo kaduttaa, että mun kanssani yhteen muutti. No, nythän hän on saanut jo häädön joten se siitä.

Lueskelen vertaisryhmän keskustelupalstaa ja harmittaa toisten puolesta, kun ovat niin huonossa kunnossa. Yhdellä on ripulia, toisella ummetusta, kolmannella suu kipeänä ja neljäs niin kipeä ettei pääse moneen päivään sängystä ylös. Voi kuinka onnekkaaksi tunnenkaan itseni, ihan hävettää. Tuntuu Elvistelyltä sanoa olevansa hyvässä voinnissa. Vaikka eihän se mun vikani ole, oikeastaan saan kiitellä itseäni siitä, että voin näin hyvin. Taputan pari kerta itseäni olkapäälle varmuuden vuoksi, hyvä mä!!

Tullessani kotiin töistä väsyneenä, kaikkeni työlleni antaneena, odottaa mua kotona ihana yllätys Ukkokullalta. Hän on niin rakas, taas kaduttaa kaikki kiukutteluni hänelle. Mutta tää syöpä, se saa välillä hermon kireelle ja sitten tulee kiukuteltua. Välillä tää naurattaa ja välillä tää itkettää mutta välillä tää myös vituttaa. Totta, sitä tää syöpä tekee myös!!

Jotta myös pysynkin hyvässä kunnossa, lähden vielä varmuuden vuoksi ystäväni kanssa lenkille. Itse menen sauvoilla ja hän ilman, hyvin mahdutaan samalle tielle molemmat. Ystävät ovat niin ihania, aina yhtä ihanaa lenkkeillä yhdessä.

Tiistai 26.7

Ekasta sytostaatista kulunut 11 päivää ja tarkkailen aamupuuroani joka aamu, joko se on karvoja täynnä. Ystävänihän sanoi, että joku aamu huomaat puurolautasellasi olevan enemmän hiuksia kuin puuroa, mutta tähän mennessä en ole sieltä löytänyt muuta kuin juurikin sitä puuroa ja marjoja. Kalsaritkin ovat edelleen karvavapaata aluetta eli ilmeisesti karvat eivät ole vielä lähtemässä. Olen pettynyt, laskeskelen päiviä ja joka päivä odottelen, että joko nyt. Vaan ei, odottelu jatkuu. Jonakin päivänä tämä odottelu palkitaan, olen varma siitä.

Olen aamuisin kävellyt töihin rautatie-asemalta, siinä tulee reipasta kävelyä 20min. Iltapäivällä kun kävelen saman verran, tulee päiviin 40min kävelyä. Nyt kun olo on muuten ihan normaali, niin väsymys on se mikä vaivaa. Tuntuu ettei samat yöunet enää riitä mihinkään mitkä on ennen riittänyt. Sen takia siis aamuiset ja iltapäiväiset kävelyt, ei aina välttis jaksa lähteä lenkille enää töiden jälkeen.

Tänään päätänkin kävellä hiukan enemmän ja jään junasta jo Pasilassa pois. Nyt matkan pituudeksi tulee 30min. Kävellessäni kuuntelen musaa bluetooth kuulokkeet päässäni. Kun ipodini ja kuulokkeet ovat liian kaukana toisistaan alkaa musa särisemään ja silloin tiedän, että liian kaukana ollaan. Nyt kävi juurikin näin. Ihmettelin missä kummassa soittimeni nyt on ja tajusin sen olevan keskellä suojatietä ja mä taas en ollut siellä vaan tien toisella puolella. Ja mä näen auton tulevan, suoraan kohti mun ipodia. Tiedättekö sen tunteen, kun tekisi mieli rynnätä paikalle kuin hidastetuissa elokuvissa. Syöksyä sekunti sekunnilta kohti soitintasi, kaapata se käteesi ja tietenkin vielä ehtiä autonkin alta pois, pari kertaa volttia heittäen ja kerien. Leffoissa se onnistuisi, mutta todellisuudessa ei. Todellisuudessa auto ajaa suojatien päältä, sä harot hiuksiasi ja manaat rahoja jotka olet siihenkin laitteeseen laittanut. Huokaiset aivan saakelin syvään huomatessasi, ettei se auto ajanutkaan sen päälle vaan tajutaksesi sieltä tulevan vielä kaksi mahdollista rallikuskia jotka saattavat tehdä soittimestasi vainaan. Jostain käsittämättömästä syystä masiinasi säilyy hengissä, nyt sitten ryntäät pelastamaan sen sieltä suojatieltä ja jatkat matkaa paskat housussa. Hyvää työpäivää vaan rakkaat työkaverini!!

Töiden jälkeen menen jälleen salille, tällä kertaa teen olkapäät ja ojentajat. Salilla on hiton kuuma, mietin miltä siellä sitten mahtaakaan tuntua treenata kun pitää olla pipo päässä? Tai kukas mua käskee treenaamaan pipo päässä? Voinhan mä olla siellä pää paljaanakin, ei kai se kiellettyä ole? Jään miettimään uskaltaisinko sittenkin kulkea pää paljaana, noin niin kuin muutenkin, olisinko mä niin rohkea? Vaan en mä muutenkaan mieti ja päätäni vaivaa sillä mitä musta ajatellaan niin miksi mä sen nyt tekisin? Tätä ajatusta täytyy jäädä makustelemaan, kaljuna kulkemista. Toisaalta tekeehän Ukkokultakin sitä jatkuvasti, miks en sitten minäkin??

Keskiviikko 27.7

Kävin aamusta taas tervehtimässä fyssaria. Meistähän on tullut oikein kaverit, nähdään kerta viikkoon, itse asiassa paljon useammin kuin tapaan ystäviäni. Ja me nähdään toisiamme vielä jatkossakin, hän sanoi, että hän voi sanoa, ettei käteni tule kuntoon kahta kättä heilutellen. Sen kanssa saamme tehdä töitä vielä pitkään. No, mikäs siellä on käydessä, saa käteen aina helpotusta kun hän sitä katkoo ja venyttää. Tosin kovin kauniin näköinen ei käteni ole sen jälkeen. Ukkokulta käskikin käyttämään pitkähihaista paitaa ulkona ollessani. Minkäköhän takia?

Töiden jälkeen olen jälleen salilla. Nyt on vuorossa jalkatreeni, hyvän treenin saan jälleen aikaiseksi, tietenkin. Olen jälleen yksin salilla ja myös pois lähtiessäni ei paikalle ole ketään tullut. Pukuhuoneessa riisuudun (onpa yllättävä tapahtuma pukuhuoneessa) ja menen vessaan pesemään tissini. Toiset ne pesevät vessassa kainalonsa, mä pesen tissini. Siellä vessassa ollessani kuulen oven käyvän ja tajuan jonkun tulevan, menen paniikkiin tissi kädessäni. Mitä hittoa mä teen? Laitanko oven kiinni (se oli raollaan, olinhan vaan tissiäni pesemässä) ja piiloudun vessaan sen aikaa kun vieras lähtee (tai mistä mä tiedän vaikka olisi ollut tuttukin, enhän mä sinne vessaan sitä nähnyt). Vai astunko muina naisina ulos vessasta tissi kädessäni ja nauran kovaan ääneen, että kato mitä joku jättänyt tänne vessaan? Muuten hyvä idea, mutta tajuan ettei mulla ole edes liivejä päälläni, joten vieras olisi varmasti osannut laskea yks + yks on kolme nähdessään mun puuttuvan tissini rinnan kohdalla. Vai olisiko pitänyt heittää tissi roskiin, tulla vessasta ulos kädet tissien tissin päällä ja sanoo iloisesti moi? Minkä kohdan sinä olisit valinnut? Mä en valinnut mitään vaan reippaana tulin vessasta ulos ja tervehdin iloisesti tissi kädessäni ja pyytelin anteeksi sitä, että olen levittäytynyt niin leveälle pukuhuoneessa (joka on mallia 2m x 2m.

Vieras tervehti yhtä iloisesti, ei katsonutkaan minuun päin vaan meni saliin. Loppu hyvin kaikki hyvin, vaan huomasinkin, ettei se ollutkaan ihan helppo juttu olla vieraan seurassa ilman paitaa, tissi kädessään. Tutun, ihanan työkaverini seurassa en itseäni hävennyt, mutta vieraan tullessa meni heti pupu pöksyyn. Onpa muuten pöksyissäkin ollut paljon tavaraa tällä viikolla, mitä siellä ehtii olemaan kun viikkoa on vielä pitkästi jäljellä.