Valitusta ja arvostusta

Torstai 23.6

Herään kahdeksan jälkeen. Huomaan pöydällä Ukkokullan kirjoittaman lapun: ”Muista vesikatko”. Saakeli, muistan kyllä että luin sellaisen olevan mutta en tietty illalla enää muistanut laittaa vettä jemmaan. Ja oli Ukkokullallakin ollut näemmä aikaa kirjoittaa kyseinen lappu, mutta ei ole ollut sen verran aikaa, että olisi vettä ottanut kannun tms, Vesikannussani jossa on aina vettä, on sitä just sen verran että saan koiralle puhdasta juomista ja itselleni kupin kahvia. Enempään se ei riitä. 

Kiroan miesten logiikan, kirjoittaa lappu vesikatkosta mutta ei kuitenkaan herätetä tai oteta sitä vettä säästöön. Tulee mieleen vanha vitsi pariskunnasta jotka pitivät mykkäkoulua. Mies kirjoitti illalla lapun vaimolleen, että herätä kello kahdeksan. Aamulla huomasi nukkuneensa pommiin ja löysi lapun pöydältä: ”Kello on kahdeksan.” Huomaan jotain samaa tässä meilläkin, me emme vaan pidä mykkäkoulua.  

Soitan sairaalan fysioterapeutille. Minulle on tullut niin kipeät patit kainalon viereen sekä selkä- että rinnan puolelle. En voi nukkua oikealla puolella ollenkaan, tuska on heti ihan mieletön. En saa liikuteltua kättäni kunnolla ja haluan varmistuksen siitä, ettei käteni surkastu ja kuihdu pois jos en tee sillä vaadittavia jumppaliikkeitä. Huoleni on kuulemma aiheeton, kudosten väliin on jäänyt nestettä ja sen takia ovat kipeät. Sitä ei saa punkteeraamalla pois vaan fyssari painelee niitä sitten kun menen hänen luokseen eli ensi viikolla. Nyt ymmärrän miksi oli pyydetty ottamaan särkylääke tuntia ennen hänen aikaansa. Siellä tulee varmaan olemaan tuskaiset paikat. En epäile sitä hetkeäkään, nyt en vaan jaksa alkaa sitä murehtimaan. Otetaan kaikki vastaan mitä annetaan, ei tässä muutakaan vaihtoehtoa taida olla.

Tän kuvan tarkoitus jäi itsellekkin epäselväksi, hain sanalla lymfaödeema ja tälläinen tuli. Eli kropassa kiertää nesteitä ja verta ja ja ja.. Kyllä te tiedätte. :-)

Olen saanut myös toisen ikävän vaivan, yliherkän tuntoaistin. Käsivarressani on tunnoton kohta, mutta samalla myös yliherkkä tunto. Jos sitä koskettaa vähäsenkään niin se sattuu aivan hitosti. Ja en tarkoita nyt isompaa koskettelua vaan pelkkä hipaisu riittää. Paidanhiha hankaa, tuskaa. Käsivarsi osuu johonkin, tuskaa. Joudun kävelemäänkin käsi irti vartalosta, niin paljon se sattuu. Tää on asia jota ei jaksaisi, kaikkea muuta paskaa jaksaa paremmin, mutta ei tätä. Mutta tämäkin on kärsittävä, ei mulla ole muuta vaihtoehtoa.

Ei todellakaan ole herkkyys kadoksissa, ei ainakaan käsivarresta. :-)

Mitä mä vielä valittaisin?? Rintaan sattuu kävellessä, taitaa se mun tulehdukseni siellä jyllätä menemään. Nestettä on taas kertynyt sen verran, että tuntuu kuin rintani olisi uima-allas jossa myrskyää. Kipu tuntuu rintalastassa saakka. Joudun jättämään ystäväni kanssa sovitun lenkin väliin. Nyt tuntuu ettei ole ihan mun päiväni. Pitäisikö mennä takaisin sänkyyn ja pysyä siellä? Vali vali, kylläpä jaksankin nyt valittaa. 

Tulee taas mieleen kuinka korkealle saakin hattuaan nostaa kaikille heille jotka ovat tän matkan kulkeneet. Arvostus kaikkia syöpää sairastaneita kohtaan kasvaa päivä päivältä!! Varsinaisia sissejä jokainen, helppoa tietä eivät varmasti ole kulkeneet. Tulevaisuus tulee näyttämään mitä mutkia tulee mun matkalleni, nyt tuntuu että pieniä töyssyjä ja nimesniemen kiharaa on tielläni ollut. Pysytäänkö tiellä vai löydetäänkö itsemme tien varrelta tai ojan pohjalta? Uskoisin, että jouluna olemme viisaampia, voi kuinka odotankaan joulua. Nm. Ihminen joka inhoaa joulua. 

Mutta oli tässä päivässä jotain ihanaakin. Selatessani instragramia näen ystäväni kuvan jossa hän on luovuttamassa verta. Ekana tulee mieleen se, etten itse enää koskaan pääse luovuttamaan. Sitten luen kirjoituksen mitä hän oli kuvaan liittänyt, siinä luki näin: ”Ihailemani ihminen kertoi sairastuneensa syöpään. Hänen kaksi suurinta huolenaihettaan olivat 1) kuinka pitkä treenitauko tulee 2) ei saa luovuttaa verta. Joka ikinen treenihetki teen muutaman ylimääräisen toiston- koska tiedän, että hänkin tekee kun palaa salille. Tänään luovutan verta, jotta jollakin toisella on mahdollisuus treenata. Luovuta sinäkin.”

Tämä tuo kyyneleet silmiini (tätä kirjoitankin silmät sumeena), tämä on kaunein ele mitä voisin keneltäkään toivoa tai pyytää. Tämä on niin pyyteetöntä hyvyyttä, että menen täysin sanattomaksi. Miten kukaan voi olla näin ihana? Illalla lukiessani tätä Ukkokullalle, tulee hänelläkin kyyneleet silmiin. Me molemmat arvostetaan tätä todella paljon ja pidän sitä suurena kunnianosoituksena itseäni kohtaan. Ja lupaan salille palatessani tehdä jokaisen toiston, jokaisen sarjan ja jokaisen treenin niin kuin se olisi viimeiseni!! Kiitos A <3 <3  

Tästä tulikin enemmän negatiivinen päivitys, mutta tätä tää mun elämäni tällä hetkellä on. Kipua siellä ja särkyä täällä, jomotusta ja vitutusta sopivassa suhteessa iloon ja nauruun. Ei me tästä lannistuta, tällaiset päivät hiukan horjuttaa ja heiluttaa kuten puita tuulessa, mutta pystyssä pysytään silti. Se on varma!! Tähän loppuun vielä ihanan Valkkuni sanoja lainatakseni: ”Muista, olet vahva kuin mikä ja selviät mistä vaan!!”                                                                                                                                                                                                                                     

Pohdintaa ja punkteerausta

Keskiviikko 22.6

Aamulla soi kello kukon pierun aikaan eli puoli kuusi. Miksi kenenkään tarvitsee sairaslomalla ollessaan herätä siihen aikaan? Sehän on jo luokiteltavissa ihmisen kiduttamiseen. Normaalisti herään arkisin töihin mennessäni viideltä ja vapaapäivinäkin heräilen viimeistään kahdeksalta. Mutta nyt huomannut kummasti rytmin muuttuneen niin, että nukkumaan menee keskiyön jälkeen ja heräilee kun jaksaa ja kello puoli kuusi ei todellakaan jaksaisi vaan on pakko.

Syökö kukko jotain sopimatonta koska häntä pierettää aamutuimaan?? Söisi hänkin puuroa ja herdeprodee marjoilla kuten mäkin. Ei pieretä!! :-)

Maanantain dreenin poiston jälkeen on sisälläni vuotava neste jäänyt sinne sisälle kun ei se raukka pääse mistään uloskaan. Se sitten taas aiheuttaa sen, että oikean rinnan paikalla on kelluva vesipatja. Muistatteko 80-90-luvulla olevia vesisänkyjä? Niissä oleva patja oli vettä täynnä ja hölskyi edes takas siinä pyörähtäessä! No tissini on nyt samanlainen, nestettä täynnä. Koska ihoni on tietenkin kiristetty siitä kohtaan koska siellä ei sitä rintaa enää ole niin nyt se kiristyy ja on kipeä. Siellä oleva neste on poistettava punkteeraamalla ja sinne olen tänään menossa. Ja koska kirurgisella pitää olla tasan kello kahdeksan niin siinäpä syy miksi herään sairaslomallani kukon pierun aikaan.

Matkallani kirralle näen jotain erikoista. Puita joilla tukisukat jalassa. Voi sentään, onkohan nekin satuttaneet nilkkansa potkupyöräillessään? Vai ovatko saaneet suonikohjuja ja sen takia tukisukat jalassa? Vai onko heitä alkanut paleltamaan tämä Suomen vaihteva kesä? Tää ei aukea mulle ja en ehdi jäädä kyselemään, koska on raahauduttava sinne punktioon. Tissit ennen puita, näin se elämä vaan menee.

Luulen jälleen olevani ainoa paikalla olija vaan toisin kävi. Mikä ihmeen maailman napa luulenkaan olevani? Kuin mä nyt olisin maailman ainoa joka sairastaa? Ainoa jolle on lätkäisty tämä Musta Pekka elämän korttipelissä? Ainoa joka joutui tälle matkalle jolle kukaan ei varmasti halua? Välillä oikein suututtaa oma ajattelutapansa, tosin se on tahatonta. En kuvittele olevani yhtään erilaisempi, yhtään tärkeämpi tai vähemmän tärkeä, yhtään terveempi tai yhtään mitään muuta mitä ei toisetkin olisi. Mä nyt vaan ajattelin, ettei meitä ainakaan näin paljon olisi. Tässä sitä nähdään kuinka ollessaan terve ei suo ajatustakaan sille, ettei kaikki sitä ole. Ja kun et enää itsekään ole, hämmästys on suuri, että niin paljon ihmiset sairastaa. Välillä on tosiaan hyvä kaivaa se oma päänsä pois sieltä persiistään ja katsoa maailmaa vähän avarammin silmin!!

No, en siis ollut ainoa vaan taisin olla seitsemäs jonossa. Istuin odottelemaan, yritin tehdä päivän Metro-lehdessä olevaa sudokua, mutta pieleen meni. Olo oli hermostunut, sattuukohan se, kestääkö kauan, pyörrynkö, saanko antibiootin eilisen olotilani takia? Kuuntelen sivusta kahden rouvan keskustelua. Toinen kertoo sairastuneensa uudestaan 8-vuoden tauon jälkeen, tällä kertaa toinen rinta. Nielen palaa kurkustani, väkisin ajattelen heti itseäni. Onko minulla sama edessä? Joudunko elämään jatkuvassa pelossa? Pystynkö elämään tasapainoista elämää ilman jatkuvaa murehtimista? Päätän heti etten ala asiaa murehtimaan, en elämään miettien tuleeko huomista, kantaako elämä. Ei, mä en anna Simolle enkä sen kavereille valtaa, en mielessäni enkä kropassani!! Simo, sä olet hävinnyt tän taistelun, ihan turhaa tulla kukkoilemaan (se kukko piereekin).

Pääsen omalla vuorollani punkteerauksen. Olen jälleen saman ihanan hoitajan huoneessa, hänen hoidettavanaan. Hänen keneen tykästyin heti ensi tapaamisella. Hänen kenelle saisin soittaa aina kun tulee mieleen kysymyksiä, vielä ei ole tullut kuten arvelinkin. Mukana on myös lääkäri joka punkteerauksen suorittaa. Kyselevät olotilaa, kerron kuinka eilen tein kuolemaa ollessani siinä 37 asteen kuumehelvetissä Siinä samassa jossa en saanut tarjottua ystävälleni kuin vettä hanasta jos itse sen haki. Tosin jätän kertomatta tän ystävä kohdan, hävettää vieläkin. Lekuri punkteerasi varmoin ottein, ei sattunut yhtään. No ei varmaan kun nahka on täysin tunnoton, siihen voisi varmaan ampua vaikka nitojalla ja missään ei tuntuisi. Nyt sais ilman kipua laitettua nännikorunkin jos sellaista haluaisi. Ainoa ongelma olisi se, ettei ole nänniä mihin sitä laittaa.

En ihan osaisi nähdä itselläni tälläistä vaikka se nänni vielä olisikin. Ja tarkkoja jos ollaan niin onhan mulla nänni vielä toisessa tississä. Se raukka jää vaan nykyään ihan paitsioon, aina vaan puhutaan hänen vieruskaveristaan jota ei edes enää ole!!

Lekuri punkteeraa 1,5dl nestettä tisusta jota ei enää ole. Neste oli sameaa ja kellertävää eli oli selvää, että tulehdushan siellä taitaa olla. Nyt sain ne antibiootit jotka olisi ehkä pitänyt saada jo maanantaina. Tissi kuopalla kiitän ja poistun paikalta. Neuvoksi sain, että tänään saa ottaa haavasuojan pois, käydä suihkussa ja hikoilla. Kuulin aivan selvästi myös, että lenkille saa mennä. En ole varma oliko ääni omasta päästäni vai lekurin suusta enkä siitä välittänytkään, tänään menen lenkille. Juma, eka kerta tälle viikolle, jo tätä todellakin on odotettu!!

Niinpä menemme ystäväni kanssa lenkille iltapäivällä. Vauhti on ehkä hiukan hitaampaa kuin normaalisti olisi ja välillä joudun vetämään hiukan happeakin kun rintaa viiltää. Kerron ystävälleni kuulumisiani, tohkeissani kerron kuinka olen tilannut itselleni ekat proteiiniliivit. Tajuan välittömästi kömmähdykseni, proteiiniliivit joopajoo. Tästähän me tietenkin saadaan vettä myllyyn, nauretaan sille kuinka helpottavaa olisi matkoilla kun olisi aina eväät mukana. Senkun kaivaisi nälän iskiessä liivistä evästä. Siellä tuskin kannattaisi mitään kovin murenevaa pitää, kuten keksiä, mutta prodejauhe menis hienosti. Se sitten vaan sheikkeriin ja ääntä kohti, nam nam.

Illalla puhun toisen ystäväni kanssa puhelimessa, nauran hänelle mun proteiiniliivejä. Mietimme kuinka hienoa olis esim. festareilla tai konserteissa mihin ei saa omia juomiaan kantaa. Proteiiniliivissä kulkeutuisi salaa juomista, sitten vaan pilli paidan alle ja imu päälle. Jo olis helppoa. Pitäisikö lanseeraa uusi tuote? Olisikohan se menestys näin kuumana kesänä jolloin nuoret pyörii festareilla?? Pitää jäädä hiukan funtsimaan vielä asiaa.. 

Miettikääs mitä kaikkea tuonne saisikaan jemmaan?? :-)

PS. Ei ole tarkoitus loukata ketään näillä jutuillani. Haluan kulkea tämän matkani huumoria unohtamatta ja toivon sen sallittavan mulle. Sillä mä jaksan tätä matkaani, se on voimavarani ja sitä en meinaa hävittää. Toivon, että kaikki jotka tätä matkaa kanssani kulkevat ja ehkä omaakin samanlaista polkuaan muistaisivat, että tää on vaan mun tyylini kohdata asiat. Vakavan asian äärellä ollaan, mutta ei liian totisina kuitenkaan. <3

Itkua ja hammasten kiristelyä

Maanantai 20.6

Tänään on aika mennä poistamaan ylimääräinen roikkuva kapine itsestäni joka tuottaa kipua jatkuvasti. Tänään lähtee dreenipussi ja en todellakaan jää sitä kaipaamaan. Aamulla herätessäni pienen pieni liikahdus ja kipu on välitön, saan sellaisen veitsen iskun suoraan sisälleni joka menee varpaista aivoihin ja pari kertaa sitä väliä. Letkun sisäänmenoaukko on todella kipeä. Itku pääsee taas, en voi kuin ihmetellä sitä kyynelten määrää mitä olen ehtinyt tässä reilussa kuukaudessa vuodattamaan, lammikon saisi varmasti jo aikaiseksi.

Ollessani koiruuden kanssa ulkona ja kerätessäni hänen aamiaisen rippeensä (vai olisiko ollut päivällisen?), astun samalla jonkun toisen koiruuden vanhaan lounaaseen tai mihin lie. Mua sitten äärettömästi ärsyttää juurikin se, kun itse kerätessäsi koirasi tuotoksen, samaan aikaa astut sellaisiin tuotoksiin joita joku muu ei ole viitsinyt kerätä. Päätän ettei tämä päivä ei voi enää ainakaan huonommaksi tästä muuttua!!

Tämä kasa meditoi, jos ketään kiinnosti mitä hän tekee tässä?? :-)

Poiston ajaksi on sanottu tasan kello yksi. Kävellessäni asemalta kirurgiselle on välillä pakko pysähdellä koska sattuu niin paljon. Naamani vääntyy tuon tuostakin tuskan irvistykseen, ihmiset varmasti ajattelevat mun olevan hyvinkin pelottava. Olen hyvissä ajoin paikalla ja huomaan muutaman muunkin tulleen samalle asialle. Jään odottamaan vuoroani, silmäni meinaavat mennä väkisinkin kiinni tuon tuosta. Väsymys on kamalaa vaikka olen nukkunut taas tosi pitkät yöunet. Mistä tätä väsymistäkin riittää?? Välillä ohitseni purjehtii tumma mies valkoinen pitkä takki päällään, lääkäri ilmeisesti. Hänessä silmä lepää, ei tunnu tuskat ei kivut ja unohtuu väsymys. Hänet voisin ottaa omaksi lääkärikseni ja taatusti olisi päivittäin asiaa, niin tärkeää asiaa, että sitä pitäisi mennä henkilökohtaisesti toimittamaan. Naurattaisi ajatus ellen olisi niin väsynyt.

Vihdoin on oma vuoroni. Pelkään poistoa, se on pakko olla jotain aivan sairaan kamalan tuntuista. Hoitaja nippasee tikit pois jotka ovat pitäneet letkua paikallaan. Se hiukan tuntuu. Pyytää vetämään syvään henkeä ja seuraavaksi päästämään ilman pois. Ja kas letku on poissa, luulin hänen vasta aloittavan poistoa. Ei tuntunut missään, jabbadabbaduu, tosin onhan tissini (no okey, tissin paikka) aivan tunnoton, ei mitään tuntoa. Hoitaja katsoo sitä sisäänmenoaukkoa, on hiukan ärtyneen näköinen. Pyytää kollegaansa paikalle katsomaan sitä ja yhdessä päättävät ettei siihen tarvita antibioottia. Hehän niitä asiantuntijoita ovat joten en ala kiistelemään asiasta. Kiitän ja poistun paikalta. On tosi helpottunut olo kun ei enää satu, letku on poissa. Voisin halata vastaan tulijoita.

Kotiin mennessäni oli väsymys taas maksimaalista. Tuli liikunta-ja suihkussakäynti kielto poiston takia joten taas jää lenkkeily väliin. No, en olisi jaksanutkaan, sohva kutsuu ja ei ihan hennolla äänellä huutelekaan. Pakko oli ottaa päikkärit, näihin alkaa todellakin jo tottumaan.

Illalla kerron Ukkokullalle tästä unelmien lääkäristä, namupalasta. Nauraa ettei varmaan ollut lääkäri vaan palkattu sinne kävelemään edes takaisin naisia rauhoittaakseen. Lastensairaalassa on pellejä, teille naisille on palkattu valelääkäri, varsinainen namupalanen. Ette sitten enää muista pelätä tulevia toimenpiteitä ja unohdatte tuskanne ja kipunne, väsymyksen ja vitutuksen. Sun kohdallasi ainakin onnistui hyvin ja oli palkkansa ansainnut. Hhmm, näinköhän olisi sitä varten palkattu? Ei kai? Ei sitä tosiaan voi tietää, ehkä sitten kuitenkin?? Niin tai näin, mä katselen häntä ainakin mielelläni toisenkin kerran.

Tiistai 21.6

Aamulla herätessäni tajuan taas nukkuneeni ainakin kymmenen tuntia. Noustessani olo on tosi hutera, päässä heittää ja näen tähtiä. Pakko mennä koiruuden kanssa ulos, ei auta. Ei ole hänen vikansa että Mammalla heikko olo, pissille on päästävä. Ulkona joudun vähän väliä vetämään koiruus raukkaa kesken haistelujen jatkamaan matkaa. 

Tuntuu etten pääse omilla jaloillani kotiin saakka, pakko melkein polvillaan olla välillä jotta saan jatkettua matkaani. Kotona sisukkaana koitan syödä aamupalan, onhan se se päivän tärkein ateria, syötävä on maistui tai ei. No eihän se maistu, jätän suosiolla syömisen kesken ja tallustan taas sille tutulle paikalleni, sohvalle. Uni tulee välittömästi vaikka olen juuri hetki sitten herännyt ainakin sen kymmenen tunnin unilta. Välillä heräilen, sattuu ja särkee, rinta tuntuu lämpimältä ja tuskan hiki nousee otsallani. Mittaan lämmön, on sitä vähäsen. Jatkan nukkumista, en jaksa edes miettiä mitään muuta.

Herään kun puhelimeni soi. Se sattuu olemaan n. 30centin päästä minusta, mutta en jaksa nousta sen vertaa, että ottaisin sen vastatakseni. Nukahdan uudelleen herätäkseni uudestaan puhelimeen. Palkitsen tämän sitkeän sissin vastaamalla hänelle. Ystäväni soittelee kysyäkseen kuulumisiani ja ne kuultuaan sanoo heti lähtevänsä tulemaan tarkistamaan miten voin ja pitääkö mua lähteä viemään sairaalaan. Sanoo olevansa paikalla 1,5 tunnin päästä. Jatkan uniani ja saan raahauduttua suihkuun juuri ennen hänen tuloaan. En halua vastaanottaa ketään paskalle haisevana jos ei ole aivan pakko. Joskus tilanne saattaa vaatia senkin, mutta ei onneks nyt.

Hänen tultua ja tarkistettua tilani (joka ei ollut kuulemma hengenvaarallinen) soitin sairaalaan omalle osastolleni (eikös jokainen nyt yhden osaston ainakin sairaalasta omista?) Kerroin tilanteeni ja neuvoksi tuli joko mennä Meilahteen päivystykseen (mitä ei oikeastaan suosittele ellei tilani muuttuisi hengenvaaralliseksi), koska siellä saisin kuitenkin jonottaa ehkä hyvinkin pitkään. Päätän selvitä hengissä tästä kuoleman taudista joka lämmönkin on nostanut yli 37, hui mikä kekäle olinkaan, ilman menoa yhtään mihinkään. Saan hiukan syötyä ja saatuani kahvin alkaa elämäni jälleen hymyilemään. 

Mutta se täytyy sanoa, että palvelu ja tarjoilu ystävälleni oli surkeaakin surkeampaa. Hän raukka sai ainoastaan vettä hanasta ja senkin vain jos kävi itse sitä hakemassa. Ymmärrän hyvin jos ei koskaan enää halua meille tulla ja sen välttääkseni pyydän nöyrimmin anteeksi häneltä näin julkisesti. Anteeksi J <3 Mitä tästä opimme? Jos haluat jotain tarjottavaksi itsellesi tullessasi meille, varmista ennen tuloasi etten vaan ole kuoleman taudissa eli kuume yli 37. Jo 37,3 aiheuttaa tarjoilemattomuutta!!

Illalla kerroin tästä kauheasta olotilastani Ukkokullalle. ”Aamulla vessassa käydessäni näin tähtiä.” ”Ketä näit?” ”No ainakin Elviksen ja Jim Morrisonin ja ja ja..”

Parantuminen alkaa vai alkaako sittenkään..

Torstai 16.6

Olen hämmästynyt kuinka hyvin olen nukkunut, varmasti ainakin 9h. Aamu alkaa kuten pitääkin, puurolla eikä varastetulla jogurtilla ja muutamalla kuivalla leivän siivulla.

En osaa olla tekemättä mitään joten vähän raivaan kämppää. Käydään tyttären kanssa kaupoilla. Otan ainakin kahdesti päikkärit, uskomattoman paljon väsyttää vaikka nukuin yöni hyvin. Katselen Netflixiä, löysin aivan ihanan sarjan sieltä, Happy Valley. Jään heti koukkuun ja katson ainakin neljä jaksoa peräkkäin. Harmi, että jaksoja vain kuusi ja tuotantokausia on vain yksi, äkkiä ne on katsottu. Onneksi ei ole ainoa sarja, niitä siellä riittää.

Perjantai 17.6

Saan ihanalta ystävältäni jälleen kortin, kortin tekstin luettuani pääsee taas itku. Se on niin osuva juuri tähän tilanteeseen. On vaan pakko luottaa siihen, että elämä kantaa, olla tän asian yläpuolella. Ja mä luotan, tietenkin. Mitä muuta mä voisin tehdä??

Jälleen katson Netflixiä ja jälleen otan päikkärit. Nilkkani koki ihme parannuksen sairaalassa eikä kukaan edes koskettanut sitä, tietääkseni. Taisi syynä olla tukisukat jotka olivat olleet vuorokauden jalassani ja itse sen melkein saman ajan sängyssä joten en päässyt sitä käyttämään. Tai sitten syynä on jatkuva särkylääkkeiden syönti, ei voi tietää. Onneks kukaan ei tajua edes kysyä. Mutta vaikka nilkka onkin taas kunnossa niin yläkerta ei, joten en edelleenkään pääse lenkille. Ja sataakin kaatamalla koko aika, mikä ihana tekosyy maata sohvalla ja katsoa jälleen sitä Net…

Illalla mennään kundini ja miniäni uutta asuntoa ihastelemaan. Matkaa vajaat 10 km ja ekan 200metrin jälkeen huomaan hihojeni käryävän kun Ukkokulta on ratin takana. Meille ei sovi yhtään se, että hän ajaa ja minä istun kyydissä. Ei todellakaan, siitä tulee vaan sanomista. Kuten varmaan arvaattekin, niin se sanoja olen minä. No etkö sä voi.. No mikset sä.. No pitikö nyt jäädä.. No pitikö tuota tai oliko pakko tätä tai etkö olisi jo voinut sitä tai tätä.. Tää ainoastaan siksi koska mä olen niiiin paljon parempi kuski ja hermo menee istuessa kyydissä. 

No, päästessämme hiukan lähemmäksi määränpäätä oli auto ollut jo muutaman kerran kääntymässä kotiin tai pysähtymässä ja jättämässä toisen pois kyydistä. Arvoitus kumpi olisi ulos lentänyt.. Soitin kundille tarkempia ohjeita ja samalla selitin niitä kuskilleni ja kuten arvata saattaa, me pyörittiin edes takas kuin puolukka ämpärissä. Kundi näki meidät parvekkeeltaan ja nauroi ettei voi olla noin vaikeaa. No ei uskois olevankaan, mutta jos sanon että mene risteyksestä yli ja tulos on, että siitä käännytään oikealle niin wtf?? Miten voi olla niin vaikeaa?? Päästiin perille ilman, että kummaltakaan lähti hiukset päästä (johtuu ehkä siitä, että Ukkokullalla niitä ei ole ja hän ei minun haivenia repinyt päästäni). 

Asunto oli kiva, heidän näköisensä. Vielä puuttui ruokapöytä tuoleineen, mutta ne tulevat sitten myöhemmin. Ensi visiitti tehty, seuraavalla kerralla osaamme perille jo paljon paremmin. Koska seuraavalla kerralla mä ajan, siitä ei ole epäilystäkään.

Tälläinen löytyi eli jos joskus lottopallo on hävinnyt niin mä tiedän missä se on. :-)

Lauantai 18.6

Alkaa sohvalla makaaminen ja Netflixin tuijottaminen tympimään, mutta kun sataa jatkuvasti niin ei pääse ulos kävelyllekään. Niinpä jatkan sitä tölsän tuijottelua, mutta samalla crossaan 40min. Itselläni on sellainen kotona ja se on oikein oiva apulainen silloin kun ei pääse muuten suorittamaan aerobistaan. Ihanteellistahan se olisi ulkona liikkua, mutta kuten sanoin, sataa jatkuvasti ja dreenipussin kanssa ei viitsi sateeseen lähteä. En käytä käsikahvoja ollenkaan vaan ainoastaan poljen, vakuuttelen itselleni tämän olevan ihan sallittua. Mullehan sanottiin, että saa liikkua heti kunhan ei mene kuntosalille ja tää ei ole nyt sitä. Päätän tän olevan sallittua ja jatkan polkemista. Dreenipussi roikkuu crossarin hantaakissa.

Tässä se mun dreenipussini oli, ei näkynyt ulkopuolisille mitä sisältä löytyy. Hyvä niin koska ei näky kovin kaunis ollutkaan. :-)

Lopusta päivästä ei ole paljon jälkipolvelle kerrottavaa elleivät he sitten haluaisi kuulla siitä kuinka otin päikkäreitä, makasin sohvalla ja katsoin tölsää. Kumma kuinka näinkin liikunnallinen ihminen voi jumiutua täysin sohvalle makaamaan. Mutta jos soisin sen nyt itselleni ja muistaisin, että on kulunut kuitenkin vasta neljä päivää siitä kun toinen rintani on poistettu. En osaa kuunnella itseäni, ainoastaan sen äänen kuulen päässäni joka valittaa jatkuvasta syömisestä, makaamisesta ja liikkumattomattomuudesta. Miten sen äänen voi vaientaa? Joku viisas voisi kertoa mulle sen.

Sunnuntai 19.6

Tänään ei sada, painun heti ulos lenkille. Ihanaa kävellä ulkona, ihana olla metsässä ja saada keuhkot täyteen luonnon tuoksua. Nautin tästä tunnista kun en makaa sohvalla, tämä on vaan niin ihanaa.

Näkyykö mun intoni? Ellei niin kuvaajassa vika. :-)

Rakas siskoni tulee taas ilostuttamaan meitä seurallaan ja pelaamaan kanssamme korttia. Pesen siskon ja Ukkokullan huolella pelissä, näkevät kuka osaa pelata!! Kortin peluuhan on tuuri kauppaa ja kuten sanonta kuuluu: ”Kortit antaa, kortit ottaa.” No, me ei tietty pelata rahasta koska ei sitä kellään meistä ole ja eihän me pokeria pelata. Mutta nautinto se on, kortin pelaaminen. Olen sitä tehnyt ihan lapsesta saakka, meillä on aina lätkitty paljon korttia. Toiset viettää aikaa muuten yhdessä, meillä pelataan korttia.

Illalla iskee kamala kipu oikean kainalon ja rinnan välille sekä kainalon ja selän väliin. Tekee kunnon pahkurat siihen kohtiin, taitaa olla nestettä mennyt sinne. Liikerata kädessä pieneni samalla puolella, kättä ei saa sivulle nostettua, ei ylös eikä puhettakaan että voisin tehdä vaadittavia jumppaliikkeitä. Myös dreenipussin sisäänmenoaukko on tosi kivulias, hiukankin letkun liikkuessa iskee tulisen veitsenviillon sisälleni. Parahdan tuskasta, huomenna onneksi pääsen siitä eroon.

Kipu kainalon ja rinnan sekä selän puolella yltyy todella pahaksi, pakko nostaa perseensä sohvalta kun ei pysty olemaan siinä enää kun se painaa oikealle puolelle. Yritän saada liikuteltua kättä jotta se ei jumiudu kokonaan. Kivun hellittäessä palaan sohvalle, Happy Valley kutsuu.

Nukkumaan mennessäni iskee kipu entistä kovempana. Istun vessassa ja itken itkemästä päästyäni. En voi poistua vessasta ettei Ukkokulta herää, en halua hänen kuulevan sitä kuinka paljon mua sattuu. En halua kaataa jatkuvasti tätä paskaa ja pahaa oloani hänen niskaansa. Kipu on helvetin moinen, tuntuu etten kestä sitä. 

Tulee väkisinkin mieleen oliko tää saatanan sairaus pakko iskeä just muhun? Mä en meinaa kestää tätä ja jatkuvasti muistuttelen itseäni siitä, että ollaan vasta alkumetreillä asian suhteen. En halua edes miettiä mitä edessä vielä onkaan! Haluaisin olevan shamppanjaa ja vaahtokarkkeja mutta mun tuurilla siellä on silliä ja kuravettä. No, pakko jäädä odottelemaan, jouluna olen jo asian suhteen viisaampi, kumpaa sain nauttia. Odotan särkylääkkeen vaikutuksen alkamista ja menen nukkumaan toivoen saavani nukuttua edes hiukan. 

Eka tissitön päivä

Keskiviikko 15.6

Herään puoli kuusi, kun yöllinen (sama joka ei suostunut tuomaan mulle ruokaa, koska en sattunut olemaan hänen potilaansa) hoitsu käy kuiskailemassa OMALLE potilaalleen jotain, ei onneks tule mulle juttelemaan. Meillä ei ole mitään keskusteltavaa toistemme kanssa. Kaksi ja puoli tuntia aamupalaan, pureskelen huuliani niin että sattuu.

Kahdeksalta kolistelee apu paikalle, ruokaa. Iloni oli selkeästi ennenaikaista, huomaan sen heti ekasta lauseesta. Kysyvät otanko kahvia vai teetä? Kahvia kiitos jos sattuu olemaan soijamaitoa. Ei ole, valitettavasti. Leikin yllättynyttä. Kysyn mahtaako sulla olla mulle mitään syömistä. On tokikin, yksi siivu leipää. En tosiaan tiedä alkaako itkeä, nauraa vai huutaa. Tämän yhden leipäsiivun kylkeen sain kaksi siivua leikkelettä (eikä kukaan kyseenalaistanut oliko kyseinen possuraukka juonut eläessään maitoa) sekä kaksi siivua tomaattia, kupin teetä ja lasin tuoremehua (oli melkein yhtä pahaa kuin eilinen omenatuoremehu). Kysyin rauhallista teeskennellen, että mitens olisi vaikka jogurtti (soija tai kauraversio) koska toisetkin potilaat saavat ja se vähän niin kuin saatana kuuluu mulle, koska mä maksan tästä olostani täällä!!!! Tämä ruokavalioni on ilmoitettu kaksi viikkoa sitten joten ei tää nyt kauhean yllätyksenä voinut teille tulla. No ei tullut ei, mutta kun keittiössä ei sattunut olemaan yhtään erikoisjogurttia, hän oli kovin pahoillaan. Mutta haluatko toisen siivun leipää? Ootas ihan kun mietin, että toinen siivu leipää.. Hhmm, olisihan se kova sana tässä helvetin nälkäkuolemassa joten annappas nyt toinen siivu sitä kuivaa leipää. Niin sain kaksi siivua leipää ja samat lisukkeet mitä jo luettelin. Ja tosi nopeaan ne kaikki hävis tuulen suojaan, ei tosiaan montaa haukkaisua tarvinnut leivistä ottaa. Söinkin niin nopeaan etten ehtinyt edes kuvaa ottamaan.

Tämän yltäkylläisen aamiaiseni ollessa jo lopuillaan saapui tämä samainen pelastava sielu paikalle hengästyneenä. Hän oli juossut toiselle osastolle ja varastanut mulle sieltä viimeisen yosa-jogurtin. Voi, mä olin niin otettu, mikä pelastava enkeli. Ehkä sittenkin selviän kello kahteentoista kunnes saapuu seuraava minitalistinen ateriani.

Näin kauniit maisemat mulla oli :-)

Lääkäri käy tervehtimässä. Kertoo leikkauksen menneen hyvin, rintani oli ollut painava (olikohan mun kaikki synnit pakkautuneet just sinne), mutta painoa ei osannut sanoa, ksoka lähettivät sen suoraan patologille. Siellä se rintaraukka nyt köllöilee patologin pöydällä. Pitäisivät hyvää huolta hänestä, niin minäkin tein.

Lekurin katsoo haavat, siistiltä näyttää. Kysyy onko rinnassa olevan tatuoinnin alla käärme, leikkauksen aikana joku hoitaja oli sen huomannut. Kiva, että olivat viihtyneet leikkaussalissa. Lekuri sanoi jatko-ohjeita, jälkitarkastus kahden viikon päästä ja sairasloma siihen saakka. Oho, tingin sairaslomani mielestäni kolmeen viikkoon ja lekuri sitä nikotteli. No hän oli vielä nokittanut ja kirjoitti vain kaksi ja puoli viikkoa. Onneks sitä saa lisää tarvittaessa. Hän ei pääse jälkitarkastukseen koska on lomalla, toivottelemme toisillemme hyvää kesää, loppu elämää ja lopuks toivomme ettemme tapaa enää näissä merkeissä. Sitähän ei voi tietää, saattaa olla ettei enää koskaan meikäläisestä löydy mitään ylimääräistä ja sen huonomman vaihtoehdon me jokainen tiedämme, sitä tuskin tarvitsee edes ääneen sanoa (kirjoittaa).

Omahoitajani käy välillä tuomassa mulle erilaisia papereita mihin tutustun. Kertoo mun saavani matkaan pumpulisen tisulin (joo, nyt soi Sleeppareiden pumpulitissit päässäni), kysyy minkä kokoinen saa olla. No ei minkään kokoinen, koska ei mulla ole mitään vasemmallakaan puolella, joten kaikista pienin kiitos. Myöhemmin käydään hänen kanssaan kaikki paperit lävitse ja saan tissini. Lähtiessämme huoneesta jossa asiat selviteltiin tiputin vahingossa pussukan jossa tissi oli. Oho, mun tissi tippui, sanoin. Häntä alkoi kovasti naurattamaan. Sanoin, ettei tää ole niin vakavaa, vaikka olemme vakavan asian äärellä ei sovi unohtaa huumoria kuitenkaan. No, tajuan kyllä etteivät he voi alkaa vitsailemaan asian suhteen, mutta mulle se suotakoon.

Fyssari käy näyttämässä mulle jumppaliikkeet mitä teen aamuin illoin, hyvät on liikeradat. Varoittelee, että ne saattaa siitä vielä huonontua. En usko, mä jumppaan ne vetreäksi. Mutta toisin tulee käymään..

Aika matelee, käyn joutessani kahvilassa. Kyselen roosanauhaa, mutta heillä ei ole sellaisia myynnissä. Itsekseni ihmettelen tätä kovasti, luulisi kahvilassa joka sijaitsee sairaalassa jossa on rintarauhaskirurginen osasto, olevan juurikin myynnissä roosanauhoja. Itse jos olisin siellä yrittäjänä niitä olisi myynnissä niin paljon, että riittäis. (sivuhuomautuksena kerron ihanasta työkaveristani joka laittoi ennen mun töistä pois jääntiä rosanauhan rintaansa. Se oli niin kaunis ele, että itku meinasi tulla. Hän osoitti myös sillä lailla tukensa. Työkaverini ovat niiiiin ihania) No, mä en ole kyseisessä kahvilassa yrittäjänä enkä kauaa enää potilaanakaan. Heti kun saan taas ruokaa meikä lähtee. Ihana kundini tulee mua hakemaan, mutta vasta kun mutsi on saanut ruokaa. Hän jos kuka myös tietää ettei mua voi katsella ollessani nälkäinen.

Niinpä koittaa taas ruoka-aika. Tuo päivän kohokohta. Nyt jo kysyn valmiiksi onko ruoka maidoton ja gluteeniton. Ruoan jakaja tympeänä sanoo sen olevan, hoitajasi ovat sellaisen tilanneet joten kaipa se on. Niin tosiaan luulisi, mutta ei se niin itsestään selvää ollut aamullakaan. Aamuinen jogurttivaras ei muuten ollut enää näkyvissä, joko hänet mestattiin tai kädet katkaistiin?? A-P-U-V-A mitä mä oon tehnyt??? No, toisaalta, mä olin ansainnut sen jogurttini!!

Ruokani oli siskonmakkarakeittoa (joo, ei ihan bodarin ruokaa, mutta päätin olla niuhottamatta kun en saanut riisiä ja jauhelihaa parsakaalin seurassa). Se soppa (kaikki neljä lusikallista) oli muuten tosi hyvää. Sen seurassa sain jälleen muutaman pienen palan leipää ja muutaman kurkun, mä oikein hyrisin onnesta. Mutta tämän kaiken päälle mä sain palan taivasta. Uunissa valmistettua omenaa (olisiko toiselta nimeltään uuniomenaa??) ja sen kanssa kukkurallinen kermavaahtoa. En jaksanut edes miettiä olisiko kermavaahto soijasta tehtyä. Olin valmis paskomaan vaikka kaksi viikkoa saadakseni tuon herkun syötyä kaikki. Kaikkien onneks se oli muuten soijakermavaahtoa (pikkaisen alko itseänikin jännittämään miten käy..). Se tosiaan oli pala taivasta. Sillä oli kuitattu kaikki kipu, kärsimys, nälässä kituminen ja kahviton elämä mitä jouduin sairaalassa viettämään. Vielä toinen annos samaa ja olisin varmasti taannut jokaisen kyselijän asuntolainatkin!!

Sitten tuli aika pakata kamat ja suoriutua sairaalasta kotiin. Ihana oma kundini tulee mutsia hakemaan, saan relata autossa ja ei tarvitse mennä junalla ihmisten pällisteltäväksi. Nythän mulla roikkui matkassa koko aika dreenipussi joka ei onneks kovin läpinäkyvä ollut. Ehkä se meni vähän ikään kuin olkalaukusta.

Kundi tuli meille kahville ja höpöttämään. Heti hänen lähdettyä vedin rapiat kaksi tuntia unta palloon. Hiukan veroitti edellisyön huono nukkuminen. Sitten mä taas söin tuota jumalten ruokaa, bodarin safkaa joka on kai keksitty taivaissa. Riisiä ja jauhelihaa. :-) 

Ukkokullan tultua kotiin lähdimme kirjastoon ja apteekkiin käymään. Kävin Lindexissä kyselemässä proteesiliivejä itselleni (aivan kuin joku olisikaan kuvitellut mun kyselevän niitä Ukkokullalle), mutta ei heillä ollutkaan sellaisia. Olin ilmeisesti saanut väärää tietoa tai sitten heillä ei ollut valikoimissa koska ovat varmaan vähän kysyttyä liivimallia. Itselleni tuli hyvä mieli, kehtasin asiaa kysyä eikä myyjä edes purru mua. Vielä on matkaa yleiseen suihkuun menemiseen, mutta ensi askeleet sitä kohti on jo otettu!!

Ensimmäinen kokonainen tissitön päivä vietetty, näitä on toivottavasti vielä tuhansia edessä. Paitsi ettei me toivota mitään kuten muistatte, ME tiedetään näitä tissittömiä päiviä olevan vielä tuhansia edessäni!!

Ps. Jos joku sai mielikuvan etten muuta ajattele kuin ruokaa on hän aivan pirun oikeassa. Se pyörii tosiaan mielessäni aamusta iltaan, riisi ja jauheliha!! :-)

Hyvästit Simolle

Tiistai 14.6

Vihdoinkin päivä jota olen kuukauden odottanut. Olen nukkunut nippa 4 tuntia viime yönä, mutta enköhän saa tänään nukkua tätä univelkaa pois. Koiruus ulos, käynti suihkussa ja menoksi, ei tarvitse tuhlata aikaansa aamupalaan. Junassa jännittää jo niin että meinaa olla vatsa sekaisin. Vielä lisää tsemppiviestejä, kaikki tulee menemään hyvin, tietenkin!!

Sairaalassa olen puoli kahdeksan, en aiemmin enkä myöhemmin. Pääsen vähän isompaan sviittiin kuten hoitsu asian ilmoittaa. No, tässä sviitissä tosiaan tilaa riittää, ihan kuudelletoista (16hlö) ihmiselle. Yksityisyyden hoitaa verhot sänkyjen välissä ja jos kuvittelet, että verhot eristää hyvin puhetta niin joudun nyt valitettavasti kertomaan ettei verhot ainakaan tässä sairaalassa olleet äänieristetyt. Onneksi vieruskaveri eikä kukaan muukaan sairastanut peräpukamia tai muuta intiimiä mistä en olisi halunnut kuulla sen enempää. Laskin, että itseni lisäksi paikalla näyttäisi olevan kolme - neljä naista. Heti tulee mieleen, että harmi ettei tullut pelikortit mukaan. Saisi hyvän peliringin aikaiseksi.

Saan sairaalavaatteet, ekaa kertaa koskaan saan kokoa xs ja saan niistäkin kuroa housua kireämmälle, etappi tämäkin. Labran täti tulee ottamaan verikokeet (vanha, hapan akka joka tiuskii mulle, että sitä verta otetaan sieltä mistä saadaan). Mietin, että vaihtais hänkin työpaikkaa tai ottais ainakin suolakurkun pois persiistään. Ehkä ihminen joka tulossa leikkaukseen ei ole just sillä tuulella, että jaksaisi/haluaisi häntä kohdeltavan kuin imbeselliä vanhusta. Ja turha sanoa, ettei tiennyt mun tulevan leikkaukseen. Jos on rintarauhaskirurgiaosastolla niin varmasti tietää ettei siellä ainakaan flunssapotilaita hoideta. No joo, se siitä tädistä.

Kuulen olevani päivän toinen leikkauspotilas ja pääseväni leikkaussaliin aamupäivällä. Tuntia ennen leikkaukseen menoa saan esilääkityksen, sitä ennen vaan odotellaan, mutta ei todellakaan syödä tai juoda mitään. Lekuri käy katsomassa ja juttelemassa leikkauksesta. Hänen mielestään leikkaus on pieni kirurginen toimenpide, pelkkä rinnanpoisto. Joo, varmaan onkin pieni leikkaus verrattuna vaikka lonkkaleikkaukseen, mutta ei se itselleni kuitenkaan niin kovin pieneltä tunnu. En ala vääntää asiasta hänen kanssaan, ollaan sitten sitä mieltä että pikku juttu.

Yritän joutessani tehdä sudokua musiikkia kuunnellen. Koska nukuin edellisenä yönä huonosti niin nukahdan musat korvillani ja herään siihen kun hoitsu tuo esilääkkeet. Saan diapamia, somacia, panacodia ja pahoinvointilääkettä. Tän coktailin vedettyäni tilkalla vettä höystettynä sammun alta aikayksikön. Juma, mikä tainnutus!!

Herään tunnin päästä aivan nuppi sekaisin, piti vielä itse selviytyä kävellen leikkaussaliin. Matkalla juttelen hoitsulle, että tälläistä olotilaako ne potilaamme hakevat, mitä hiton hienoa tässä on?? Leikkaussaliin päästessämme näen ainakin kahdeksan pientä naista siellä. Vai olikohan sittenkin seitsemän kääpiötä? Mua naurattaa ihan hitosti. Yksi laittaa mut sängylle istumaan ja kysyy naama vakavana ilmeisesti jotakin tärkeääkin asiaa. On pakko kysyä voisitko toistaa, koska mä en tajua mitään mistä puhut, mä olen aivan sekaisin!! Pistävät mut makuulle ja katson kelloa, se on 11. Kysyn kauanko leikkauksessa menee. Sanovat, että muutaman tunnin. Alkaa taas naurattamaan, kysyn onko teillä ruokatunti siinä välissä. Naurattaa hillittömästi ajatus, että makaan laverilla tissi auki ja toiset mene safkikselle. Sanoivat jo syöneensä, mutta tiedä sitten miten oli. Sain maskin naamaani ja hiton pahanhajuista mömmöä nenääni, sanon että nyt tulee tosi paha olo. En taida kuulla vastausta koska mä zzzzzz..

Seuraava mitä tajuan on, kun mua herätellään vai heräilenkö sittenkin ite?? Kysyvät onko paha olo ja totta tosiaan, on TAAS!! Mulla on aina leikkausten jälkeen paha olo eikä tämä tee millään lailla poikkeusta. Ja mut on sentään nukutettu sen seitsemän kertaa. Saan jotain pahaan olooni ja nukahdan uudestaan. Välillä herään kun huutelevat Aikkuu, tai ehkä ne kuiskaa, en mä tiedä. Kyselevät onko kipuja ja kun sanon olevan, tulee kipupiikki reiteen saman tien. Nukahtelen vähän väliä uudelleen, välillä herättelevät hengittämään. Lopulta laittavat happiviikset kun hereillä ollessani jaksan hengittää itse, mutta nukahtaessani hengitys laiskistuu. Olen heräämössä varmaankin pari kolme tuntia kunnes osastolta hoitsu tulee hakemaan mua takaisin osastolle. Tällä kertaa pääsen sinne sängyn kyydissä eikä tarvitse itse kävellä. Osastollakin nukahtelen vähän väliä, silmäni ei vaan pysy yhtään auki.

Ukkokulta tulee mua katsomaan (enkä edes maksanut tästä vierailusta jos muistatte). Ihanaa saada hänet paikalle, on kuin emme olisi nähneet iäisyyksiin. Joo, olihan edellisestä kerrasta ainakin jo 11 tuntia. Hei muru, mä oon hengissä, vautsivade, mä oon hengissä. En tietty missään vaiheessa asiaa epäillyt, ettenkö leikkauksesta heräisi, mutta aina leikkauksissa on omat vaaransa, se on vaan tosiasia.

Still alive <3

Pyydän hoitajilta ruokaa, olenhan viimeksi syönyt edellisenä iltana. Ruikutuksen jälkeen tuovat mulle lasin mehukeittoa ja kupin teetä. No, tällähän se nälkä lähteekin, kiitos aivan kauhian paljon. Ukkokulta hakee mulle kahvia koska ilkeät hoitajat eivät sitä anna. Mutta maidon kieltävät, ei mitään maitotuotteita, ei edes soijamaitoa, on kuulemma huonosti sulavaa. Koska en pysty sängystä nousemaan joutuu Ukkokulta juottamaan mulle kahvinkin pieninä hörppyinä. Tässäkö on meidän tulevaisuuden kuva? Toinen syöttämässä ja juottamassa toista vanhainkodissa??

Saan nauttia Ukkokullan seurasta tunnin verran ja sitten hän joutuu lähtemään kotiin hoitamaan koiruuttamme. Olen jo sen verran toipunut, että pääsen vessaan käymään ja viestittelen ystävieni/perheen kanssa. Soittelemme ystäväni kanssa ja nauramme ja itkemme puhelimessa. Nauramme peruukille, siitä saa muuten yllättävän monta hauskaa juttua aikaiseksi. Ystäväni ehdottaa sellaista missä letit on sen verran pitkät, että voin laskea ne parvekkeelta alas ja Ukkokulta saa kiivetä niitä pitkin kotiin jos hissi sattuu olemaan epäkunnossa. Ette muuten usko, että on vaikeaa yrittää nauraa näin hyvälle jutulle hillitysti ja hiljaa kun muut jo nukkuvat. Ja jos joku ajattelee, että nauran usein Ukkokullan kustannuksella niin hän on aivan oikeassa. Näin tosiaan usein on, mutta vielä useammin nauran itselleni ja omille jutuilleni.

Näitä lettejä pitkin Ukkokulta voi kiivetä ottamaan sen herneen mun nenästä tai patjan alta vai miten ne sadut nyt menikään??

Ruikutan lisää ruokaa yökön tullessa ja hän sitä lupaa tuodakin. Viestittelen edelleen, sairaalan sängyssä on muuten tosi vähän ajanvietettä, ihan vaan vinkkinä jos sellaiseen joudutte. Odottelen tunnin tätä iltapalaani, nyt alkaa edellisestä ruoasta olemaan 24h ja mulla pinna aika piukeena. Ihminen joka syö kuusi kertaa päivässä normaalisti ja joutuu olemaan 24h ilman ruokaa ei varmasti ole parasta seuraa. Onneks kukaan ei mua kysele seurakseen, muut jo nukkuu ja joku kuorsaa. Soitan kelloa, nyt on hätä. Toinen yökkö purjehtii paikalle ja kyselen missä mahtaa olla mun ruokani joka luvattiin tunti sitten. Sano kertovansa terveiset omalle hoitsulleni kunhan hän tulee toisista tehtävistään. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta miksi sä et voi tuoda sitä evästä?? Ei liene olisi kovin suuri työ, mutta ilmeisesti oli koska hänellä ei ole aikomuskaan mitään tuoda. Oma yökköni tuo vihdoin ja johan mä eväät sainkin. Peräti kaksi palaa kuivaa leipää, lasin mehukeittoa ja lasin omenatuoremehua (on muuten kamalinta alkoholitonta nestettä mitä keksin) sekä kaksi siivua kalkkunaleikkelettä. Kysyy vielä onkohan tämä leikkele maidoton?? Jos ei kyseiset kalkkunat ole sattuneet juomaa maitoa niin eiköhän se ole!! Mikä kysymys!!! Arvatkaa kaksi kertaa lähtikö tällä nälkä?? Vinkkinä voin sanoa ettei kannata veikata kyllä vastausta!!

Ei tällä bodari elä :-)

Näillä eväillä oli kuitenkin pärjättävä, oli aivan selkeää etten tulisi saamaan mitään lisää. Yritin käydä nukkumaan, mutta koska olin nukkunut lähes koko päivän oli tietty arvattavissa etten saisi unta. Puoli yhden aikaan ehkä nukahdin ja heräsin ennen kolmea kun yökkö narisutti lattiaa. Kävin kysymässä uneen saantiin jotain, mutta en saanut, yllättävää!! Mutta särkylääkkeen sain ja sillä sitten nukuin puoli kuuteen. Alkoi uusi päivä, ilman Simoa. Nyt voidaan käyttää ajanlaskuna ennen Simoa ja Simon jälkeen. Vähän kuin ennen Kennedyn murhaa ja Kennedyn murhan jälkeen ja mitä näitä esimerkkejä nyt onkaan..