Rikollisen hyvää suklaakakkua

Lauantai 24.9

Tämä päivä on tehty treeneistä. Yllätyitkö?? Oikeesti?? Nyt mulla on varattuna Pt-Pasin kanssa treenit. Hänen kanssaan en olekaan aikoihin treenannut, ei ole ollut mahdollisuutta. Tai kesäkuussa piti mennä, mutta sitten joku tohelo tunaroi nilkkansa ja ei päässyt hetkeen kävelee tai treenaa. Sitten olikin tissin leikkaus ja treenikielto ja sitten oli parantuminen ja sitten oli kai sitä ja sitten kai tätä. Kuka noita muistelee? Ei kukaan.

Ukkokullalla on paha olo, krapulaksikin kai joskus kutsuttu. Mulla on vaihteeksi ripuli, vessassa riittää tunkua. Ukkokulta kysyy hetken päästä onko vatsani jo parempi? Ei ole, miten niin? Jos on niin voit hakea mulle karkkia ja juustonaksua kaupasta. Vatsani ei parane ennen iltapäivää, saat odottaa siihen saakka. Ja mennessäni salilla kipaisen asematunnelin namikauppaan ja ostan Ukkokullalle namia niin, että jo ajatuskin vihloo omia hampaita. Ostan ison tv-mix-pussin (250g?), 6 lakua, 2 rullaa minttusuklaanappeja, ison laatikon Hugo namia (750g) sekä ison pussin juustonaksuja. Mä olen syöttäjä!! Sellainen joka katsoo toisen syömistä. En mä oikeesti katso, mutta myönnän ostavani välillä kaikkea herkkua Ukkokullalle kun en itse sellaisia syö. Kiva, että joku syö.

Olen muuten kuullut, että salilla käyntiä ei suositeltaisi sytostaattihoidon aikana. Tämä on ristiriitaista siihen, että minulle taas on sanottu että kaikki liikunta on hyväksi, myös salilla treenaaminen. Tietenkin jokaisen pitää tehdä oman vointinsa ja kuntonsa mukaan. Mutta syynä on ollut infektioriski. Joo, uimahallin ymmärrän, mutta en sitä etteikö salille voisi mennä. En näe siellä sen enempää riskiä sairastua infektioihin kuin ruuhka bussissakaan. Ainoa mihin siellä ehkä saattaa törmätä on liikuntakärpänen, se saattaa puraista. Ja se onkin niin pelottava kärpänen, että sitä sietääkin pelätä. Vaikka ei sytostaattihoidossa olisikaan. Niin tai näin, minä siellä käyn ja tänäänkin sinne suunnistan.

Tälläisiä liikuntakärpäsiä kannattaa varoa :-)

Aamuisten vessassa käyntien seurauksena on oloni hiukan hutera, ettenkö sanoisi jopa vetelä. En sano kuitenkaan. Tarkoituksena oli treenata käsiä ja olkapäitä ja niitä myös tehdään. Ei mitään suurta revittelyä, ei todellakaan haettu maksimeja vaan hyvällä tekniikalla ja tuntumalla. Sainkin hyvää palautetta, tekniikkani parantunut huimasti eikä ollut mitään sanomista missään vaiheessa. Oli tosi hyvä fiilis, hyvää palautetta on aina kiva saada. Valkkukin sanoi tekniikoideni parantuneen, johtuisiko sytostaattikuurista? Tai sitten siitä, että tehdessä hiukan pienemmällä painolla on helpompaa tehdä puhtaalla tekniikalla, juurikin vain sillä lihaksella millä on tarkoitus tehdä. Treeni meni hyvin perille, kädet ja olkapäät tulessa.

Treenien jälkeen syön evääni salilla ja sitten menemme ystäväni kanssa kauppaan ja kahville. Ei olla hetkeen nähty, pitää päivittää kaikki kuulumiset. Ja niitähän tunnetusti naisilla riittää. Ainakin kahdella treenaavalla naisella. Millä painoilla teit sitä..? Miten sun dieetti sujuu? Onko paljon senttejä lähtenyt? Jne jne..

Ukkokulta oli aika iloinen tuliaisistani, syytä oli tietty ollakin. Ilta menee blogia kirjoitellessa, ei siis kovin kummallista kuulu meidän lauantai-iltaan.

Sunnuntai 25.9

Eilen illalla julkaisin blogikirjoituksen jonka Ukkokulta aamusta lukee. Yritän aina välillä kysellä hänen mielipidettään. Vastaus on, että ihan hyvä. No onko siinä jotain sellaista mikä ei ole hyvää? Joo on. No mikä, kerro niin tiedän parantaa. Se hedelmävati oli vaatimaton. Jep, viimeksi tosiaan taisikin olla kuva hedelmävadista, kun toimittaja oli tulossa käymään. No, entä muuta kuin se hedelmävati? Sulla oli pienet servetit vaikka oli suolasta tarjottavaa. Sitten vielä sanot, että olet ammattilainen (minä olen ammatiltani sekä tarjoilija, kokki että lähihoitaja). Totta, kamala moka, miten mä satuinkin laittamaan pienet servetit, toivottavasti kukaan muu ei nyt huomannut tätä kardinaalimokaani. Taas muistan hetken olla kysymättä Ukkokullan mielipiteitä.

Tässä surkea hedelmävati ja liian pienet servetit :-)

Wilmalle on päässyt kasvamaan karvat turhan pitkäksi. Tai oikeastaan karvaan on päässyt takkuja jotka ei sinne kuulu. Näin vanhetessaan ei hän ole enää oikein antanut kammata/harjata karvaansa, varmaan iho alkanut jo herkistymään. Niinpä päätin hänen puolestaan, että tänään on kampaajan aika. Kyllä hänenkin pitää osallistua tähän lyhyempään hiusmalliin, aivan kuten minä ja Ukkokultakin. Tosin Wilmaa en leikkaa ihan kaljuksi, jotain rajaa sentään.

Parturihommien jälkeen on vuorossa oleilua ja löhöilyä, kerään ensi viikkoa varten energiaa, alkaahan työt jälleen. Teen eväät valmiiksi ettei tarvitse illalla alkaa niitä vääntämään enää.

Alkuillasta menemme pikkusiskoni synttärikahveille. Tämä on viikonlopun kohokohta, näenhän taas Eltsun ja tiedän saavani maailman ehkä parhainta moussekakkua. Kakkua jossa pohjana on keksiä ja päällä soijakermavaahtoa johon on sulatettu suklaata. Se on jotain niin taivaallista, että sitä suussa kun heittää henkensä, niin tekee sen onnellisena. Sanon toisille, että ottakaa ihan rauhassa omat palasenne, mä syön loput. Vähän kauhuissani katson kuinka kakku hupenee, sitä ei jää paljoa santsattavaksi. Onneks olen ainoa joka sitä haluaa santsata, mulle siis riitti enemmän. Voisikohan suklaakakun takia tehdä rikoksia? Saatan kuvitella että voi, pieni pahoinpitely hänelle joka kakkuani himoitsee, sotsoo, se on mulle. No, onneks ei tarvinnut tukeutua väkivaltaan, mä sain oman osuuteni ja tässä tilanteessa muista ei ole väliä.

Kuva ei ole kyseisestä kakusta, mutta hyvältä tämäkin näyttää :-)

Eltsu halusi leikkiä Ukkokullan kanssa, välillä tuli pussailemaan tätsyn kanssa. Olen varmaan ennekin sanonut, että kuinka sitä voi tuntea suuria tunteita siskonlasta kohtaan. Omia lapsenlapsia ei vielä ole, mutta odottelen innolla, että joskus vielä pääsen heidän varpaita suukottelemaan ja tuoksuttelemaan. Mikään ei ole suloisempaa kuin vauvan varpaat. 

Elämää, ei sen enempää

Torstai 22.9

Tänään on jälleen fyssarin tapaaminen. Nyt kun olen käyttänyt hihaa ja hanskaa olen saanut uuden ongelman. Nyt neste ei pääse turpoamaan kädessä hihan ollessa esteenä, neste tuleekin rinnan puolelle ja olen saanut siihen kivan nestekertymän. No, liioittelin vähän, se ei todellakaan ole kiva vaan todella ärsyttävä. On kuin mulla olisi ylimääräinen tissinalku siinä.

Fyssari sitä katsoo ja pyytää myös kirurgia sitä katsomaan. Kysyn tältä nuorelta mieheltä (kirurgi), mahtaako se olla uusiutunutta syöpää, koska tuntuu kuin ihokin olisi hiukan paksuuntunut. Eihän se tietenkään ole, mutta väkisinkin jää mieltä kaihertamaan, että tätäkö tämä on tulevaisuus? Tulee vähäinenkin muutos kroppaan, niin heti ajattelen sen olevan Simoa tai vähintään sukulaista! Toivon ettei ole, koska kurjaa se on pelossa elää. Itsestähän nää on kiinni, joten päätän jo nyt, etten tule antamaan pelolle valtaa yhtään enempää myöhemmin kuin olen nytkään antanut.

Fyssarilta lähdettyäni menen salille, matkalla tosin bongaan mäkkärin ja siellä jotain joka maistuu mullekin eli puuroa. Hampurilaista en ole syönyt vuosiin ja silloin kuin olen sellaisen syönyt, on se ollut jonkinlainen ruisversio. Hampparimestat ei ole mua varten, varsinkaan kun en enää voi syödä edes sitä jäätelöä kinuskikastikkeella. Tai voisin, vaan en halua, koska se aiheuttaa jo sellaisia mahakipuja, etten niitä kaipaa yhtään. Oli ihan pakko käydä hakemassa puuroa. Kysyn onko puuro maidotonta ja myyjä (ikäseni mies) vastaa, että eikös puurot aina ole maidottomia. No kato kun ei oo!! Pyydän lusikan mukaan ja hän se varsin vitsikkäästi vastasi, että tottahan toki. Olishan se vähän noloa myydä puuroa ilman lusikkaa. Meidän huumori ei ihan kohdannut, teki mieli kysyä, onkos herra uransa huipulla ja päätä huimaa? Jätin kysymättä, ei ansainnut enää mun huomiotani. Moukka!!

Kannoin puuron metroon ja lusikoin menemään. Ei tarvitse ostaa toista kertaa, ainakaan tuosta kuppilasta. Oli suolatonta, muuten ihan ok. Eikä se ollut kallis, euron boxi. Mutta tuskin kuitenkaan toiste ostan. Kokemus tämäkin.

Salilla tarkoitus on tehdä jalkoja. Laitan roosanauhan rintapieleen, tissi tissitaskuun ja menoks. Huomaan jo lämmitellessäni ettei kunto ole ihan optimaalinen. Hengästyn ja sydän hakkaa vaikka heiluttelen vaan jalkoja. Ensimmäiseksi teen kyykkyä. Enkkani on ollut 70kg, nyt kyykkään 40kg:lla ja syke huitelee 160:ssä. Teen kolme sarjaa, en jätä kesken. Teen myös prässiä, takareisiä, pakaraa, pohkeita. Pakko lopulta vaan sopeutua siihen, ettei tästä tänään tule mitään ja jätettävä treeni hiukan kesken. Ei todellakaan mun tapaistani, mutta joskus kuulen päässäni sellaisen pienen hennon äänen, lieneekö järjen ääni. Vaikea sanoa, mutta nyt sitä ääntä kuuntelen ja painun suihkuun. Niin jätän roosanauhan ja tissin kaappiin odottamaan seuraavaa treeniäni, taitaa olla lauantaina. Siellä ne lepää, kuin se kuuluisa kiekko vastustajan maalissa.

Tämän jälkeen hain vielä salaatin Fazerilta ja ei muuta kuin kotiin syömään. Oli tarkoituksena mennä vertaistuki ryhmään tänään, paikalliseen sellaiseen. Olisi ollut syöpäjärjestön järjestämä, mutta koska kaveri ei lähde niin en mäkään. Heittäydyn lapseksi enkä suostu jos ei toinenkaan lähde. Oikeastaan ajatuksenani oli, että ystävä olisi saanut piristystä siitä, hän kun on voinut huomattavasti huonommin kuin minä. Vaan ei hän jaksanut lähteä ja itse en sitä nyt kokenut tarvitsevani, niin se jäi väliin. Sen sijaan menen ystäväni kanssa sauvakävelemään. Kävellesäkin syke huitelee korkealla, pakko kai uskoa ettei nyt olla ihan kunnossa. Loppu illan makaan sohvalla. Syke normaali, olen hengissä.

Perjantai 23.9

Tämä päivä on tehty ystävillä ja Eltsulla, tädin kultsulla. Aamusta heti ajelen Prismaan, ystäväni on tulossa kylään ja nyt ei tarjoilut ole yhtä huonoja kuin hänen viimeksi käydessään. Siitä voi lukea enemmän täältä. Kauppareissun jälkeen ajelen itähelsinkiin, menen käymään entisellä työkaverilla. Sinne saakka päästyäni tuntui aika hassulta, olin itse asunut samoilla huudeilla yli 40v sitten. Kuitenkin mulla on muistoja siitä ajasta, ajasta ennen kouluun menoa. Lähtiessäni kotiin päin ajelin ”meidän” korttelin ympäri. Tuossa on edelleen parturi, siellä se faijakin kävi silloin ottaa minivoguen. Parturin vieressä oli silloin kauppa/kioski (yhdistelmä tai sitten en muista kumpi oli), siitä sai ostaa suklaatupakkaa joka maksoi 5 penniä kappale. Kiskurihinta muuten. Tuossa kaupan tilalla oli silloin Rake (rakennustarvikeliike) ja siellä oli faijan tenniskaveri töissä. Tuolla pihalla me leikittiin, pompoteltiin superpalloa seinää vasten, hypittiin hyppistä ja twistiä. Vitse, osaatteko kuvitella kuinka lämmin fiilis mulle tuli? Hei, siitä on aikaa yli 40v. Käsittämätöntä!!

Ystäväni tuli, lähdimme saman tien lenkille. Ilma oli kylmä, tuuli oli raaka, mutta eihän se urheilevia nuorukaisia haittaa. Tuulta päin vaan, ei haittaa meitä tuulet ei sateet kun liikunnasta on kyse. Lenkin jälkeen joimme teetä ja söimme leipomaani mutakakkua. Ai ei vai, no oli se ainakin mun ostamaa. Sen päälle kun laittoi ihan itse vispaamaa soijakermavaahtoa niin avot ja oli paha olo taas taattu. Jännä miten sitä aina pitää heittää överit, sokeri överit oikein parhaasta päästä. Tykkäänkö mä itseni kiusaamisesta? Eikö sytostaattiönkyräpahatolot riitä mulle? Pitääkö hankkia sokerista vielä vähän huonompi olo? Että varmasti oksettaa, paskattaa ja päätä särkee. Ilmeisesti pidän siitä olosta, ei tätä mikään muu selitä.

Wilma tiesi heti, että tällä tädillä on jotain herkkua mukana. Mutta kun ei täti meinaa tajuta millään sitä Wilmalle tarjota, niin hänen pitää itse mennä kassiin se hakemaan. Ja totta totisesti, sieltä löytyi yksi eksynyt koiran nami. Tässä nähdään, että vaikka Wilma on vanha (12v.) ei hajuaisti ole mihinkään kadonnut. Namit tänne vai pitääkö ne itse kaivaa?! 

Ystäväni lähtiessä ajelemaan kotiaan kohti, lähdimme me Wilman kanssa Eltsua hoitamaan. Pääsi tätsy halimaan ja pusuttelemaan oikein mielin määrin. Eltsu meinaan tykkää pussailla. Kesken leikkiensä hän auliisti tulee jos kysyn pussataanko. Hän vastaa jooooo ja tulee ojentamaan poskensa tai suunsa toimenpidettä varten. Kysyn pussataanko lisää, on vastaus varma: jooooo! Me ajelemme autoilla, välillä syömme ja juomme ja pussailemme. Ajatuksena oli mennä uloskin käymään välillä ja asian tullessa puheeksi Eltsu heti huomauttaa: ”Aikku-tätille pipo päähän”. Hellyyttävää huomaavaisuutta nuorelta mieheltä.

Tullessa iltapalan aika, haluaa kundi voileivän, puuro ei kelpaa. Okei, olkoon sitten leipä. Yökkäriä ei haluaisi laittaa, koska tietää sen johtavan sänkyyn ja sen taas nukkumiseen ja se ei nyt sopinut nuorelle miehelle. Hän ehdottaa, että mennään nyt ulos. Joo ei, sitä olleen yritetty jo muutamaan otteeseen ja sinne ei menty, joten ei sinne mennä nytkään. Saamme sovitettua yökkärin päälle. Sitten hammaspesu. Ei, koska sitten halutaankin puuroa. Hyvä, olkoon sitten puuroa. Puuron jälkeen ehdotan hammaspesua. Ei käy. Selvä, sitten saa Herra Hakkarainen (fluoritabletti) hoitaa hammaspesun virkaa tänään. Sitten sänkyyn. Sängyssä hän haluaa hammaspesulle. Sinne mennään. Takas sänkyyn ja tätsy viereen vanhempien sänkyyn. Tätsy ihailee ihanaa unikaveria, Pekka Töpöhäntää. Eltsu ojentaa sen, Aikku-täti saa nukkua Pekka Töpöhännän kanssa. Voi kiitos, olipa kivaa.

Ee haluaa nukkua Pekka Töpöhännän kanssa. Okei, saat takaisin. Aikku-täti saa nukkua pupun kanssa. Tätä kaikkea me oltais voitu jatkaa vaikka koko yö, mutta ei jatkettu koska tätsy nukahti sitä ennen. Saattaa olla, että tästä sai käsityksen, että tätsyä viedään kuin pässiä narussa ja ei se väärä mielikuva olekaan. Näin käy ja saa käydä. Tätsyä saa vähän vedättää, se kuuluu vähän niin kuin toimenkuvaan.

Kotiin tullessani en olisi mä, ellen söisi palaa mutakakkua. Vain sellaista ihan pientä, niin pientä ettei siitä saa edes oikein kunnon pahaa oloa aikaiseksi. Sellaisen pienen ällötyksen vaan.

Sokkotreffeillä

Tiistai 20.9

Olo alkaa tuntumaan paremmalta. Näin nopeaako ne pahat olot taas menikin ohitse? Jotensakin kuvittelin olevan rankempaa, mutta en valita, otan mieluimmin paremman olon kuin olon jolloin tekee mieli koko aika oksentaa. En ota edes pahoinvointilääkettä, nyt leikitään upporikasta ja rutiköyhää. Elämässä pitää olla jännitystä, jännitetään vaikka sitä tuleeko jotain pöksyyn vai ei.

Jaksan lähteä salille, päätän ottaa rauhallisesti. Se on vaan kovin vaikeaa, tuntuu kuin ajelisi käsijarru päällä. Mutta välillä joutuu hellittämään kaasupoljinta, kuten esim. nyt. Tai moottoritiellä kun kameratolppa välähtää. Tosin silloin se on jo myöhäistä, kuten ite kesälomalla huomasin.

Salilla ehdin lämmittelemään, kun ”Heeeei, sieltä saapuu Charlie Brown..” No ei saapunut, mutta miniä saapui. Olimme molemmat varmaan yhtä yllättyneitä toisemme nähtyämme, satuimmekin samaan aikaan paikalle. Siinä treenin ohella välillä juteltiin, yritin kuitenkin enemmän keskittyä tekemiseen kuin puhumiseen. Syke meinasi nousta turhan korkealle, ei tuntunut hyvälle. Alkoi hiukan heikottaa, laskin kellosta, että edellisestä ruokailusta oli turhan paljon aikaa kulunut. Piti lopettaa, tosin ehdin mä treenata selän ja rinnan ja vatsan joten syytä olikin lähteä.

Heikko olo paheni, joten päätin helpottaa tilannetta saamalla nopeaan ruokaa ja menin kiinalaiseen syömään. En laskenut monta lautasellista söin, mutta hei, niiden lautaset on sellaisia lasten kokoa olevia. Ei siihen paljoa mahdu kerrallaan ja kovin montaa kertaa ei kehtaa olla hakemassa lisää. Ja sen verran oli nälkä, etten ehtinyt edes kuvaa ottamaan. Mä luotan siihen, että jokainen on käynyt joskus kiinalaisessa syömässä ja tietää millaista ruokaa siellä tarjoillaan. Riisiä ja kanaa, tietty!!

Kotiin mennessä pahaolo ei ollut helpottanut joten otan pahoinvointilääkkeen, nyt nöyrryn sille. Sen jälkeen noudatan sohvan kutsua ja menen sen lämpimään syleilyyn nukkumaan, vedän tunnin päiväunet. Herään ei niin mukavaan tunteeseen, kuvottava oloni on laskeutunut askeleen alemmas ja saan ripulin eli tuttujen kesken ripen. Ihan kiva joo. Sulla on paha olo, oksettaa ja lääkitset itseäsi ohjeiden mukaan ja saat ripulin. Suo siellä, vetelä täällä. Tai housuissa. Ellet ehdi tarpeeksi nopeaan vessaan!! Mä rakastan sytostaattia, heitetään yläfemmat ja parit aallot sytostaateille. Ja joo, tää oli sarkasmia!!

Mun pitää ehtiä valokuvauskurssille. Vien mennessäni kirjan kirjastoon. Onneks menin koska pääsen siellä samalla vessaan. Nousen jo lähteäkseni kun saan istua uudelleen, ei kivaa. Pääsen ulos kopista, mennäkseni toiseen koppiin. Jos vielä kiroaisin, niin nyt sanoisin jotain tosi rumaa, mutta kuten lupasin, olen lopettanut sen ja sanon voihan pepparkaka!! Pääsen kurssille, voin siellä huonosti, väsyttää, paleltaa ja katson kelloa minuutin välein, milloin pääsen pois. Tunti loppuu viimein, kaupan kautta kotiin. Tässä tapauksessa se oli erittäin huono idea. Jos sulla on vatsan kanssa erimielisyyksiä, kuten toimiiko se astetta nopeampaan kuin olisi tarvetta, niin älä hyvä ihminen tee mitään turhia mutkia mennessäsi kotiin vaan mene sinne vähän hemmetin nopeaan (laskettiinko tota kiroiluksi??) ja suorinta tietä. Tai sulle käy kuten mulle, eli huonosti. Kuin huonosti mulle sitten kävi? Älä kysy, et halua tietää!!

Saimme kotitehtäviä opelta, nyt olisi kai aika alkaa tutustumaan jo kameraansa jo paremmin?

Hei, olen Aikku, kukas sä oot?? 

Keskiviikko 21.9

Aamusta soitto töihin, en kykene tulemaan. Ei tällä mahalla, ei tällä ololla. Sovimme, että olen loppu viikon kotona, varmaan ihan aiheellista. Välillä on hyvä meikäläisen ottaa järki käteen ja ostoksille, ei kun siis järki käteen ja olla kotona jos vointi on sitä mitä se nyt on ollut.

Päivä menee enemmän tai vähemmän sohvalla maaten. Teen taas samaa kanakeitto kuin viimeksi, se kun oli nin hyvää ja on nopeaa tehdä. Heittää vaan wok-vihannekset kanaliemeen ja perään kypsät kanapalat ja kypsän riisin (joka bodarilla on aina nääs kypsää riisiä ja kanaa kaapissaan) ja lisää vielä kookosmaitoa ja mausteet. Nam nam, kuten jo viimeksi sanoin.

Poppaa poppaa, pitää puhallella. 

Sohvalla olo on välillä vaan niiin kivaa. :-)

Wilman kanssa käydessämme ulkona keksin pyytää Ukkokultaa treffeille. Kutsun hänet kahvilaan kahville kunhan tulee kotiin. Näin myös teemme.

Kahvilaan mennään ja meinaa mennä keksi väärään kurkkuun kun Ukkokulta heti istuttuamme kysyy, että Liisako se sun nimi oli? Eeeeei, mä olen Riitta-Maija. Ai, olet vai? Sun ilmoituksessa treffipalstalla luki Liisa. Jooooo, kato kun mulla on kaks ilmoitusta siellä, enkä aina muista kenen kanssa olen kirjoitellut ja mitäkin ja milläkin nimellä. Tää on tietty vähän noloa, mutta anteeks. Jaa jaa, mutta neljä lastahan sulla kuitenkin oli, vai? Neljä on siunaantunut, siinä en ole valehdellut. Tyttöjäkös ne kaikki oli? Eei, kun kaks tyttöä ja kaks poikaa, sillai tasapuolisesti molempia. No, miltä mä nyt vaikutan, vaikka vähän tulikin narrattua ilmoituksessa, haluatkos tavata vielä uudestaan? Kai me voidaan kerran vielä nähdä, vastasi treffikumppanini, mutta mihinkään seksijuttuihin en sitten ala. Mä en oo mikään helpponakki nääs!! Mä meinasin kuolla nauruun, tää on niin tyypillistä meidän huumoria.
Kiitin Ukkokultaa, on jaksanut tukea mua matkan aikana. Vastaa, että kuuluu vähän niinkuin toimenkuvaan. Ok, toimenkuvana avovaimon tukeminen ja valituksen kuuntelu, ilman palkkaa. Rankkaa, käy häntä ihan sääliksi. Yritän jatkossa olla kiltimpi.. Tai alkaa maksaa palkkaa..

Kahvit juotuamme menemme vielä vaatekaupoille. Ostan itselleni syksyksi uuden takin, johan entinen taisi olla liki 10v vanha joten voi kai sanoa, että johan oli aikakin hankkia uusi. Kenkiäkin katselin vaan ei ollut kokoa. Huomenna mennessäni fyssarille voisin käydä katsomassa niitä kenkiä uudestaan. Jos toisessa kaupassa löytyisi kokoa. Tässä kaupassa tuntuu joka vaatetta/kenkää olevan muutama kappale joka kokoa ja senhän sitten arvaa, että tällänen normaali kokoinen jää nopeaan ilman. Vein meinaan jonkun nenän edestä takin jota oli juurikin vain se yksi kappale. Takin kanssa kävi mulla tuuri, kengissä ei. Huomenna uusi yritys. Kaupasta ostamme vielä molemmille Rosanauhat, jotka on tänä vuonna suunnitellut Mike Monroe. Ne on upeat, itse ylpeydellä kannan sitä rinnassani. Ja Ukkokulta myös. Olethan sinäkin ostanut jo omasi?

Tähän lopuksi haluan kiittää teitä kaikkia lukijoitani. Olen saanut tosi paljon ihanaa palautetta, sekä blogiini, viestein että face to face. Olen todella kiitollinen teille kaikille, ihanaa että olette jaksaneet matkassani mukana. Ilman teitä tuskin jaksaisin kirjoittaa kaikkea ylös, näin tämä matkani saa todella suuren merkityksen. Teette tästä erityisen, arvokkaan ja kauniin. No, ainakin pirun paljon hauskemman.

Tämä on teille kaikille, kiitos!!! <3 

Oman arkensa soturi

Sunnuntai 18.9

Aavistuksen parempi olo, mitä se sitten lieneekin tarkoittaa. Päätä särkee edelleen, ykä meinaa nousta kurkkuun monta kertaa aamupalalla, mutta turvotus on ainakin helpottanut. Tänään painoa oli eiliseen verrattuna 3,5kg vähemmän eli jotain parempaa kai tässä päivässä. Otan edelleen kaikki tarvittavat pahoinvointilääkkeet ja varmaan muutaman ylimääräisenkin. Tai en ota, olen soturi ja pärjään ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Tai olen vaan hiton tyhmä etten osaa edes lääkitä itseäni tarpeeksi. Ulkoilma on parasta lääkettä, joten lähden ystäväni kanssa kävelylle. Onneksi on ystävät jotka jaksavat ulkoiluttaa mua, tai onneksi on ystäviä ketä ulkoiluttaa, ihan miten vaan.

Tällä kertaa joudumme tosiaan ottamaan hiukan rauhallisemmin, meinaa sydän tulla kurkun kautta ulos. Mitä se nyt siellä hyppii? Juuri eilen sai makkaraa ja raneja, olisi nyt tyytyväinen. Vai hyppiikö se riemusta ja haluaa lisää moista rekkamiehensafkaa? No, hetkeen ei saa, ei makeaa mahan täydeltä. Matkalla saamme hiukan heppaterapiaa, on heposet ja pari varsaa päässeet kirmaamaan laitumelle. Tai ei hekään kirmanneet, söivät lähinnä heinää mitä heille tarjosimme. Olispa vaan jännää olla heponen, syödä heinää niin, että olet ähkyssä. Toisaalta mielummin mä olen mä ja syön jäätelöä, niin, että olen ähky. Mä saan valita, heponen ei.

Olotila ei tällä lenkillä juurikaan kohene, vaan joudun olemaan vaakatasossa melkeinpä koko päivän. Tosin se ei ole huono asento, ainakaan tässä vaiheessa. Onneksi on sohva missä maata. 

Saan elämäni ilolta tsempparikuvan, jos ei tästä Tätsy piristy, niin ei sitten mistään. Mä piristyn. Juurikin sen verran, että jaksan kävellä jääkaapille. Eilinen kääretortun pala on äkkiä tuulen suojassa, mitäs sitten söisi? Lienee laitettava Ukkokullalle taas viestiä, tulla pelastamaan kultansa. Ihan näillä sanoilla en uskalla häntä lähestyä, jättäis vielä kokonaan tulematta. Sain jo palautetta kiroilustani, olen alkanut kiroilemaan enemmän. Luulin olevani siihen oikeutettu, mutta ilmeisesti en ollutkaan. Parannan tapani, kunhan tuot mulle taas jotain hyvää syömistä, sellaista millä pysyn hengissä. Ja vähän äkkiä, perkele sentään!! Ei vaan, mä lopetan kiroilun, mutta se maksaa paketin jäätelöä. Tai kaksi. Aloitetaan yhdestä, mutta äkkiä se tänne tai ei hyvä heilu..

Kyllä Tätsy piristy tästä kummasti <3 

Maanantai 19.9

Tänään sitten pitäisi tapahtua jotain mikä edistää sitä mielenkiintoista juttua mikä on tapahtumassa. No mikäs se niin ihmeellinen asia sitten oikein on? Tässä jokin aika sitten, otti minuun yhteyttä toimittaja ja kysyi saisiko tehdä jutun minusta lehteen? Uskokaa tai älkää, mutta mä menin tosiaankin sanattomaksi. Minä, joka varmasti keksii aina puhumista, hautajaisissakin sitten joskus vuosikymmenien päästä pidän oman maljapuheeni haudan syvyyksistä. Ei vaan, mutta oli aika hämmentävää. Kuka ihme olisi kiinnostunut meikäläisestä, pienestä ihmisestä joka on sairastunut rintasyöpään vaan ei anna sen häiritä treenaustaan eikä liikuntaa eikä elämää yleensäkään. Ehkä joku sitten olisi kiinnostunut, sehän me nähdään kun lehti joskus mahdollisesti on julkaistu. Väärin, lehti kyllä julkaistaan joka päivä paitsi pyhinä, mutta että onko sitä juttua musta ja onko se kiinnostava ja lukeeko sitä kukaan ja tyrmätäänkö se kokonaan ja ja ja ..

Tuleeko musta sitten julkkis?? Julkkis syöpäläinen joka on joka tilaisuudessa puhumassa asiastaan, jokaisessa mielenosoituksessa ensimmäisten joukossa banderollinsa kanssa julistamassa milloin maailman rauhaa milloin traktoreiden oikeutta ajaa moottoritiellä. Tiedättehän, sellainen joka on joka kuvassa, tapahtumassa, tilaisuudessa, joka ikisessä paikassa. Katsotte ihan minne tahansa niin aina vaan näette mut. Mä niin näen itseni siellä eli joka paikassa, eikä sen jälkeen enää koskaan tarvitse kysellä missä Aikku luuraa? Hän ei todellakaan ole Apu-lehden sivuilla, ehei, hän on siellä missä tapahtuu!! Lähtikö nyt lapasesta?? Välillä mulla on siihen pientä taipumusta!! Oletteko huomanneet??

Poikani laittaa viestiä, kävikö toimittaja? Ei vielä, tänään pitäis tulla. Hänkin nauraa, että sitten susta tulee kuuluisa. Joo ja sunkin kaikki työkaverit näkee ja sitten ne kysyy, onks toi kalju sun mutsis? Ja sitten mä vastaan ylpeänä, että on. Mulla pääsi itku!!

Odottaessani toimittajan saapumista yritän miettiä tarviiko kaupasta hakea jotain tarjottavaa. Toisaalta ei jaksaisi lähteä ja toisaalta jos tarjottavat on sen seitsemää sorttia niin onko juttukin parempi? No höpö höpö, mä olen vähän sitä ikäpolvea joiden pöytä kuuluu aina notkua kaikesta herkusta? Vai kuuluuko? Ei kai kukaan oleta nykyään, että olisi kamalasti jotain tarjolla? Vai olettaako? Saan tehtyä itselleni ruokaa mietinnän lomassa ja se on mielestäni jo aplodien arvoinen suoritus. Teen kanakeittoa, sitä samaa mitä jokainen ameriikkalainen aina kantaa naapurilleen jos siellä on hätä. Ja kantaa ne vaikka ei olisi hätäkään, ainakin jos elokuviin on uskomista.

Nam nam!! Onneks amerikkalaiset ovat keksineet kanakeiton!! Tai sitten joku muu!!

Toimittaja tosiaan tulee ja saamme jotain juttua aikaiseksi. Joudumme kyynelehtimäänkin muutaman kerran. Sitä kun itse elää tätä asiaa joka hetki, se on niin tuttua itselleen, niin ei osaa ajatella kuinka koskettavaa se kuitenkin voi olla. Syöpä on jo sanana pelottava, myönnän sen. Jos mä kuulisin sen sanan samassa lauseessa kun puhuttaisiin lapsistani tai Ukkokullasta tai läheisistäni, niin se pelottaisi ihan vietävästi. Se saisi jalat lyömään loukkua ja hampaat kalisemaan. Mutta kun se on mulla itselläni, en mä osaa pelätä. Onko tää tyhmyyttä? Onko tää ylimielisyyttä? Olenko Pelle Peloton vai täysi idiootti? En mä tiedä, mutta sen mä tiedän, ettei pelolle saa ainakaan antaa valtaa tai se halvaannuttaa sut täysin. Mä myönnän, että pelkään kuolemaa. Mä pelkään sitä niin paljon, etten koskaan ajattele sitä. En aiemmin, en nyt enkä jatkossa.

Riittääkö tämä tarjoiluksi? No ei, lisää on taiottava!!

Taiat tehty!! :-)

Juteltuamme reilun tunnin on aika lähteä kävelylle ja tuulettamaan päätänsä. Samalla menen intersportiin ostamaan itselleni uusia pitkähihaisia treenipaitoja. Nyt on vaan niin, etten kehtaa mennä enää toppi päällä treenaamaan. Koska ne läskit.. Koska ne turvotukset.. Koska se hiha ja hanska.. Koska olen idiootti!! Niin tai näin, neljä pitkähihaista lähtee mukaani. Saan siinä sivulla tehtyä hyvän reippaan sauvakävelylenkin. Ja hyvällä tarkoitan nyt sitä, ettei yksikään mummo mene mun ohitseni rollaattorilla, eikä ilman. Tähän voi vaikuttaa myöhäisempi ajankohta, ehkä mummot on jo nukkumassa? Jos ovat, niin hyvää yötä ja kauniita unia!! Kauneusunia ei voi koskaan ottaa liikaa, naiset tietää sen. Kaikkiin ne ei vaan tehoa, kuten esimerkiksi minuun. 

Sytostaattia ja parasta seuraa

Perjantai 16.9

Alkuviikon energiasta ei tosiaan enää tietoakaan. Kuvittelin meneväni tänään ennen myrkyn hakua salille tekemään viikon kolmannen treenini vaan menemättä jää, ei pysty ei kykene. Mutta syöpikselle menen, vaikka pientä angstia asian suhteen eilen olikin. Ja sain seurakseni rakkaan tyttäreni, parasta seuraa tähän hetkeen siis.

Nyt myrkynkeittäjän treffit olivat vasta klo 12 joten saimme aamun viettää rauhassa. Syöpiksellä oli hiljaista, ei juurikaan muita potilaita. Samassa huoneessa kanssani oli ensikertalainen ja häntä luonnollisesti pelotti ja jännitti tämä rumba, aivan kuten itseäni ekalla kerralla. Tunsin itseni jo konkariksi, olihan tämä jo neljäs kertani. Vaikka nyt minullakin vaihtui lääkitys, nyt sain komboa nimeltä cef. Siinä yhdistyy kolme eri sytostaattia joten nyt viimeistään luulis Simon sukulaisineen jättävän uppoavan laivan. Mulle tämä oli siis ihan uusi lääke ja sen tuomat sivuoireet myös vielä arvoituksia. Olin kotona jo ottanut kolmea erilaista pahoinvointilääkettä, todella toivon että ihan turhaan, ei kai mulla mitään oireita tule kun ei tullut edellisestäkään lääkkeestä??

Tiputuksen aikana tulee jo ekat oireet, alkaa kuvottamaan. Velloo mahassa, meinaa tulla ylös, jää hissinä kurkkuun, ihanaa, tätähän mä just kaipasinkin!! Päässä tuntuu kuin olisi ottanut muutaman paukun liikaa, tää on tuttu tunne, joskus on niin saattanut päästä käymään, tullut otettua muutama liikaa. Tunnen myös turvotuksen tulevan, ei tarvitse käydä vessassa kuin kerran, tää ei tiedä hyvää.

Mutta kylmäpussit jäi pois jaloista ja käsistä. Luulin ensin hoitsuni unohtaneen ne, enkä tod niistä muistutellut. Mutta ne olikin vaan kolmella ekalla kerralla kun lääkkeenä oli doketaksel, nyt ollessa cef ei niitä tarvittu. Enkä todellakaan kaivannut niitä, on ne niin jäätävät. Jokainen voi kokeilla miltä tuntuu pitää hanskoja kädessä joita pidetty pakkasessa ja voit tunkea sinne vaikka jääpaloja vielä seuraksi. Saat vähän tuntumaa miltä ne on tuntuneet. Nyt jäädän odottelemaan lähteekö kynnet irti, nehän voivat lähteä vielä puolen vuodenkin päästä.

Tiputus kesti noin kaksi tuntia ja jälleen on yksi kerta ohitse tätä. Ei viitsi sanoa paskaa, koska parantumiseenihan tämän on tarkoitus johtaa, mutta ei tätä voi kuvailla oikein elämänsä iloisempanakaan asiana. Mutta enää tän jälkeen kaksi kertaa, voi kuinka mä olen onnellinen tämän loppuessa. Täytyy jotensakin juhlia asiaa sitten sen ollessa ajankohtaista. Tuntuu vaan niin typerältä ja omahyväiseltä puhella tälläistä, kun toisilla asiat ovat paljon pahemmin, jotkut joutuvat käymään huomattavasti useammin tiputuksessa kuin minä. Mulla Simo Saatana oli vaan rinnassa (näillä tiedoilla ainakin näin oletetaan), joillakin Simo on levinnyt paljon enemmän. Mutta nyt, tällä hetkellä, mä olen itsekäs ja ajattelen itseäni ja sitä, että mulla on asiat näin ja kaksi kertaa enää jäljellä. Jos olen itsekäs paskiainen, niin sitten olen, mutta olen mä sitäkin kalju ylpeenä pystyssä, rinta (yksi) rottingilla.

Sairaalareissun jälkeen menemme kotiin. Itselläni on suunnitteilla mennä juhlimaan läksiäisiä, pomomme on siirtynyt toisiin tehtäviin. Kiva ilta tiedossa, ihanien työkavereideni kanssa. Kunhan vaan oma olotila pysyisi kunnossa. Otan omat eväät mukaan, ihan vaan varmuudeksi. Juon paljon vettä, sitä neuvottiin juomaan tän päivän aikana ainakin 2-3 litraa. Saavat maksa ja munuaiset puhdistua sytostaatista.

Juhlapaikalla on juhlat jo hyvässä vauhdissa, pääsen hyvin tunnelmaan mukaan. Onhan omakin olotilani vähän humalaan verrattavissa, ilman alkomahoolia tosin. Omat eväät jää syömättä, tarjoilut on mainiot ja sitä itselleni mieluisinta riittää, eli sipsejä. Tähän olotilaan tarvitaan juurikin suolaa ja sitä vettä. Molempia nautin hyvällä mielin, niin, että loppu illasta voin jo pahoin. Tunnen kuinka turvotus iskee kuin peitsi haarniskaan (voiko näin sanoa?) Olotila muistuttaa raskaana olevaa, pahoinvoiva ja todella iso mahainen. Ollessani kotona yhdentoista aikaan, sammun kuin saunalyhty. Ja tähän ei tarvittu yhtään alkoa, ainoastaan vähän solumyrkkyä, suolaa, vettä ja mahtavan ihanaa seuraa. 

Lauantai 17.9

Herään yöllä muutaman kerran kuvottavaan tunteeseen. Aamulla olotila jatkuu ja katsoessani itseäni peilistä meinaan huuto päästä. Huh, mikä turvotus. Eilen ennen tiputukseen lähtöä olin katsonut painoni, 64,5kg. Paino on noussut hoitojen aikana 3kg. Olen siis edellä sitä, mitä lekuri ennusti, koko hoitojen aikana 4kg. Käyn myös tänä aamuna katsomassa mitä lukuja vaaka tänään arpoo. Ja arpohan se lukemat, kiitettävät 68,5kg. Mulla tuli siis eilisen aikana nestettä neljän kilon verran. Pistäkäähän paremmaksi!! Ollessani dieetillä keväällä, tankkasin kerran viikossa päivän aikana oikeastaan pelkkää hiilaria, eikä koskaan paino noussut tuollaista vauhtia vaikka juurikin hiilarit keräävät nestettä. Nyt tiedetään, että myös sytostaatit kerää nestettä. Jokainenhan me tiedetäänkin jo, että myös sipsejä syödessä saa nesteet kroppaansa, siitä ei sen enempää.

+4kg nestettä :-(

Yrittäessäni syödä nousi hissi kurkkuun, pahaolo jatkui, krapula paheni. Otin kaiken pahoinvointilääkityksen mitä oli annettu/määrätty ja varmaan ne auttoi. Vaikea sanoa, kun en ollut kokenut moista ilman lääkitystä.

Ei tullut mieleenkään lähteä ihmisten ilmoille enempää kuin oli pakko. Meni päivä kyllä koomaillen kotona. Tarkoituksena oli mennä pikkusiskon kanssa kirpparille, mutta menemättä jäi. Ukkokulta meni tapetoimaan äitinsä luokse, joten mä sain koomailla ihan rauhassa. Ja mähän makasin sohvalla ja söin mitä pysyi sisällä tai pystyin eli en oikeastaan yhtään mitään. Onneksi on keksitty jäätelö, ei kai sellaista vaivaa etteikö sitä voisi syödä? En ole ainakaan sellaista vielä keksinyt eikä ole vastaan tullut.

Illemmalla, kun tuntui jo siltä, että voi syödä jotain, laitoin Ukkokullalle viestin, että tulehan sieltä kotiin ja kauppaan. Ja Ukkokulta tuli ja lähti hakemaan mulle makkaraa ja Raneja. Voitteko kuvitella, terveysintoilija bodari syömässä uunimakkaraa? Niin, elämä on ihmeellisyyksiä täynnä, joskus voi syödä jopa makkaraa. Ja tässä tilassa ei voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa terveellisesti syöminen, nyt syödään sitä mitä saa alas ja mikä tuntuu hyvältä. Olkoon se sitten makkaraa, Ranea ja majoneesia. Päivän vihannekset/hedelmät oli tosiaan tänään yhden käden sormilla laskettavissa, muutama luumu, banaani ja pala aprikoosikääretorttua. Niin ja tietenkin sitä mango-passiojäätelöä. Tänäänhän tuli syötyä paljonkin hedelmiä.

Illalla ollessamme Ukkokullan ja Wilman kanssa ulkona sanon, että kunhan nämä hoidot ovat ohitse, niin sitten juhlitaan. Ukkokulta tietenkin kysyi, että millaisia juhlia olen ajatellut. Me mennään yhdessä hotelliin ja tietenkin vuokrataan sieltä huone yöksi. Sitten ollaan koko aika pyjamat päällä, hypimme sängyllä ja leikitään tyynysotaa. Kirmataan kuin lapset, nautitaan ja nauretaan ja tietenkin haistatetaan pitkät kaikelle mitä ollaan jätetty taaksemme. Tällä mielikuvalla jaksan taas eteenpäin. 

Välillä ei vaan jaksa

Keskiviikko 14.9

Eilistä virtaa riittää vielä tällekin päivälle sillä herään jälleen 4,30 ja vien Wilman, keitän kahvin mukaani ja lähden töihin. Menen taas salille, treenaamaan jalat ja tietty ennen työpäivää. Tämä viikko on ajallisesti hiukan haasteellinen, sillä mulla on neljännet treffit myrkyn keittäjän kanssa perjantaina. Sitä ennen olisi kovin suotavaa ehtiä treenata koko kroppa läpi. Ja tietty käydä lenkillä eli kävelemässä tai sauvailemassa. Joten siksi aamusta jo junaan ja siellä aamupala numero uno.

Lähtiessäni, omaan tyyliini tietenkin, eli liian myöhään huomaan hissiin mennessäni, etten ole muistanut pestä hampaitani. Ajatuskin siitä, että menen töihin ilman hammaspesua kuvottaa. Mutta ajatus, että jäisin kotiin pesemään niitä on ihan nounou, ei käy päinsä, koska silloin en ehdi salille ennen työpäivää ja herätys olisi ollut turhaa. Ainoa ratkaisu oli siis napata hammasharja ja tahna mukaan ja pestä ne sitten töissä. Anteeksi kanssamatkustajille, aina ei voi voittaa. Ainakaan vieruskaveria joka tuoksuisi ruusuille ja sen terälehdille. Välillä ne väkisin vaan haisee paskalle, kuselle tai pesemättömille hampaille. 

Huomasin, ettei kukaan muu syö eväitä junassa tähän aikaan. Mihin hiton aikaisin ne oikeen herää??

Aamuisia kuvia matkan varrelta :-)

Salille päästyäni pipo korville, luurit päähän ja menoksi. Alkulämpö oli otettu jo kävellessä töihin, sinne kun reippaasti kävelee, niin siinä menee 20min. Ehdin salilla olla jonkin aikaa (ottamaan tärkeät kuvat), niin ovi kävi. Ihmettelin kuka siellä tähän aikaan on, kukas muukaan kuin ihana työkaverini. Aamuvirkut ne parhaimmat treenit nappaa vai miten se sanonta meneekään?

Tässä meni se uskottavuus työkavereiden silmissä, mä treenaan salilla, joopa joo! :-)

Salin jälkeen suihkuun, ne pesemättömät hampaat saa tahnaa ja harjaa suuhunsa ja sitten töihin. Aamurapsan jälkeen aamupuuro ja sitten lähdenkin labrakokeita ottattamaan. Ne kun pitää taas ennen sytotiputusta varmistaa, että ovat kohdillaan. Tällä kertaa joutuu kundi sorkkimaan kolme kertaa ennen kuin saa verta tulemaan. Mulla kun on ennestäänkin ollut vaikeaa ottaa verta, niin nyt Simosta ja sytoista johtuen se on entistä vaikeampaa. Suonet kun kuivuvat jotensakin, tai jotain. Onneks en tarvitse suoniani päivittäin, menis aikaa löytää niitä. Ja mun kärsivällisyydellä en niitä jaksaisi olla etsimässä.

Töiden jälkeen menen jälleen fyssarille. Meillä varmaan tulee olemaan aika tuskaa kun joudumme toisistamme luopumaan, nähdäänhän me sentään viikoittain nyt. Ja vielä hiton monta viikkoa tästä eteenkinpäin, luulen niin.

Fyssarilta lähtiessäni soitti hanskatäti, hanska ja hiha ovat viimein tulleet ja saan käydä hakemassa ne. Menenkin heti saman tien, koska sattuu olemaan aikaa. Oi sitä helpotusta kun ne saan, jos nyt alkais ihmeparantuminen tapahtumaan. Molemmat ovat aivan hiton kireitä, joten turvotuksella ei ole todellakaan tilaa turpoilla. Näitä ihanuuksia saan sitten pitää seuraavat kuukaudet. Jos auttavat niin pidän, elleivät niin pidän silti. Nukkuessani en pidä, siihen vedän rajan. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tällä hanskalla on hiton vaikeaa kirjoittaa ja käyttää hiirtä.

Lähtiessäni hanskakaupasta kävelen rantaa pitkin ja tietty nappailen pari kuvaa. En kehdannut kuvata ihmisiä jotka vielä olivat bikineissään ottamassa aurinkoa. He ainakin nauttivat viimeisistäkin auringonsäteistä, kaikki mahdollinen D-vitamiini talteen luonnon keinoin. Eipä tarvitse sitten napata sitä samaa purkista.

Torstai 15.9

Tänään annan sille vallan, meinaan vitutukselle, ei kuin ketutukselle. Mua ottaa päähän tää syöpä, mä olen ihan valmis heittämään hanskat tiskiin asian suhteen. Voisin soittaa syöpikselle ja sanoa, ettei turhaan odota mua huomenna. Tää oli nyt tässä, olen aivan kaput. Olen väsynyt tähän hoitoon, hoidon odotteluun, hoidon sivuoireisiin. Mua ei tunnu kiinnostavan mikään, mieliala alkaa olemaan alavireinen. Ei, mä en ole masentunut vaan mä olen väsynyt tähän paskaan. Tänään mä en jaksa tätä, mulla on oikeus olla jaksamatta ja nyt käytän sen kortin. Noin, nyt on Musta Pekka heitetty pöytään.

Koska tämä olotila ei todellakaan ole mua, olen mä ihan hukassa tän asian kanssa. Ei ole mua se, ettei mua kiinnosta, en jaksa välittää mistään. Ja varsinkaan en voi hyväksyä sitä, etten ole samalla tasolla treenatessani kuin ennen Simoa ja näitä hoitoja. Mä vaan en voi hyväksyä sitä. Ja mun on todella, todella vaikeaa hyväksyä myöskään sitä mitä näen katsoessani peiliin. Siellä kun ei ihan ole se timmissä kunnossa olevaa typykkä vaan sieltä katsoo takaisin sytoturvotuksissa oleva kummajainen. Joka ei jaksa edes hymyillä tänään.

Juttelin asiasta pomoni kanssa (mies) ja hänellä oli heti antaa diagnoosi mulle. Vaihdevuosi oireet. Asia siis ratkaistu, mikäs hätä tässä enää on.

Joskus mietin sitä, onko mulla oikeus olla jonkinlainen vaan sen takia, että sairastan syöpää. Voinko mä kävellä päin punaisia tai naarmutella naapureiden autoja jos ne sattuu ärsyttämään mua? Ei autot vaan naapurit. Onko mulla oikeus kiukutella toisille ihmisille ja haistattaa vaikka paskat jos haluan? No ei tietenkään ole, eihän tää ole toisten syytä, se että mä sain elämän korttipelissä nämä kortit. Ei esim. alkoholisti tule mulle aukomaan siitä, kuinka vaikeaa hänellä on. Ja tässä tilanteessa olisi varmaan hyvä olla tulemattakin, ettei kävis hassusti. Tämä olotilani ei ole se, jolloin jaksaisin jakaa empatiaa. Tän kurjuuden keskellä haluan nyt lillua rauhassa tässä liemessäni, huomenna on ehkä jo parempi päivä. Toivon ainakin niin.

Perun ystäväni kanssa sovitun lenkin, ihan sillä mitä juuri äsken kirjoitin. Nyt en jaksa, pakko levätä ja ladata akkuja. Kyllä mä huomenna menen sinne tiputukseen, kuinkas muutenkaan. En mä tätä kesken jätä, tietenkään. Ajatuksella oli kiva leikkiä pari sekuntia, kunnes tuli taas järjen ääni päähän. Näitä päiviä tulee ja se on kai ihan normaalia ja sallittua. Niin mulle on sanottu. Ja vaikka ei olisikaan, niin tulee niitä silti, halusin tai en. Mäkin taidan olla vaan ihminen, niin vaikeaa kun se välillä onkin hyväksyä.  Minun siis, hyväksyä sitä etten ole mikään superlatiivi, en super Aikku enkä super terve. Olen Simon saanut pelkkä Aikku vaan ja sellaisena taidan pysyä, kaikkien kesken pelkkänä Aikkuna vaan. Se riittää mulle, se riittäköön myös muille.