Muista loistaa

Torstai 24.11

Jännä päivä, tänään alkaa viiden viikon sädetysputki. Tätä olen odottanut, sillä näiden jälkeen tää paska on ohi. Uskallan ja saan sanoa paska, koska sitä tää on ollut, paskaa. Ei syöpää voi ihan ruusuksikaan kutsua, sen sairastamista ja kaikkea siihen liittyvää, ei tää ole ollut shamppanjaa ja vaahtokarkkeja, paskaa tää on ollut. Mutta tämäkin paska loppuu aikanaan, aivan kuten kaikki muukin ja lopun aika lähenee. Enää 25 kertaa sädetystä ja tää oli siinä ja siitä on tänään eka kerta.

Saan herätä normaalia myöhemmin ja menen sauvakävelemään. Aamutouhujen jälkeen sitten fyssarille, joka onkin nyt eri kuin normaalisti. Ihan kiva, meinaan hän kaivelee kainaloani niin, että saakin strangeja sieltä auki. Siellä kun on ollut oikein kunnon kaapeli, mutta eipä ole enää. Pienistä sitä ihminen osaa olla iloinen, kuten kainalostaan jossa ei ole ylimääräisiä asioita, kuten karvoja tai ylimääräisiä, kivuliaita strangikaapeleita.

Espa oli jo valaistu :-)

Fyssarin jälkeen menen sitten säteilemään. Kone missä minä käyn on Linac 9 ja se sijaitsee syöpäklinikan ihan alimmassa kerroksessa. Sinne siis menen, ihmettelen miten siellä kuuluu käyttäytyä. Toinen potilas neuvoo, että istut vaan odottelemaan, sinua tullaan kyllä sitten hakemaan. Ja ei kestänyt kauaa, kun hoitaja minua tulikin. Menin pukuhuoneeseen, riisuin ylävartalon paljaaksi ja jäin odottelemaan, että hoitaja tulee minut hakemaan. Pian hän tulikin ja ensimmäisenä halusi katsoa kelakorttiani. Sanoi, että he katsovat joka kerta kelakortin, vaikka tutuiksi varmasti ehdimme tullakin. Näin he haluavat varmistaa, että olen varmasti se kuka mun kuuluukin olla ja kukaan ei saa kenekään muun säteitä. Kiitos, haluan teidän varmistavan joka kerta etten saa kenenkään muun annosta. Samalla lailla varmistettiin aina myös sytostaatin kanssa, joka kerta luin pussin kyljestä oman nimeni, sosiaaliturvatunnukseni, painoni ja neliöni. En tosin enää muista monta neliötä olen, jotenkin se laskettiin pituuden ja painon mukaan. Säteissä neliöt tuskin on tärkeitä, sillä sitä annetaan vain ja ainoastaan tietylle kohdalle. Ei yhtään sivulle, vain kohteeseen.

Yhdessä menimme hoitsun kanssa itse paholaisen pesään eli sädekoneelle. Lötkähdin laverille, kaksi hoitajaa minua taas käänteli ja väänteli ja samalla jouduin olemaan kädet pään yläpuolella. Tässä samassa asennossa joudun olemaan joka ikinen kerta, joten kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus, kuinka paljon olkapäitäni tulee särkemään tän viiden viikon ajan.

Hoitajat saavat mut nopeaan oikeaan asentoon ja sädetys voi alkaa. Rauhoittavana musiikkina soi kaiuttimista Elvis, se maadottaa mukavasti siinä laverilla maatessa. Kone pyörii mun ympäri, koko aika on tunne, että milloin alkaa tapahtumaan jotain. Aivan kuin olisi Linnanmäen laitteessa ja odottaa, että milloin tää alkaa. Vaan ei ala mitään, en huomaa mitään vaikka kuinka yritän sivusilmällä katsella. Välillä hoitaja puhuu jotain, kaiuttimen kautta tietenkin. Kaiken ollessa ohitse, tulee kaksi hoitajaa minua auttamaan laverilta. Joudun auttamaan käteni pän päältä varovasti, ensin toinen ja sitten toinen avustettuna. Olkapäät ovat jo nyt tulessa, kipulääkettä joutuu varmasti ottamaan päivän aikana. Hoitsu huomauttaa, että jos joskus tulee tarve liikkua kesken sädetyksen, pitää röhistä niin, että he sen kuulevat ja keskeyttävät sädetyksen siksi aikaa ja sitten jatketaan. Ettei sen kerran koko sädetys mene hukkaan. Jäin käsitykseen, että se on kallista kuin kulta ja päätin, että vaikka kuinka kutittaa tai mitä vaan, niin kestän sen aikaa mitä sädetys kestää. Ja se kestää n.10-15min kaiken kaikkiaan, asetteluineen päivineen. Kyllä mä sen ajan jaksan, pakko jaksaa. En halua, että tulee mitään esteitä säteiden saannille, mä niin haluan tän kaiken olevan ohitse ennen uutta vuotta.

Illalla saan rakkaalta lapsoseltani, tyttäreltäni viestin, missä aikuinen lapsi vastaa äitiään koskeviin kysymyksiin, miten hyvin hän tuntee äitinsä. Nauroin tätä maha kipeänä, hyvin hän äitinsä tuntee.

"Aikuiset lapset"! Kuinka hyvin tunnette äitinne? 

1. Hän istuu television ääressä, mitä hän katsoo? 
- Riippuu paljon kello on, mut jotai dieettiohjelmia

2. Mitä salaatinkastiketta hän yleensä syö? 
- Oliiviöljyä 😷

3. Ruoka, jota hän inhoaa? 
- Läskisoossi

4. Menette viettämään iltaa. Mitä hän juo? 
- vettä

5. Lempimusiikki? 
- Kaikki ruokanen

6. Millä lempinimellä hän kutsuu sinua? 
- Rakas lapsonen

7. Mitä hän keräilee? 
- Lihasta, pipoja

8. Missä hän vierailee mieluiten? 
- Salilla

9. Mikä on hänen lempi aamiaisensa? 
- puuro 🤔 iltapalana haiseva munakasbanaanikohokaslättyä

10. Mikä hän ei koskaan pukisi ylleen? 
- hametta

11. Hänen lempi urheilujoukkueensa? 
- Leijonat

12. Lempieläimensä? 
- koira

13. Mitä hän voisi tehdä koko päivän? 
- Lukea, liikkua

14. Kuka on hänen lempilapsi?
- No meitsi tiääätysti

Muutama kohta ei ihan osunut oikeaan,  sanon lapsiani lapsukaisiksi ja molemmat lapsukaiseni ovat yhtä tärkeitä ja lemppareita. Mutta hauska tää oli, todellakin.

Perjantai 25.11

Vielä tämä päivä ja alkaa viikonloppu, vapaa sellainen. Kun tekee myös viikonloppuisin töitä, ei sen merkitys ole niin suuri, kuin ihmisille jotka tekevät ma-pe töitä. Nyt on viikonloppu kuitenkin vapaata ja tiedän siitä tulevan mukava joten sitä jo odottelen. Mutta tämä päivä sitä ennen..

Mun päiväthän tulee rytmittymään hyvin paljon seuraavat viisi viikkoa säteiden mukaan. Sain eilen koko viiden viikon aikataulun. Saimme aika kivasti vaihdeltua aikoja, jotka alunperin oli aika päivä painoitteisia. Koska meinaan käydä töissä koko sädetyksen ajan, tuo se omat haasteensa asiaan. Kesken päivänkin joutuu lähtemään, mutta sille ei voi mitään. Nyt mennään täysin tän mukaan, tää on ihan pian ohitse ja tän mä jaksan, todellakin jaksan.

Mä muistan, seuraavat viisi viikkoa :-)

Sain eilen myös kuulla, ettei säteiden aikana sitten ei saa käydä salilla ollenkaan. Hikoilua tulee välttää ja sehän siellä väkisin tuppaa tulemaan. Joten hiukan pitkin hampain jätän seuraavaksi viideksi viikoksi salitreenit väliin ja käyn sauvakävelemässä/kävelemässä tai jotain muuta missä ei niin hiki tule. Kroppa kiittää ja pää tykkää kun jotain teen, ei pelkkää sohvalla makaamista kiitos.
Mietin, että jos tällä lailla varmistan hoidon sujuvuuden ja ettei tulisi mitään ongelmaa, niin olkoon viisi viikkoa salilta taukoa. Ei se kuitenkaan lopun elämää ole tai sitten on elämäni käymässä todella lyhyeksi ja se ei suinkaan ole mun suunnitelmani. Joskus täytyy ottaa se kuuluisa järki käteen ja olisiko sen aika juurikin nyt? Taitaa olla, pahoin pelkään niin.

Tänään sädetys on vasta klo 15,45 joten ei kiirettä töistä lähdön kanssa. Mä kävelen Syöpikselle töistäni sellaiset 20minuuttia, joten lähden vasta kolmen jälkeen. Paikalla odotusaulassa odottelee kaksi herraa, hiukan iäkkäämpiä jo molemmat. Toisen mennessä "omalle koneelleen" hän sanoo hoitajalle: "Tänään onkin viimeinen kerta." Teki mieleni loikata hänen peräänsä, rutistaa halaukseen ja onnitella, olihan hänen onnen päivänsä, hänen viimeisen sädehoidon päivä. En tietenkään sitä tehnyt, olisi raukka vielä pelästynyt, mutta mieli teki, totisesti teki.

Päästessäni omalle koneelleni, hoitaja tokaisee tämän olevan jo toinen sädetys. Aivan, ja enää 23 jäljellä tämän jälkeen, vastaan hänelle. Enää, hän ihmettelee. Niin, enää, kohta on takana jo kaksi kertaa, ajatellaan positiivisesti. Voisin tietty märehtiä sitä kuinka paljon vielä on jäljellä kertoja, vaan mitä se sitten auttaisi? Ei se poistaisi yhtäkään käyntiä, ei tekisi asiaa yhtään helpommaksi, makaamista kädet pään päällä yhtään siedettävämmäksi. Joten ei olla negatiivisia, ollaan positiivisia kuten mulle on luontaista ja ajatellaan sitä, kuinka käynnit vähenee kerta kerralta. Ja pian huomataan, että mullakin on se onnenpäivä jolloin on viimeinen sädetys ja saan heittää hyvästit koko paikalle. Ja sen jälkeen pyrin kiertämään Meilahden kaukaa, ainakin hetken aikaa.

Kotiin mennessäni saan paketin. Olin ostanut vertaiseltani uuden uimapuvun joka ei hänelle sopinutkaan. Nythän en saa uimahallissa käydä, mutta heti ensi vuonna saan. Se kuulemma tekee kovin hyvää myös lymfakädelleni, parasta hoitoa on juurikin vedessä oleminen. Joten nyt kun on uimapuku ei ole enää sitäkään tekosyytä, miksi ei sinne hallille voisi mennä. Joten ens vuonna saatat tavata mut polskimasta vesijuoksuvyö vyötärölläni (jos se enää mahtuu mulle).

Sivulause ja päälause

Tiistai 22.11

Edelleen vapaalla. Mä niiin rakastan arkivapaita. Tänä aamuna ajatuksena oli mennä taas sauvakävelemään, mutta jumiudunkin sohvalle katsomaan Netflixiä ja sieltä sarjaa Breaking Bad. Katsoimme sitä jossain vaiheessa paljonkin ja sitten se jäi. Nyt muistin jälleen sen olemassa olon ja jatkan katsomista. Neljännen kauden puolessa välissä ollessa, alkaa se jo toistamaan itseään kuten sarja kuin sarja. Mutta onhan se katsottava loppuun, miten käy metamfetamiinin keittäjille.

Aamupäivällä saan aikaiseksi mennä salille jalkoja kiusaamaan. Jälleen toistelen itseäni kuin vanha grammari, mutta hyvän treenin saan aikaiseksi. Ja siinä tehdessäni ihmettelen mikä hitto täällä oikein haisee. Katselen ympärilleni, ei näy ketään. Haju seuraa mua ja sitten tajua. Juma, sehän olen minä ja tuoksun haisen hielle. Melkein alan tanssimaan, naurattaa ja ilo on ylimmillään. Mä hikoilen, jabbadabbaduu!! Kuka helkatti on iloinen, että hän hikoilee?? Mä, hei mä olen. Olen mä tietenkin hikoillut tän hoidon aikana, mutta se on sellaista kylmää hikeä, ei normaalia. On kuuma ilman hikoilua, tuntuu kuin olisi termostaatti epäkunnossa. Mutta nyt mä hikoilen eli se tietää sitä, että mun aineenvaihduntani alkaa pikkuhiljaa parantumaan ja toimimaan taas. Tästä en voi olla kuin iloinen. Tekis mieli huutaa kaikille, että hei, mä hikoilen. Vaan kun ei ole ketään kelle huudella, pidän siis asian omana tietonani. En edes ilostuta facebook kavereitani näin tärkeällä tiedolla.

Illalla käyn vielä valokuvauskurssilla. Tämä kerta on toiseksi viimeinen ja nyt puhumme opettaja puhuu valokuvauksesta ammattina, mitä siihen tarvitaan ja miten siihen kouluttaudutaan jne. Ei todellakaan ihan ajankohtaista mulle, musta ei koskaan tule ammattikuvaajaa, hyvä jos musta tulee edes amatöörikuvaajaa. En ole saanut edes kameraa otettua laukustaan, en tajua mikä siinä nyt on niin vaikeaa. Ajatuksena kyllä on, että haluaisin kuvat luontoa. Tai maisemaa tai edes jotain. Mutta se, että kamera makaa laukussaan ei paljon edistä mun valokuvaustani.

Pitäisi myös alkaa kartuttamaan visuaalista kirjastoaan. Eli katsella kuvia mahdollisimman paljon. Ja mielellään sellaisia kuvia mitä itse haluaisi ottaa. Eli jos vaikka haluan ottaa kuvia hirvistä, niin sitten googlaan kuvia hirvistä ja katson millaisia kuvia muut ovat ottaneet ja samalla näen mikä on taso kuvissa. Enhän tietenkään halua ottaa huonompia kuvia kuin muut? Tai tiedän mitä tavoitella kun katson niitä. Vaan kuvia katselemalla ei se oma kamera sieltä laukustaan nouse ei, jotain on kai tehtävä.

Tässä kuvassa on nyt selkäesti päälause ja sivulause, huomaatteko?? Päälauseena on hirvi ja sivulauseena metsästäjä vai olisko toiste päin? Tosin kehystä ei juurikaan ole, ei ole etualalla paljon kehystä eikä muuallakaan. Tiedä onko hirvi visuaalisesti oikeassa kohdassakaan, mutta siinäpä se nyt köllöttää enkä ainakaan minä sitä jaksaisi mihinkään siitä siirtää. Vai pitäisikö muka valokuvaaja siirtyä ja ottaa kuvansa toiselta kantilta? Ite ajattelin, että menen sinne metsään ja kuvattavat tulevat mun luokseni. Vähän kuin vuori Muhamedin luokse vai miten se nyt menikään??

Sitten olisi hyvä myös lukea asiasta. Luinkin jo jonkin verran, ostin jopa oman kirjankin huuto.netistä niin ei tarvinnut uusia kirjaston lainaa. Tää tietty vesittää heti sen, kun viimeks sanoin etten osta kirjoja. Olenhan mä ostanut, mutta tämä on kirja johon voi ja kannattaa ja tarviikin palata aina uudestaan. Tästä innostuneena meninkin samantien huuto.nettiin ja ostin toisenkin kirjan. Pitääpä varoa ettei missään vaiheessa vaan kirjoittele autoista, tulee liian kalliiksi.

Myös kuvapankin kuvia on hyvä katsoa ja menenkin sivuille nimeltä vastavalo. Siellä on tosi hienoja kuvia joita voi ostaa jos sellaisia tarvitsee. Sinne voi tarjota omia kuviaan ja sitten he joko hyväksyvät sen sinne myyntiin tai eivät ja sanovat mikä vikana jos eivät hyväksy. En ihan heti olisi sinne kuviani tarjoamassa, mutta eihän sitä tiedä miten sitä joskus innostuu. Kuvaustakin pitää vaan treenata ja treenata, kuten urheiluakin. Mutta millä ajalla sitä kaikkea tekee jos pitää salillakin ehtiä käydä? Vaan jos alkaisi kuvaamaan siellä, treenikavereita? Mitähän tykkäisivät jos olisin kamera ojossa kuvaamassa heitä heidän kyykätessä tai penkkipunnertaessaan? Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

Keskiviikko 23.11

Niin meni vapaat ja on aika taas mennä töihin. Mikäs sinne tietty mennessä, kun siellä viihtyy, on maailman parhaimmat työkaverit ja työstään tykkää. Nyt kun aivot ovat jälleen omat, ajatukset ovat selkeitä eikä sytostaateilla marinoituja, on työkin taas mukavaa ja nautin siitä. Joten olenkin tyytyväinen etten sattunut saamaan uutta työtä. Tietty jos olisin sen paikan saanut, olisin varmaankin toista mieltä, mutta nyt olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja tää ei ole kuten ketulla, eli happamia pihlajanmarjoja.

Töissä saan näppärästi haettua myös influenssarokotuksen. Taisin jo aiemminkin mainita, etten sitä koskaan ota, en ole oikeasti ottanut sitä kertakaan. En sikaa vastaan, en lintua vastaan, en nautaa vastaan enkä vihanneksia vastaan. Hah, olinpas taas hauska. Mutta nyt siis otan rokotuksen, en vaan halua ajatella heittäväni henkeä influenssan takia jos syövän nyt selätän. Ei tosiaan tunnut kovin mukavalta ajatukselta. Piikki tuli siis käsivarteen, nyt jäädään odottamaan saanko jotain kammottavaa influenssaa tai muuten vaan flunssaa. Olenhan normisti super terve ihminen, en sairastele mitään joten toivotaan että välttävät mua tänäkin vuonna.

Oli tarkoitus mennä töiden jälkeen ystäväni kanssa kahville. Laitan hänelle viestiä, tänään kahville, muistathan. Ei tullut vastausta, mutta en sitä välttis odottanutkaan, kun tiedän toisen työn olevan kiireistä ja hektistä. Menen sovittuun kahvilaan ja kiertelen ympäriinsä, ei näy vielä. Otan kahvin ja laitan uuden viestin, täällä ollaan. Heti kohta soikin puhelin ja ekana kuuluu: "voi perk..." Hän oli unohtanut koko asian, toisin sanoen unohtanut mut. Wtf?? Unohtanut mut?? No, hänellä oli ihan hyvä meriselitys asialle, en sitä nyt tähän avaudu, mutta mulle meni ainakin läpi. Tosin tää ei poista sitä tosiasiaa, että mut unohdettiin joten seuraavalla kerralla HÄN saa tarjota mulle kahvit. Eikös ole ihan reilua??

Illalla sitten päivittelen blogia. En katsele yhtään Breaking Badia vaikka se onkin vielä kesken. Vaikka johonkin jääkin koukkuun, ei se oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että sitä tarvitsisi joka ilta tehdä. Mitään pelejähän en voi alkaa pelaamaan, koska koukutun niihin täysin. Aikoinaan, ekalla tietokoneellamme oli peli nimeltä backman. Pelasin sitä niin, etten nähnyt tai kuullut tunteihin mitään. Hakkasin sitä koko aika, aina vaan uutta ennätystä jahdaten. Ja entäs sitten tetris, sitäkin pelasin sormet ruvella, aina vaan piti pelata lisää ja lisää, palikat kai tulivat uniinkin. Nyt jo tiedän välttää pelejä, ne ei vaan sovi mulle.

Ja liika tölsän tuijotus ei sovi mulle kans, joten hyvä pitää taukoa siinäkin. Saatan kyllä katsoa putkeen jotain sarjaa vaikka illasta aamuun, mutta töissä käyvänä se ei kovin viisasta, ainakaan jos joutuu aamusta heräämään töihin. Joten tänä iltana päivittelen vaan blogia. Tänne ei onneks ole niin paljon kerrottavaa, että siinä menisi aamuun saakka tai siihen jäis koukkuun. Ehkä lukemiseen jää koukkuun? Jaa, saattaa olla, itse kun en tätä lue niin vaikeaa sanoa. Pitäiskö aloittaa?

Energiaa riittää

Lauantai 19.11

Työaamu ja teen nyt aamupuuroni kuten ennen hoitojen aloitusta, puuro puurona ja marjat ja herneproteiini sekoittimella sekaisin ja puuron päälle. Eksoottisen makuista, en edes suosittele maistamaan, koska ette pitäisi kuitenkaan. Puuro kananmunan valkuisilla maistuu paremmin, mutta nyt haluan syödä sen herneprodella, because i can. Meni kahdeksantoista viikkoa etten saanut puuroani näin syödä ja nyt kun jälleen saan, sen niin syön. Pidin tai en, niin nyt se syödään niin. Ja pidänhän mä, kaikkeen tottuu. Mutta sä tuskin pitäisit ja jos ei ole pakko, niin älä edes kokeile.

Työpäivän jälkeen menen työpaikan salille. Olen miettinyt paljon missä tulen ensi vuonna treenini tekemään ja tullut tulokseen, että alan hyödyntämään enemmän työpaikkani salia. Se on pieni joo, siellä ei ole hienoja laitteita, mutta siellä saa perustreeninsä tehtyä jos käyttää vähänkään mielikuvitusta ja vaikka ei käyttäisikään, niin kyllä treeninsä saa tehtyä. Mutta missä sitten käyn vapailla ja lomilla ollessani? Olen miettinyt Fitness 24/7, sellainen on tulossa meidän viereiseen kylään. Mutta olen myös kuullut niiden olevan aina ruuhkaisia, tosin jos olen vapaalla, voin käydä salilla milloin haluan. Nythän olen käynyt Mayorsilla, vaan varsinkin näin pimeän aikaan en haluaisi töiden jälkeen lähteä "väärään" suuntaan, mielummin menen kotiin päin ja matkalla käyn salilla jos en sitten käy siellä työpaikan salilla. Nämä on ajatuksia jotka eivät vielä ole ihan selviä, näitä pitää miettiä ja pohtia, ei tehdä hätäisiä johtopäätöksiä.

Tänään kuitenkin menen työpaikan salille työpäivän jälkeen. Teen vaihteeksi erilaisen treenin olkapäille ja käsille. Teen ns. 10x10 eli pystypunnerran 10 krt ja pidän vajaan minuutin tauon ja pystypunnerran jälleen sen 10 ja näitä siis yhteensä 10x, yhteensä tulee 100 toistoa. Paino pidetään koko aika samana, ei vähennetä eikä lisätä vaan valikoidaan sellainen paino jolla jaksetaan tehdä tämä sata toistoa. Tämän jälkeen on olkapäille etuviparit jotka teen taljassa sekä takaolkapäille taljaa myös. Näiden jälkeen on olkapäät aika finaalissa jo. Mulla kun olkapäät ja kädet hermottuu tosi hyvin ja saan niihin tosi helposti tuntumaa, ei niille tarvitse kovin kummallisia kommerverkkejä tehdä, kun ne on jo lopussa. Sitten siirryn käsien kimppuun, hauista ja ojentajaa taljassa sekä käsipainoilla. Vielä hiukan vatsoja ja olenkin tämän jälkeen valmis lähtemään kotia kohti, kävellen asemalle jolloin saan samalla 20 minuutin jälkiaerobisenkin suoritettua mukavasti. Treeniin ei tuhraantunut aikaa kuin sellaiset 45minuuttia eli ei kauaakaan. Ei siellä salilla tarvi nysvertää tunnista toiseen, kyllä nopeastikin on lihakset saatu finaaliin. Ja sen jälkeen maistuukin taas ruoka hyvälle.

Illemma lakkaan kynteni, tilasinhan taas uusia kynsilakkoja ja jopa alus-ja päällyslakkaa. En vaan koskaan taida oppia lakkaamaan, en malta olla tekemättä mitään sen aikaa, että ne varmasti olisivat kuivuneet. Sitten kun kuvittelen niiden olevan jo kuivat, teen jotain ja huomaan jälleen kerran sössineeni koko jutun ja kynsien olevan sen näköiset, että ne on lapsen lakkaamat. Sytojen aikana tai sen ansiosta, oli kynteni kuin kiveä, ei taipuneet suuntaan ei toiseen vaan kasvoivat mukavasti, Nyt ne on samanlaista paperia kuin ennenkin, lohkeilee ja ovat hauraat, vaan en ole niitä enää pureskellut. Ja se jos joku on ihan mahtavaa, olen päässyt ikävääkin ikävämmästä tavastani eroon. Vielä kun lopetan persuksen raapimisen, niin tässähän voi kohta jo kuvitella olevansa nainen. Ja joo, toi oli sarkasmia. En mä sitä oikeesti raavi, ainakaan paljon. Ainakaan julkisesti.

Sunnuntai 20.11

Heti aamusta sataa kuin saavista kaataen. En lähde junalla töihin, vaan menen autolla. Ei tarvitse kastua, ei tarvitse lähteä niin aikaisin ja töistä pääsee sujuvasti lähtemään. Normaalisti kuljen tietenkin junalla, arkisin ei olisi mitään järkeä edes mennä autolla, mutta viikonloppuna se on eri asia. Viikonloppuna saa hiukan hemmotella itseään, kuten menemällä autolla töihin.

Kotiin tullessani rakas lapsoseni kysyy josko pizzat tilaittaisiin. Tai olimme sen kai jo sopineet eilen, mutta nyt siis ne tilataan. Itse en ole syönyt pizzaa varmaan muutamaan vuoteen, juusto kun ei todellakaan mulle sovi, mutta nyt kun kaikkea saa maidottomana, niin myös pizzan. Tilaamme Kotipizzasta, jossa todellakin on vaihtoehtona maidotonta juustoa jota voisi mainostaa vaikka varvasvälijuustona. Sinihome, valkohome tai ihan mikä home vaan juustot ei ole mitään tähän kauheuteen verrattuna. Tää törky ei ole varmasti juustoa nähnytkään, se tuskin on ollut edes juuston kanssa samalla hyllyllä eikä hänellä pitäisi olla edes oikeutta käyttää minkäänlaista juuston nimikettä. Oikeuteen tuollaiset huijarit ja identiteettivarkaat!! Pizza itsessään oli gluteeniton ja ihan ok, jos ei siis välittänyt siitä kamalasta mönjästä joka oli levittäytynyt syövän lailla pizzani päälle. Tosin ei siitä oikeen voinut olla välittämättäkään, koska maku oli niin karsea. Mutta ei mua kannata uskoa, kokeilkaa itse, saatatte yllättyä ja pitää siitä. Makujahan on monia sanoi koirakin joka muniaan nuoli, tai toosaansa, ihan miten vain.

Monia makuja.. :-)

Illalla päivittelen blogia ja istuksin sohvalla. Pizzakokemuksen jälkeen ei edes tee mieli loppu illasta syödä mitään, joten hukkaan meni koko ilta.

Maanantai 21.11

Vapaapäivä ja johtuuko eilisestä pizzasta vai mistä, mutta energiaa on heti aamusta, niin että pienen kylän valaisisi sillä. Kymmeneltä olen jo kirjastossa palauttamassa kirjoja ja lainaan samalla äänikirjan. Vien tyhjät pullot kauppaan (kuka niitäkin meille kantaa?), pankkiin vien säästöpossuni ja kävisin vielä kiinankaupassakin, vaan ei ole auki. He eivät ilmeisesti herää yhtä aikaisin kuin minä, sillä he avaavat kauppansa vasta yhdeltätoista. Palautan vielä postiin paketin ja olen valmis salille.

Salilla teen rinta-selkätreenin ja ei liene edes tarvi sanoa, kuinka perille meni. Selkä mulla ottaa sellaista osumaa, että yleensä vielä illallakin särkee, sillai hyvällä tavalla. Selkä onkin mun lempparilihasryhmäni ja juurikin tuosta syystä, se on niin hyvä hermottumaan.

Treeni jo tehty, vielä lopputekstit.. 

Kotona sitten teen ruokaa ja pesen pyykkiä, sitä normaalia mitä jokaisen naisen ja miehenkin arkeen kuuluu. Sitä kun tekee viikonloppuisin töitä niin kotihommat tuppaa jäämään vapaapäiville. Sepä ei haittaa, kiva tehdä kun on yksin ja rauhassa kotona.

Illalla energiaa vielä riittäessä menen lenkille. Laitan korviini kuulokkeet ja alan kuuntelemaan äänikirjaa jonka lainasin eli Dan Brownin Inferno. Jos ette ole lukeneet/kuunnelleet/näkeneet niin suosittelen jotain näistä. Äänikirjasta saa paljon irti, toisen lukemana tarina herää eloon eri lailla kuin itse luettuna. Katsoessa tietty saa kans paljon irti, mutta erilailla. Siinä on käytetty jonkun toisen mielikuvia kuin sinun. Kun kuuntelet/luet, muodostat itse omalla mielikuvituksellasi mielikuvat asioista. Vaikka kyllä mun professoriRobertLangdon on Tom Hanksin näköinen, kumma juttu muuten.

Oikeen itseäkin alkaa naurattamaan kun matkalla kuulen sanovani välillä: "Auts" tai "Iik" tms. tilanteeseen sopivaa. Sitä eläytyy täysin tarinaan, ei voi mitään. Ja senkin takia pidän äänikirjoista, kun niiden aikana voin tehdä kaikkea muuta samalla. Ainoa huono puoli on se, että olen kohta kuunnellut kirjaston kaikki kiinnostavat äänikirjat. Ja olen niitä huono ostamaan itselleni. En vaan ole koskaan nähnyt syytä miksi ostaisin kirjaa itselleni kun voin lainata sen saman kirjastostakin. Kerran luettuani se jää kaappiin ja sitten se oli siinä. Kirjastosta lainatessani saan palauttaa sen takaisin kerran luettuani. Ja voin hakea uudelleen jos haluan sen toisen kerran lukea. Näppärää ja kannattavaa. Olenkin ollut kirjastojen kanta-asiakas jo yli neljä vuosikymmentä. Aika kauan. Tähän ei ole oikein mitään lisättävää. Sen verran vaan, että lukekaa ja kuunnelkaa, se kannattaa.

Tuosta mun kannettavasta cd-soittimesta vielä sen verran, että lapsukaiseni nähtyä sen jokin aika sitten, kysyi ihmeissään mitä tuolla nykyaikana enää tekee?? Kuuntelee äänikirjoja rakas lapsukaiseni!! Hänen mielestään kännykkä on keksitty. Joo, onhan se, mutta ei silläkään kaikkea voi tehdä. Joutuuhan sitä edelleen ostamaan vessapaperinsakin, ei se kännykkä kaikkea sentään korvaa. 

Tervetuloa vitamiinit

Torstai 17.11

Huomenna tulee kolme viikkoa edellisestä ja samalla vihoviimeisestä sytostaatista eli se tarkoittaa sitä, että saan aloittaa taas syömään vitamiinia sekä ylimääräistä proteiinia. Nämähän olivat kiellettyjä sytostattihoidon eli kahdeksantoista viikon aikana, koska ei ole tieteellisesti tutkittu miten ne vaikuttavat toisiinsa. Huomenna siis tulee täyteen juurikin tuo kahdeksantoista viikkoa ja meikä aloittaa syömään vitamiininsa ja proteiininsa aivan kuten ennen hoitoakin.

Joku saattaa olla sitä mieltä (ja varmasti onkin ja ei haittaa), ettei kannata syödä, koska saattavat vielä rasittaa maksaa. Itselläni taas kun ei ole kertaakaan maksa-arvot nousseet hoidon aikana, en todellakaan jaksa uskoa niiden nousevan nytkään. Eri asia saattaisi olla, jos käyttäisin alkomahoolia, vaan kun en käytä sitä ollenkaan, niin sallin itselleni vitamiinit ja proteiinin. Vitamiinit mitä käytän ovat sinkki, b-vitamiini, d-vitamiini, c-vitamiini ja magnesium. Olen käyttänyt myös omegaa, mutta luulen sen jäävän nyt tauolle. Proteiineista käytän herneproteiini sekä soijaproteiinia, näissä ei kummassakaan ole maitoa missään muodossa. Maitohan ei mulle sovi millään muotoa, joten sen takia nämä proteiinit. Olen oikeasti näitä jo odottanut saavani taas käyttää, siksi onkin kivaa, että huomenna se päivä sitten koittaa.

Itse virkkaamani kori vitskuille :-)

Hiukseni ovat alkaneet kasvaa, tuntuu että ne kasvaa ihan silmissä. Aiemmmin hiukseni tuntuivat kovilta ja karheilta, nyt ne tuntuvat pehmeiltä kuin vauvan pylly. Väri tuntuisi olevan valkoinen, tosin se taitaa tummeta kasvaessaan. Taidan saada luonnon oman raidoituksen. Teen yhtenä iltana vesikampauksen ja otan siitä kuvan. Laitan sen tyttärelleni, mukaan viestin, että tein vesikampauksen. Vastauksena tuli: "Mikä se on?" Nauroin ääneen, tunnen itseni ikivanhaksi. Kohta saan ehkä jo laittaa hiukseni pompulalle, tehdä letit tai kampauksia. No, ehkä siihen menee vielä hetki, vai mitä mieltä olette, saisko nää jo letille??

Käteni ollessa tosi turvoksissa, olen miettinyt voisiko se johtua myös ruokavaliosta eli siitä, että en pysy omassa, terveellisessä ja puhtaassa ruokavaliossani. Tuntuu, että jos syön sokeria tai vehnäjauhoa sisältävää ruokaa, käsikin turpoaa. Omassa ruokavaliossahan ei kumpaakaan kuulu, mutta se ei valitettavasti tarkoita sitä ettenkö niitä olisi syönyt. Tätä asiaa pitää kysyä huomenna fyssarilta, hänen luulisi asiasta tietävän. Käsi on ollut todella kipeä, olen käyttänyt hanskaa päivittäin, mutta hihaa en ole pitänyt. En koe saavani siitä mitään apua, käsi ei ole turvoksissa ylhäältä saakka, kyynärpäästä alaspäin vaan. Kunhan saisin sen joskus vielä kuntoon, niin se olisi enemmän kuin sata jänistä.

Aika moinen sämpylä ja hiton kipeekin vielä. 

Töiden jälkeen menemme ystäväni kanssa vielä lenkille eli minä otan sauvat mukaan ja näin tulee jälleen yksi merkintä heiaheiaan. Tällä hetkellä mulla on sauvakävelyjä tälle vuodelle 38 kappaletta eli tarvitsen niitä vielä 11 kpl, jotta saan 50 kerran mitalin ja senhän mä haluan. Kuulostaa hullulta tavoitella jotain virtuaalisia mitaleita, mutta se ei haittaa. Näin mä saan motivaatiota liikkua monipuolisesti ja sehän on pääasia. Ja mitä enemmän liikun, sitä enemmän saan mitaleita. Ja voin pitää omia mitalikahveja vaikka joka kerta kun saan sellaisen. Ihanan monta syytä syödä jotain sopimatonta, kättä turvottavaa ja mahaa pöhöttävää. Nyt vaan liikkumaan entistä enemmän.

Perjantai 18.11

Tänään on virallisesti mennyt 18 vkoa sytostaattihoitoa eli se on nyt lusittu ja done. Vaikka edellisestä kerrasta on jo kolme viikkoa, lasketaan nämäkin viikot vielä hoitoon, koska sen katsotaan pysyvän elimistössä sen aikaa. Sen takia tiputusten väli on sen kolme viikkoa. Lääkäri sanoi ennen hoidon alkua, että paino tulee nousemaan keskimäärin neljä kiloa. Muistan kuinka mua nauratti moinen lausahdus, ajattelin, että niin varmaan joo. Itsestäänhän se on kiinni, jos haluaa syödä mitä vaan ja lihoo sen takia, niin mitä sitä lääkitystä syyttämään. Voi kuinka naivilta ajatukselta se nyt tuntuukaan. Eipä tosiaan silloin tullut mieleen, kuinka hitaalle aineenvaihdunta voi mennä, sehän suorastaan lopetti toimintansa kokonaan. Ja kuinka ylimääräinen ruoka maistui jos ylipäätään mikään maistui.

Jos nyt olisin samassa tilanteessa kuin silloin, lääkäri sanoisi nyt samat sanat itselleni, niin ei mua naurattaisi, ei todellakaan. Vakavana nyökyttelisin ja myötäilisin, niin saattaa tosiaan käydä. Tai saattaa sitä tulla enemmänkin kuin sen neljä kiloa. Jos tarkkoja ollaan, niin mulla tuli neljä ja puoli kiloa lisää painoa. Osa on ihan varmasti nestettä, mutta kyllä sinne läskiäkin mahtuu. Sinne mahtuu monta jäätelöä, muutama ranskalainen ja uunimakkarakin mahtuu mukaan. Majoneesia, leipää, keksiä, monta keksiä. Pari pullaa ja ehkä jotain kakkua, piirakkaa tai leivosta. Kuka niistä lukua pitää, ei se mitään hyödytä. Nyt ollaan tässä, jopa aika ikävässä tilanteessa, meinaan ei meinaa mahtua vaatteet päälle. Ei ole enää useita farkkuja jotka mahtuisi, monia trikoita olen joutunut laittamaan myös syrjään. Ja kaikesta saan syyttää vain ja ainoastaan sytostaatteja. Tai ehkä ihan hiukan saan kurkistaa myös peiliin, sillain nopeaan ja vain vilkaista. Tuijottamaan ei kannata aloittaa, tulee vaan paha mieli.

Tänään on sitten fyssarille aika taas. On viikon ainoa vapaapäiväni ja mulla on fyssari jo yhdeksältä eli en kovin myöhään saa nukkua tänäänkään. Toisaalta, tuskin nukkuisin jos voisin, joten sama se on herätä ajoissa, niin ehtii tehdäkin jotain tän päivän aikana.

Fyssari saa ihanasti kättäni auki, tiesin voivani luottaa häneen. Olenkin kuulemma fyssari toivepotilas, hoitovasteen saa heti eli hyöty on heti nähtävissä. Kysyn myös ruokavalion merkityksestä käden turvotukseen ja hän sanoo sen olevan mahdollista. En ollut itse asiassa ainoa, joka on huomannut sokerin vaikuttavan turvottavasti. Joku toinenkin oli tehyt saman havainnon. Suolahan tunnetusti kerryttää nesteita kroppaan, mutta ei se suinkaan ole ainoa pahis. Myös sokeri ka vehnä tekee sitä eli toisin sanoen hiilarit ja niistä ne pahikset. Jopa hedelmistä saatava sokeri voi olla pahasta joten pitänee vähentää niidenkin syömistä. Ne kun ovat olleet nyt itselläni suosiossa, vaan ei ole enää tai ei ainakaan siinä määrin mitä nyt on ollut.

Fyssarin jälkeen menen salille, onhan jalkatreenin aika. Kokeilen kyykätä ja saankin kolme sarjaa aikaiseksi. Paino on jälleen hurjat 50kg, vaan mitä väliä? Olisin ehkä jaksanut isommallakin kuormalla, mutta nyt opettelen sitä armollisuutta. On annettava kropalle aikaa toipua, mun on pakko muistaa etten ole priima kunnossa nyt, onhan vikasta sytosta vasta kolme viikkoa ja kroppa ei taatusti ole siitä vielä selvinnyt. Ja olenhan mä treenannut melkein koko aika, muutamia väliviikkoja tullut pakostakin kuin vointi on ollut niin huono. Mutta heti kun vaan olen kyennyt olen salille taas mennyt. Ja montako flunssaa tai pöpötautia olen saanut? En ainuttakaan. En kertaakaan ollut sairaalahoidossa, en juurikaan sairaslomalla ja liikkunut olen aina kun olen voinut/jaksanut. Joten ihan turhaan (kuten tiesinkin) varoiteltiin ja sanottiin ettei saa mennä salille. Sanoin jo silloin ja sanon uudestaan, ainoa mitä haittaa voi liikunnasta olla on se, että liikuntakärpänen saattaa purra ja siitä voi tulla elämäntapa. Se saattaa olla suuri riski, jos ei ole liikunnallinen aiemmin ollut ja sitä sitten olisikin.

Olen ollut tällä viikolla tois väsynyt, johtuneeko sitten siitä, että olen taas töissä ja aamuisin herään aikaisin. Joudunkin ottamaan tänään päikkärit salilta tullessani. Ja energiaa tarvitaankin, sillä siskoni rakkaan, rakkaan poikansa kanssa tulee illalla kylään. Pääsi tätsy taas pusimaan ja halimaan, ei taida mikään olla parempaa kuin lapsen into pusutella ja halia. Luulen tiedän meneväni aivan sekaisin, kun joskus saan lapsenlapsia. Vielä ei ole niiden aika, tai mun mielestä olisi, mutta tässä tapauksessa mun mielipiteellä ei taida olla juurikaan väliä. Mä jaksan odottaa, hyvää jaksaa odottaa. Ja onhan mulla rakas siskonpoika, tuo tätsyn mussukka.

Me leikitään, ajellaan autoilla, kuunnellaan taas keuhkot ja katsotaan korvat, saadaan ja annetaan lääkettä. Ja syödään joulutorttuja joita tyttäreni paistaa. Ja kukas se juurikin äsken mietti sitä, miksi se paino on noussut?? Pitääkö sinne peilin eteen mennä heti saman tien?? Kohta joo, ensin leikitään ja halitaan ja pusitaan.

Kohta säteillään

Tiistai 15.11

Ensi viikolla aloitetaan sädetys eli se tarkoittanee sitä, että loistan kuin jouluvalot konsanaan. Vai sädehdin kuin aurinko? Ainahan mä olen kuin aurinko, yhtä hymyä. Josta tulikin mieleen rakas tyttäreni, joka aikoinaan tarhassa ollessaan sai omaksi merkikseen auringon. Muistattehan/tiedättehän tarhoissa, kun lapsilla on oma merkkinsä joka laitetaan sitten vaikka oman lokeron kohdalle? Kysyin häneltä onko sinun merkkisi sen takia aurinko, kun olet niin aurinkoinen tyttö? Rakas tyttäreni, kolme vee vastasi: Ei, minun aurinkoni on aina välillä pilvessä." Nauratti silloin aivan hitosti, mutta en tietenkään voinut alkaa nauramaan. Ajattelin vaan hiljaa mielessäni, että siinä olet kyllä oikeassa rakas lapseni, aurinkosi on todellakin aina välillä pilvessä.

Menen töiden jälkeen syöpäklinikalle TT-kuvaukseen joka tarkoittaa sitä, että katsovat mihin kohtaa mua sädettävät. Aikoinaan joskus ammoisina aikoina on sädetetty suunnilleen päästä varpaisiin ja suunnilleen toivottu, että ainakin joku osuu kohdilleen. Nykyään se on hyvin täsmä sädetystä, katsotaan tarkkaan paikat jotka tulevat sädettä saamaan ja muut paikat jäävät ilman.

Istun odottelemassa sudokua tehden. En uskalla edes vessaan mennä, ettei vaan sillä välillä huutele mun nimeäni. Saankin istua odottamassa melkein puoli tuntia ennen vuoroani. Näen ihmisten menevän jonnekin ja pian tulevan jo poiskin. Jos he kävivät sädettämässä itseään, niin ei siinä tosiaan kauan mennyt. Jos itselläni kone pysyy ehjänä, niin ehkä käynnissä ei tosiaan kauan mene.

Vihdoin pääsen sisälle, riisun yläkropan ja hyppään laverille. Kädet joudun laittamaan pään yläpuolelle ja toivon ettei toimenpide tule kestämään kauaa. Asento ei todellakaan ole ihmistä varten. ei ainakaan sellaista varten jolla olkapää leikattu kaksi kertaa. Makaan laverilla, kone liikkuu muutaman kerran eteen ja taakse, samalla se kai mua skannasi. Yläpuolellani on kolme punaista kirkasta valoa joiden oletan olevan valot joista katsotaan kohdat mihin sädetetään.

Suunnilleen tälläisessa laitteessa olin. 

Hoitaja tulee laittamaan tisseihini tatuointipisteet, molempiin tisseihin (hah, vaan toiseen koska toista ei ole) ja keskelle. Ne punaiset valot sitten varmaan pitää osua näihin pisteisiin. Eli toisin sanoen, oliko ne punaiset valot sitä sädettä? En tiedä, mutta se varmasti tulee selviämään mulle vielä. Hoitaja ihailee tatuointiani, ei ollut ainoa sitä ihaillut. Moni hoitaja ja lekurikin on sitä jo kehunut. Ja mikäs on kehuessa, se on todella kaunis ja hienosti tehty. Jos haluatte itsellenne uuden tatuoinnin, niin voin suurella sydämmellä suositella luottotatuoijaani Teemua.

Kotona jatkuu yllätys yllätys pyykin pesu ja tavaroiden paikoilleen laitto. Saamme huoneen tyhjäksi ylimääräisestä tavarasta, vastahan ne siellä oli levällään ja pinossa kolme ja puoli kuukautta. Hitsi miten sitä voikaan nauttia omasta kodistaan, kun se on jälleen normaalin näköinen. Mitä se lie sitten tarkoittaakaan.

Keskiviikko 16.11

Mulla on tapana nykyään tehdä sudokua junamatkoilla. Tää on oikeastaan aika ajoittaista, joskus teen sudokuita monena päivänä peräkkäin kunnes tulee aika lukea kirjaa. Harvemmin katselen kännyäni, varsinkaan aamuisin. Olenhan just aamupalaa syödessäni ollut koneella. Tää oli alustus sille, että kirjoitan sudokulehteeni muistiinpanoja jos mieleeni tulee jotain sellaista mitä haluan muistaa myöhemminkin ja jonka tiedän unohtavani muuten. Mutta hyvin usein (lähes aina) käy myös niin, etten muista katsoa sitä lehteä mitä olen laittanut ylös. Nyt kuitenkin muistan sitä vilkaista ja siellä lukee: "Mulkaisi pahalla silmällä." Hhmm, mitäköhän tää tarkoittaa?? Meni hetki ja muistan.

Aamuisin junat ovat yleensä tupaten täynnä, istumapaikat ovat harvassa. Mutta koska minäkin maksan matkastani kuten kaikkien muidenkin pitäisi, on myös mulla silloin oikeus istua jos penkeillä on tilaa. Ja koska lähes aina vain ne keskimmäiset penkit ovat vapaina, pitää sinne könytä. Niin tein siis tänäkin aamuna. Ja reunalla istuva nainen tuhahti niin närkästyneenä, että jos edessään olisi ollut synttärikakku kynttilöillä, olisi ne kynttilät varmasti sammuneet. Tästäkös mä välitin? No en todellakaan.

Matkan aikana vaihdan asentoa ja samalla takkini hiha koskee vieressäni istuvan ladyn takkia. Hän katsoo hihaansa, suurella eleellä pyyhkäisee hihaansa kuin se olisi pahemminkin saastunut. Tässä vaiheessa itsekin huokaisen ääneen, suuren ääneen huoh!! Jos oikeasti on noin vaikeaa olla yleisissä kulkuneuvoissa, niin olisko aika vaihtaa autolla matkustamiseen?? Vai olenko mä vaan liian herkkä?? Saattaahan se niinkin tietty olla..

Töiden jälkeen menen salille treenaamaan selän ja rinnan. Näen samalla tuttuja, jäädään vaihtamaan kuulumisia ja vähän halitaan. Ihanaa nähdä, että on elämässä ainakin jotain pysyvää. Nimittäin ihmiset jotka haluavat treenata ja pitää itsestään huolta. Tuntuu kuin kotiinsa tulisi.

Tehdessäni taas tasapenkkikonetta rinnalle, katson rintaani. On lähes koomisen näköistä, kun vasen eli oma alkuperäinen tissini maatessa leviää/laskeutuu sivulle. Sitten taas silikoni versio on kaikkea muuta kuin leviävää mallia, se on siinä missä on ja siinä se pysyy, sama makaatko vai oletko pystyssä. Se häiritsee mua, tuskin ketään muuta. En jaksa uskoa, että ketään kiinnostaa vanhahkon, kaljun naisen tissit tai tissittömyys. Mutta itseäni se häiritsee. Ja samoin häiritsee se, kun treenatessa saattaa olla treenitoppi päällä. Nykyään kun ei sitä omaa tissiä ole toisella puolella, ei myöskään ole ns.rintavakoa. Jokainenhan meistä tietää, että rinta alkaa ylempää kuin siitä mitä siellä "kupissa" on. Tämäkään tuskin muita häiritsee kuin itseäni, mutta se riittää mulle, että se häiritsee itseäni. Usein joudun varmistamaan, että paita on kunnolla päällä, ettei vakoa tai sen puuttumista huomaa. Treenin jälkeen lähden kotiin murehtimaan tissittömyyttäni.

Välillä tissittömyys voi olla iso asia. Mulle se on sitä erittäin harvoin, en juurikaan mieti asiaa, miksi miettisin. Sitten kun se vaivaa, se vaivaa isosti. Ja tiedän, ettei se ketään häiritse paitsi itseäni. Ja olishan se nyt kumma jos se toisia häiritsisi. Vaan on kuulemma sellaisia miehiä, jotka eivät voi hyväksyä naista ilman rintaa, niin sanottuja tissimiehiä. Itse saan olla onnellinen Ukkokullastani, jolle ei ole merkitystä sille, onko hänen murullaan tissi vai kaksi, sama muru olen kuitenkin. Ei meidän rakkaus toisiamme kohtaan ole tissistä kiinni, yhtä vähän kuin mun itsetuntoni on hiuksista kiinni. Ja ei se saa olla myöskään tissistä kiinni. Johan se nyt on kumma jos mun tarvitsee treenatessani miettiä tissejäni. Nyt se saa loppua, ei ne tissit mua määrittele mitenkään. Kyllä se kyykky ja penkki kulkee ilman tissiäkin. Joten jos näette salilla jonkun ilman paitaa ja tissiä, niin se todennäköisesti olen minä. Sittenhän nähdään ketä häiritsee nainen joka treenaa vaikka ei ole toista tissiä!!

Tässä näkyy hyvin se tosiasia ettei toista tissiä ole, eikä taida edes tulla 

Vaikka tottahan me jokainen tiedetään, etten tule sitä koskaan tekemään, olemaan salilla ilman paitaa. Vaan olihan niitä topless-tarjoilijoitakin joskua ammoin muinoin, itse en kyseisiä tarjoilijoita koskaan nähnyt ja sitä buumia aina ihmettelin, mutta kukin tekee työt tavallaan. Olisi se vaan aika erikoista, jos potilaitakin hoidettaisiin ilman paitaa, meinaa hoitaja olisi ilman paitaa. Potilas joutuu varmaan useinkin olemaan, mutta tuskin hoitaja sentään. Paranisiko psyykkisesti sairas sillä, että omahoitaja keskustelisi kanssasi tissit paljaana?? Tuskinpa ja kiitos, en meinaa sitä(kään) kokeilla. Ajatuksena jo aika hulvaton, vai mitä mieltä olette? Hammaslääkärissa lääkäri tonkii suutanne ilman takkiaan? Helpottaisiko hammassärky ja jomotus?? Ja miten hitossa nää jutut lähti taas näin korkeatasoiseksi? No, täältä blogista on turhaa kovin tasokasta juttua edes kuvitella lukevansa, joten tää menee ihan loistavasti entisten juttujen perään..

Menisikö olut väärään kurkkuun jos tarjoilija olisi ilman yläosaa??

Apua Jumalalta vai Perkeleeltä??

Sunnuntai 13.11

Isänpäivä, onnea kaikille iseille ja omalle erityisesti. Ukkokulta lähtee kans viettämään isänpäivää lapsen ja lapsenlapsensa kanssa, minä jään tekemään ruokaa ensi viikolle, joka onkin työviikko. Nyt on mennyttä lomat, niin sairas kuin vuosiloma. Todella mukavaa palata taas huomenna töihin.

Ruokien valmistuttua valmistaudun itse salille rääkkäämään jalkoja. Olisi kolmas treeni tälle viikolle. Nythän niitä hoitojen aikana on ollut kolme viikossa, normaalisti käyn salilla neljä kertaa viikossa. Katsotaan sitten  ensi vuonna millainen jako tulee olemaan, nyt mennään vielä näin.

Saan hyvän jalkatreenin tehtyä. Nyt en ota katsekontaktia kehenkään, haluan treenata rauhassa ja sitten kotiin. Jalat saavatkin kyytiä, reidet hapottaa mukavasti ja suihkuun mennessä maistuu todellakin banaani hyvältä.

Saan ystävältäni viestin, että se mun lehtijuttuni näkyy nyt digilehdessä. Voihan kääk, menen heti katsomaan. Siellähän se on, kommentejakin on muutama tullut. Lueskelen niitä huvittuneena, ei oikein muutakaan voi. En vastaa yhtään mitään, antaa muiden hoitaa kommentoinnit, sen he tuntuvat osaavan. Vai mitä sanotte näistä? Nämä ovat siis suoria lainauksia jutun kommenteista, itse kommentoin sitten siihen perään. 

Tuskin Perkeleen Helvetin apu paljon auttaa?? 

En osaa sanoa, kun en ole kokeillut. Kannattaisiko kokeilla??

Typerää puhetta. Ei syöpää voi itse selättää. Ei se mitenkään liity urheuteen. Hoidot joko purevat tai sitten ei. Ei sitä voi itse päättää. 
Ei varmasti voi itse päättää, sehän kai on aika selvää. Jos pystyisi, niin tuskin kukaan sairastaisi, vai??

Ei siinä auta perkeleet eikä jumalat. Lääkärit sinut parantavat, jos pystyvät. Kyseessä ei ole mikään taistelu. Jos olisi, niin miksi sairastuit ? Miksi myös pikkulapset sairastuvat???

Lääketieteeseen uskotaan täälläkin, ei mua todellakaan paranna Jumala eikä Piru alakerrasta. Mutta miksi sairastuin? Jos sen tietäisin, niin viisas olisin. Miksi lapset sairastaa?? Kysytäänkö vielä, että miksi on sotia jne.

Kukin tavallaan, mutta kyllä se kuolemankin mahdollisuus olisi hyvä käsitellä ja käydä läpi. Itseäni ainakin helpotti ajatus siitä, että jos kuolen, siirryn johonkin toiseen olomuotoon. Ruumis voi kuolla, sielu elää.

Tässä on jo asiaa. Tosiaan kukin tavallaan, olen ihan samaa mieltä. Joku haluaa jäädä kotiin murehtimaan kuolemaa ja toinen haluaa elää ja olla murehtimatta. Miksi ihmeessä tässä pitäisi kuolemaa miettiä?? Ja kuka on sanonut, etten olisi sitä vaihtoehtoa miettinyt?? Toinen olomuoto? Kunhan ei matelijaksi, kiitos!!

Parempi on rukoilla apua ja voimia Jumalalta kuin kirota Perkeleen nimiin. "Siunatkaa, älkää kirotko! "opetti äitini ja vanhemmiten olen havainnut että se on viisas ohje. Siunatessa luokse kutsutaan myönteisiä voimia, jotka auttavat jaksamaan ja sopeutumaan tilanteeseen, tapahtuipa sitten tervehtymistä eli ei. Mistään rukkaset naulaan luovuttamisesta siinä ei kuitenkaan ole kyse! Rukoillessa asia annetaan "Herran haltuun", jolloin stressi vähenee ja elimistöllä on parempi mahdollisuus parantua kuin perkeleitä paiskoen ja raivokkaasti stressaten "taistellen".

Tää oli mun lemppari. Meikä, antiuskovainen, joka ei todella usko mihinkään, en ihan näe itseäni rukoilemassa. Mun myönteiset voimat ovat minä itse, huumorintajuni, positiivisuuteni ja kaikki läheiseni. Ne riittää oikein hyvin, kiitos vinkistä kuitenkin. 

Alkaa olla liikaa nämä uhoamiset. Kyse on sairaudesta mille emme voi itse mitään. Nämä eivät auta heitä joille päivät vat luetut.

Olen pahoillani jokaisen puolesta joiden päivät ovat jo luetut. Se aika tulee itsellenikin, jossain vaiheessa. Mutta mua se auttaa ja se riittää mulle. 

Koittakaa nyt hyvät ihmiset osoittaa hieman ymmärrystä lähimmäisen taistelua kohtaan sen sijaan, että parjaatte ja jaatte omia karuja kokemuksianne! Jokaisen täytyy kerran kuolla, mutta meille on annettu erilaisia keinoja selvitä tästä maallisesta vaelluksesta. Kuka tahansa voi sairastua koska vain. Aijalle on annettu taistelutahto ja uho, ne hänelle suotakoon vaikka toiset vierastavat. Jokainen päivä on lahjaa ja päivät saa kukin käyttää haluamallaan tavalla. Terveydestä, hiuksista ja tästä elämästä täytyy luopua, mutta asennettasi ei syöpä voi viedä!

Näin juuri, jokainen saa kokea asiat omalla tavallaan. Mun asennetta ei vie hiukset eikä syöpä, se on varmaa. 

Tuo taistelu liitty asenteeseen miten asiaan suhtautuu. Toiset skarppaa ja pitää mielen mahdollisemman pirteänä. Toiset lamaantuu ja surkuttelee itseään. Tuskin tuossa muuta on.

Aivan, mieli pysyy virkeänä ja se on tarkoitus. Ei jäädä tuleen makaamaan. 

Kyllä muutama ärräpää on sallittua 
Niin minustakin ja on tainnut muutama päästäkin. 

Tsemppiä ja voimia taisteluun vaikeaa sairautta vastaan ! Luja usko ja tahto luo varmasti hyvän pohjan selviytymiseen ! Onneksi sinulla tuntuu olevan mahtava puoliso tukena !

Oi kiitos kaunis. Ukkokulta on todellakin ollut ihanana tukena koko ajan ja sitä hän on jatkossakin, mun Ukkokulta!! 

Oli muitakin kommenteja, tässä oli vain muutama. Tässä linkki jos haluatte käydä lukemassa jutun tai jos se on jäänyt lukematta. Aikun juttu

Maanantai 14.11

Työaamu ja meikä nukkui sikeesti koko yön, mahtavaa. Mitäs sitä tosiaan stressaamaan ja jännittämään töihin menoa, tuttua huttuahan se on. Töissä on jälleen mukavaa, nyt tuntuu jälleen, että oma ajatus kulkee, pää on selvä (en tällä tarkoita etteikö se normaalisti olisi, nyt se ei vaan ole sytoissa enää) on hyvä olla taas omassa työssään. En haikaile muihin töihin, pidän omastani ja täällä haluan olla.

Töiden jälkeen tapaan ihanan ystäväni, menemme kahville. Joskus käymme kävelyllä tapaamisella, nyt ei ilma ollut sellainen, että olisimme halunneet lähteä kävelemään. Kahvit ajaa hyvin sen asian, pääasia että näemme taas. Kun asuu kaukana toisesta, molemmilla on omat harrastukset ja työt ym niin näkeminen on harvempaa. Mutta siitä nauttii sitten sitäkin enemmän kun tavataan!! 😍 (löysin ekaa kertaa tälläisen hymiön, wau!!)

Matkalla asemalle räpsäsen muutaman kuvan, kun näytti niin kivalta lumi ja valo. Ja tätä kuvaa on kiva katsellakin, varsinkin nyt kun ulkona on taas sysipimeää ja lumesta ei ole tietoakaan.

Kotona jatkuu pyykinpesu. Remontin ajan eli kolme ja puoli kuukautta, oli eteisen kaappimme pois pelistä ja sisältö oli yhdessä huoneessa pinoina lattialla. Siellä oli myös liinavaatteet ja pyyhkeet ja voitte vaan arvata olivatko ne pölyyntyneet siellä. Nyt kaikki joutuu pesemään ja siinä riittääkin tekemistä moneksi illaksi. Ne kun pitää jossain saada kuivatettuakin, kyllähän sitä pesisi, mutta se kuivatus. Siinä menee aikaa joten tätä pyykki rumpaa riittää siis moneksi illaksi.

Niin on maanantai taputeltu. Jos jokaisesta päivästä pitää nauttia ja elää se kuin se olisi viimeinen, niin enpä tiedä oliko tämä juuri sellainen. Haluaisin ajatella, että viho viimeisenä päivänä tekisin jotain muuta kuin pesisin pyykkiä. Mutta ystäväni mielläni näkisin vikana päivänä, kuten kaikki muutkin ystäväni ja läheiseni. Voitaisiko jo nyt päättää, että saan nähdä vikana päivänäni sitten teidät kaikki ihanuudet?? It´s deal??

Suolahoito

Perjantai 11.11

Herään jälleen ennen kukonlaulua ja lähden sauvakävelemään. Saa istua aivan tarpeeksi päivän aikana, joten päivä on hyvä aloittaa reippaillen. Luntakin on tullut sen verran, että se jo vähän valaisee. Lenkkipolun ehdin kiertämään melkein kokonaan ja sitten näen uudet tuttuni, rouvan ja herran jotka lenkkeilevät lähes päivittäin ja eri suuntaan kuin minä. Vaan eilen minäkin kiersin toiseen suuntaan, eivät vaan olleet sitä todistamassa, harmi. Vaihdetaan siinä kuulumiset, jutellaan siitä kuinka pitkä matka on taas kotiin, huono on keli ja varovasti pitää ajella. Toivotetaan hyvät talven jatkot ja joulut ja ens kesäkin, tosin silloin me ehkä taas nähdään. Toivotaan niin, vaikkei me toivotakaan mitään, koska toivominen ei auta mitään vai miten se meni??!!

Lenkin jälkeen suihkuun ja aamupalaa ja sitten koirat ulos. Sitten onkin aika pakata auto ja lähteä kotia kohti. Kiva oli käydä, vaan aina on kiva palata myös kotiin, onhan Ukkokultakin siellä odottamassa. Lähdimme Wilman kanssa ajelemaan, Wilma istui etupenkillä ja minä ajoin. Kävin ostamassa evääksi vielä muutaman pähkinän ja kas kummaa, ne oli syöty ekan kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Jos sitä lähtee junalla reissuun, ehtii ehkä Tikkurilaan saakka ja eväät on syöty. Nyt siis pääsin parikymmentä kilometriä ja "namit" syöty. Olen uskomaton.

                                             


Emme juurikaan pysähdelleet. Sen mitä pysähdyimme, oli P-taukopaikoille jotta Wilma sai jalotella ja pissiä. Söin myös eväitä siellä ja joitakin ajon aikana. Kerran pysähdyin huoltsikalle kahvia hakemaan, muuten vaan ajelimme jotta päästään ajoissa perille ja nimenomaan valoisaan aikaan.

Wilma on aika tylsää seuraa, ei paljon juttele joten kuuntelin musaa koko aika. Välillä Wilma tarkisti, että olemme oikealla tiellä. Eihän sitä tiedä miten se Mamma ajelee, ellei sitä välillä tarkkaile.

Kotiin pääsimme ajoissa eli valoisaan aikaan. Lomani aikana oli meille tullut lattia joka tuntuikin aivan hel..tin hyvälle. Ja meitsi ei tietty meinannut saada kenkiä vedettyä jalastaan, kun piti alkaa lattiaa imuroimaan ja pesemään. Nyt kun se oli tyhjä, oli se paras tehdä. Sitten alkoi tavaroiden roudaus paikoilleen eli sohvaa ja pöytää, tuoleja ja saareketta. Välillä vähän söimme ja sitten jatkoimme. Oli aika hyvä fiilis illalla köllähtää sohvalle ja ihailla uutta lattiaa. Olihan se ollut betonilla viimeiset kolme ja puoli kuukautta. Nyt sitäkin osaa taas arvostaa ihan toisella lailla. Jos on parasta se, että on katto pään päällä, niin toisiksi parasta on varmaan sitten se, että on lattia jalkojen alla. Ja mielummin lattia joka on jotain muuta materiaalia kuin betoni.


Lauantai 12.11

Olihan muuten mahtavaa nukkua omassa sängyssä, uni maistui kuin karkki lapselle. Aamiaisen jälkeen menen salille, en olekaan tällä viikolla käynyt salilla kuin kerran. Tänään päätän tehdä olkapäät ja kädet. Menen tänne oman paikkakunnan salille, jossa myös välillä käyn. Aina ei viitsi lähteä Helsinkiin saakka treenailemaan, kun saman asian ajaa kilometrin päässä oleva salikin.

Salilla on myös muutama muukin ja eräs kanssa treenaaja (mies) alkaa siinä kanssani juttelemaan. Kertoi lukeneensa lehdestä minun tarinani ja se tietenkin kiinnostaa. Sitä sitten hänelle avasin ja sitte tuli seuraava ja aloin alusta ja sitten kolmas ja taas samat jutut jne. Siinäpä se aika kivasti menikin, vaikka piti treenata. Jouduin sitten sanomaan, että nyt jos jatkais tätä lihaksen tekoa.. Ymmärrän, että asia kiinnostaa ja en sitä todellakaan ole millään lailla peitellyt. Jos olisin, niin ei siitä lehdestä olisi voinut lukea. Ja jos omalla esimerkilläni voisin kannustaa toisiakin, niin mikäs sen parempi. Enkä tällä tarkoita ainoastaan liikuntaa vaan asennetta yleensäkin, miten asiat kohdataan. Jokainenhan me asiat käsitellään eri lailla ja niin pitääkin, mutta miten siitä diagnoosin saannista eteenpäin, se onkin jo toinen juttu. Itse olen jaksanut olla positiivisella mielellä, se on mua ja sitä piirrettä ei musta pois saa. Eikä ole tarvettakaan saada, haluan pitää sen.

Treenin jälkeen menemme Ukkokullan kanssa kaupoille. Haemme uuden lattian kunniaksi eteiseen mattoa, jotta ei joka paikka ole kurassa ja liassa ulkoa tullessa. Käymme ruokakaupassa täydentämässä viikon tyhjillään olevaa jääkaappiamme. Se onkin saanut olla melkein viikon rauhassa, jääkaappimme ovea kun kulutan oikeastaan minä eikä muut. Hyvä, että edes joku.

Ajaessani maanantaina Kokkolaan, turposi oikea käteni todella ikäväksi eikä se turvotus lähtenyt koko viikkona pois. Sain hyvän ohjeen jota tänään sitten päätin kokeilla. Laitoin kahteen sukkaan karkeaa merisuolaa ja sitten ne vielä yhden sukan sisälle ja sen jälkeen pujotin käteni niiden kaikkien väliin. Näin sain käteni hauteeseen ja kas kummaa, turvotus helpottaa kämmenselässä. Ja tuntuu kuin "suolasukka" olisi kostea, aivan kuin suola olisi tosiaan imenyt kosteutta itseensä. Käsittämätöntä. Kyllä taas vanha kansa tietää, vaikka en tiedäkään mistä tää ohje on alkujaan peräisin. Eipä sillä väliä jos se toimii ja se tuntui toimivan. Tiedän mihin jatkossa käteni paketoin. Suolaan. Ostan kylpyammeen, täytän sen suolalla ja pulahdan sinne. Jos lähtis muualtakin turvotukset. Olisin sitten tönkkösuolattu muikku. Ei haittaa, kunhan tää jäätävä turvotus joka puolelta helpottaisi.

Illalla katsomme Possea tölsästä. Sanovat, että heillä jo 100 tuhatta seuraajaa Instassa. Kysyn Ukkokullalta onko hän yksi seuraajista? "No en, enhän ole edes Instragramissa." "Onko se jokin syy olla seuraamatta heitä siellä? Pelkkä tekosyy sanon minä."