Lukijat

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Jatkoon- ei jatkoon


Tiistai 25.10

Tänään on jännä päivä. Menen aamusta työhaastatteluun, jännittää todella paljon. Kyseessä on ryhmähaastattelu, joten muut ovat samassa tilanteessa kanssani, joten en ole onneks ainoa jännittäjä. Tilannetta ei auta yhtään se, että olen menossa autolla ja on luvattu räntää tai lunta. Ja eikös vaan ajaessani moottoritietä alkanut satamaan, hiukan rännän sekaista vettä, mutta sen verran jotain että sai ajaa kieli keskellä suuta kesärenkaiden ollessa alla. 





Menin haastatteluun ihan omana itsenäni, eli kaljuna tai onhan mulla vähän jo hiuksia päässä, mutta kyllä se oikeasti kalju vielä on. Miten sitä muutenkaan olisi mennyt, kun peruukin annoin eteenpäin vertaiselle jolla oli sille enemmän käyttöä kuin itselläni, siellä se oli kaapissa koko aika enkä ollut ottanut sitä kertaakaan edes esille. Joten jatkoon tai eteenpäin, ihan miten vaan.

Haastatteluun piti tulla viisi ihmistä, mutta meitä oli vain neljä. Ilmeisesti joku oli jänistänyt jo heti, liekö tiesi minun olevan kans tulossa ja siten paikka jo täytetty, asia selvää pässin lihaa niin sanoakseni. Hain lastenkotiin töihin, jos ihmettelitte minne hain. No, meitä oli siis neljä haastateltavaa ja kolme haastattelijaa. Yksi haastatteli ja kaksi kirjoitti paperille meidän vastaukset ja tekivät tarkentavia kysymyksiä. Jokainen meistä sai vuorollaan aloittaa vastaamaan, joten ei voinut beesata toisen vastauksia eikä se tietty ole tarkoituksenmukaistakaan. Kysymykset olivat välillä pitkiä ja kun oli oma vuoro viimeisenä, niin olit ehtinyt jo unohtaa koko kysymyksen, kun muut jaaritteli ties kuinka kauan. Omat ajatukset jo harhaili ties missä siinä vaiheessa. Me jokainen jouduttiin kysymään vuorollamme kysymystä uudestaan ja jokainen vuorollamme menimme hiukan lukkoon ja ajatukset jäihin, se on ihan inhimillistä. 




Työpaikkaa mitä haimme oli meidän  koulutuksen suuntautumisen ja työkokemuksemme  huomioon ottaen enemmän mun paikkani kuin muiden, kaikella kunnioituksella. Teki mieli sanoa muille, että kiitos käynnistä, oli kiva tutustua ja hienoa, että olitte kiinnostuneita MINUN uudesta työpaikastani, muttä tää on nyt ihan selviö, kenen tää paikka on. Enhän tietenkään sanonut mitään, olen sen verran kohtelias. Ja ei tosiaan ollut aika vielä paukutella henkseleitään, koska huomenna oli tulossa vielä viisi haastatteluun ja en tiedä mitä helmiä sieltä olisi vielä tulossa. Mutta aika timantteja saisi olla, että mut päihittää. Tää oli sarkasmia..



Fiilis oli hyvä haastattelun jälkeen ja se oli pääasia mulle. Jännitin hiukan sitä, miten suhtautuvat kampaukseeni, mutta kukaan ei kysellyt (tietenkään), enkä ottanut itsekään asiaa puheeksi, miksi olisin ottanutkaan. En mä tulevana työtekijänä muutu miksikään vaikka lataisin vastauksiani huppu päässä, ei se mua miksikään ihmisenä muuta. Ja mennessäni paikalle päällikkö päästi mut sisälle ja lähti pois. Tullessaan takaisin olin riisunut päällysvaatteet ja tietenkin piponkin. Päällikön ilme oli lämpimän hyväksyvä, ei millään lailla tuomitseva. Ja jos paikka olisi tukasta ollut kiinni, niin olisivat saaneet paikkansa mielestäni pitääkin.

Meille luvattiin soittaa maanantaina tai tiistaina viimeistään, joten sinne saakka oli nyt odotettava. Mutta peukut on pystyssä, sehän on selviö.

Hyvä fiilis jatkui koko päivän. Kävin treenaamassa olkapäät ja kädet pumppiin. Täällä ”omalla” salillani jossa käyn kotona ollessani, on siinä kiva, että siellä harvemmin on paljoa ihmisiä ja saat tehdä oman treenisi rauhassa. Tai saahan sitä muuallakin rauhassa olla, mutta ei tarvitse jonottaa mihinkään laitteisiin ja saa ihan rauhassa ottaa vaikka jonkin kuvankin jos haluaa. Vaikka kuvien ottaminen itsestäni ei todellakaan ole se prioriteetti nro yksi meikäläisen treenatessa. Kyllä sinne salille mennään ihan muuta varten. Itse asiassa luin hyvän kirjoituksen Täältä siitä, millaista oli ennen saleilla. Siellä ei todellakaan otettu selfieitä vaan treenattiin ja sen jälkeen lähdettiin kotiin. Eikä silloin haissut hajuvesi vaan hiki, nyt välillä saa olla silmät sumeena pukuhuoneessa kun suihkutellaan hajuvettä ennen treenaamaan menoa ja treenin jälkeen taas menee aikaa peilin edessä, jotta saadaan naama taas kuntoon. Meikä käy suihkussa, laittaa hajuttoman dödön kainaloonsa, rasvaa nassunsa ja pyyhkii kaljunsa, mutta ei vahaa sitä. Ja kotiin tai minne sitten olenkin menossa. Joo, on meno muuttunut, vaan mitäpä se mua haittaa. Mä saan tehtyä treenini vaikka joku siinä vieressä kuvailisikin ja itse otan sitten muutaman kuvan jos otan, kun muita ei ole paikalla. 

Kukaan ei nähnyt näitä räpsäyksiä :-)



Illalla mulla oli taas valokuvauskurssi. Nyt päästiin mun mielestä asiaan, eli miten hyvä valokuva saadaan aikaiseksi ja mitä elementtejä siihen tarvitaan. Nyt jopa minä heräsin kurssilla vaikka väsy meinasi painaa. Olihan päivä ollut aika tapatumarikas ja jännittävä. Ehkä mä saan tästä kurssista jota irti, johan mä tiedän jotain isosta, arvosta jne. Nyt vielä opin miten niitä hyviä valokuvia saadaan aikaiseksi, seuraavaksi sitten vaan kuvaamaan, kyllä se tästä. Kohta voitte tilata mua kuvaamana teidän tärkeät juhlanne ja tapahtumat. Joo niin varmaan, älä usko äskeistä!! 


Keskiviikko 26.10

Yhden päivän vapaa tuli pidettyä, joten tänään taas töihin. Paleli hiukan koko päivän, meinasi aivastuttaa ja alkoi pelko hiipiä persuksiin, etten vaan tulisi kipeäksi ja jäisi perjantaina sytostaatit saamatta. Kaikki jotka siellä joutuvat käymään, varmasti tietävät kuinka kamalalta pelkkä ajatus hoidon siirrosta tuntuu. Ei todellakaan kiitos, mä haluan kaiken siinä aikataulussa mitä ollaan suunniteltu, jotta saadaan tää paska joskus päätökseen. Mä haluan ne säteen alkavaksi 24.11 ja loppuvan 30.12, mä en halua mitään muutosta aikatauluun, joten mikään flunssa ei nyt sovi mun suunnitelmiini. Katsotaan sitten ensi vuonna, jos olisi aikaa sairastaa jotain normaalia, vaikka en mä sairasta koskaan mitään, ellei oteta vastatauteja lukuun. Flunssaa mulla ei ole koskaan ja saa jäädä nytkin tulematta.

Tälle kuvalle nauroin aikoinaan maha kipeänä, sopii mun huumoriini :-)

Flunssasta viis, mä menen töiden jälkeen salille treenaamaan. Vaikka olen aina sanonut, ettei sinne huonoa treeniä kannata mennä tekemään, niin tosi asia kuitenkin on ettei aina pysty parhaimpaansa. Tämä oli sellainen kerta. Ja mä en vaan pysty vieläkään (tuskin koskaan) hyväksymään sitä, etten jaksa enkä kykene kaikkeen siihen mihin olen ennen näitä hoitoja pystynyt. Mun kuntoni on aivan eri luokkaa kuin silloin, eikä se aivan varmasti ainakaan parantunut ole, sen varmaa arvasitkin?

Tein kuitenkin reisien ojennuksia koukistuksia, hack-kyykkyä, askelkyykkyä paikallaan ja lankkukyykkyä, lantion nostoa ja pohkeita. Ei kiitettävä treeni, mutta tehty treeni kuitenkin. Sitten kotiin hoitamaan Wilmaa ulos, syömään ja tekemään huomiset eväät töihin. Näin nää päivät menee, töitä salia, eväitä jne.

Vertaisryhmässä vasebookissa on juttuja painon noususta, kellä ei ole noussut ollenkaan hoitojen aikana ja joillakin saattanut nousta 15kg ja kaikkea siltä väliltä. Ei välttämättä syto hoitojen aikana vaan jo myöhemminkin hormoni hoidon aikana jne.
Olen huomannut itsessäni erittäin ikävän piirteen. Olen vähän kuin antanut itselleni luvan syödä sitä sun tätä, selityksenä se, että lekuri sanoi, että tulet lihomaan keskimäärin neljä kiloa hoitojen aikana. Sillä olen itselleni sen selittänyt, mun vähän kuin kuuluukin lihoa, mun kuuluu tehdä koko aika mieli jotain ja mun kuuluu syödä kaikkea sellaista mitä en normaalisti söisi. En halua edes tietää, enkä edes saa tietää, paljonko olisin lihonut, jos en olisi yhtään kontrolloinut syömisiäni. Nyt olen kuitenkin aamiaisen ja lounaan ja päivällisen punninnut normaalisti, mutta näiden päälle olen syönyt surutta kaikkea lisää.


Jos olisin koko tämän 18vkon (nyt mennyt vasta 15vkoa mutta vielä on 3vkoa aikaa siihen, että sytostaattien lasketaan poistuneen elimistöstäni) syönyt ohjeideni mukaan enkä ylimääräistä, niin missä luvuissa nyt oltaisiin. Mielenkiinnolla odotan sen 3vkoa vielä ja saan lopullisen lukemani. Mutta sen tiedän, että hyvin ihminen saa huijattua itseään, sun vähän kuin kuuluu syödä koska olet sairas ja koska sulle sanotaan, että tulet lihomaan. Jos mulle oltais sanottu, ettet liho hoitojen aikana vaan syöt kuten ennenkin, oltaisiinko tässä tilanteessa? Miten ihmisen mieli ottaa vastaan asiat ja tekeekö se sen mukaan mitä sille sanotaan? Mielenkiintoinen ajatus mun mielestä, mutta kuka sellaisia tutkii? En minä ainakaan. 


perjantai 28. lokakuuta 2016

Säteiden suunnittelua

Sunnuntai 23.10

Yö meni Eltsun kanssa yhden pysähdyksen, herätyksen taktiikalla. Kerran yöllä heräsi ja kävin silittelemässä hänet uneen. Aamulla heräsi kahdeksan jälkeen. Heti alkuun kävimme viemässä Wilmaa ulos, vaikka Ukkokultakin olisi vienyt. Olin ehtinyt jo luvata, että viemme yhdessä Wilman, niin ei sitä aleta perumaan lupauksia. Vaikka lupaukset on tehty rikottavaksi (vanha sananlasku), ei sitä voi pikkumiehelle tehdä.

Matkalla näemme kaikenlaista ihmeellistä. Kuten ohiajavia junia, bussin, veturin, lintuparven, pakettiautoja ja kuorma-auton. Kuulemme ainakin seitsemän kertaa lentokoneen menon, mutta emme näe niitä, kun on niin pilvistä. Kummasti sitä katsoo pienen miehen seurassa ympärilleen ihan eri lailla. Kiinnittää ympärillään oleviin autoihin ja asioihin huomioita, joihin ei muuten todellakaan kiinnittäisi. Kiva katsoa asioita uusin silmin.

Aamupäivällä käymme ulkona keinumassa ja laskemassa liukumäkeä, saamme myös Ukkokullan mukaamme. Eltsu pitää keinumisesta, kuten varmaan kaikki lapset. En varmaan koskaan ole tavannut lasta, joka ei pitäisi keinumisesta. Oletko sä??  






Tarhan pihalla on myös ”hellauuni” kuten Ee sen ilmaisee, olisi saanut vaikka lounaan tehtyä jos olisi ollut välineet mukana. Vaan ei ollut, eikä viitsinyt kotoa lähteä hakemaan, oli taas niin kylmäkin.


Tässä oli kotikeittiö :-)


Pihalta löytyy myös muutamakin erilainen keinu ja liukumäki. Hyvin Ee osasi itse liukumäkeen nousta. Ei tarvi pieni-isomies paljoakaan apuja, vaikka on vasta reilun kahden vuoden ikäinen, Olen varma, että on tullut tätiinsä.







Kotona jatkoimme leikkiä ja söimme (taas, on meinaan tädin lempipuuhaa ja sen kyllä huomaa). Äitin tullessa Eetä hakemaan, piti myös äiti syöttää, nakkisämpylällä, hedelmillä ja muilla herkuilla joilla jo eilen herkuttelimme. Ja äidinkin korvat tutkittiin ja tikut poistettiin ja lääkettä sai myös. Selkeästi lekuri ainesta, ettei vaan erikoistuisi onkologiksi?

Ihan kuin tätin ruoat ei maistuisi!! :-)


Wilma ei taida osata osallistua leikkiin kuten pitäisi? 

Niin meni meidän yhteinen viikonloppumme Eltsun kanssa. Huomenna jatketaan harjoituksia, sain kunnian hakea hänet hoidosta. Mielelläni sen teen, vähän kuin vanhoja muistelisi. Miten voikaan pienet ihmiset tuoda niin valtavaa iloa aikuisen elämään? On niin suuri rikkaus saada olla tätinä pienelle miehelle ja kahdelle isolle miehelle myös. Tätinä ja äitinä oleminen on parhautta.

Illemmalla kävimme Ukkokullan kanssa syntskäkahveilla poikani ja miniäni luona. Rakas ihana miniäni täytti vuosia, vielä hänellä on matkaa (onneksi) minuun ikääni, mutta perästä hänkin tulee. Olin ostanut pienen pienen lahjan hänelle Tallinnassa käydessämme, siihen kylkeen hain vielä suklaalevyn. Tietty Marabouta, koska se on mielestäni parasta suklaata. Itsehän en suklaata syö, mutta on ollut aikoja jolloin ei muutamakaan levyllinen tuntunut missään. Nyt tuntuisi, suolistossa meinaan.


Huomaa hiirulaisen häntä :-)





Illalla oli sitten vuorossa eväiden teko, meinaan pääsen vihdoin töihin huomenna. Jo mulla alkoi kaapeista tavarat loppumaankin (tuli tässä vähän siivottua niitä ja laitettua tavaraa eteenpäin), on aikakin palata töihin. Mä todella pidän työstäni ja työkavereistani. On ihan huippua saada olla osana tiimiä.


Maanantai 24.10

Tänään siis töihin, jabbadabbaduu. Päivä menee todella nopeaan, soittoa sinne, soittoa tänne, hoida tätä ja tuota jne. Huomaa ettei ole ollut töissä hetkeen, ei ole mitenkään kartalla yhtään mistään. Päivä mene nopeasti, välillä muistan, että Eltsu pitää hakea. Meinaa iskeä paniikki, jos en muistakaan hakea häntä. Turha huolihan se tietenkin on, mutta välillä huomaan ns. sytoaivojen vaivaavan päätäni. Ei vaan meinaa muistaa kaikkea, hukkaan sanoja, en muista mistä puhutaan jne. Normaalia kai muutenkin, mutta pistän sen kuitenkin sytojen piikkiin.



Päivällä käyn myös syöpiksellä sädehoitolääkärillä. Kävelen sinne, koska se on kävelymatkan päässä töistäni. Paikan päälle mennessäni on aikaa vielä hetki ennen lekurille menoa ja käytän sen missäpä muualla kuin vessassa. Odotus aulassa on kolme rouvaa odottamassa säteisiin menoa. Hoitaja tulee sanomaan koneen olevan rikki ja sitä huolletaan juuri. Olemme aikataulusta jäljessä 1,5h. Siis mitä, puolitoista helvetin tuntia myöhässä? Tämäkö on mullakin edessä, tulla säteisiin kesken työpäivän ja könöttää siellä pari tuntia odottelemassa koneen kuntoon saantia? Rouvat saivat kahvilipukkeen, jolla pääsivät kahville. Sekö sitten lohdutta? Kuppi kahvia, kun sun pitäis olla töissä? Joo, tiedän ettei ole pakko käydä töissä samaan aikaan, vaan voi jäädä sairaslomalle. Mutta kun mä en jää, en todellakaan jää himana vain se takia, että sädekone saattaa olla rikki joskus tai jouluna ja joudun sen takia odottamaan. Joo, ei kiitos!!

Juttelen paikalle jääneen rouvan kanssa. Valitettavan usein käy näitä koneen hajoamisia. No, toivotaan niiden kestävän sen aikaa, että mun säteet ovat ohitse. Siinä jutellessamme mietin, missä mun toinen lapanen on? Katselen ympärilleni, ei näy missään. Menen vessaan, sieltähän äsken juuri tulin. Ei näy missään. Tajuan katsoa pönttöön, siellähän se lapanen lilluu. Onneks olin vetänyt vessan ennen tippumista. Noukin sen pöntöstä ja alan kuivailemaan paperilla, samaan aikaan kuulen lääkärin huutavan nimeäni. Vähänkö noloa, mutta minkäs teet. Menen paikalle lapanen käärittynä paperiin, selittelen siinä sitten mitä oli käynyt. Huono idea, ilmeensä kertoi kaiken ja lekuri pysyi kaukana musta. Tosin hänellä oli hengitysmaski päällä, koska oli pienessä flunssassa ja ite en todellakaan halua minkäänlaista flunssaa, koska se perjantain vika sytostaatti!!

Lekuri selitti säteistä, niitä tulee 25 kertaa ja ovat aina arkipäivisin, ei pyhäpäivinä eikä arkipyhinä, eli menee viisi viikkoa.  Niitä voitaisiin antaa kolmessa viikossa, mutta kerta-annos olisi silloin suurempi ja myös mahdollisuudet saada sivuoireita olisi paljon suurempi, joten sen takia 5vkoa. Samaan aikaan aletaan syömään hormonilääkitystä  ja sitä syödään 10v. Aika moista, mutta pakko varmistaa ettei pikku Simoja enää löydy minusta. Mielestäni Simon ja mun yhteinen aika on lopullisesti ohitse kaiken tämän jälkeen. Jos uskaltaa joskus vielä tulla vierailulle niin kuristan sen ihan omin käsin, sitten ei tarvita sytoja eikä säteitä siihen!!

Säteistä saattaa tulla sivuoireita, mutta ei samanlaisia sentään kuin sytoista. Väsymystä saattaa esiintyä (lievempänä kuin nyt), iho saattaa kuivua tai jopa palaa, ruokahalu saattaa mennä. Hah, tohon nyt ei kukaan usko mun kohdallani. Ihan varmasti saan syötyä kuten ennenkin, onnekseni en saa säteitä kasvojen alueelle.

Sädehoitoa ei tunnu miltään eikä sitä pysty havaitsemaan. Se kestää vain muutaman minuutin, mutta oikeaan asentoon asettaminen vie hetken aikaa. Minulle merkataan pisteet mistä säteet laitetaan, sehän on paikallista hoitoa. Sitä annetaan vain sinne mihin on tarkoitus, ei kuten ennen aikaan jolloin koko muija olisi sädehtinyt varpaista päähän saakka suunnilleen. Minulla kun Simo oli myös kainalon imusolmuissa, saan säteitä myös kainaloon ja solisluun kohdalle jossa on myös imusolmuja ja tietenkin tissin kohdalle (siihen missä sen tissin kuuluisi olla).

Ennen säteiden alkua minut kuvataan simulointi 1-TT kuvauksella. Mitä se tarkoittaa, älä vaan kysy multa, mutta 15.11 jälkeen osaan kertoa enemmän. 24.11 torstaina alkaa säteet ja 30.12 perjantaina tämä kaikki on ohitse. Ihan meinaa itku päästä ajatuksestakin, saan aloittaa ensi vuoden puhtaalta pöydältä. Ilman Simoa, yhdessä vain minä ja kroppani, ei salamatkustajia. Osaako kukaan edes aavistaa miltä se tuntuu? Mä en osaa pukea sanoiksi sitä, mutta tunne on jotain uskomatonta. Aivan samaa onnen tunnetta, kun aikoinaan saatiin kuulla raskaudestani, molempien kohdalla. Kokeilkaas saada se onnen tunne itseenne, se rauhoittaa, se pistää hymyilemään, se pistää kutittamaan ja vatsassa lentelemään perhosia. Vain minä ja mun kroppa.

Töiden jälkeen menen jälleen Intersportiin, tällä kertaa tarkoituksena hakea sieltä IceBugit. Vaan en ollut yhtään ihmeissäni ettei ollut yhtään kokoani jäljellä. Multa o mennyt luotto koko kauppaan, pitäkää kenkänne ja paitanne, mä tulen ilmankin toimeen!! Tämän takia sitten myöhästyin 5s junasta ja seuraava lähti kymmenen minsan päästä. Sillä ehdin juuri ja juuri ajoissa paikalle hakemaan Eltsua. Oli niin ihana hakea tuota pikkumiestä kun ensimmäisenä minut nähdessään ilakoi: ”Miun Aikku-täti tuli miuta hakemaan, miun oma Aikku-täti”. Niin me yhdessä, miun Eltsu ja hänen Aikku-täti, aivan kuin Eemeli ja Aatu.






Junalla köröttelemme kotiin ja viemme Wilman saman tien ulos. Sitten oli taas ruokailun aika ja sen jälkeen hiukan leikkiä ja lukemista ja valokuvien katsomista. Ennen katsottiin kuvia albumista, nykyään niitä katsotaan puhelimesta. Aina uudelleen palattiin kuviin missä oli äiti, isi ja toinen täti. Huomasi, että pikkumies alkoi olla väsynyt ja vanhempiaan ikävä. Isä oli ollut muutaman päivän reissussa, niin alkoi ikävä iskeä. Aikku-tätikin alkoi olla väsynyt, olihan itselläkin ollut jännä ja pitkä päivä. Niin me isän tullessa pientä miestä hakemaan vilkutimme toisillemme iloisesti, nähdään taas seuraavalla kerralla, toivottavasti pian. Onhan meillä aina niin hauskaa yhdessä. 



torstai 27. lokakuuta 2016

Pikkumiehen vierailu

Perjantai 21.10

Tänään on pitkästä aikaa treenit valkun kanssa. Lähden ajoissa liikenteeseen, jotta ehdin käydä intersportissa sitä ennen. Jostain syystä keksin mennä Forumiin vaikka Mikonkadulla olisi ollut lähin liike ja sen vieressä taas metro. No, menen kuitenkin Forumiin huomatakseni vaan, ettei siellä ole edes Intersportia vaan se on remontissa. Päätän mennä sitten treenin jälkeen sinne Mikonkadulle jonne olisi pitänyt mennä heti suoraan..

Salilla törmään Bettiinaan ja juttelemme millainen olo minulla on ollut, miten olen jaksanut jne. Kerron tämän cefin olevan itselleni rajumpi lääke, olo on viikon huono ja väsynyt. Bettina sanoo: ”Sä oot Aikku vielä rajumpi, sä olet treenaamassa.” Hyvin sanottu ja aivan hiton tottakin. Pakko välillä vetää viikon verran relaa, mutta sen jälkeen mä aina nousen kuin Fenix-lintu, uudempana ja parempana. Onko se mahdollista? Olla parempi versio itsestään? Tuskin mun tapauksessa.

Treeni vedettiin ihan täysillä ja todella loppuun saakka. Vuorossa oli selkä ja rinta, olin säästänyt parhaimman treenin valkulle. Toinen mun lemppari on ehdottomasti olkapäät ja kädet, jalkojen treenaamisesta en niinkään välitä. Ensiksi teimme  tein pulloveria selälle ja lattialla maaten levityksiä rinnalle. Näiden jälkeen oli ylätaljaa kapealla otteella seisten (toimii mulle ihan jäätävän hyvin) sekä tasapenkkipunnerruskonetta, molempia aina peräkkäin ilman taukoa eli supersarjana. Näiden jälkeen oli vuorossa ristikkäistaljaa rinnalle ja kulmasoutua taljassa vastaotteella selälle. Ja taa superina kuten koko treeni. Näiden jälkeen olin kuin selkääni saanut, mutta koska aikaa oli vielä hetki, teimme parit supersarjat olkapäille. Tän kaiken jälkeen mä melkein ulisin lattialla. Treeni oli aivan mahtava. Vaikka painot eivät ole todellakaan sitä mitä ne ovat ennen Simoa olleet, saan kuitenkin tosi hyviä treenejä tehtyä ja olen aivan hiton ylpeä itsestäni. Ja valkku on musta, ihan varmasti!! Ja illalla selkää ihan särki, joten treeni todellakin meni perille  just sinne minne pitikin.

Salilta lähdettyäni oli tarkoitus mennä sinne Intersportiin Mikonkadulle. Menin metrolla ja kas, lähdin asemalla väärään suuntaan niin, että jouduin aivan liian kauaksi Mikonkadusta. Menin takaisin ja tulin toiseen paikkaan, jälleen väärälle kadulle. Katsoessani kelloa, huomasin ettei aikaa ole enää alkaa kiertelemään mihinkään, jos haluaisin ehtiä junaan, sinne oli mentävä suorinta tietä. Joten jäi sitten menemättä sinne Intersportiin. No, ei se oikeastaan haitannut, koska meilläkin on kyseinen kauppa, joten menen sinne illalla. 

Eltsu, tuo elämäni ilo (siskoni poika) on tulossa meille huomenna yökylään. Menen heti aamusta hänet hakemaan ja sitten tulemme junalla meille. Mutta tänään on mentävä hakemaan pikkumiehelle syömistä. Haenkin hänelle nakkisämpylää, kasviksia kuten parpikaa ja munakoisoa. Hedelmiä kuten banaania, mandariinia, omenaa, viinirypäleitä, kiiviä ja vesimelonia. Myös munakoiso, juusto, kala ja pasta pääsevät koriin. Eiköhän sitä näillä pärjätä.. 



Näillä saimme paljon hauskaa ja naurua aikaiseksi :-)

Menen kauppareissulla paikalliseen Intersportiin hakemaan sitä treenipaitaa mitä olin koko päivän yrittänyt hakea. Ja kas kummaa, juurikin sitä väriä ei sitten löytynyt, joten jäin tyhjin käsin. Niin tyypillistä, laitetaan tuotteita tarjoukseen ja sitten niitä ei löydykään. Tällä kertaa en jää ostamaan mitään muuta, kuten kauppias oli ehkä laskemoinut. Ei kiitos, jos en saa sitä mitä haluan, en osta mitään!!

Lauantai 22.10

Lähden heti aamusta hakemaan Eltsua meille yökylään. Tänään on I Love Me messut ja siskoni, Eltsun äiti menee sinne töihin ja Aikku-täti saa viettää koko päivän elämänsä ilon kanssa. Tulemme junalla meille ja ensin hiukan syömme ja leikimme Wilman kanssa. Sen jälkeen lähdemme kirpputorille ostamaan uusia pikkuautoja Eltsulle. Ja niitähän löytyy, tosin niitä oli meillä jo ennestäänkin, mutta voiko pikkumiehellä olla liikaa autoja? Tätsyn mielestä ei, joten haemme niitä lisää.

Ulkona on uskomattoman raaka tuuli ja Elstu haluaa kävellä. Mikäs siinä, mutta tätsyä uhkaa paleltuminen, joten pyydän kauniisti jos vaikka rattaissa istuisi ja pääsisimme hiukan nopeammin etenemään. Hhrrr, että osaakin olla kylmä, miten sitä taas tarkenee talvella? 


Ekasta kirpputorista ostamme kuusi autoa. Siirrymme seuraavalle kirppikselle ja siellä on eräässä myyntipöydässä autoja pusseittain. Ostamme niitä neljä pussia. Hupsista, kumpi tässä nyt innostui asiasta enemmän?? Kirpputorien jälkeen menemme vielä kirjastoon katsomaan kirjoja sekä tätsylle, että Eltsulle. 




Päivä menee yhdessä touhuten. Yritämme yritän nukkua päiväunet ja melkein jopa onnistunkin, meinaan itse nukahtamaan, mutta ei puhettakaan, että Elstu nukkuisi. Tähän saamme kulutettua puolisen tuntia ja kun kundi alkaa vääntämään itkua siitä, kuinka ikävä on miun isää ja miun äitiä, päätän ettei me tänään nukuta päikkäreitä. Ulos emme enää mene, koska tätsy ei halua itselleen minkäänlaista flunssaa, ensi viikon perjantaina on viimeisen syton aika ja en todella halua mitään esteitä sille. Joten leikimme sisällä. Onhan meillä iso kasa pikkuautoja joita ajeluttaa, laittaa parkkiin, miettiä minkä merkkinen mikäkin on, väristä puhumattakaan.




Koska myös Eee oli huolissaan tätin terveydestä, hän aika ajoin katsoi korvani ja kuunteli keuhkoni. Ja yskäähän sieltä kuului ja kuten kunnon lääkäri ainakin, määräsi hän potilaalle yskänlääkettä. Mahdottoman monta tikkua löytyi myös sormista ja pinseteillä ne piti poistaa. Kuumettakin oli aika ajoin, sitä mitattiin ja lääkettä ropsahti joka kerta. Onpa ihanaa kun on oma lääkäri, ei tarvitse lähteä minnekään konitohtorille, valelääkäristä puhumattakaan.




Iltapalalle kuin aloimme, tein Eelle puuroa. Kun laitoin ryynit puntarin kautta, mietin väkisinkin, että onko bodyjutut menneet vähän liian pitkälle. No eihän tokikaan lapsen puuroja aleta mittailemaan eikä punnitsemaan, se tuli ihan selkärangasta. Ja kun laitan tietyn määrän hiutaleita, niin tiedän paljonko laitan vettä. Mutta vinkkinä kaikille, älä juttele samalla siskon kanssa päivänne kuulumisia, sillä juuri silloin se puuro päättää kiehua pitkin mikroa. Helpommalla pääset kun annat iltapalaksi palan leipää. Tai sitä leipää ja kalaa, mitä söitte jo päivällä, samoja joista kuvankin jo laitoin. Ei olisi itselläkään sitten niin paino-ongelmia enää, olisi nopeasti ratkaistu sekin asia.

Ai puuro pitkin mikroa? Olipa hassua :-)


tiistai 25. lokakuuta 2016

Tuunausta

Keskiviikko 19.10

Eilen jäi sali väliin, joten  menen sinne tänään. Nyt on vuorossa jalkatreeni. En viitsi lähteä Helsinkiin salille vaan menen tänne kotisalille, säästän aikaa, jota mulla on muutenkin ihan liikaa. Kohta ei ole enää kaappeja mitä siivoilla, varsinkaan kun remonttimme on vieläkin kesken eikä eteisessä ole kaappeja ollenkaan, vaan niiden tavarat ovat yhdessä huoneessa lattialla. Tosi hienoa joo. Remontti kestää ja kestää, mutta minkäs teet, itse siihen ei voi vaikuttaa mitenkään.

Ennen salille menoa keksin alkaa tuunaamaan mun urheiluliivejä. Olen ostanut niitä henkkamaukasta ja muualta, sellaisia joissa on pois otettavat toppaukset. Ja koska siellä on ne toppaukaset, saan laitettua sinne myös tissini. Jotta tissin sinne saa helpommin, ratkoin hiukan isommaksi rakoa, josta tissin laitan. Sitten ompelin sen niin, ettei ala purkautumaan. Kukaan ole niin näppärä kuin nainen joka haluaa tissiliivinsä paremmin käyttöön.




Nää kaikki tuli tuunattua :-)


Salilla teen vaihteeksi kyykkyä. Painoa on peräti 50kg eli ei juurikaan mitään, mutta hyvin silläkin sai jalat hapoille. Sen jälkeen suorinjaloinmaastavetoa käsipainoilla sekä takareisiä laitteella. Vielä prässiä sekä jalat leveällä että kapealla, lantion nostoa smithissä ja kaiken kruunaa pohkeet omalla painolla. Näin sain jalat hyvin hapotettua ja itselleni aivan juukelin hyvän mielen. Ei ole parempaa mielen kohottajaa kuin hyvä treeni. Tai on varmaan, mutta en niitä nyt tähän luettele.





Loppuja kirjoja tultiin hakemaan, sinne meni 15kpl hyvää luettavaa. Tai tiedä hyvästä, jos olisi hyvää niin olisin ne varmaan itsekin lukenut, vaan enpä lukenut vaan siellä ne kaapissa vei tilaa. Vaan eivät sentään leipää pyytäneet joten saivat olla ihan rauhassa, tähän saakka.

Illalla soittaa ihana ystäväni, hänen kanssaan päivitämme tärkeimmät kuulumisemme. Mulle nyt ei koskaan kuulu mitään tärkeää, mutta ne vähemmänkin tärkeät asiat kerron. Ihanaa saada tuollaisia piristäviä puheluita.

Puhelusta saan sen verran virtaa, että lähden ystäväni kanssa vielä portaita kipittelemään. Olivat liukkaita ryökäleet, sai tosissaan varoa ettei taita nilkkaansa. Kesän nilkan meno saisi riittää tälle vuodelle, ei yhtään nyrjähtänyttä nilkkaa enää kiitos. Portaat kiipeämme viisi kertaa, juoksusta ei tosiaan voi puhua. Hyvä kun saa käveltyä ne ylös saakka. Mutta katotaan ens keväänä, jos silloin taas jaksaisi niitä vaikka juosta tai loikkia tai hyppiä. Tai mennä vaikka käsillä, ihan sama kunhan kunto nousee. Ja nouseehan se, kun sen eteen tekee töitä. Ja mikäs sitten on tehdessä, kun ei ole enää sytostaatteja kiusaamassa elimistöä.

Tälle päivälle on rääkätty jalkoja niin paljon, että seuraavaksi ne laitetaan kohti kattoa ja rentoudutaan. Sekin vaan on välillä aika huippua. 

Torstai 20.10

Eilen tuli paukuteltua jalat niin hyväksi, että tänään pidän salilta vapaata. Huomenna mulla on sovittuna treenit valkun kanssa, joten tänään on hyvä levätä ja kerätä voimia. Huomenna sitä voimaa meinaan tarvitaan.

Järjestelen jälleen paikkoja, se tuntuukin olevan loputon suo. Olen ihminen joka tekee kymmentä asiaa samaan aikaan, ainakin kymmentä. Vien yhden tavaran keittiöstä makuuhuoneeseen ja siellä huomaan jotain mitä alan työstämään siirtyäkseni taas jonnekin ja siinä vaiheessa oli jo kaksi juttua kesken ja aloitan jo kolmatta. Tätä kun jatkan tarpeeksi kauan, tavarat saattaa ehkä olla paikallaan tai sitten ne ovat vaan saaneet toisen paikan. Uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Muistan nuorena kun eräs ystäväni oli kova ”siivoamaan”. Hän tuli meille ja siivosi koulupöytäni hyvinkin nopeaan. Hän avasi pöydän laatikoston ja laittoi pöydällä olevat tavarat sinne, ei todellakaan minkään laiseen järjestykseen vaan sinne vaan kaikki iloisesti sekaisin. Mun mielestä se ei ollut siivousta, se oli pöydän tyhjentämistä. Tosin pöytä ja sen takia koko huone oli paljon siistimmän näköinen ja sain mutsilta kehuja, joten se tapa toimi. Mutta siivousta, ei mun mielestä!

Käydessäni aikaisemmin kirjastossa, jäi käteeni kirja nimeltään ”Eikö se kuulu kenellekään? Rohkene kohdata seksuaalisesti kaltoin kohdeltu nuori.” Aika rankka aihe kieltämättä, mutta todella mielenkiintoinen. Olen tässä miettinyt työpaikan vaihtoa. Olen töissä josta todellakin pidän, työkaverini/meidän työtiimi on vertaansa vaille, työni on haastavaa ja mielenkiintoista mutta.. Olen myös alanvaihtaja, kolme vuotta sitten valmistunut lähihoitaja ja edessäni on rajallinen määrä työvuosia. Haluaisin nähdä tältä alalta vielä paljon muutakin ja sen takia on ehkä aika siirtyä eteenpäin. Saanko töitä muualta, on jo toinen juttu, mutta jos en edes yritä niin en ainakaan saa mitään. Me jokainen tiedetään, ettei kotoa kukaan tule hakemaan joten itse on asian eteen jotain tehtävä. Ja aina voi lukea kirjoja ja hakea uutta tietoa, olen ihminen joka haluaa muutenkin oppia uutta, kouluttautua lisää enkä haluaisi jymähtää paikoilleni, sitä tein ihan liikaa aiemmin eri alalla työskennellessäni.

Ajatus kouluttautumisesta sai lisää pontta katsoessani erilaisia mahdollisuuksia mitä suuntausta haluaisin vahvistaa, mikä voisi hyödyttää mahdollisesti uudessa työpaikassani. Löysinkin muutaman vaihtoehdon, vaan vielä ei ole sen aika. Katsotaan ensin rauhassa, saanko työpaikan ja sitten mietitään koulutuksia tukemaan ammattitaitoani sillä saralla mihin olen hakenut.

Katsoin joku päivä tölsästä ohjelmaa erilaisen äidit tai perheet tai lapset tai jotain. Jotenkin liittyi erilaisuuteen ja jymähdin jostain syystä sitä tuijottamaan, ei meinaan ollut edes kovin mielenkiitoinen, kunnes tuleva äiti puhui ettei ole saanut minkäänlaista yhteyttä lapseensa. Hän ei osannut käsittää olevansa raskaana, vaikka maha kasvoi ja ulkoisesti näki raskauden, ei vaan osannut sisäistää asiaa. Katsoi sitä ikään kuin ulkopuolisena.


Mulla on sama juttu syöpäni kanssa. Olen odottanut, milloin mä sisäistän tän asian. Itsekin ulkoisesti näen syöpäni hiusten lähtiessä (jotka itse asiassa ovat jo alkaneet hiumasti kasvaa takaisin), mutta en vaan kerta kaikkiaan osaa sisäistää sitä, että sairastan syöpää. Tai sitten mä olen vaan niin hiton umpiluuta, etten osaa ottaa sitä niin vakavasti kuin pitäisi. En tarkoita, että tämä olisi jokin leikin asia, mutta en mä tee tästä itselleni mitään peikkoakaan. Musta tuntuu, että nyt se mulla on ja ihan pian sitä ei enää ole, that`s it. Enää en mieti ihmisten aikana sitä, että olen yksitissinen. En salin pukuhuoneessa ajattele asiaa millään lailla, vaan riisuudun kaikkien nähden normaalisti, asiaa miettimättä ja se on hyvin vapauttavaa.  Aluksi mietin kovastikin sitä, kuinka häpeän yksi tissisyyttäni, kuinka kehtaan olla muiden aikana ilman paitaa tms ja nyt huomaan ettei ole mitään mitä hävetä. Miksi edes pitäis hävetä?? Ei ne hiukset tai tissi tosiaan arvota mua mitenkään, ihan sama ihminen mä olen nyt kuin ennenkin. Ja siitä muuten olen aivan pirun tyytyväinen, ei ole syöpäni mua katkeroittanut, saanut vihaiseksi tai synkäksi. Tämä on taas yksi osa-alue voitto Simosta. Mä  tosiaan voitan tän pelin, Simo jää niin kakkoseksi!! Hyvä niin!!


sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Salia ja siivousta

Maanantai 17.10

No niin, taas ollaan viikkoa lähempänä Simon lopetusta. Tämä viikko ollaan kotona, jos ehditään. Eilen illalla suljin koneen ja laitoin samalla jotkut päivitykset tulemaan. No, tänään se sitten ruksuttaa toista tuntia niitä päivityksiään ja mulla on hyvää aikaa tehdä jotain muuta, kuin istua koneen äärellä.

Siivoan kaappeja, pipot, hanskat, kaulahuivit järjestykseen. Kävin yksitellen kaikki läpi, joku pääsi jatkoon, toisten matka päättyi tähän, ei jatkoon!! Ne joiden matka päättyi, pääsevät jatkossa Uffin laatikkoon, kunhan sinne ennätän. Kengät kokivat saman kohtalon, jatkoon tai ei, kaikki ei päässyt. Pois pois, jo oli aikakin.

Ostin eilen silakoita ja sain Ukkokullalta ukaasin, että niitä et valmista hänen aikanaan ja mielellään sitten syötkin ne silloin, kun hän ei ole kotona. Lupasin valmistaa ne tänään ja niin myös teen. Silakat uuniin. Teen tomaatti-basilikasilakoita ja sinappisilakoita soijakevytvalmisteella. Ja huh, sanon minä. Varsinkin sinappisilakoista tuli niin taivaallisia, että niiden avulla olisi saanut terroristitkin taipumaan polviasentoon. No, en ajatellut tarjota niitä heille vaan itsekkäästi syön ne ite. Ei hekään ole mulle tulleet tarjoilemaan pussirottarisottoaan, joten tasoissa ollaan, tilanne 1-1.

Nää oli niin suussasulavia, ettei mitään määrää :-)



Silakoiden valmistuessa uunissa, pesen pyykkiä (niin varmaan, konehan ne pesee), tiskaan käsin ja laitan koneeseen, järjestelen paikkoja ja pakkaan salikamat valmiiksi. Lähden meinaan salille pitkästä aikaa, en viime viikollakaan päässyt kertaakaan ja edellinen viikkokin oli niin ja näin, mutta tänään menen. Kunhan silakat ovat valmiina.

Salilla teen olkapäät ja kädet ja hyvin teenkin. Miksipä sitä mennä huonoa treeniä tekemään, kun voi tehdä hyvänkin. Painot ei päätä huimaa, nyt tärkeintä on lihasten hermotus ja tuntuma, rakennetaan sitä biffiä taas, kun on sen aika. Joskus Simon karkotuksen lopettamisen jälkeen, ensi vuonna ehkä. 




Lähden ystäväni kanssa kävelylle ja sen jälkeen menemme vielä kahville. Itse otan maku laten, suklaan makuisen joka tehtiin soijamaidosta. Oli muuten hyvää, voin ottaa toistekin. Me parannettiin maailma paremmalle mallille, kumma kuinka sekin on vaan niin mukavaa, parantaa maailmaa. Syöpää me ei saatu parannettua, annetaan sytostaattien ja säteiden hoitaa se homma, ne osaa sen paremmin kuin me. 
Koska mulla ei ollut lenkillä laseja mukanani, en myöskään nähnyt kunnolla mitään. Lähtiessämme kahvilasta huomasin, että mulla oli tullut viesti, mutta koska en nähnyt sitä lukea, jouduin vaivaamana ystävääni, jotta hän lukisi sen. Ja lukihan hän, se oli Ukkokullalta ja hän kyseli missäs hänen piparnakkelinsa on? Onneks ei sen pahempaa, mutta ehkä tän jälkeen luen viestini sitten kun itsellä on lasit jälleen päässäni.




Illalla me katsotaan Ukkokullan kanssa Yle-Areenalta uutta sarjaa, Sorjonen nimeltään. Tykästyttiin niin, että katsoimme samalla useamman jakson putkeen. Jos ette sitä vielä katsoneet, niin nyt viimeistään kannattaa aloittaa. Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Huomenna me varmasti jatketaan, tällä viikolla on varmana eka kausi katsottu. Hyvää vastapainoa kaikelle muulle touhotukselle, minkä osaan kans oikein hyvin. Sitä jatketaan taas huomenna, katotaan sit mitä seuraavaksi siivottaisiin. Ukkokullalla kun on mielestäni kaikkea tarpeetonta kaapit täynnä. Vaan ei ehkä ole enää kauaa, kun pääsen irti. Ei sovi kertoa hänelle, suuttuis vielä. Kumman pikku sieluinen tyyppi aina välillä.

 Tiistai 18.10

Olisiko tänään lenkin paikka? Saapi nähdä, mitä tässä tänään keksii. Eilisen kaapinsiivouksen koin olevan sen verran palkitsevaa, että jatkan sillä saralla tänäänkin. Ja vaikka eilen uhosin, että voisin siivota Ukkokullan tavarat roskiin (no, ainakin osan, sellaisen osan joka on MUN mielestä ihan turhaa), niin jätän ne rauhaan, tietenkin. Kosken vaan sellaiseen, jonka tiedän omistavani ja itse hankkineeni.

Ensin lähtee kaapista kasa kirjoja. Todella iso kasa lähteekin, meinaan 15kpl yhden kirjailijan, 5 seuraavan ja jne. Yhteensä siitä kaapista lähtee kirjoja 24kpl, johan tuli meinaan tilaa kaappiin. Ja kunhan tästä muutetaan, niin ei tarvi kenenkään niitä kannella, ihan tässä vaan muuttomiehiä ajattelin (niin varmaan joo).




Seuraavan kaapin kimppuun. Kukaan tuskin hämmästyy, nainen ainakaan, jos kerron olleeni painonvartijoissa aikoinaan. Oli meinaan niin typerä systeemi laihduttaa, ettei mitään määrää, tosin kaalikeittodieetin sekin peittosi. Itsekin muistan syöneeni paljon puuroa, josta meni vähän pisteitä jotta sain syödä jotain mistä enemmän pidin, varmaan karkkia. En muista, mutta sen muistan, että laihduin ja kas kun homman lopetti, niin kilot oli korkojen kera takaisin. Tietenkin, kun vältti rasvoja ja ei varmaan paljoa proteiinejakaan syönyt, niin eihän se terveellistä ollut. Mutta joo, ei siitä sen enempää, palataan kaapin siivoukseen. Mulla oli siis painonvartijoiden keittokirjoja 17kpl, kyllä, juurikin sen verran. Ja niistä tuskin olin tehnyt yhtä tai kahta ruokaa enempää, mutta ihan hiton kauniita kuvia niissä oli, sen takia ne olin kai aikoinaan ostanutkin. Vaan enää ei tule katsottua niitä kuviakaan (en sen viiden vuoden aikana mitä tässä olemme asuneet, ole kertaakaan niitä kirjoja vilkaissutkaan), netistä kun löytää huomattavasti nopeammin kivoja kuvia ruoista jos niitä haluaa katsella. Koska tiedän etten niitä ruokia tule koskaan tekemään. Joten, pois pois vaan.





No mitä tapahtu näille poisteteuille kirjoille? Nakkasinko se suoraan roskiin? No en ihan, jotain ajatusta luonnollekin ja ei vaan raaski heittää hyvää kamaa pois, jos jollekin voisi olla siitä hyötyä. Laitoin paikalliseen kirppisryhmään facessa ilmoituksen, että saa hakea ilmaiseksi. Ja ei tosiaan mennyt kauaa, kun painonvartijoiden kirjat olivat saaneet uuden omistajan. Sinne meni ja ikävä ei tule. Tuskin mä tosiaan olisin koskaan enää katsonut niitä kuvia, lukemisesta ja tekemisestä puhumattakaan.

Ystäväni halusi osan kirjoista, joten ne hän sai, ilmaiseksi tietenkin. Neljä kirjaa vein kirjastoon, siellä kun on paikka kierrätyskirjoille. Sieltä saa ottaa ja sinne saa viedä. Itselläni oli aikomus vaan viedä, vaan toisin kävi. Löysin itselleni yhden luettavan kirjan, jospa joskus saisin sen luettuakin. Ja lainasin myös yhden kirjan, joten ei hukka reissu tämäkään. 

Lekuri soitteli myös viime viikon ultran tuloksia. Kuten röntgenlääkäri jo silloin sanoikin, ei siellä tississä eikä sen lähettyvillä mitään löytynyt. Vaan kuitenkin vähän hirvittää tulevaisuus, epäilenkö mä jokaista kolotusta, jomotusta ja kipua Simoksi tai hänen sukulaisekseen, Siiriksi vaikkapa? Osaanko elää täyttä elämää, miettimättä syöpää, miettimättä sen mahdollista uusiutumista tai leviämistä? Miten voin olla varma, ettei hän jää lymyilemää jonnekin suolenmutkaan tai luun sisälle tai minne vaan? En mä voikkaan olla, en mitenkään, mutta se mitä mä voin, on olla miettimättä asiaa. En voi antaa pelolle valtaa, se kyllä syö sisältä tehden sielun tahkojuustoksi. Kunhan nämä hoidot ovat ohitse, täytyy mun jättää tämä kaikki taakseni ja yrittää unohtaa koko syöpä. Jos se joskus uusiutuu niin sitten uusiutuu, mutta en mä sitä ala miettimään ja murehtimaan. Sehän olisi sama kuin antaa Simon voittaa tämä ja sitä en hänelle suo, en todellakaan.

Ukkokullan tullessa kotiin oli hänellä mukanaan jokin paketti. Utelias luonteeltani  kun olen, niin tietenkin halusin heti tietää mitä tuo mysteeripaketti piti sisällään. Selvisihän se, Ukkokulta oli meinaan käynyt ostamassa vaaán. Ihmettelin mitä sillä tekisimme sellaista, mitä ei voisi jo kotona olevilla kahdella vaaálla tehdä. Selvisihän sekin, tuo vaaka meinaan kertoo sen, oletko hengissä. Ei tarvitse enää aamusta hengitellä peiliin katsoakseni olenko hengissä. Nyt vaan hyppään vaakaan ja se sitten kertoo, hengitänkö vai en. Ja kertoo se myös nestepitoisuuden sekä rasvan pitoisuuden kropassa. Eikä tässäkään vielä kaikki, se näyttää myös päivän sään. Ei tarvitse katsoa ulos, tietääkseen millainen ilma on, senkin voin katsoa vaaásta. Samalla voi tietty suunnitella vaikka päivän ulkoilut, katsot vaan onko pilvistä tai sadetta, sitten mietit menetkö lenkille vai makaatko sohvalla. Siis todella tarpeellinen hankinta, olipa hienoa, että Ukkokulta osasi ostaa sen. 




Tänään ei ollut valokuvauskurssia ollenkaan, koska on syyslomaviikko. Mikä ihana tekosyy maata sohvalla ja jatkaa Sorjosen katselua, siitä tulikin heti meidän lempparisarja jota jaksaa katsoa pidempäänkin kuin jakson tai kaksi. Ainakin nyt tuntuu siltä, katsotaan mitä mieltä olen parin seuraavan jakson jälkeen.